lauantaina, marraskuuta 20, 2004

Kyllä naisilla on surkeat teot!

Naistutkimuspäivillä palkittiin eilen Vuoden naistutkimusteko, joka oli siis tytöille ja naisille tehty ihmisoikeusoppikirja Friidu. Useat arvovaltaiset ihmisoikeusjärjestöt ovat olleet Friidua tekemässä tai hanketta tukemassa. Palkinnon saajan julkistuksessa en jaksanut ihastella Friidun voittomarssia, vaikka toki sekin on varmasti tämän tunnustuksen arvoinen. Innottomuuteni johtui siitä, että kaikki tuollainen tiedotemateriaali on kuitenkin aina sitä aineistoa, jota eri järjestöjen on pakko suoltaa ulos. Se on niiden tehtävä. Ihmisoikeusjärjestö ei osaa hommaansa, ihmisoikeuksien puolustamista, jos sillä ei ole tiedotustoiminnassaan tanakoita tietopaketteja jaettavaksi. Ja tiedotustoiminta ja ihmisten herättelyhän ovat tuollaisten poliittisten eli maailman muuttamiseen pyrkivien järjestöjen perustyötä.
Palkinnon saajaksi valikoitui siis mielestäni lattea ja itsestään selvä vaihtoehto.

Friidun saama tunnustus kertoo siitä, että meillä Suomessa ei ole juuri nyt – eikä ole ollut ehkä pitkään aikaan – kunnollisia käytännön operaatioita ihmisoikeuksien ja tasa-arvon edistämiseksi. Missä ovat terveyden huollon hoitohenkilöstön lakot ja niiden jämäkän ideologiset ja poliittisesti tiedostavat lakonjohtajat? Missä ovat väkivaltaan tutustuneet naiset, jotka kannustavat paljastamaan tämän piilotetun julman vallankäytön, jonka miehet tahtovat kätkeä kodin seinien sisäpuolelle? Missä ovat maahanmuuttajanaiset, jotka yhä elävät patriarkaalisissa perheissään ja palvelevat sovinistista miestään? Missä ovat naisvaltaisten ammattialojen työntekijät, jotka oikeutetusti odottavat parempaa arvostusta työlleen?

Aika paljon puhutaan kirjoituksissa, seminaareissa ja konferensseissa tasa-arvon haasteista ja toteutumisen nykyongelmista, mutta sekin tehdään hyvin sivistyneeseen, lähes neutraaliin sävyyn. Tasa-arvomietinnöt, kehittämissuunnitelmat, väliraportit, loppuraportit ja tasa-arvosta kertovat journalistiset artikkelit on laadittu sukupuolineutraalisuuden ihanteen mukaan. Pidetään esimerkiksi vaarallisena ja sukupuolisopimusta ja vallitsevia tasa-arvopyrkimyksiä loukkaavana, jos puhutaan miehistä ja naisista. Pitää siis puhua henkilöistä.
Naistutkimuspäivien anti luentoineen ja työryhmineen osoittivat, että tasa-arvon toteutumisen ongelmat piiloutuvat jonnekin moninaisuuden hämärään verkkoon. Tieteessä ja yhteiskunnallis-kulttuurisessa kriittisessä tarkastelussa on muotia puhua moninaisuudesta. Tänään lauantaina Jyväskylässä naistutkimuspäivillä luennoinut Marianne Liljeström sivusi myös tätä asiaa: on tutkittu moneutta, ei samuutta.
Kaiken korostetaan leviävän hajalleen ja pirstoutuvan pieniksi osiksi, jotka kaikki osaset ovat erilaisia. Suuria kokonaisuuksia ei enää muka ole. Kuulostaa kaoottiselta ja sitä se onkin kun kuuntelee tutkijoiden käsityksiä nyky-yhteiskunnasta, sen arvoista ja päämääristä ja välineistä rakentaa yhteiskuntaa.

Moninaisuuden käsite ei ole tehnyt tutkijoista monipuolisia hahmottajia, vaan usein tutkimuskohde hajoaa niin hankalaksi, että tutkija osaa vain kuvailla sitä. Hän ei osaa enää antaa vastauksia miten tutkimuskohteen ongelmia ratkaistaisiin. Moninaisuus on siksi tehnyt tutkijoista todella kapeakatseisia ja yksiulotteisia, ei monipuolisia ja moniulotteisia.
Mielestäni moninaisuuden sijaan on pakko palata samuuden äärelle. Tutkijoiden tulisi etsiä klassisen tieteen tapaan sitä, mikä yhdistää asioita, mitä samaa niissä on. Mielestäni ei ole mahdollista edes tehdä tiedettä erilaisuutta, moninaisuutta tutkimalla, vaan kaikki assosiaatiot vaativat samuutta, yhdistäviä yhtymäkohtia.

Naistutkimuksen, kuten muunkin humanistisen tieteen, ja myös feminismin ongelma on, että ongelmia ei osata enää formuloida, saati sitten että koetettaisiin ratkaista niitä. Feministit eivät osaa luetella napakasti mikä on vialla ja missä se syy on ja miten ongelma korjataan, vaan tutkitaan koko sitä moninaista aihepiiriä, jossa ongelma ehkä esiintyy. Ollaan siis suunnilleen ongelman jäljillä, mutta ei osata paikantaa sitä.

Ei kommentteja: