perjantaina, marraskuuta 19, 2004

Ritva Santavuori on idolini

Eläkkeellä oleva valtakunnan syyttäjä Ritva Santavuori syöksyy hurjalla voimallaan joka perjantai koteihin. Hän esiintyy tv-1:n aamuohjelman Jälkiviisaissa, joka on kommentoidaan ja ruoditaan kuluneen viikon uutis- ja ajankohtaisaiheita. Räiskyvän punatukkainen rouva kirjoittaa myös kolumneja Iltalehteen.
Olen ollut jo vuosia suuri Santavuori-fani, olen peräti kirjoittanut hänelle lyhyen ihailijakirjeen sähköpostitse, ja sain siihen kivan vastauksenkin. Silti on selvää, että olen yleensä lähes kaikessa hänen kanssa erimieltä. Mielestäni se ei kuitenkaan ole kovin merkityksellistä sielujen sympatian syntymisen kannalta.
Santavuoren taito on, että hän määrittelee usein ongelman hienosti, hän löytää oitis epäkohdat ja osaa pukea ne sanoiksi. Sen jälkeen kaikki yleensä menee mielestäni vituralleen. Hän antaa joka kerta ongelmaan väärän ratkaisumallin.
Siinä missä Santavuori varmasti on oikealla, minä tulen aina vasemmalta. En osaa tarkastella yhteiskunnallista vastuuta yksittäiseen yksilöön ehdottomasti ja varauksetta palautuvana vastuuna, vaan mielestäni on aina huomioitava että yksilö elää tietyissä rakenteissa, jotka välttämättä vaikuttavat hänen toimintaansa. Jos yksilö alkaa sitten väittää, että hän on itse luonut myös nämä ympärillä olevat rakenteet, väitän häntä suuruudenhulluksi. Silloin yksilö, kansalainen, ei enää osaa hahmottaa vallan hierarkioita, sitä millaisen vallan alaisena ja painostamana hän toimii.
Jälkiviisaat sivusivat tänä aamuna alkoholia. Santavuoren mukaan huumeet tappavat nopeammin kuin alkoholia, joka poksauttaa maksan vasta 30 vuoden ryyppäämisen jälkeen. Olen eri mieltä jälleen. Alkoholia ei nähdä riittävän pahana peikkona huumeiden rinnalla. Ja huumekeskustelusta yleensä olen sitä mieltä, että siinä missä alkoholin tuhoisuutta ei tunnusteta, huumeiden vaarallisuutta liioitellaan. Huumeiden käytön dramatisointi on jo itsessään sairasta ja jo tällainen vinoutunut yhteiskunnallis-sosiaalinen konteksti tekee käytöstä vaarallisempaa, ei sinänsä itse aineet.
Alkoholi sen sijaan on aina sosiaalinen sairaus jo alkoholismin varhaisesta alusta alkaen. Sitä ei oteta kylliksi huomioon.


1 kommentti:

Kookos kirjoitti...

Tuo onkin jännittävä pointti, miten voi "olla jonkun ihmisen kanssa samalla aaltopituudella, mutta ihan eri mieltä". Minäkin kohtaan näitä joskus.

Sitten on sellaisia ihmisiä, joiden kanssa on periaatteessa samaa mieltä asioista, mutta joita ei vaan voi sietää!

Yleensä kuitenkin auttaa yhteisen sävelen löytämisessa, jos toinen myötäilee. Jos myötäily tuntuu teennäiseltä, se on aivan kamalaa: ei kehtaa riitaakaan aloittaa, jos ei toinen sano mitään vastaan. Riitely sillä perusteella, että "minusta TUNTUU, että olet tästä eri mieltä" tuntuu jopa minusta turhalta.

Otin tänään vähän yhteen kollegan kanssa (ihan asiasta) heti aamulla - ja olen vieläkin vähän hämilläni. Pidän tuosta kollegasta enkä toivoisi, että hän ajattelee minusta pahoja ajatuksia. Katsoimme tuota sinänsä pikkuseikkaa, mutta rrrraivostuttavaa sellaista, niin täysin eri näkökulmista, ettei ongelmaan ollut muuta ratkaisua kuin se, että toinen antaa periksi. Minä annoin.

Jos kyseessä olisi ollut ihminen, jos en pidä, en olisi ehkä antanut periksi (tai jos kyseessä olisi ollut mies, jolloin olisin tehnyt siitä tuttuun tapaani sukupuolikysymyksen enkä ainakaan olisi antanut periksi). On sillä tykkäämisellä jotain merkitystä.