keskiviikkona, joulukuuta 08, 2004

Tukkajumalalle valtaistuin Stockmannilta

Tukkajumalan kruunua kantava Jone Nikula harppoi tänään ulos Stockmannin tavaratalosta. Hänellä oli kädessään tuoli. Minusta se näytti jo vanhalta ja parhaat päivänsä nähneeltä. Nikula paineli Mannerheimintien yli kohti Kalevankatua, jonka ylämäkikään ei hillinnyt hänen reipasta askellustaan.
Tukkajumala Nikula oli varmasti menossa jonnekin istumaan. Hän oli ottanut mukaan valtaistuimensa.

Äiti ja iskä kävelivät vastaani toissapäivänä itsenäisyyspäivänä Senaatintorin kulmalla. Isä, oikeuskansleri Paavo Nikula ja hänen vaimonsa olivat selvästi päiväkävelyllä, isällä oli musta takki ja valkoinen kaulaliina. Sellainen hautajaisvarustus siis. Itsenäisyyspäivä on valtion virkamiesten mielestä hieno asia.
Vaimo katsoi kiinnostuneena mustaa pitkää nahtatakkiani. Näytän hyvästä nahasta valmistetussa takissani arvokkaalta. Se näyttää hyvin porvarilliselta.



Monta tonnia läskiä linnassa

Nyt olen ilkeä. Ei voi mitään; olen huolestunut Suomen eliitin läskeistä.

Itsenäisyyspäivänä presidentinlinnassa oli monta tonnia lihaa, josta valitettavan iso osuus oli läskiä ja laardia. Moni kaivoi kotoaan mukaansa kaikki mahdolliset ylikilonsa, eikä raskinut jättää yhtäkään pois. He tahtoivat elää linnan juhlan joka solullaan.

Silmiäni särki, kun katsoin presidentin itsenäisyyspäivän vastaanottoa televisiosta. Sisään linnaan virtasi niin raihnaisen ja huonokuntoisen näköistä väkeä, joista monella oli edessän tuskainen ja hikoiluttava ilta. He osasivat varmasti jo etukäteen pelätä linnan tungosta ja kuumuutta, kun he survovat valtavia kehojaan toistensa lomitse.

Kyllä eliitti on lihavaa. Jokin on mennyt vikaan, kun ravintovalistus ei tuota tulosta, vaan eliitti näköjään aikoo sinnikkäästi raahata läskinsä ja lihansa lopulta yleiseen terveydenhuoltojärjestelmään hoidettavaksi. Eliitti osaa tutkimusten mukaan taitavasti hyödyntää verovaroin rahoitettuja julkisia palveluita, joten hekin ovat siellä köyhien joukossa lisäämässä jonoja. Ylipaino aiheuttaa sairauksia ja työkyvyttömyyttä.

Eliitillä on rahaa. Rahaa oli tänäkin itsenäisyyspäivänä liikkeellä Pohjoisesplanadin ja Mariankadun kulmauksessa niin, että paksusuolentulehduksesta kärsivät voisivat syödä seteleitään kuitupulaansa. Vauraudesta huolimatta eliitillä ei näytä olevan varaa syödä terveellisesti.

Ikävä totuus on, että linnan ylipainoiset juhlavieraat olivat kamalaa katseltavaa. Heitä ei voi pukea mitenkään järkevästi; moni olikin päättänyt vetää ylleen Finlaysonin kotimaisia ja laadukkaita vuodevaatteita.

Ylipainon lisäksi pukeutumisongelmia aiheuttaa tyylitajuttomuus. Kansanedustajilla on aikaa valmistautua juhlaan, koska kutsu on varma. Heiltä voi siksi odottaa edes tyylikkyyttä; kaikki muu kuten näyttävyys, kekseliäisyys, persoonallisuus, värikkyys, luovuus ja hauskuus olisi extraa ja lisäilo, kun edes minimityylikkyys olisi hallinnassa. Kansanedustajista jatkuvasti vuodesta toiseen tyylitajuttomuudellaan kauhistuttaa esimerkiksi Sinikka Hurskainen. Sikalan emäntä Sirkka-Liisa Anttila oli tempaissut kaulaansa sermin, jota varmaankin pidetään porsaiden ja emakon välissä, emakon suojana.

Yksinhuoltajien ja yhteishuoltajien liittoa edustanut puheenjohtaja Maria Guzenina oli kaatanut päälleen eilisen marjapuuron, joka ei ollut ilmeisesti pojalle maistunut.

Todella pahasti tyylitajuttomuutta sairastavat, siis sellaiset jotka eivät itse tajua tautinsa tilaa ja vakavuutta, pukeutuvat kansallispukuun. Valitettavasti kansallispuku näyttää siltä, kuin emäntä olisi raapaissut ylleen essun keittiön komerosta. "Kyl tuli kiirus tänne juhlaan, en mie juur ehtinyt katella mitä päälleni vetäisisin."


lauantaina, joulukuuta 04, 2004

Uusi keksintö kotiin ja perheeseen: mies!

Kirjoitin tästäkin aiheesta eroperhe.netin sivuilta löytyvään keskusteluryhmään, jossa aloitin aiheesta uuden keskusteluketjun.

Miesten on alettava hoitaa omia lapsiaan!

Isien on vihdoinkin alettava hoitaa omia lapsiaan. Pahoittelen tämän ajatuksen radikaaliutta ja vallankumouksellisuutta. Ajatus miehistä omien lastensa hoitajina vaarantaa monta asiaa yhteiskunnan rakenteissa. Isyys ja äitiys kaipaavat homeenpoistoa. Yhteiskunnallisen kehityksen pahimmat, vanhimmat ja tuntuvimmat ajattelun luutumat (löytyvät perheestä eli vanhempien roolimalleista. Perheen tärkeyttä yhteiskunnan perustana pidetään fundamentalistisena; perhe on siis kaikkien yhteiskunnan rakenteiden mallien metamalli, aina taustalta löytyvä perimmäinen rakenne. Se on pelottavaa. Kammottavaa.

Radikalismi koetaan jostain syystä vaarallisena. Toki myös radikaalit myöntävät, että se on keskustelurauhan sekoittamista, mutta keskustelurauhan häiritsemistä he eivät ole valmiita tunnustamaan. Radikalismilla on ainutlaatuiset ansionsa ja siksi se on välttämätöntä. Uusi, aiemmin vieroksutun näkökulman avaava idea on aina radikaali. Tämä uusi idea on kuitenkin ehto asioiden kehitykselle. Radikalismi on se toimintakenttä, joissa asioille haetaan kehitysaskeleita eteenpäin. Paikallaan seisova oppi, tilanne tai rakennelma ovat pian kuolleita.

Isyys ja äitiys ovat olleet kaikkea muuta kuin poliittisesti tiedostettuja rooleja yhteiskunnassa, vaikka raskas ideologia onkin niitä säädellyt. Isyys ja äitiys ovat säilyneet poliittisilta muutostuulilta, koska roolimallien perustana on katsottu olevan biologiaan pohjautuva essentialismi, vaikka tosiasiassa roolit ovat perustuneet konstruktivistisesti kulttuuriin. Biologisen essentialismin vuoksi äidin katsotaan olevan velvollinen kasvattamaan lapset, koska hän synnyttää ja imettää. Isä saa olla rinnalla ja perheessä mukana ihan muuten vaan. Isän ei ole tarvinnut ottaa harteilleen rajoittavaa roolimallia, joka haittaisi hänen toimintaansa julkisella kentällä yhteiskunnassa (politiikka, taide, tiede, talous, kulttuuri).

Mielestäni miesliikkeen tärkein tehtävä olisi uudistaa isän roolimallia. Ensinnäkin, isän roolin kehittämiseksi pitäisi luoda edes jonkinlainen alustava ja auttava roolimalli, nythän sellainen puuttuu lähes kokonaan. Tällä hetkellä isän rooli on olla äitien ja yhteiskunnan kannustuksen kohteena. Isät saavat heti aplodeja, kun he hoitavat lapsia tai osallistuvat kotitöihin. Pienikin ponnistus tuntuu suurelta. Isien pitäisi ihan oikeasti ottaa lapsen haltuunsa, eli tehdä sitä työtä johon isä-sanakin velvoittaa: olla vanhempi jälkikasvulle. Tähän saakka mies ei ole sitä tehnyt. Lasten hoitoon osallistuva mies on voinut siksi tuntea itsensä jotenkin erityisen ansioituneeksi, koska hän on poikkeavalla tavalla hoitanut vanhemmuuttaan.

Naisliike voisi tukea miesliikettä isäroolin rakentamisessa. Naisten pitää lopettaa lapsilla elämöiminen, lasten omistaminen ja lapsia varten eläminen. Naisten pitää jättää lapset miehille. Tähän saakka lapset ovat olleet naisten ainoa tavara, jonka he ovat oikeasti omistaneet. Naisten yhteiskunnallis-taloudelliset mahdollisuudet ovat olleet heikommat kuin miehellä, nainen ansaitsee yhä vähemmän palkkaa kuin mies ja etenkin varallisuutta vertailtaessa nainen on selvästi huonommassa asemassa. Nainen omistaa selvästi vähemmän kuin mies. Nainen ei voi nousta tästä ristiriitoja aiheuttavasta uhrin asemastaan, jos hän ei pakota miestä lasten toiseksi vanhemmaksi.

Lauantaivekkarissa haastateltiin tänä aamuna Vantaan kaupungin virkamiestä, joka auttaa kärsiviä perheitä. Hän kertoi, että perheissä on isättömiä isiä. Heitä siis löytyy.

Isän malli on saatava nopeasti perheisiin. Siitä hyötyy kaikki yhteiskunnallinen kehitys, vaikka perheen fundamentaalisuutta yhteiskunnan perusyksikkönä ei tunnustettaisi. Isän malli ja siihen kuuluva välittämisen ja ihmisten tasa-arvon ihanne yksinkertaisesti kuuluvat terveeseen pojan kasvuun.Virkamies ei sanonut, että perheissä olisi myös äidittömiä äitejä.




perjantaina, joulukuuta 03, 2004

Johtaako rampa perhe prostituutioon?

Käynnistin aiheesta keskustelun Yksinhuoltajien ja yhteishuoltajien liiton sivulta linkitettyyn keskusteluryhmään, jota vetää Tiina Kaarela.

Johtaako ydinperheen puute prostituutioon?

Venäläinen perhekäsitys eroaa dramaattisesti länsimaisesta käsityksestä. Lapset kasvavat hyvin toisenlaisissa oloissa kuin esimerkiksi meillä Suomessa.

Ydinperheen sijaan Venäjällä on lasten, äidin ja isoäidin muodostama ”perhe”, mikä tarkoittaa sitä että mummon oletetaan empimättä osallistuvan lasten hoitamiseen. Isät kiertävät jossain tämän lasten ja naisten planeetan ulkoradalla.

Osallistuin naistutkimuspäivillä erääseen perhekäsityksiä luotaavaan työryhmään, jossa puhuttiin venäläisestä perhemallista. Eräs osallistuja oli kerännyt Suomessa asuvien venäläisten naisten haastatteluja. He olivat muuttaneet Suomeen.
Venäläistä perhettä on tutkinut muun muassa Kaija Heikkinen, joka myös osallistui naistutkimuksen perhetyöryhmään.
Kotimaassa Venäjällä naisten arvot ja päämäärät painottuvat tulevaisuuden taloudelliseen turvaamiseen. Yksinhuoltajaäidit siis kakistelematta etsivät elättäjää lapsilleen. Miehen pitää siksi olla riittävän varakas.

Nainen asettunee usein jo tässä vaiheessa huoran asemaan. Äidin on uhrauduttava, koska kyllä varmasti Venäjälläkin katsotaan, että mies on ”perheen” elättäjä, mutta käytännössä miehen ei tarvitse tehdä sitä. Isät voivat keskittyä itseensä.

Äiti hyödyntää siekailematta isoäitiä lasten hoitajana. Samaa täytyy tietysti sanoa toisesta vanhemmasta, isästä, joka osallistuu passiivisuutensa vuoksi tähän järjestelyyn vähintään yhtä painokkaasti.
Opintojaan suorittaja äiti lähettää lapsensa satojen, tuhansienkin kilometrien päähän mummon luo asumaan. Sitä pidetään ihan luonnollisena. Äiti näkee lastaan vain muutaman kerran vuodessa.

Esitin Jyväskylän naistutkimuspäivien perhetyöryhmässä ajatuksen, että venäläisnaiset tosiasiassa käyttävät hyväksi vanhoja äitejään. Naisilla kun ei ole muuta mahdollisuutta. Vanhat ja raihnaiset mummot kirmaavat lastenlastensa perässä ja käytännössä elättävät lapset. Työryhmäläiset tuntuivat nikottelevan ajatukselleni. Joku totesi arrogantisti, että eivät venäläiset mummot ole huonossa kunnossa. Niinpä niin...

Suomeen muuttaneiden venäläisnaisten on aluksi vaikea sopeutua siihen, että lasta ei voi viedä hoitoon suomalaisille isovanhemmille milloin sattuu.

Venäläinen yhteiskunta on tietysti kehittynyt tällaisen perhemallin avulla hyvinvoinnin linnakkeeksi; venäläiset saavat näissä oloissa kasvaessaan hienon perustan tasapainoiseen aikuisuuteen. Ja sehän näkyy yhteiskunnan monipuolisena hyvänä kehityksenä.

Minun oli kuitenkin pakko kysyä perhetyöryhmässä, kuinka tämä ydinperheen puuttuminen ja äitien muodostamat perheet ovat vaikuttaneet siihen, että prostituutio on naisten mielestä hyvä ammatti. Prostituutiosta on tullut yleisesti hyväksytty, legitiimi, osa venäläistä järjestelmää. Kenen etua se palvelee? – Naistenko? Vai olisiko sittenkin niin, että prostituutiosta ja sen luomasta kulttuurista hyödyn keräävät miehet.
Millä tavoin henkisesti ja fyysisesti invalidisoitunut äitiperhe vammauttaa myös naista psyykkisesti ja yhteiskunnallisena toimijana ja perheissä kasvavia lapsia?
Tiesin, että kysymykseni oli provokatiivinen niin sopuilevassa ja hillityssä työryhmässä, jossa kunnioitettiin yliopisto-opintoihin kuuluvaa normatiivisuutta, että kyseenalaistaminen ei ole tarpeellista. Arvelin epäsopivan kysymykseni aiheuttavan luokassa mikrosekunnin hiljaisuuden. Kysymykseni taustalla on kuitenkin ajatus, että prostituution ja puuttuvan ydinperheen yhteyttä kannattaisi tutkia. Venäjällä prostituutioon ajaa silkka köyhyyskin, mutta sille voi löytyä myös muita yhteiskunnallisia perusteita. Monet tekijät tekevät ihmisestä uhrin.

Venäjän kaupallisen edustuston vuokralle antamissa huoneistoissa on rikostutkimusten mukaan käyty ihmiskauppaa, venäläinen nainen on myynyt suomalaisille miehille venäläisten naisten ruumista prostituutiossa. (HS 3.12.2004)

Suomessa on keskusteltu pitäisikö seksin ostaminen kriminalisoida. Kaikenlainen rangaistusjärjestelmien luominen tuntuu tietysti äkkiseltään ajateltuna ikävältä ja turhalta. Olen kuitenkin kallistumassa siihen suuntaan, että seksin osto on tehtävä rangaistavaksi, ei pelkästään sen myyminen. Ostaminen on aivan samalla tavalla legitimoitua kulttuuria kuten myyminenkin, molempiin kuuluu tietty kulttuurinen hyväksymisjärjestelmä. Seksin osto ei ole vain pakottavien tarpeiden nopeaa tyydyttämistä, kuten asia harmittomasti usein muotoillaan.
Seksiä ostetaan, koska kulttuuri ja siihen pohjautuva lainsäädäntö sen sallivat.

Seksin osto perustuu ikivanhaan myyttiin, arkaaiseen kulttuuriseen rakenteelliseen näkemykseen, että miehen seksuaalisuus on pakottava voima ja miehellä on oikeus naisen seksuaalisuuteen.

Suomalainen Marianne Laxen työskentelee Ruotsin korkeimpana tasa-arvoviranomaisena. Laxenin mukaan Ruotsin poliisit ovat jälkeen päin kiitelleet seksin oston kriminalisoinutta lakia, joka osoittanut toimivuutensa (Tulva 4/2004). Aluksi poliisikunta vastusti sitä.

Suomessa prostituution ja ihmiskaupan aiheuttamia ongelmia on tutkinut muun muassa Reet Nurmi, joka kiertää luennoimassa asiasta. Minäkin olen ollut kuuntelemassa hänen luentoaan, joka yhä tuntuu herättävän hänessä muutoshalua ja uskoa muutoksen mahdollisuuteen. Hän ei ole muuttunut kyyniseksi.


keskiviikkona, joulukuuta 01, 2004

Perhe on naiselle taloudellinen katastrofi

Ruotsalaisten tilastotietojen mukaan perhe on miehelle hyvä sijoitus. Miehen palkkatulot ovat korkeimmillaan, kun hänellä on ydinperhe. Naisen tulot sen sijaan putoavat neljänneksellä, kun hän asuu miehen kanssa. Palkkatulojen pudotus on entistä rajumpi, kun perheessä on lapsia.

Osallistuin Yksinhuoltajien ja yhteishuoltajien liiton sivulla keskusteluun, jossa puidaan kuinka ero vaikuttaa vanhempien tuloihin.

Ahkerasti kirjoittava nimimerkki Katarina aloitti keskusteluketjun:

http://www.stakes.info/files/pdf/Tilastotiedotteet/Tt31_04.pdf

Stakesin tilastoista käy mm ilmi että n 28 % yksinhuoltajakotitalouksista saavat toimeentulotukea. Vastaavat luvut muille kotitaloustyypeille olivat yksinäiset miehet 15%, yksinäiset naiset 9 %, avio/avoparit ilman lapsia 3%, avio/avoparit jolla lapsia 6%.

Ilmeisesti eroaminen on kallista puuhaa ... :-

Ja minä vastasin, kun keskustelu oli jo ehtinyt velloa aikalailla eteenpäin:

Ketjun seuraavassa viestissäsi heitit kysymyksen mikä mahtaa olla etävanhempien taloudellinen tilanne. Minä olisin kyllä ensisijaisesti huolissani lähivanhempien tilanteesta, lähivanhemmat kun kiistatta ovat kaikkein pahimmassa taloudellisessa ahdingossa. Lähivanhempi selvästi menettää myös palkkatuloja sen vuoksi, että lapset asuvat hänen luonaan.

Ja kannattaa aina näissä keskusteluissa muistaa, että lähivanhempi on pääsääntöisesti ja ylivoimaisella enemmistöllä nainen. Etävanhempi on pääsääntöisesti mies. Tämä tieto on merkittävä tekijä taloudellisessakin vanhemmuuden tarkastelussa.

Luin eilen yliopiston kirjastossa sosiaalipolitiikan lehtiä, joista löysin tätä aihetta käsittelevän kirjoituksen. Anita Nyberg kirjoitti Ruotsin tilanteesta (artikkeli Gender (de)commodification, economic (in)dependence and autonomous households: the case of Sweden lehdessä Critical Social Policy, February 2002). Vuonna 1994 yksin lasten kanssa asuvien naisten tulot olivat 66 prosenttia miesten keskiarvotulosta. Sosiaalituet on laskettu mukaan naisen tuloihin. Kun tarkastellaan pelkkää palkkatuloa, näiden naisten tulot olivat 52 prosenttia miesten tuloista.
Pitää muistaa, että Ruotsissa on parempi palkkatasa-arvo kuin Suomessa. Silti ero on noin suuri.

Palkkatasa-arvosta todistaa hyvin tieto, että sinkkunaiset ja sinkkumiehet ansaitsivat vuonna 1994 täsmälleen yhtä paljon (noin 133 000 kruunua/v), miehet vain noin kolme (3) äyriä enemmän! :D

Ruotsalaisten vuoden 1994 tilastotietojen mukaan näyttää siltä, että yksin ilman lapsia elävät miehet ansaitsevat vähemmän palkkatuloa kuin parisuhteessa elävät tai yksin lastenkin kanssa elävät miehet. Eniten palkkaa ansaitsivat itseasiassa miehet, joilla on puoliso ja lapset eli siis perhe.
Yksin ilman kumppania lasten kanssa eläminen tai ydinperhe ovat siis erittäin kannattavia sijoituksia miehelle!!! Naiselle puolestaan näiden lukujen mukaan lapset aiheuttavat suuren palkkatulojen pudotuksen. :'(
Pelkkä mies eli kaksin ilman lapsia asuminen aiheuttaa vain suuren suhteellisen pudotuksen palkkatasossa, kun sitä vertaillaan miesten keskiansioihin. Eli kaikki perheellistyminen, vaikka lapsia ei olisikaan, heikentää selvästi naisen taloudellista asemaa. Asuminen miehen kanssa ilman lapsia laski naisten tuloja miehiin verrattuna 75 prosenttiin, kun se sinkkuaikoina oli ollut 100 prosenttia. Osa-aikatyö näkynee näissä luvuissa. Kun lapset ovat syntyneet, naisen palkkatulot ovat enää hiukan yli 50 prosenttia miesten tuloista. :'(
Näin siis maailman tasa-arvoisimmassa maassa Ruotsissa.

Kyllä mahdollisesti erossa köyhtyvät etäisätkin saanevat sosiaalitoimelta toimeentulotukea ja muita yhteiskunnan tukiaisia. Siitä ei kannata olla huolissaan. Anita Nyberg muistuttaa artikkelissaan, että tulonsiirtoihin perustuva sosiaaliturva on yhtälailla myös miesten projekti, hyvinvointiyhteiskunnan katsotaan hyödyttävän erityisesti naisia, mutta tosiasiassa miehet keräävät tulonsiirroista suuren hyödyn. Se näkyy heidän omalla pankkitilillään. Sosiaaliturva on hänen mukaansa ollut merkittävä historiallinen vaatimuskohta miesvaltaisissa ammattiliitoissa, jotka ovat luoneet turvaverkkoa. Miesvaltaisten alojen ihanne on ollut, että ilman palkkatyötäkin täytyy voida elää.

Hyvinvointivaltiota perustellaan mielestäni ihan turhan usein siten, että se hyödyttää nimenomaan naisia. Väitän, että naistutkimuskin korostaa liikaa naisten saamia hyötyjä. Eivät naiset ole ainoita hyötyjiä, miehet ottavat osansa tulonsiirroista, siitä kertoo jo KATARINAN tilastotiedotkin. Yksin elävät miehet saavat useammin toimeentulotukea kuin yksinelävät naiset.
On turha pistää naisia hyvinvointivaltion edessä nöyränä ja kiitollisena polvilleen. >:(

Samainen Nyberg väittää, että naisten vaatimuksena ei ole ollut taloudellisen tukijärjestelmän luominen palkkatyön rinnalle, vaan palkkatyöhön pääseminen. Naiselle on ollut historiallisesti mullistavaa päästä tekemään palkkatyötä ja ansaitsemaan omaa rahaa. Miehelle puolestaan on ollut tärkeää vapautua palkkatyöstä. Nyberg huomauttaa, että ajatukselle löytyy tukea jo historiasta. Mies on ollut vapaa vasta sitten, kun hänen ei ole tarvinnut tehdä työtä. On riittänyt, että on vain omistanut. Naisella nämä vaihtoehdot ovat olleet historiassa vähäisemmät. Siksi palkkatyö on naiselle portti vapauteen.
Palkkatyöstä luopuminen on siis huima uhraus naiselta. Palkkatyöstä perheen vuoksi luopuva mies tosiasiassa toimisi vain hyvin loogisesti eli kokisi sen vapautumisen palkkatyöstä. Naiselle tilanne on huomattavasti ristiriitaisempi.





tiistaina, marraskuuta 30, 2004

Yhden n-kirjaimen tähden

Pyysin perjantaina kompensaatiota suurelta ja mahtavalta, kun se oli tehnyt töppäyksen. Helsingin Sanomat julkaisi isänpäivänä 14.11.2004 onnitteluilmoitukseni, jossa toivottajaksi oli ladottu: "Tuukka Kruunuhaasta." Minua kiinnosti mitä olin oikeasti kirjoittanut ilmoituksen käsikirjoitukseen ja kävin keskiviikkona pyytämässä sen nähtäväksi. Kässäri oli vielä jossain ilmoitusvalmistuksessa; minä asioin Sanomatalossa Elielinaukiolla. Perjantaina Sanomataloon jälleen palatessani asiakaspalvelija tunnisti minut ja muisti ongelmani jo ennen kuin avasin suuni. Hän häki kässärin ja oikeassahan minä olin. Asiakaspalvelija alkoi laskea minulle alennusta, kun hän ensin konsultoi puhelimitse ilmoitusvalmistuspäätä. Hän lähti liikkeelle rohkaisevasit viidestä prosentista, mutta näki heti että hän joutuu tarjoamaan minulle kymmenen. Ehdin jo äimistellä mielessäni, että onpa nuivat alennukset - Helsingin Sanomien ei selvästi tarvitse tulla asiakastaan vastaan.
Palveluhenkilö oli jo junttaamassa aleprossaa kymmeneen, mutta minä olin tiukasti sitä mieltä, että kyllä tässä on kyse erisnimestä, ihmisen asuinpaikasta ja Helsingin kaupunginosasta. Onhan toki Keminjärvi ihan eri asia kuin Kemijärvi. N-kirjaimella on siis väliä.
Alennusta rapsahti lyhyen keskustelun jälkeen 20 prosenttia. "Se on maksimialennus." Seuraava vaihtoehto olisi kuulema ollut ilmoituksen julkaiseminen uusintana. Nauroimme asiakaspalvelijan kanssa, että se ei käy tällaisessa isänpäiväilmoituksessa. Olenkin sitä mieltä, jos henkilön nimi olisi ollut ilmoituksessa väärin, se olisi pitänyt antaa ilmaiseksi. Luultavasti näin olisi toimittu tällaisen juhlapäiväilmoituksen kanssa.
Muistin jälleen, kuinka mahtava rahasampo ilmoitusmyynti on Helsingin Sanomille.

lauantaina, marraskuuta 27, 2004

Laiskempi väsyy Uma Aaltosen seurassa

Uma Aaltonen on parhaillaan televisiossa äärimmäisen väsyttävässä Riitta Uosukaisen, eikun Väisäsen juontamassa tietovisassa, jota MTV ei saanut kunnioitettavasta yrityksestään lopetettua kun Väisänen piti lukkopurennalla kiinni kanava-ajasta.
Tietokilpailussa ei yleensä kysytä mitään tärkeää ja kiinnostavaa ja mitenkäs se menikään – palkintorahatkin jäävät todellisuudessa saamatta. Pelaajat voittavat jotain monopolipelirahoja.
Uma on luonnossa nuorekkaamman näköinen kuin mitä tv-studion kovissa valoissa. Haastattelin häntä kesällä, hän on persoonana innostava ja vilkas, hyvin kommunikatiivinen. Arvostan sitä suuresti ihmisessä. Ihmiset vetäytyvät liian usein ”oman päänsä sisään”, mikä vaikuttaa umpimieliseltä.
Sovin Helsingissä käymään tulevan Uman kanssa, että haastattelen häntä jossain Kluuvissa sijaitsevan Varsapuistikon tienoilla, koska meidän piti ottaa kuvia puistikossa sijaitsevan patsaan luona. Tein juttua hevospatsaista ja Uma kehui varsaa imettävää tammapatsasta Helsingin kauneimmaksi hevospatsaaksi. Äidinrakkaus-patsaan on tehnyt Emil Cedercreutz. Uma istui jo odottamassa minua tamman alla, kun saavuin paikalle. Varsa imi vieressä tamman nisää.
Aurinko paistoi kirkkaasti ja Uma oli hakeutunut varjoon. Hän vilkutti kadulla kulkijoille hyväntuulisena ja otti erikoisesta taukopaikastaan kaiken ilon irti.
Pienenä yksityiskohtana minua ilahdutti esimerkiksi se, että Uma lähetti ennen kohtaamistamme tekstareita, joissa hän kertoi väliaikatietoja missä hän oli parhaillaan tulossa.
Uma piti rohkeana sitä, että hän oli kavunnut istumaan patsaan juurelle, oikeastaan hän istui patsaassa. Samaan aikaan puistikossa istui penkillä noin kolmekymppinen nainen, joka katseli meitä kiinnostuneena. Uma alkoi jutella hänelle ja nainen ilahtui kovin. Hän paljastui virolaiseksi ja mikä hiukan yllättävää: hän oli humalassa keskellä päivää. Virolainen nainen kertoi olevansa elämänsä ensimmäisen kerran Suomessa ja oli äärettömän ihastunut maahan ja Helsinkiin. Siis mitä ihmettä – oli hauska kuulla aitoa ja hiukan hupsuakin vuodatusta siitä, kuinka Helsinki oli tehnyt tähän naiseen suuren vaikutuksen.
Uma on toimittajan arkkityyppi: utelias ja energinen. Molempia raivostuttavuuteen saakka. Hän on niitä toimittajia, joiden luonteen perusteella on helppo vakuuttua, että ihminen on valinnut oikean ammattialan. Ja uuden kehittelijä ja uranuurtajahan Uma on ollut murkkuseksiaiheillaan. Uma on ollut myös ensimmäisiä toimittajia, jotka ovat voimakkaasti keskittyneet kirjoittamaan eläinten ja luonnonsuojelusta. Tämä usein unohtuu. Uma on ollut edelläkävijä.
Kerroin Umalle, että olemme syntyneet samana päivänä elokuussa, eri vuosina tosin. Hän kuunteli kiinnostuneena ja totesi, että se oli hyvä päivä; silloin on syntynyt aika paljon tunnettuja merkkihenkilöitä. No, minä totesin siihen, etten kyllä muista kuin saksalaisen romantiikan ajan runoilijan ja kansallissankarin Goethen. Uma alkoi miettiä kiivaasti, että keitä mahtoivatkaan olla ne muut merkkihenkilöt.
Lähdimme Varsapuistikosta viereiseen Kaisaniemen puistoon. Sinne oli tulossa myös ratsuttaja ja ratsastuksen kilpavalmennuksen parissa työskentelevä Marko Björs. Poikani Tuukka istui Björsin harteilla ja sylissä ja teki läheistä tuttavuutta Umankin kanssa. Uma hoiti Tuukkaa sillä aikaa, kun haastattelin Markoa. Siinäpä Umalla olikin työmaa! Hän joutui juoksemaan pitkin Kaisaniemen puistoa Tuukkiksen perässä. Tuukkis oli juuri äsken oppinut kävelemään ja vauhti oli jo nyt kova.
Pari päivää kohtaamisen jälkeen Björs kertoi lähtevänsä mukaan Vihreän liiton toimintaan. Ja lähtikin. Hän oli ehdokkaana lokakuussa käydyissä kunnallisvaaleissa. Hän sai paljon ääniä, mutta ei päässyt läpi.
Björs haaveilee yhä, että hän kilpailee vielä olympialaisissa. Ennen suuria kisakoitoksia ja niiden välissä hän kasvattaa itselleen uutta kilparatsua ja valmentaa vammaisratsastajia maailman huipulle. Valmennettaviin kuuluu niin liikuntavammaisia kuin kehitysvammaisiakin. He ovat menestyneet hyvin maailman kovimmissa kisoissa.

torstaina, marraskuuta 25, 2004

Loistava Lenita

Valtakunnan feministi
Loistava Lenita

Lenita Airiston, noin 70 v, villi energia iskee suoneen kuin öljypora. Hän saa naisen tuntemaan ylpeyttä sukupuolestaan. Se on oikeastaan riehakasta iloa, mikä on harvinainen elämys sukupuolineutraaliuden maailmassa.

Lenitan tiedetään täyttävän feministin kriteerit, mutta feministiksi nimittämistä pidetään epäkorrektina. Sehän saattaisi olla loukkaus Lenitaa tai hänen julkista kuvaansa kohtaan. - Tuskinpa kuitenkaan. Feminismi tuskin on hänen mielestään ruma f-sana.
Feministinen Lenita? – Feminismi-määritettä ei osata Suomessa yhdistää kunnolla kehenkään – ehkä ohjaaja-dramaturgi-näyttelijä ja Finlandia-palkittu kirjailija Pirkko Saisio ilmentää monelle feministin arkkityyppiä, koska hän on lesbo. Sukupuolisella suuntautuneisuudella ei kuitenkaan tarvitse olla mitään tekemistä feminismin kanssa. Feminismi on sukupuolen tiedostamista. Feministi tietää, että sukupuoli vaikuttaa yhteiskunnan rakenteisiin, siksi se on poliittinen lähestymistapa.
Suomesta puuttuu valtakunnan feministi. Titteli on helpoin antaa Lenita Airistolle, joka nostaa paljastavasti esiin jarrumiesten hellimiä kangistavia rakenteita.

Lenita ei vaikene jatkuvasti väijyvästä epätasa-arvon vaarasta. Hän on tarpeellinen ääni, koska Suomessa hymistellään ihan kylliksi saavutetusta tasa-arvosta. Postmodernin näkemyksen mukaan moinen konsensushenkinen puhe sumentaa käsityskykymme. Emme enää näe epätasa-arvoa. (Holli 2002, 14)

Lenita puhuu reippaasti naisista, eikä ihmisistä. Terrieri-Lenita hyökkää sukupuolineutraaliutta vastaan, sillä sukupuolen piilottaminen kuuluu siihen kirjoittamattomaan sopimukseen, että tasa-arvo on jo saavutettu. Erittelevästi naisista ja miehistä puhuva ei suostu olemaan mukana tässä sopimuksessa.

Marxilaisesta näkökulmasta katsottuna oletus saavutetusta tasa-arvosta palvelee valtaeliittiä. Yhteiskunnan epäoikeudenmukaisuudet piilotetaan. ”Se tehdään pitämällä yllä sellaista ideologiaa, joka tuudittaa myös alistetut ryhmät (naiset) tasa-arvon kuvitelmaan ja estää heitä havaitsemasta rakenteellista syrjintää ja omien toimintamahdollisuuksien kaventamista.” (Holli 2002, 14)

Oikeastaan ajatellaan, että feminismiä ei ole korrektia liittää diplomiekonomi Lenita Airistoon, koska se murskaisi hänen saavutuksensa taloudellista menestystä erittelevänä kirjailijana. Hän kun on saavuttanut asemansa miesten maailmassa hankalasta lähtökohdasta: hän oli misseyden avulla julkisuuteen noussut tv-kuuluttaja ja -juontaja ja toimittaja. Onko oikein siis ”rikkoa” se mitä hän on peräänantamattomalla uurastuksella saavuttanut?

Lenitan miekan sivallukset osuvat kipeästi hyvä veli –etujärjestöihin. Se on erittäin kunnioitettavaa, sillä hänen projektinsa yhtiössään Airisto Oy:ssä liikkuvat bisneksen kovassa ytimessä. Hänen uusin kirjansa on elämäkerrallinen Kauneus on lisäarvo (Otava, 2004), jonka perustana on talouden näkökulma.
Hän uskaltaa vaarantaa suorapuheisuudellaan asemansa miesten maailmassa. Lenita ei kuitenkaan muuntaudu ”hyväksi jätkäksi” poikaporukoita varten. Lenita on aina laukonut korkealta ja kovaa, hän ei ole madaltanut puheääntään uskottavuuden saavuttamiseksi. Suomalaisten naisten helmasynti on puhua miesmäisesti matalalla äänellä ja tasaisesti, kun he tahtovat olla vakuuttavia.

Lenita ei suostu neutraaliksi

Suomessa tukeudutaan sukupuolineutraaliuden ihanteeseen. (Holli 2002, 13) Maassa eletään tasa-arvon illuusiossa; suomalaiseen yhteenkuuluvuuden tunteeseen kuuluu ajatus siitä, että sukupuolilla ei ole syitä kiistellä keskenään. Sukupuolineutraalius silottaa ne suomalaisen yhteiskunnan kauneusvirheet. Sukupuoliroolien erittelyä pidetään hyökkäyksenä sitä yhteiskuntarauhaa kohtaan, joka antaa protestanttista työetiikkaan noudattavien suomalaisten toimia tehokkaina suorittajina ja työntekijöinä.

Lenita käyttää feministisiä mielipiteitään ja väitteitään aseina, joilla hän vie eteenpäin taustalta löytyviä suurempia yhteiskunnallisia teemoja. ”Ikisinkku” (Eeva 10/2004) ja feministi provosoi ja kiusoittelee, hän käy väsyneiden ja äkäisten äijien kimppuun kuin saaliin havainnut narttukissa. Äijäkaarti edustaa hänelle pysähtyneisyyttä, koska miehet pitävät asemaa eliitissä saavutettuna etuna.

Lenitan tinkimättömyys pelottaa varmasti naisiakin. On pakko olla peräänantamaton, koska naisen sukupuoli ei avaa valmiiksi pedattua yhteiskunnallista asemaa, vaan referenssit on rakennettava itse.

Feminiiniseksi viritetty viehättävä nainen ei oikeastaan edusta sukupuolta (gender) ollenkaan, eikä siksi ole vaarallinen. Hän edustaa sukupuolisuutta (sex). Yleinen näkemys naisellisesta naisesta sallii tavallisuuden ja tietyn huolettoman maanläheisen asenteen. Se ei edellytä pornahtavaa nänniesittelyä, mutta naisellisen naisen rooli jää kovin kapeaksi. Se edellyttää naiselta sellaista sovinnaisuutta ja huomaattomuutta, että naisellinen nainen ei tule huomatuksi sukupuolena, vaan sukupuolisena. Naisellisen naisen odotetaan olevan tietyllä tavalla vastaanottavainen juuri tämän sukupuolisuutensa takia.

Monipuolisuus hämmentää

Sex-Lenita nähtäisiin mieluiten vain hyvin säilyneenä kauneuskuningattarena, joka pukeutuu tyylikkäästi ja esiintyy näyttävästi. Naiselliseen ja hekumalliseen naiseen on vaikea yhdistää kaikkea sitä yhteiskunnallista kriittisyyttä ja energistä terävänäköisyyttä, joka kuitenkin on hänen substanssinsa. Olisi helpompi kysellä vain mitä hiuslakkaa hän käyttää runsaassa hiuspehkossaan. Gender-Lenita on aliarvostettu yhteiskuntakriitikko, mutta sehän on heidän kohtalonsa yleisemminkin.

Kriittisyys äijäeliitin stagnaatiota kohtaan voi olla suorastaan inhoa äijien itselleen salliman väsähtyneisyyden vuoksi. Lenitan tiedetään pitävän nuorista miehistä, joiden kanssa hän rentoutuu ja pitää hauskaa. Lenita kertoi iloisena iltapäivälehdessä (IL 13.10.2004), että jopa 25 vuotta nuoremmat miehet katsovat häntä, mutta kun yli 30 vuottakin nuoremmat miehet, eivätkä ole tyytyneet pelkästään katselemaan…

Lenita toteaa Iltalehden haastattelussa, että miehen täytyy olla hyvässä kunnossa. Pullavartalot eivät sytytä. Lenita on helppo kuvitella antamassa pisteitä komeimmille miesten kropille. Vähintään puolet arvostelemisen ilosta syntyy siitä, että miehet tajuavat kuinka he itse esineellistävät naisen kehoa.

Toimittaja kosti pullistelijalle

Yleisradio kävi lokakuussa tapaamassa kuulijoitaan Yle kulmilla –teemapäivien takia. Radio 1:n aamuohjelman ajankohtaistoimittaja Leena Pakkanen haastatteli Helsingissä Vanhalla Ylioppilastalolla Lenitaa, jolta oli juuri ilmestynyt kirja Kauneus on lisäarvo. Lenita kertoi, että hän nuorena tv-toimittajana sai kokea kuinka vanhempi toimittajamies Knud Möller ei pitänyt hänestä. Möller järjesti ikävyyksiä, mutta Lenita päätti maksaa takaisin. Möller oli päättänyt esitellä tv:n viihdeohjelmassa avantouintitaitojaan ja samalla karskia miehekkyyttään. Lenita sai määräyksen mennä haastattelemaan avannon reunalle Mölleriä. Möller polskahti avantoon reippaasti kuin Suomeen talvehtimaan jäänyt vesilintu, mutta toimittaja sotkeutui sanoissaan. Möllerin piti juosta avantoon useita kertoja, koska sadomasokistinen Lenita ehti pilata otosta. Avantoon juokseminen ja haastattelu kun haluttiin kuvata yhdellä otoksella.
Lopulta Möller ei enää pystynyt kankeutensa takia pullistamaan ainoatakaan ruumiinosaansa, hän näytti kylmissään enää surkealta. Naisen kosto pullistelevalle terhentelijälle oli suloinen.

Vahingoniloinen yleisö nauroi Vanhalla Ylioppilastalolla. Yleisö ei sen sijaan nähnyt mitään huvittavaa siinä, kun Lenita viittasi hauskasti feministiseen filosofiaansa. On helppo yhtyä pilkalliseen hihitykseen, mutta feministiset viittaukset ovat liian vaarallisia, jotta ne naurattaisivat.

Lähteet:

Lenita Airisto: Kauneus on lisäarvo, Otava, 2004
Eeva 10/2004
Iltalehti 13.10.2004
Anne Maria Holli: Suomalaisen tasa-arvopolitiikan haasteet, artikkeli kirjassa Anne Maria Holli, Terhi Saarikoski ja Elina Sana (toim.): Tasa-arvopolitiikan haasteet, WSOY, 2002

tiistaina, marraskuuta 23, 2004

Työntekijä ei saa palkkaansa

Joudun turvautumaan ammattiliittoni apuun periessäni TES:n mukaista palkkaa. Työehtosopimuksessa määritellään palkan vähimmäismäärä.

Nummelassa toimiva kirjapaino-kustannustalo Karprint Eero Ahola ky on maankuulu pahamaineisuudestaan. Ehkä pahimpia taudinaiheuttajia yrityksessä on se, että se on perheyritys. Jos jossain yrityksessä asiat voivat mennä oikein vituralleen, se voi tapahtua nimenomaan perheyrityksessä. Tässä firmassa isä omistaa ja johtaa toimituksia ja taloutta, entinen vaimo laskee palkat, nykyinen vaimo johtaa henkilöstöä ja päätoimittaa, tytär toimittaa ja poika työskentelee päätoimittajana. Sisäsiittoisuus ei ainakaan paranna ilmapiiriä.

Irtisanouduin työpaikasta, koska yrittäjä Eero Ahola rikkoi jatkuvasti lakia. Hänellä lienee ollut viime vuosina eniten oikeustaisteluita työntekijöitään vastaan tässä maassa.

Reilun neljän vuoden aikana eräässä toimituksen osastossa on työskennellyt 55 henkeä, joista suurin osa on tullut ja lähtenyt. Yleensä väki vaeltaa ulos palkkapäivänä. Palkka on jää usein saamatta, jos lähtee kesken kuukauden.
55 henkeä on paljon, sillä toimituksessa on normaalisti alle kymmenen ihmistä, pitkän jakson ajan on ollut vain viisikin henkeä. Vaihtelevalla väkimäärällä tehdään yli kymmentä lehteä. Tällä hetkellä 7-8 toimittajaa tekee 16 eri lehteä. Heidän lisäkseen toimitustyötä tekee myös perhedynastiaan ja yrityksen johtoon kuuluva omistajan vaimo.
Avustajista on pulaa. Kustantaja etsii heitä ilmoittelemalla omissa lehdissään.

Työsuhteet jäävät niin lyhyiksi, että muutamassa kuukaudessa pääsee jo ikänestoreiden joukkoon. Yritys hakee koko ajan uusia työntekijöitä työvoimahallinnon avustuksella. Valtio on auttanut Karprintia löytämään uusia työntekijöitä antamalla yrityksen ilmoittaa työvoimahallinnon nettisivuilla mol.fi. Journalistiliitto on kirjelmöinyt työvoimahallinnolle, että se ei enää julkaisisi Karprint ky:n työpaikkailmoituksia.

Työsuojelutarkastajat ovat jo pitkään kiinnittäneet huomiota työpaikan kiinteistön kuntoon. 1980-luvun alussa rakennettua taloa ei ole peruskorjattu ja pinnat ja kalusteetkin ovat alkuperäiset. Katto vuotaa ja alle asetellaan ämpäreitä. Eri puolilla taloa saattaa olla hometta, koska sitä on nähtävissäkin eräissä paikoissa.

Työsuojelupiiri on ollut tämän syksyn aikana käynnistämässä jatkotoimia Karprintia vastaan. Yritys kun ei ole suorittanut niitä korjauksia ja työsuojelullisia parannuksia, joita viranomaiset ovat siltä vaatineet. Työsuojelupiirin virkamies uutisoi minulle asiasta, kun asioin työsuojelupiirissä työtodistukseni takia. Sain työtodistuksen viranomaisten avulla vasta useita viikkoja sen jälkeen, kun työsuhteeni oli jo päättynyt.

Yrityksen tuloja ei käytetä siis ainakaan investointeihin ja yrityksen kehittämiseen. Viime aikoina erään osaston 16 eri lehteä on toimitettu yhdellä ainoalla kameralla, koska osaston toinen kamera oli lainassa toisella osastolla. Siellä puolestaan ainoakin kamera oli mennyt rikki.

Ulkopuolista valokuvaajaa yritys ei käytä. Silti Karprint jättää järjestelmällisesti maksamatta toimittajille parempaa B-luokan palkkaa, joka kuuluu kuvaavalle toimittajalle. Karprintissa kaikki toimittajat ovat itse vastuussa juttujensa kuvaamisesta tai kuvien tilaamisesta. Kuvat eivät tilattaessa saa maksaa mitään, eli niiden täytyy olla ilmaisia. Toimittaja saa siis todella käyttää kekseliäisyyttään, jos hän on tehnyt puhelinhaastattelun.
Yrityksen tuloista osa tietysti valuu oikeudenkäynteihin; työnantaja käy jatkuvasti oikeutta työntekijöitään vastaan. Kyse on ihan tavallisista TES:n määrittelemistä palkka-asioista.

Työnantaja ottaa yhä tietoisia riskejä, joilla hän rikkoo työehtosopimusta. Heinäkuussa hän passitti uudet työntekijät kolmeksi viikoksi palkattomalle ”kesälomalle”, koska hän laittoi erään toimituksen osaston kiinni. Hän ei tarjonnut töitä, vaan piti itsestään selvänä että hänen suunnitelmassaan ei ole mikään vikaa. Se oli laiton pakkoloma.

Työnantaja omistaa huoneistoja, joita hän vuokraa työsuhdeasunnoiksi. Hän on jättänyt yhtiövastikkeet ovat maksamatta, joten ainakin kaksi taloyhtiötä on ottanut asunnot haltuunsa. Taloyhtiö haluaisi periä vuokrat suoraan asukkailta, mutta työnantaja perii vuokran palkasta. Taloyhtiö ei siis pääse väliin.

Löysin postilaatikostani asuntoyhtiön jättämän kirjeen, jossa kerrottiin että taloyhtiö on ottanut Karprint ky:n huoneistot haltuunsa. Taloyhtiö toivoi, että maksaisin vuokran suoraan sille. Tapasin isännöitsijän ja kerroin, että työnantaja ottaa vuokran suoraan palkastani. Taloyhtiön lähettämä kirje oli peräisin jo edelliseltä kesältä, sillä asunnossani ei ollut vuoteen kukaan asunut.

Minä asuin työnantajan asunnossa ja maksoin kovaa vuokraa. Sillä olisi saanut kunnollisen asunnon aivan Nummelan keskustasta. Työantajani ei suostunut pyynnöstäni huolimatta alentamaan sitä. Olisin voinut jäädä asumaan huoneistoon pienemmällä vuokralla. En kuitenkaan halunnut maksaa liikaa.

Asunnoista osa on asumiskelvottomassa kunnossa. Niitä ei ole siivottu vuosiin, koska nopeasti piipahtaneet vuokralaiset ovat muuttaneet äkkiä pois. Minä asuin huoneistossa, jonka seinien tapetit roikkuvat riekaileina, keskeltä keittiön lattiaa puuttuu pala muovimattoa ja parvekkeen ovesta ikkunalasi. Ovi on ollut yksilasinen läpi talven.

Työnantaja ei alenna vuokraa asunnoissa, vaikka huoneistot ovat ilmiselvästi remontin tarpeessa ja saastaisia. Vuokra on silti sama kuin paikkakunnan keskustassa sijaitsevissa huoneistoissa, vaikka ne eivät keskustassa sijaitsekaan. Työnantaja mieluummin seisottaa asuntoja tyhjänä kuin alentaa vuokraa kohtuullisemmaksi. Ja tyhjänä ne seisovatkin. Mutta hänhän onkin päättänyt, ettei hän maksa yhtiövastikkeita.

Työnantajalla on ollut Lapissa loma-asuntoja. Toimituksessa on liikkunut käsitys, että ne on merkitty verotukseen työntekijöille vuokrattaviksi lomapaikoiksi, mutta työntekijöille niitä ei ole vuokrattu.

Työnantaja koettaa luikerrella vastuusta hoitaa kiinteistöjään, vaikka hän kustantaa Kiinteistö & Isännöitsijä -lehteä isännöitsijöille. Lehteä tilaavat isännöitsijät eivät tietenkään tiedä, että kustantaja-päätoimittaja on tosielämässä isännöitsijöiden kiusa.

Yritys jäi kiinni laittomista tietokoneohjelmista, joista koitui hänelle jälkikäteen iso lasku. Eero Ahola joutui maksamaan noin 70 000 euroa, joka on Suomen ennätys. Sittemmin työnantaja ripusteli eri puolille yritystään määräyksiä, joissa hän kielsi työntekijöitä asentamasta omia ohjelmia tietokoneisiin. Määräys on tragikoominen siksi, että yrityksen tuotanto on perustunut laittomien ohjelmien hyödyntämiseen. Työntekijöillä tuskin on halua alkaa investoida yhtiön koneisiin edes omia ohjelmia niihin tuomalla.

Uusille työntekijöilleen hän maksaa usein alipalkkaa. Neljän kuukauden koeaikana työntekijä ei uskalla valittaa palkastaan, koska työnteko vaikeutuu tavalla tai toisella ja voi tulla peräti potkut.
Palkka ei välttämättä nouse edes silloin, kun toimittaja siirtyy toimitussihteeriksi. Työnantaja sen sijaan herkuttelee alaiselleen ääneen ajatuksella, että hän alentaa palkkaa entisestään. Syy siihen voi olla mikä tahansa - tavallisesti tietysti se, että työntekijä on ”huono”. Työsuojelutarkastajat ovat esittäneet Eero Aholalle vaatimuksen, että hänen pitää lopettaa työntekijöille piruilu.

Työntekijä voi myös äkkiä huomata olevansa ihan eri työssä kuin mihin hänet on palkattu. Yrityksessä kävi aikansa siivoaja Virosta. Hänen piti siivota yhden päivän aikana koko talo, jonka kokoa kuvaa se, että julkisivu on sata metriä pitkä. Nainen löysi takuulla paremman työpaikan Virosta, joten yritys on ollut kesän ja syksyn ilman siivoajaa. Syksyllä siivoaminen määrättiin ilman mitään neuvotteluja naiselle, joka on työskennellyt sivunvalmistuksessa. Hän sai kirjalliset ohjeet, joiden toteuttamista pikkupomo kävi valvomassa. Sivunvalmistaja jäi hermopaineen takia sairaslomalle.

Työntekijöiden välistä keskustelua, sitä ihan tavallista juttelua, ei yrityksessä siedetä. Tiedonvaihtoa rupattelemalla ei siis ole. Työnantajan vaimo on kirjoittanut jokaiselle työntekijälle kirjallisen ohjeen, jossa hän kieltää ”huutelun käytävillä”, jotta talo ei olisi kuin ”hollitalli”. Ohjeen voi tulkita siten, että tavallinen juttelu ei ole toivottavaa. Käytäville kun ei ole ennenkään kukaan pysähtynyt rupattelemaan, koska yleensä kukaan ei uskalla puhua kenenkään kanssa. Ilmapiiri on sellainen. Yrityksessä ei kokoonnuta yhteen edes kahvitauolla, koska kirjallisen ohjeen mukaan kahvi juodaan työpöydän ääressä.

Työnantaja antaa toimittajien signeerata juttunsa, mutta signeerausten yhteyteen ei saa laittaa sähköpostiosoitetta, vaikka kyse on erikoislehdestä, jossa yhteys lukijoihin on kullanarvoinen. Yleistä lehden sähköpostiosoitetta ei aina löydy kunnolla edes apinalaatikosta. Huonot sähköposti- ja puhelinnumerotiedot vievät lukijoille viestiä, että älkää ottako meihin yhteyttä.

Apinalaatikoista ei löydy levikkejäkään. Yhtiön lehtien levikkejä ei ole tarkistettu vuosiin, joten ilmoitusmyyjät joutuvat joko valehtelemaan tai arvailemaan. Kissafani-lehden levikki suurenneltiin kissanruokavalmistajalle monella tuhannella, joten kirjapainon nurkassa oli tuhansia kissanruokanäytepusseja, joita ei voitu liittää lehden mukana jaettavaksi. Lehteä ei painettu niin paljon, kuin valmistajalle oli ilmoitettu. Lehtitalo sen sijaan laskutti koko näytekasasta, kun se lähetti laskun valmistajalle näytepussin niittauksesta lehteen mukaan. Kissanruokavalmistaja tuli huijatuksi.

Signeerausmahdollisuudesta tajuan olla sentään kiitollinen. Olen työskennellyt Lapissa Tornion-Muonionjokivarressa Kolarissa Luoteis-Lappi -paikallislehdessä, jossa perheyrityksen omistaja-päätoimittaja Heikki Peura vahti lehteään niin mustasukkaisena, että laajojen ja näyttävienkin juttujen signeeraaminen oli pääsääntöisesti kielletty. Lähinnä vain päätoimittajan veli sai laittaa nimensä juttunsa yhteyteen.

Myös kolarilainen Heikki Peura Ky, sittemmin Heikki Peura Oy, on tuomittu oikeudessa alipalkkauksesta ja pakollisten palkan lisien maksamatta jättämisestä. Myös Heikki Peuran Luoteis-Lappi –lehden levikkiluvut salattiin. Ilmoittajille kerrottiin vain epämääräisesti, että lehti menee lähes joka talouteen. Levikki oli kiusallinen puheenaihe ja maksava ilmoittaja-asiakas ei saanut asialliseen kysymykseensä vastausta.

Perheyrityksiä – ei kiitos enää. Pääministeri Matti Vanhanen toivoo, että työpaikoissa sovittaisiin tietystä palkanosasta paikallisesti (tv-1, Lauantaiseura 9.10.2004). On paljon yrityksiä, jossa se ei onnistu.


sunnuntaina, marraskuuta 21, 2004

Naistutkimus glorifioi äitiä

Näin sitä parjattua äitimyyttiä vahvistetaan!


Haistelin ilmapiiriä, asenteita ja ajatuksia naistutkimuspäivillä. Tulin levottomaksi ja ärtyneeksi. Aloitin kokemani johdosta uuden aiheen hyvin hoidetussa eroperhe.net-keskusteluryhmässä, jonka omistaa Yksin- ja yhteishuoltajien liiton entinen puheenjohtaja Tiina Kaarela.

Minun täytyy antaa sinulle, Katarina, tunnustusta! Olen alkanut arvostaa tässä keskusteluryhmässä kirjoittavista muun muassa sinua entistä enemmän! Kirjoitat paljon, kuinka isät syrjäytetään lapsen elämästä. Äidit ja lastenvalvojat heittävät eron jälkeen isäraasun tarpeettomana navetan ylisille kuivumaan ja odottelemaan nahoiksi laittoa. Isät eivät saa roolia lastensa hoitajana normaalissa arkielämässä. Olen aina kritisoinut sitä, että puhut aina tästä asiasta miehen näkökulmasta, sillä naisen eli äidin näkökulma on kyllä vähintään yhtä perusteltu. Ja olenkin tarjonnut näkökulmaongelmaan ratkaisuksi yksinkertaisesti sitä, että asiaa kannattaa tarkastella myös äidin perspektiivistä, sillä eivät ne isät niin pulmusia ja viattomia ole ja myös naiset kiistatta hyötyvät siitä, että isät hoitaisivat lapsiaan.

Tulen juuri naistutkimuspäiviltä, jossa osallistuin erääseen perhetyöryhmään. Oikeastaan ainoa asia, jossa siinä työryhmässä olin muiden kanssa samaa mieltä, oli että isät eivät ole välttämättä kovin rehellisiä väitteissään että heidät työnnetään lasten elämästä ulos. Sen sijaan samassa työryhmässä kohtasin niin paljon vanhanaikaista, jämähtänyttä ja aikansa elänyttä ajattelua, että esimerkiksi sinä Katarina vaikutat ajatuksinesi todelliselta uran raivaajalta ja valon näyttäjältä! ;)Pidän lähestymistapaasi, jossa siis tarkastelet lasten menetystä isän kannalta, pölyttyneenä mielistelynä ja muodista jo pudonneena trendinä, mutta olet näiden naistutkijoiden rinnalla avantgardisti.Kaikesta tuosta kritiikistäni huolimatta olen oppinut arvostamaan missiotasi enemmän tänä viikonloppuna!

On pöyristyttävää, kuinka yhä perheen tutkimuksessa ja peräti feministisessä naistutkimuksessa glorifioidaan äitiä ja pidetään epätoivoisesti ja sokeasti kiinni saavutetusta edusta eli siitä, että lapsia ette naisilta vie! Perhetyöryhmääni osallistuneet eivät kunnolla edes sivunneet ajatusta, että miehet tulisi saada mukaan perhe-elämään eli suomeksi: miesten pitäisi alkaa hoitaa lapsiaan.

Naistutkijat näyttivät olevan ärsyttävän tyytyväisiä yhteiskunnassamme vallitsevaan asetelmaan, jossa lapset ovat naisen omaisuutta. Sitä ei asetettu kyseenalaiseksi mitenkään. Naistutkimuksen edustajat epäilivät suuresti miesten väitettä, että he eivät saa oikeudessa huoltajuusriidoissa tasapuolista kohtelua.Työryhmässä pohdittiin kyllä isyyttä, miten siitä puhutaan, kirjoitetaan ja peräti hiukan sitäkin mietittiin mitä isyys käytännössä tarkoittaa, mitä isät siis tekevät. On siis ihmeellistä, kun kerran isyys oli työryhmässä tärkeä aihe, kuinka aihe onnistui jäämään niin toisarvoiseksi. Vain äitiys on naistutkijoille tärkeää. Naistutkijat eivät anna tilaa isyydelle, vaan koettavat etsiä äitiydestä sellaisia ainutlaatuisia naiseuteen liittyviä arvoja, jotka he tutkijoina haluavat tehdä näkyviksi.

Mielestäni äitiys voi saada sille kuuluvan arvon vasta sitten, kun isyyden arvo tunnustetaan ja isyydelle asetetaan se vastuu, joka miehille isinä kuuluu.Naistutkimusta laajemmallekin on levinnyt yksimielisyys, että isyys on jotenkin hukassa, etsikkomatkalla. Hukassa on kyllä äitiyskin, kun vertaan perhetyöryhmässä kuulemiani esitelmiä 2000-luvun kontekstiin.

lauantaina, marraskuuta 20, 2004

Kyllä naisilla on surkeat teot!

Naistutkimuspäivillä palkittiin eilen Vuoden naistutkimusteko, joka oli siis tytöille ja naisille tehty ihmisoikeusoppikirja Friidu. Useat arvovaltaiset ihmisoikeusjärjestöt ovat olleet Friidua tekemässä tai hanketta tukemassa. Palkinnon saajan julkistuksessa en jaksanut ihastella Friidun voittomarssia, vaikka toki sekin on varmasti tämän tunnustuksen arvoinen. Innottomuuteni johtui siitä, että kaikki tuollainen tiedotemateriaali on kuitenkin aina sitä aineistoa, jota eri järjestöjen on pakko suoltaa ulos. Se on niiden tehtävä. Ihmisoikeusjärjestö ei osaa hommaansa, ihmisoikeuksien puolustamista, jos sillä ei ole tiedotustoiminnassaan tanakoita tietopaketteja jaettavaksi. Ja tiedotustoiminta ja ihmisten herättelyhän ovat tuollaisten poliittisten eli maailman muuttamiseen pyrkivien järjestöjen perustyötä.
Palkinnon saajaksi valikoitui siis mielestäni lattea ja itsestään selvä vaihtoehto.

Friidun saama tunnustus kertoo siitä, että meillä Suomessa ei ole juuri nyt – eikä ole ollut ehkä pitkään aikaan – kunnollisia käytännön operaatioita ihmisoikeuksien ja tasa-arvon edistämiseksi. Missä ovat terveyden huollon hoitohenkilöstön lakot ja niiden jämäkän ideologiset ja poliittisesti tiedostavat lakonjohtajat? Missä ovat väkivaltaan tutustuneet naiset, jotka kannustavat paljastamaan tämän piilotetun julman vallankäytön, jonka miehet tahtovat kätkeä kodin seinien sisäpuolelle? Missä ovat maahanmuuttajanaiset, jotka yhä elävät patriarkaalisissa perheissään ja palvelevat sovinistista miestään? Missä ovat naisvaltaisten ammattialojen työntekijät, jotka oikeutetusti odottavat parempaa arvostusta työlleen?

Aika paljon puhutaan kirjoituksissa, seminaareissa ja konferensseissa tasa-arvon haasteista ja toteutumisen nykyongelmista, mutta sekin tehdään hyvin sivistyneeseen, lähes neutraaliin sävyyn. Tasa-arvomietinnöt, kehittämissuunnitelmat, väliraportit, loppuraportit ja tasa-arvosta kertovat journalistiset artikkelit on laadittu sukupuolineutraalisuuden ihanteen mukaan. Pidetään esimerkiksi vaarallisena ja sukupuolisopimusta ja vallitsevia tasa-arvopyrkimyksiä loukkaavana, jos puhutaan miehistä ja naisista. Pitää siis puhua henkilöistä.
Naistutkimuspäivien anti luentoineen ja työryhmineen osoittivat, että tasa-arvon toteutumisen ongelmat piiloutuvat jonnekin moninaisuuden hämärään verkkoon. Tieteessä ja yhteiskunnallis-kulttuurisessa kriittisessä tarkastelussa on muotia puhua moninaisuudesta. Tänään lauantaina Jyväskylässä naistutkimuspäivillä luennoinut Marianne Liljeström sivusi myös tätä asiaa: on tutkittu moneutta, ei samuutta.
Kaiken korostetaan leviävän hajalleen ja pirstoutuvan pieniksi osiksi, jotka kaikki osaset ovat erilaisia. Suuria kokonaisuuksia ei enää muka ole. Kuulostaa kaoottiselta ja sitä se onkin kun kuuntelee tutkijoiden käsityksiä nyky-yhteiskunnasta, sen arvoista ja päämääristä ja välineistä rakentaa yhteiskuntaa.

Moninaisuuden käsite ei ole tehnyt tutkijoista monipuolisia hahmottajia, vaan usein tutkimuskohde hajoaa niin hankalaksi, että tutkija osaa vain kuvailla sitä. Hän ei osaa enää antaa vastauksia miten tutkimuskohteen ongelmia ratkaistaisiin. Moninaisuus on siksi tehnyt tutkijoista todella kapeakatseisia ja yksiulotteisia, ei monipuolisia ja moniulotteisia.
Mielestäni moninaisuuden sijaan on pakko palata samuuden äärelle. Tutkijoiden tulisi etsiä klassisen tieteen tapaan sitä, mikä yhdistää asioita, mitä samaa niissä on. Mielestäni ei ole mahdollista edes tehdä tiedettä erilaisuutta, moninaisuutta tutkimalla, vaan kaikki assosiaatiot vaativat samuutta, yhdistäviä yhtymäkohtia.

Naistutkimuksen, kuten muunkin humanistisen tieteen, ja myös feminismin ongelma on, että ongelmia ei osata enää formuloida, saati sitten että koetettaisiin ratkaista niitä. Feministit eivät osaa luetella napakasti mikä on vialla ja missä se syy on ja miten ongelma korjataan, vaan tutkitaan koko sitä moninaista aihepiiriä, jossa ongelma ehkä esiintyy. Ollaan siis suunnilleen ongelman jäljillä, mutta ei osata paikantaa sitä.

perjantaina, marraskuuta 19, 2004

Feministiset päiväkirjat portaaliin

Naistutkimuspäivillä Jyväskylässä tapasin Lapin yliopiston naistutkimuksen professori Päivi Naskalin, joka on huomenna toinen puhujista. Hänellä on aiheena feministisen opetuksen voima. Naskali on vaikuttava ja selkeäsanainen puhuja; olin iloinen, että juuri hänet on valittu Jyväskylän valtakunnalliseen tapahtumaan puhujaksi. Hyvä valinta! Naskali on ollut ulosanniltaan tähän saakka eräs parhaita feministisen sanoman lähettiläitä.
Törmäsin häneen Jyväskylän uuden upean valkoisen mahtirakennuksen, Agoran, ruokasalissa. Hän tervehti hymyillen ja minun piti vähän aikaa kelailla että kuka on tuo tutun näköinen ihminen. Mietin sitä siis ohikiitävän mikrosekunnin. Totesin naurahtaen, että näytät niin nuorelta, että en välttämättä olisi tunnistanut sinua heti yleisön joukosta, koska sulaudut opiskelijoihin.
Syötyäni kävin kertomassa hänelle, että olin jo monta viikkoa sitten ihastellut tapahtuman järjestäjän valppautta, kun havaitsin sinut puhujalistassa. Naskali viittelöi naapuripöytään: tilaisuuteen puhujat valinnut järjestäjä sattui sopivasti istumaan heti selkäni takana.

Tänään palkittiin vuoden naistutkimusteko. Sen sai tytöille tehty kirjanen Friidu, jossa kerrotaan heidän sosiaalisista ja juridisista oikeuksistaan. Friidu opettaa tyttöjä ajattelemaan itsenäisesti. Ketään ei tarvitse mielistellä. Sen ovat tehneet mm. Suomen YK-liitto ja raiskauskriisikeskus Tukinainen, joka haluaa ennaltaehkäistä raiskauksia ja naisiin kohdistettua väkivaltaa eli naisten hakkausta.

Pidin tänään puheenvuoroni työryhmässä "feministiset teoriat perheestä: mennyttä ja tulevaa". Puheeni oli tapani mukaan melkoista tykitystä, enkä varmasti pysynyt ihan siinä aiheessa, jota absraktissani lupailin. Abstraktissa aioin kertoa perheeseen ladatusta ideologisesta painolastista, jota se siirtää eteenpäin yhteiskunnassa, ikäänkuin yhteistkunnan välttämättömänä perusyksikkönä. Puhuin lopulta enemmänkin siitä, millaiseksi koituu naisen eli äidin rooli perheessä, joka elää vallitsevien arvojen mukaan. Tarkastelin äitiin kohdistettuja odotuksia avio- ja avoeroissa, jolloin neuvotellaan lasten huoltajuudesta. Silloin perheen dynamiikka näkyy paljaimmillaan. Monet piilossa olevat asiat tulevat näkyviksi, kuten se paljonko vanhemmat ovat todellisuudessa valmiita maksamaan lastensa elatuksesta.

Minä puhun niin vauhdilla ja pienellä paatoksellakin, että ihmiset kuuntelevat ihmeissään. En hirveästi koskaan tavoittele kivaa ja sävyisää tapaa puhua, vaan enemmänkin sellaista sporttista ammuntaa. Itseämme ilmaisemaanhan me olemme tänne, pallollekin, tulleet. Mielelläni painotan rankasti sanoja, artikuloin huolellisesti lausuen ja teen painotuksista dramaattisia korostamalla hiukan yllättävässä paikassa. Jos kerran on annettu tilaa ja aikaa puhua, niin antaa paukkua! Tapani on provokatorinen, mutta yritän tehdä sen aiheen parhaaksi. On kiva näyttää kaikille, että tykkään puhua juuri tästä aiheesta, haluan sanoa juuri tästä juuri tämän asian.

Poikani Tuukka rakastaa kuunnella sitä, kun selitän jollekin paatoksella asioita. Hän mieluusti istuu paikoillaan ja katsoo minua kiinnostuneena ja keskittyneesti, kun puhun puhelimessa. Huomasin Tuukan nauliutuvan kuuntelemaan antautunutta puhetta, kun äitini lapsuudenystävä Pirkko selosti huimaa arkipäiväänsä Pohjois-Norjassa. Puolitoistavuotiaskin tajuaa, että tätit puhuvat nyt tärkeitä asioita.

Agoran aulassa oli esitepöytä, jossa kerrottiin uuden naistutkimuksen portaalin tulosta. Sen pitäisi ilmaantua selailtavaksi kahden viikon päästä. Juttelin Kristiina-instituutin työntekijän kanssa, joka on saanut portaalin koottavakseen. Hän kertoi hyväntuulisesti ja innostuneesti uudesta hankkeesta. Ehdotin, että voisiko sieltä linkittää feministisiä nettipäiväkirjoja. Hän kiinnostui ideastani. Hän lupasi miettiä, jos sijoittaisi päiväkirjat jonnekin kulttuurin joukkoon.


Ritva Santavuori on idolini

Eläkkeellä oleva valtakunnan syyttäjä Ritva Santavuori syöksyy hurjalla voimallaan joka perjantai koteihin. Hän esiintyy tv-1:n aamuohjelman Jälkiviisaissa, joka on kommentoidaan ja ruoditaan kuluneen viikon uutis- ja ajankohtaisaiheita. Räiskyvän punatukkainen rouva kirjoittaa myös kolumneja Iltalehteen.
Olen ollut jo vuosia suuri Santavuori-fani, olen peräti kirjoittanut hänelle lyhyen ihailijakirjeen sähköpostitse, ja sain siihen kivan vastauksenkin. Silti on selvää, että olen yleensä lähes kaikessa hänen kanssa erimieltä. Mielestäni se ei kuitenkaan ole kovin merkityksellistä sielujen sympatian syntymisen kannalta.
Santavuoren taito on, että hän määrittelee usein ongelman hienosti, hän löytää oitis epäkohdat ja osaa pukea ne sanoiksi. Sen jälkeen kaikki yleensä menee mielestäni vituralleen. Hän antaa joka kerta ongelmaan väärän ratkaisumallin.
Siinä missä Santavuori varmasti on oikealla, minä tulen aina vasemmalta. En osaa tarkastella yhteiskunnallista vastuuta yksittäiseen yksilöön ehdottomasti ja varauksetta palautuvana vastuuna, vaan mielestäni on aina huomioitava että yksilö elää tietyissä rakenteissa, jotka välttämättä vaikuttavat hänen toimintaansa. Jos yksilö alkaa sitten väittää, että hän on itse luonut myös nämä ympärillä olevat rakenteet, väitän häntä suuruudenhulluksi. Silloin yksilö, kansalainen, ei enää osaa hahmottaa vallan hierarkioita, sitä millaisen vallan alaisena ja painostamana hän toimii.
Jälkiviisaat sivusivat tänä aamuna alkoholia. Santavuoren mukaan huumeet tappavat nopeammin kuin alkoholia, joka poksauttaa maksan vasta 30 vuoden ryyppäämisen jälkeen. Olen eri mieltä jälleen. Alkoholia ei nähdä riittävän pahana peikkona huumeiden rinnalla. Ja huumekeskustelusta yleensä olen sitä mieltä, että siinä missä alkoholin tuhoisuutta ei tunnusteta, huumeiden vaarallisuutta liioitellaan. Huumeiden käytön dramatisointi on jo itsessään sairasta ja jo tällainen vinoutunut yhteiskunnallis-sosiaalinen konteksti tekee käytöstä vaarallisempaa, ei sinänsä itse aineet.
Alkoholi sen sijaan on aina sosiaalinen sairaus jo alkoholismin varhaisesta alusta alkaen. Sitä ei oteta kylliksi huomioon.


keskiviikkona, marraskuuta 17, 2004

Naistutkimuspäiville

Lähden ensi perjantaina 19.11.2004 naistutkimuspäiville Jyväskylään. Se on vuoden suurin alan tapahtuma ja suuri osa akateemisista feministeistä on paikalla. Tosin täytyy muistaa, että feministejä löytyy muistakin oppiaineista kuin naistutkimuksesta. Olen kuitenkin taipuvainen olemaan sitä mieltä, että naistutkimus kulkee niin lähellä feminismiä, että olisi aika outoa jos yliopistossa opintoja tai tutkimusta tekevä feministi ei olisi koskaan sen kanssa tekemisissä.

Miten naistutkimuksen voisi määritellä? Se on mielestäni enemmän näkökulma ja lähestymistapa kuin tiede, samaan tapaan kuin sosiologiakin. Naistutkimus on poliittista; kaikki muu tiedehän on ollut historiallisesti tarkasteltuna miestutkimusta. Sekin on siis poliittista.

Arkielämän tasolla olen tänään pohtinut tasa-arvoa äitini lapsuudenystävän kanssa. Olemme Pohjois-Norjassa Tanassa asuvan Pirkon kanssa vahvasti sitä mieltä, että tasa-arvo perheissä ja parisuhteissa perustuu ensisijaisesti taloudelliseen tasa-arvoon. On siis välttämätöntä, mies ja nainen jakavat välttämättömät menot. Mieluiten tietysti enemmän ansaitseva mies voisi maksaa vähän reippaammin kuin nainen. Mutta jakamisen, puolittamisen idea on tärkeä.
Ajatus tasa-arvon taloudellisesta perustasta on hyvin marxilainen. Taloudellinen tasa-arvo luo ihmisille, miehelle ja naiselle, mahdollisuuksia toimia ja rakentaa elämäänsä.

Arjen haasteissa sukupuolena elämistä pohditaan myös ystäväni päiväkirjassa. Yllättävän monitaitoinen ihminen - osaa kirjoittaakin ilmaisuvoimaisesti! Juokaamme sen kunniaksi kuppi teetä, ystäväni pitää teestä (kuten minäkin, teestä olisi ikävämpi luopua kuin kahvista, vaikka siitä ei ihan niin riippuvaiseksi tulekaan kuin kahvista).

Kävin tänään uimassa ja kuntosalilla.

Sen verran olen ollut tänään reissussa, etten päässyt feministiäitien kokoontumiseen naisasialiitto Unioniin. Harmi. En edes muistanut ilmoittaa kokoontumisten vetäjälle sähköpostitse, etten pääse tänään.


maanantaina, marraskuuta 15, 2004

Nainen kahlitaan biologialla

Liitän tähän pätkän pohdintaa siitä, mitä sana "äiti" sisältää. Koetan perustella, että äitiys on nimenomaan kulttuurin muovaamaa, vaikka naisten toimintaa on aina säädelty äitiyden biologisuuden takia. Kulttuuri siis tekee äidin, ei biologia, vaikka toisin uskotellaan. Aiheesta aloittamani keskustelun kommentteja voi lukea eroperhe.netissä.

Naista sorretaan biologiansa vuoksi (sex), vaikka tosiasiassa ”naiseus” määrittyy sosiaalisesti (gender), vallitsevan yhteiskunnallisen ideologian mukaan. Naistutkimuksen perustermistöä on, että sukupuolisuudesta käytetään yhteiskunnallisessa kontekstissaan termiä gender, kun pelkkä sukupuolielinten mukaan tehty tarkastelu voidaan ilmaista termillä sex.

Naisella on biologinen tehtävä, jonka sanotaan olevan niin erityinen, että pidetään luonnollisena, että se voimakkaasti määrittelee hänen yhteiskunnallisen roolinsa. Miehellä ei ole merkittävää biologista tehtävää, koska ei ole miehen edun mukaista määritellä hänen rooliaan biologian avulla.

Siksi kysyn onko biologian välttämättömyyksillä oikeasti merkitystä, kun punnitaan vanhempien ylle kaadettua sukupuolista kuormaa? Kuinka paljon tosiasiassa äitiyden roolin muodostumisessa vaikuttaa se, että nainen huomaa olevansa raskaana, havaitsee synnyttävänsä ja tietää lapsensa tarvitsevan hänen äidinmaitoaan? Biologisia elimistön toimintoja käytetään hämäävinä perusteluina, kun todelliset todellisuuteen vaikuttavat tekijät löytyvät ihmisten välisestä vuorovaikutuksesta eli kulttuurista.

Väitän harhaluuloksi sitä, että biologinen vanhemmuus olisi erityisen merkittävä asia edes juridisesti. Se on merkittävä vain siksi, että geenien sisältämä informaatio on matemaattisen tarkkaa.
Geenit ovat tietopankkeja, joiden vuoksi vanhemmuutta ei voida koskaan keneltäkään viedä pois, huoltajuus sen sijaan voidaan. Patriarkaalinen yhteiskunta on kuitenkin sitonut ja sitouttanut naiset nimenomaan biologiseen tehtäväänsä. Äitiys on koettu luonnon asettamana velvollisuutena, ja samaan aikaan on vähätelty äitiydelle asetettuja kulttuurisia ja sosiaalisia paineita. Äitinä olemisen roolimalli on siksi säilynyt vuosituhannesta toiseen samanlaisena.

Naiselle on jätetty yhteiskunnassa aika vähän tilaa, jossa hän voi päteä asiantuntemuksellaan. Patriarkaalisen yhteiskunnan auktoriteetti on mies, joka on jättänyt kodin ja hoivaamisen naiselle. Jos nainen ei tiedosta roolinsa kapeutta, hän kokee kodin ja lapset ainoaksi mahdollisuudekseen päteä edes jossain. Ideologisen opetuksen seurauksena nainen saattaa kokea jopa välttämättömäksi sen, että hänen on pakko alkaa taistella lapset saadakseen. Siksi oikeudessa riidellään pöyristyttäviä riitoja ja ilmiön pahimmat esimerkit ovat silkkaa sotimista maastoutuen ja juoksuhaudoissa (vrt. Outi Koski).

Nykynainen oivaltaa sen, että äitiys on vain rooli muiden joukossa; se ei ole luonnonlain kaltainen välttämättömyys edes silloin, kun nainen on synnyttänyt ja tullut biologiseksi äidiksi. Yhteiskunta ja lainsäädäntö tarkastelee äitiyttä kuitenkin aina enemmän sosiaalisena kuin biologisena ilmiönä. Sosiaalinen äitiyden rooli alkaa määritellä naista jo paljon ennen kuin hänestä tulee äiti.

sunnuntaina, marraskuuta 14, 2004

Poikani Tuukka tänään Helsingin Sanomissa!

Poikani Tuukka Latvala onnittelee tänään isänpäivänä Kimmo-isäänsä Helsingin Sanomien "Tervehdykset ja onnittelut" -osastossa sivulla A19 (HS 14.11.2004).

Hassua on, että lehti-ilmoitusessa Kruununhaka-nimi on kirjoitettu väärin: "Kruunuhaka". Se on kuulema helsinkiläisillekin ihan tyypillinen virhe. Asioin ilmoitusta laittaessani kahtena päivänä Helsingin Sanomien konttorissa Sanomatalossa. Ensimmäisellä kerralla luin suoraan näyttöpäätteeltä ilmoitushahmotelman, jossa ilmoitusmyyjän kanssa sovittelimme tekstiä eri ilmoituskokoihin. Jo silloin totesin ääneen, että olet latonut Kruununhaka-sanan väärin. Eli se n-kirjain puuttui. Seuraavana päivänä asioin toisen ilmoitusmyyjän kanssa, enkä sitten tullut puhuneeksi sanaakaan Kruununhaan kirjoitusasusta. (Uskoin, että kyllä ilmoitusvalmistus osaa kirjoittaa Helsingin kaupunginosat.)

Pitääpä käydä lukemassa Sanomatalossa ilmoituskäsikirjoitus kuinka minä itse olen Kruununhaan sinne kirjoittanut...

Asialla ei sinänsä ole kovin suurta merkitystä, enemmänkin mielenkiintoinen yksityiskohta. Minua hiukan huvittaa, ettei Helsingin paikannimet ole Helsingin Sanomissa hallussa. Huomauttaa joka tapauksessa aion asiasta - vaikka itsekin olisin kirjoittanut kässäriin nimen väärin. Ilmoitusmyyjien pitäisi mielestäni osata neuvoa asiakkaita näissä yksiselitteisissä ja yleisissä erisnimissä.

Anyway, ilmoitus on hieno ja Tuukka hymyilee ilmoituksessa julkaistussa elämänsä ensimmäisessä passikuvassaan.

Pelkääkö raiskattujen tukipiste feminismiä?

Riittääkö ihmiselle se, että häntä hoidetaan psyykkisesti ja fyysisesti – tarvitseeko ihminen siihen lisäksi vielä jonkin tietyn henkisen kontekstin jossa se työ tehdään? Voiko poliittinen ja ideologinen mielipide olla myös parantava lääke? Voiko poliittis-filosofisen näkökulman rakentaminen olla terapeuttista ihmiselle? – Mielestäni voi.

Kuinka tärkeää on yhteiskunnallisen, ideologisen ja poliittisen näkökulman hallitseminen? Tämä oli oikeastaan ydinkysymys eilisessä naisasialiitto Unionin (Unioni Naisasialiitto Suomessa ry) vuosikokouksessa, jossa Unionin jäsenet tarkastelivat tuohtuneina Tukinainen ry:n toimintaa.

Eilen naisasialiitto Unionin vuosikokouksessa tehtiin päätös siitä, kuinka Unioni toimii jatkossa Tukinainen ry:ssä. Tukinainen on raiskattujen ja väkivallan kohteeksi joutuneiden naisten tuki- ja auttamiskeskus. Unioni ei saanut enää edustusta Tukinainen ry:n uuteen hallitukseen (vanha hallitus), koska ”Unionin edustajalla ei katsottu olevan tarpeeksi asiantuntemusta”. Monet vuosikokouksen osanottajat olivat pöyristyneitä, niin oli myös Unionin puheenjohtaja Katju Aro. Moni viittasi puheenvuorossaan siihen, että Tukinainen ry ei ymmärrä sitä poliittis-ideologista asiantuntemusta, joka on Unionin ydinosaamisaluetta. Naisasialiitto Unioni seuraa lainsäädäntöä ja lainvalmistelua yleisellä tasolla, Unioni pureutuu kaikkeen rakenteissa yleisesti piilevään naisen sortoon.
Tukinaiselle näyttäisi riittävän tekninen sosiaalis-lääketieteellis-juridinen asiantuntemus.
Ymmärrän hyvin Unionin vuosikokouslaisten ärtymyksen. Kaikessa tuossa teknisessä osaamisessa on aina perustana tietty yhteiskunnallinen ideologia, joka säätelee toimintaa, lainsäädäntöä ja ns. kirjoittamattomia lakeja eli jokapäiväistä tapaamme reagoida ja käyttäytyä.

Mielestäni Tukinainen ry:n mahdollinen ylimielisyys Unionia ja feminismiä kohtaan on jälleen eräs osoitus sukupuolineutraaliuden ihanteesta. Nyky-Suomessa elää myytti, että tasa-arvo on jo saavutettu. Naiset eivät tajua, että heidän täytyy edelleen hyvin herkällä korvalla kuulostella miten ilmapiiri yhteiskunnassa kehittyy. Mielestäni olemme vielä hyvin kaukana tasa-arvosta; ei vuosituhansien takaa periytyvää sukupuolijärjestelmää ehditä muuttaa täysin tasa-arvoiseksi muutamana 1900-luvun vuosikymmenenä.
Suuri sumutus on käynnissä, kun naiset on saatu uskomaan, ettei tasa-arvon toteutumista tarvitse enää ideologis-poliittisella tasolla tarkastella kriittisesti.

Ei Tukinainen ry:n hallitus huono ole. Sieltä löytyy naistutkimuksenkin asiantuntemusta, mutta koen vaaralliseksi sen, että naisen poliittinen asema jää akateemisen naistutkimuksen puolustettavaksi.

Patriarkaalinen hegemonia on luikertanut lonkeronsa kaikkialle. Olemme tehneet kauan miesten politiikkaa. Tarvitaan erityisen tarkkaa silmää, herkkää ja tiedostavaa ideologiskriittistä tarkastelutapaa, jotta naisten tarpeet tunnistetaan.

Unioni päätti vuosikokouksessaan antaa hallitukselle tehtäväksi, että se tuo kevätkokoukseen esityksen kuinka Unioni jatkaa Tukinainen ry:ssä. Syyskokouksessa puhuttiin, että Unioni voisi erota Tukinaisesta ja antaa puolestaan Tukinaisen liittyä Unioniin, jos Tukinainen haluaa.
Unioni maksaa Tukinaiselle tulevana vuonna jäsenmaksua muistaakseni noin 350 euroa. Unioni on saanut pudotettua jäsenmaksuaan alemmas, eikä sen tarvitse maksaa esimerkiksi euro per jäsen -systeemillä Tukinaiselle.





lauantaina, marraskuuta 13, 2004

Suomen media on Helsinkikeskeinen

Suomen media on jumiutunut muutamalle neliökilometrille pääkaupungin alueelle. Media elää kuin karsinassa ja pysyy kiltisti kiinni parressaan.

Suomessa ei voi nauttia täysillä tiedotusvälineistä, jos ei asu Helsingissä. Vain pääkaupungissa asuva voi sijoittaa television ja lehtien kuvia oikeaan kontekstiin. Suomen median kuvasto nimittäin kerätään kapealla Helsinginniemellä.
Vain helsinkiläinen tietää, mistä mediassa puhutaan.

Suuret tiedotusvälineet ovat sijoittuneet Helsinkiin. Sinne on sijoittunut myös maan tärkein tekijäkaarti tarkasteltiinpa mitä tahansa elämänaluetta. Tunnetuimmat ja tärkeimmät eri alojen asiantuntijat asuvat pääkaupunkiseudulla. Helsinki on heidän lempilapsensa, sillä se on ylivoimaisesti suurin kaupunki ja suomalaisittain tarkasteltuna vanha kulttuurikaupunki.

Otetaan pieni esimerkkitapaus. Kari Tapion musiikkivideossa Toiset on luotuja kulkemaan Kari Tapio seisoo ympyrätalon kulmalla Hakaniementorin nurkalla. Kamera kuvaa haaveellisesti Siltasaarta ja syvemmällä Kallion suunnassa Porthaninkatua. Kari Tapio hyppää Kokoomusvaikuttaja Ben Zyskowiczin luksusauton kyytiin Aleksis Kiven kadulla. Sitä ennen Kari Tapio käy ihmettelemässä karaokelaulua samalla kadulla sijaitsevassa Populuksessa.

Helsinkiläisten ei tarvitse vaivautua kaupungistaan mihinkään. Kun rankkuutta halutaan, mennään Kallioon.

Serkkuni Ari Jalkanen on Kari Tapion eli Kari Jalkasen sukua.

Kirjoitin aiemmassa päivityksessä Päivi Istalasta. Hän on ehtymätön musiikkisanaston tietolaari. Hän opetti minulle vuonna 1992 keväällä tiukkaan sävyyn, että biisi on piisi, ei biisi. Piisi tulee sanasta "piece". Eikä Istala tarkoittanut sillä rauhaa (peace).

Miehille kyytiä feministien kokouksessa

Tulin äsken naisasialiitto Unionin syyskokouksesta. Feministiset tilaisuudet herättävät aina paljon uteliaisuutta ja feminismi on jo sanana kuin provokatiivinen punainen vaate. Lausumalla huolellisesti artikuloiden ja painokkaasti sanan feminismi onnistuu varmasti herättämään kuulijoissa reaktioita. Valitettavasti nykyfeminismi on niin latteaa ja hengetöntä, että feminismi-sana lupaa paljon enemmän kuin käytännön toteutus on.
Feminismin pehmeneminen ja tyhjänpäiväistyminen heijastelee aatteiden yleistä kehitystrendiä: radikaaliutta on vaikea löytää mistään. Me itse luulemme elävämme niin valmiissa yhteiskunnassa, että aatteiden parissa puuhailukin koetaan kivana harrastuksena, ei yhteiskunnan muutosvoimana ja ympäröivän todellisuuden muutoshaasteena.
Tunnen olevani liian rankka tyyppi naisasialiitto Unionin toimintaan. Olenkin ehdottanut Naisten Avoimen Korkeakoulun kurssisihteerille Tanja Lehtorannalle, että Avoin Korkeakoulu voisi aloittaa radikaalifeminismin kurssin ja luentosarjan. Noin laajan teeman alle mahtuisi monenlaisia luentoja ja luennoitsijoita. Radikaalifeminismi ei ole mikään ennalta määritelty tietty poliittinen ohjelma, vaikka sana saattaa ankarasti määritellyltä kuulostaakin.

Unioni on varakas yhdistys. Se omistaa huoneistoja Helsingin ytimessä ja se on sijoittanut rahaa osakkeisiin ja korkorahastoihin. Vuosikokouksessa puhuttiin Fredrikinkadulla sijaitsevan toimistohuoneiston myymisestä. 200 neliön suuruinen huoneisto ei ole mennyt kaupaksi, eikä Unioni usko sille ostajaa löytyvän jatkossakaan. Yhdistyksen hallitus oli jo budjetoinut myynnistä saatavaa tuloa, myyntivoittoa noin 25 000 euroa, mutta nyt vuosikokous päätti heti hallituksen kokouksen perään, että huoneisto otetaan pois Huoneistokeskukselta myynnistä. Unionin ja Huoneistokeskuksen tekemän sopimuksen mukaan kiinteistövälittäjä voi myydä huoneistoa vuoden loppuun saakka. Jos välittäjä ei saa siihen mennessä sitä myytyä vähimmäishintaan, joka oli 650 000 euroa, Unioni lopettaa myyntiponnistelut. Huoneistokeskuksella on siis vielä hiukan armonaikaa. Fredalla sijaitsevaa toimistotilaa on käynyt katsomassa useampikin kiinnostunut ostajaehdokas, mutta vain yksi ostaja on tehnyt tarjouksen. Se siis on ollut vähemmän kuin tuo 650 000 euroa.
Vuosikokouksessa eräs Naisten Kulttuuriyhdistyksessä aktiivina toimiva Unionin jäsen ehdotti, että huoneistoa ei myydä, vaan Unioni vuokraa tilan Kulttuuriyhdistykselle. Tämä yhdistys voisi hänen mukaansa maksaa tuosta 200 neliön huoneistosta vuokraa niin paljon, että Unioni ansaitsee siten tuloa juuri sen verran, ettei ensi vuoden budjetin tulokertymä vaarannu. Tällä hetkellä toimistohuoneisto on tyhjänä.
Vuosikokouksessa laskettiin yksinkertaisella yhteenlaskulla, että vuokratuloa todella tulisi niin paljon että Unioni saa tulonsa, vaikka huoneistoa ei myydäkään. Samainen Naisten Kulttuuriyhdistyksen aktiivi arvioi, ettei Fredan huoneisto mene kaupaksi nykyhinnalla. Unioni olisi joutunut hintaa laskemaan. Hintaa on jo kertaalleen pudotettu lähtötasosta. Huoneiston ongelma on, ettei siellä ole kunnon keittiötä, koska on sille on aikoinaan saatu poikkeuslupa toimistokäyttöön. Asunnoksi muuttaminen vaatisi remontteineen ehkä 100 000 euroa.

Toimittaja Päivi Istala on voimakas feministinen radioääni Suomessa. Eikä hän ole vahva ääni vain radiossa, vaan muuallakin. Istala on järjestöihminen ja mukana siellä missä voi vaikuttaa naisten asioiden parantamiseksi. Istala oli mukana myös Unionin vuosikokouksessa, jonka osanotto jäi pieneksi. Kokouksen lopussa tuli mahdollisuus puhua ilmoitusasioista eli siis mistä tahansa. Istala kehoitti naisia seuraamaan Yleisradion ykkösjohtajan pallista käytävää kamppailua. Kisa jatkuu taas ensi keväänä. Johtajan löytäminen kävi kuluneena syksynä niin hankalaksi, että siinä oli pakko ottaa aikalisä. Istalan mukaan TV-2:n johtaja Päivi Kärkkäinen olisi ollut loistoihminen koko Yleisradion johtajaksi. Istala muistutti, että internetissä olleessa leikkimielisessä Ylen johtaja –äänestyksessä Kärkkäinen keräsi peräti kolmasosan äänistä Kärkkäinen on saanut kannatusta erityisesti Yleisradiossa työskenteleviltä toimittajilta. Jostain syystä Kärkkäinen ei kuitenkaan ole enää käytettävissä johtajaksi. Istala järkyttyi, kun hän sai kuulla, että Kärkkäinen on vetänyt ehdokkuutensa pois.
Istala on valmis heittämään johtajavan valintaprosessissa syksyllä tarponeen kansanedustaja Markku Laukkasen äkkiä ulos hallintoneuvostosta. Istalan kannanotoissa on niin paljon puhtia ja voimaa, että Laukkanen löytäisi itsensä varmasti nopeasti Pluto-planeetan kiertoradalta, jos hän saisi virittää heittoistuimen.
Johtajaksi ängenneen Jouni Backmanin realiteettien tajusta ja itsekritiikin kyvystä ei Istalalla myöskään varmaan olisi mitään kaunista sanottavaa.

Naisasialiitto Unionissa lienee noin 1500 jäsentä. Luku on vain teoreettinen, sillä heistä vain 700 on maksanut jäsenmaksunsa. Unionissa on ihan tavallista, että vaikka jäsenmaksu on useita vuosia maksamatta, ihminen säilyy mukana jäsenrekisterissä ja hänelle lähetetään jäsenjulkaisu, Tulva-lehti. Unioni ei ole mikään poikkeus yhdistysten joukossa. Unioni haluaa esitellä erilaisia tukiaisia anoessaan suurta jäsenmäärää, sillä tukiaiset usein maksetaan jäsenmäärän mukaan, esimerkiksi euro per jäsen.

Yhdistyksen jäsenlehti on nimeltään Tulva. Se ilmestyy neljä kertaa vuodessa. Itse tympäännyin vuosi sitten Tulvan epäjournalistisuuteen, siihen että lehdestä puuttuu yksinkertaisesti sisältö. Erosin Unionista, mutta eroaminen ei ole kovin kovin helppoa, kuten yhdistyksen lukuisat haamujäsenet todistavat. Tulva tuli minulle edelleen. Kun muutin Helsinkiin, halusin alkaa toimia Unionissa ihan oikeasti, eikä vain lehteä lukemalla. Liityin takaisin.
Vuosikokous päätti toimintasuunnitelmassa tehostaa uusien jäsenten hankintaa. Tulva on toimintasuunnitelman ja vuosikokouksen mukaan tärkeä väline siinä.
Olen sitä mieltä, että Tulva ei pysty nykyisen kaltaisena toimimaan jäsenten hankinnassa apuna. Lehti ei sytytä kiinnostumaan feminismistä; Tulvalla on täysin hukassa suomalaisen lehdistön historiaan tiukasti kuuluva poliittinen perintö. Lehti ei näytä edes yrittävän vaikuttaa, eli se ei käytä sitä arsenaalia mikä sillä olisi auktoriteettina ja asiantuntijana naiskysymyksessä.
Ideologinen hengettömyys on siis yksi ongelma. Toinen on Tulvan journalistiset puutteet. Siinä ei ole luettavia juttuja, jotka pakottaisivat ahmimaan lehden. Lehti ei siis pysty jakamaan tietoa feminismistä.
Tulvan harteille on ladattu Suomessa paljon, sillä se on ainoa alansa lehti. Suomessa ilmestyy naistutkimuksesta kirjoittavia akateemisia lehtiä, mutta ne kirjoittavat eri aihepiiristä.
Itse perehdyin syvemmin feminismiin jo 1980-luvulla Akkaväki-lehden avulla. Se oli Tulvan edeltäjä. Sain nyt vuosikokouksesta mukaani Akkaväestä pari vuotta sitten julkaistun historiikkikirjan. Se vaikuttaa hyvin mielenkiintoiselta.

Yhdistyksessä valittiin lippuäänestyksellä kolme varajäsentä. Äänestyksen tiimellyksessä eräs jäsen käytti vahingossa sanaa ”varamies”, jolloin kokouksen puheenjohtaja oikaisi häntä nopeasti. Mies-sanan käytöstä ei kuitenkaan langeteta rangaistusta.

Mutta kyllä Unionissakin miehistä puhutaan. Päivi Istala ryhtyi hurjastelemaan ja antoi poikkeuksellisesti tunnustusta toimittaja Aarno Laitiselle, jota hän ei yleensä ajattele kovin lämpimästi. Loka Laitinen oli ihmetellyt Iltalehden kolumnissaan nuorten toimittajien tietämättömyyttä. Yleistieto puuttuu. Onneksi sitä löytyy Laitiselta.
Istalan mukaan eräs radiotoimittaja oli tokaissut, että milloinkas se Terijoki olikaan pääministerinä… Toimittaja oli nimittäin joutunut mukaan keskusteluun Terijoen hallituksesta.

Unioni Naisasialiitto Suomessa ry:n toimipaikka on Helsingin keskustassa hienossa osoitteessa, Bulevardi 11:ssa. Unioni on vuosikymmeniä sitten saanut lahjoitukseksi arvohuoneiston, jossa Unioni ja muutama muu naisjärjestö toimii. Huoneiston lahjoitti Maikki Friberg, jonka koti huoneisto oli. Niinpä Unioni on ristinyt paikan Maikki Friberg –kodiksi. Friberg jätti huoneiston Uniolle irtaimistoineen. Huoneistossa on yhä käytössä mm. hänelle kuuluneet antiikkihuonekalut.
Huoneisto on varmasti upeimpia, missä olen koskaan käynyt. Siellä on tallessa menneiden aikojen arvokas tyylitaju. Vuosikokouksen mukaan huoneisto ja sen antiikkihuonekalut kaipaavat kunnostusta, mutta tuollaisessa vanhaa tunnelmaa henkivässä miljöössä on vaikea nähdä suuria korjaustarpeita. Huoneisto huonekaluineen on hyvin klassinen ja ikityylikäs.

Tissitakiainen ja kirjoituspöytä odottavat minua

Mummi odottelee jo varmaan ihmeissään, milloin haen Tuukan pois Suonenjoelta. Toivottavasti Ismo on saanut rauhassa duunata tietsikkansa kanssa. Suonenjoen seurakunnan sivujen päivitykset voivat olla nyt myöhässä ja sekaisin, kun taapero taputtelee asiantuntevasti hard warea.

Tuukka on kuulema kaivannut tissiä ja äidinmaitoa, mutta on osannut nukahtaa ilman tätä unilääkettäänkin. Mummi on sitä mieltä, että minä voisin jo lopettaa noin ison "vauvan" imettämisen, mutta taaperoimetys on hyödyllinen juttu Tuukallekin. Uskon pojan yhä imaisevan puoli litraa maitoa päivässä. Maito on hyvä lisä muussa ruokavaliossa, eikä se vie tilaa muulta ravinnolta. Tuukan ruokahalu on legendaarinen. Pojalle maistuu kaikki ja vatsa on rautaa. Pieruja pörähtelee, mutta vatsa toimii.

Olen lähdössä huomenna lauantaina Sipooseen noutamaan kirjoituspöytää. Ymmärtääkseni se on ollut käytössä Nikkilän mielisairaalassa. Minäkin olen siellä yöpynyt, mutta paikka ei tainnut olla silloin enää mielisairaala.




Kosmos ei täytä ravintola-avaruutta

Ravintola Kosmos eikun Kosmos Helsingin keskustassa Kalevankadulla on kyllä maineikas paikka tärkeiden ja kuuluisien ihmisten kohtaamis- ja juopotteluareenana, mutta ruoka oli kehnoa ja kallista. Tänään tarjolla oli lounashintaan, joka Kosmoksessa on peräti 16 euroa, riisiruukku, jossa oli savulohta ja katkarapuja. Ruukku oli surkean pieni, kuin kitukasvuisen huonekasvini kukkapurkki. Liian pehmeän ja möhmääntyneen riisin seassa oli joitan lohen ja katkaravun jäännöksiä.

Hannu kehui paikan silakoita, mutta söi itse munuaisia. Hänen valintansa oli varmasti onnistuneempi.

Myöhemmin tänään aterioin ravintola Omenapuussa, rautatieasemaa vastapäätä. Söin meikäläisittäin kevyesti siitake-katkarapupastaa, jota siis sitäkin oli pettymyksekseni VÄHÄN!!! Apua, kuihdun nälkään!!! Nokkapokkakaverini vastapäätä söi lampaanpaistia, ja näyttipä se hyvältä! Lammas on suosikkilihaani. Lammaspaistiannos maksoi 16 euroa, minun surkea ja säälittävä siitakepasta teetti 10 euroa. Ihan liikaa. Annoksessa kyllä kieltämättä maistui siitake, eikä se huono maku olekaan.

Jotta Stockan Herkun kautta kotiin - ja syömään!

Äitini soitti tänään Suonenjoelta. Poikani Tuukka on tehnyt yksivuotiaan tarmolla kämpässä perjantaisiivouksen; poika oli imuroinut eteisen tai jotain sinne päin. Tuukka on aina rakastanut suuria siivousvälineitä. Kai jokin käytännöllisyys niissä kiehtoo.

perjantaina, marraskuuta 12, 2004

Tuukalle uusi sänky

Hain tänään uuden sängyn pojalleni Tuukalle. Hieno valkoinen Muuramen sarjaa. Pekka Veikkolasta kertoi, että hänellä olisi tällainen, hae pois ja minä heti innostuin. Se on sen verran matala, että henkii viehkosti japanilaista henkeä.

Pekka antoi huonekalun ilmaiseksi. Kiitos hänelle vielä kerran! Y

Olen varma, että Tuukka tykkää siitä, vaikka ei nyt olekaan sitä koeajamassa.




Myyntimenestys Hotakainen kertoi uusimmasta romaanistaan

Pohjoismaiden kirjallisuuspalkinnolla palkittu Kirjailija Kari Hotakainen kertoi eilen uusimmasta romaanistaa Iisakinkirkosta Pohjoismaiden Suomen instituutin Nifinin kirjastossa Kaisaniemenkadulla. Tämän hetken luetuimpiin kuuluvan kirjailijan suosio on helppo ymmärtää. Hän kirjoittaa taitavasti suomea ja teksti etenee intuitiivisella vimmalla. Hotakaisella on rytmi. Hän ei juutu paikoilleen.

Kirjoittamisen intuitiivisuudesta haastattelija, Ylen toimittaja Nadja Nowak haastattelun aluksi hiukan kyselikin. Hotakainen ei ole helpoimpia haastateltavia, hän koettaa muotoilla vastaukseksi jotain hyvin uutta. Hän ikäänkuin puhuessaankin kirjoittaa. Hotakaisen juttelu on hyvin saman tyylistä kuin hänen kirjoittamisensa. Yllättäminen ja toisin ajatteluhan pelaa aina hyvin kirjallisessa tekstissä. Tosin Hotakainen viittasi usein siihen, että hän kirjoittaa romaaniaan siten, kuin on juonen kulkuun ja tilanteeseen sopivaa, liian erikoinen sisältö ei siis voi koskaan olla.

Hotakainen kirjoittaa äijäkirjallisuutta. Lajityyppi on selvimmillään nuoruuden teoksessa Klassikossa, jota myös myytiin paljon. Naiset pääsevät toki äijämaailmaan sisään, mutta aiheisto esimerkiksi Klassikossa on käytettyine autoineen ja autokauppoineen joskus raskas. Hotakainen tarkastelee maailmaa miehen silmin. Siksi tietysti tarvitaan tuota pohdintaa vanhan auton tyylillisistä ja sosiaalisista arvoista.

Hotakainen korosti, että romaania ei voi kirjoittaa, jollei kirjailija luo sille omaa suurta tai pientä maailmaansa. Juonen pitää elää siis omassa valtakunnassaan. Kirjailija, joka ei siihen pysty, on esseisti. Kirjailijalta ei hänen mukaansa vaadita älyä maailman luomiseen, vaan se palo oman universumin toteuttamiseen lähtee jostain muualta.

Jättisuosittua Juoksuhaudantietä oli myynnissä kirjaston tiskillä. Iisakinkirkosta ei tulle yhtä suosittu; yleisöstäkin vain muutama oli uuden kirjan ehtinyt lukea.

Nifin-kirjastossa pitää alkaa käydä lukemassa Dagens Nyheteria. Lehti on päiväntuore ja kirjasto on keskeisellä paikalla, sinne on helppo mennä ja tilat ovat valoisat ja avarat. Suuret ikkunat antavat Kaisaniemenkadun hulinaan. Mielenkiintoinen paikka.


torstaina, marraskuuta 11, 2004

Alasti Yrjönkadun uimahallissa

Yrjönkadun uimahallia on hehkutettu lehtijutuissa ainutlaatuisena miljöönä, joka edustaa vanhaa, "alkuperäistä" suomalaista kylpyläkulttuuria. Kävin uimassa siellä tänään ensimmäisen kerran. Otin uimapuvun mukaan, koska luin hinnastosta, että myös uima-asu yllä voi uida. Mietin nimittäin, että kuinkahan moni siellä sitten ilkosillaan porskuttelee... No, selvisi, että minä olin ainoa, jolla oli uikkarit, mutta en häpeillyt ylipukeutumistani. Minulla oli totisesti liikaa päällä vaatteita, vaikka olin pikkubikineissäni.
Ajattelin, että jos pulahdan toisen kerran samalla reissulla altaaseen, otan bikinit veke. Se jäi sitten seuraavaan kertaan, koska uin vain 300 metriä, joka on minulle surkean vähän. Treenasin kyllä kelluntalaudan avulla jalkalihaksia, ja se olikin yllättävän raskasta! Muutenkin havaitsin, että hapenottokykyä pitää parantaa. Juoksemaan ja hopusti!

Altaassa pulikoi toistakymmentä naista alastomana, mikä on miellyttävän pehmeä näky hallin hiukan sameassa valaistuksessa. Ikkunoitahan siellä ei ole, joten vain lamput antavat valoa.

Ehkä erikoisinta hallissa on, että vaatekaapit ovat altaan reunalla. Pukeutuminen ja uiminen tapahtuu siis samassa tilassa. Tunnelma on kuin antiikin kylpylässä ja ehkä sitä hallissa on jonkin verran kopioitukin.

Miljöö luo oman säväyksensä ilmapiiriin. Alastomuus tekee ihmisistä jotenkin suopeampia toisilleen, ihmiset tuntuvat rennommilta ja uimahalli tarjoaa pakopaikan kovasta maailmasta. Siellä viljellään pehmeitä arvoja. Naiset hymyilevät ja katsovat silmiin.

Yläkerrassa on varsinainen saunaosasto, jossa en käynyt. Siellä on useita erilaisia saunoja. Sinne maksetaan erikseen kallis pääsymaksu. Yläkerran saunamaailma tuntuu tosi kalliilta.

Kun kävelin Yrjönkadulla ja olin saapumaisillani uimahallin ovelle, vastaani käveli kirjailija Anna-Leena Härkönen. Hän katseli minua uteliaana. Näin siksi hyvin hänen kasvonsa ja siksi uskallan olla varma, että hän se oli. Ihmisten tunnistaminen ei ole aina ihan yksinkertaista, mutta Helsingissä tapaan julkisuudesta tuttuja ihmisiä lähes päivittäin. Olen erikoistunut poliitikkojen bongaamiseen. He ovat suosikkikohteeni.

Svenska Teaternissa näin maanantai-iltana Jörn Donnerin ja Aatos Erkon lisäksi Satu Tiivolan, joka istui teatterin parvella. Hän oli ollut katsomassa Mor Courage -näytelmää, joka esitettiin juuri ennen Donnerin ja Erkon keskustelua Pakkoruotsia på svenska. Lisäksi siellä oli RKP:n kaupunginvaltuutettu Irmeli Wallden-Paulig. Mietin ensin, että mistä tuo nainen on tuttu, onko hän ruotsinkielisen tv:n kuuluttaja tai uutistenlukija, mutta sitten huomasin, että olen nähnyt hänen vaalimainoksiaan. Hän mainosti voimakkaasti itseään kunnallisvaalien alla suurella ja varmasti kalliilla kampanjalla.

keskiviikkona, marraskuuta 10, 2004

Isänpäivä lähestyy, Tuukan runo isälle

Isänpäivä on ensi sunnuntaina.

Vauhdikas vipeltäjä Tuukka eli Thoke, 1 v ja 7 kk, tervehtii isäänsä isänpäivänä tällaisella runolla:



Isille Isänpäivänä
Tuukalta

Olen itsekin poika
joten tervehdin miehiä jo kaukaa
Suuni alkaa laulaa
kun hyppään syliin ja puristan kaulaa
Kohta etsimme jo vasaraa ja naulaa
Pikkutytöt jakelevat minulle suukkoja
mutta kaipaan välillä oikeita puukkoja
Vaikka olen vasta pieni
tunnen jo tieni
Olen pieni jätkä
vaikka vielä vähän pätkä
Välillä kovasti mielipiteeni huudan
kun tahtoisin toimivan luudan
jolla saisin maailman asiat reilaan
ja tutustuisin vielä joskus kivaan heilaan
Luutia ihan oikeasti rakastan
niitä mielelläni vaikka varastoonkin pakastan
Harjat ja varret kiehtovat minua kovasti
niiden kanssa työskentelen tärkeänä kuin rovasti
(Kaisa 10.11.2004)

Schlizewski puhui totta: pomot mankuvat seksiä

Kirjoitin mielipiteen lehteen. Tarjoan sitä sekä ammattiliittoni lehteen Journalistiin että naisasialiitto Unionin Tulvaan.

Jutun julkaiseminen voi kestää kauan. Kuulin Tulvan päätoimittajalta, että seuraava numero, johon uutta aineistoa otetaan vastaan, ilmestyy vasta ensi vuonna.
Journalisti taas on vanhojen äijien lehti, jossa ei viljellä yleistä konsensusta uhkaavia ajatuksia. Se on enemmänkin sellainen suopea kerholehti kuin journalismilla maailmaa rakentava.


Esimiehet vinkuvat seksiä

Tv-juontajana työskennellyt Wilma Schlizewski puhui peittelemättömään tapaansa naisia uhkaavista seksivaatimuksista mediamaailmassa (Persona non grata, tv-2, 5.11.2004). Schlizewski luopui urahaaveistaan juontajana, koska miehet vaativat seksuaalisia palveluksia palkkioksi omasta ohjelmapaikasta. Naisilta vaadittiin seksiä niin Ylen kanavilla kuin MTV:ssäkin. Mielenkiintoinen mediahahmo ei siis työskentele enää televisiossa. Naisten ura on helppo murskata.
Seksuaalinen ahdistelu on esimiehen kieroa vallankäyttöä, joka psykoanalyyttisessa tarkastelussa todennäköisesti myös oikeasti koettaa rusentaa alaisen.
Schlizewski kertoi tv-ohjelmassa, että hän sai tietää naisia, joilla väitettiin olleen seksisuhteita esimiestensä kanssa. Hän kysyi asiaa naisilta itseltään. Schlizewskin väitteen mukaan he myönsivät: ”Joo, näin se menee.”
Esiintyminen ja vaikuttaminen mediassa toimittajana ja juontajana on niin suosittu ammattihaave, että esimiehet käyttävät tätä raa’asti hyväkseen. Miehet vaativat seksiä.
Työskentely tiedotusvälineissä asettaa naisen todelliseen vaaraan. Työpaikkojen intiimejä suhteita selvittäneessä tutkimuksessa (Haavio-Mannila: Työpaikan rakkaussuhteet - Tutkimus miesten ja naisten välisestä ystävyydestä, rakkaudesta ja sukupuolisesta ahdistelusta työssä, WSOY 1988) todettiin, että työpaikkarakkauksia syntyy nimenomaan mediamaailmassa.
Minä väitän, että alainen on se, joka kärsii, jos suhde aiheuttaa ongelmia. Nainen on huomattavasti useammin alainen – ja tutkimuksen mukaan työpaikkarakkauksien luonne on nimenomaan se, että ylempiarvoinen mies solmii suhteen hiearkiassa alempana olevan naisen kanssa. Hierarkkinen työpaikka edistää suhteiden syntymistä.
Väitän myös, että työpaikkarakkauksien syntyminen on usein oire työpaikan ongelmista ja ilmapiiristä. Ongelmat on todennäköisesti usein helppo jäljittää lopulta esimiehen omaan henkilökohtaiseen elämään. Hänellä itsellään ei ole kaikki kunnossa ja hän tuo ongelmansa työpaikalle.

"Rakastelen kanssasi ja vien sinut tähtiin"

Olen työskennellyt viidessä eri lehtitalossa toimittajana. Vain yhdessä työpaikassa ei häiritty seksuaalista itsemääräämisoikeuttani. Se työsuhde oli alun perinkin tarkoitettu vain kuukauden mittaiseksi.
Kahdessa työpaikassa minua on häiritty ”lievästi”; päätoimittaja tarkoituksellisesti tökkäsi minua sormellaan pari eri kertaa terävästi ja kipeästi suoraan tissiin, kun hän käveli yllättäen vastaan. Hauskaa leikkiä ehkä hänen mielestään, mutta yleensä tuollainen ”säikäyttely” tehdään tuuppaamalla jollekin muulle alueelle, joka ei ole intiimi.
Tuhmia puheita eri työpaikoissa en tässä viitsi edes laskea. Puhun tässä nyt vain sellaisesta käytöksestä, jota en sietäisi edes ystäviltäni. Ja kaikista vähiten tätä seksualisoitunutta käytöstä siedän esimiehiltäni, jotka selvästi ratsastavat valta-asemallaan. He tahtovat kerätä alaisestaan myös seksuaalisen hyödyn hierarkkiseen valtaansa nojaten.
Kahdessa lappilaisessa lehdessä päätoimittaja on ollut tragikoomisen härski ja häirintä on ollut törkeää. Päätoimittajamiehet ovat sokeasti valtaansa luottaen raportoineet minulle, kuinka he kuvittelevat meidän olevan sukupuoliyhdynnässä. Asiaan kuuluu, että päätoimittaja samaan aikaan kiemurtelee ympärilläni fyysistä koskemattomuuttani uhmaten kuin iljettävä iilimato.
Päätoimittajista toinen soitteli öisin kotiini lankanumeroon ja hekumoi humalassa kuinka ratsastaisin hänen kanssaan tähtiin. Aamulla töihin mennessäni surin edellisöistä puhelua: miten voin enää työskennellä ihmisen kanssa, joka kuvittelee panevansa minua? Päätoimittajani oli muutenkin miehenä mielestäni lähinnä ällöttävä.
Toinen päätoimittaja kouri työpaikalla valmista lehtijuttua näyttöpäätteeltä tarkastellessamme haarojani ja siveli selkääni. Väistin, mutta kenelle olisin kertonut, että lähin esimieheni pienessä lehdessä tunkee pientä hikistä sormeaan perseeseeni? Sama päätoimittaja koetti tulla luokseni aamuyöllä. Tilanne ahdistavuudessaan oli jo lähellä raiskausta. Hän näytti kovin hätääntyneeltä, kun suunnitelma ei onnistunut. Voitte uskoa, että pelkäsin työpaikkani puolesta.
Kahden härskeimmän päätoimittajan intoa seksiin ei hillinnyt se, että toisen vaimo työskenteli samassa yrityksessä ja toisella päätoimittajalla oli työpaikalla puolijulkinen jalkavaimo, konttoristi, joka oli mustasukkainen esimiesrakastajastaan.