maanantaina, joulukuuta 12, 2005

Isäkin on hyvää työvoimaa

Miten muotoilla sellainen vaatimuslista, että sen vuoksi kannattaa lähteä mielenosoitukseen?

(Mielenosoittamisen tarpeellisuudesta kirjoittaa muuten myös Raisa Raparperi-blogissaan.)

Ainakin siinä pitäisi olla sellaisia esityksiä, jotka olisi muutos nykyiseen verrattuna. On siis tunnistettava, mihin nykyisillä valmiuksilla jo yllettäisiin ainakin teoriassa (vikahan on usein siinä, ettei päämäärään päästä käytännössä) ja mikä estää sen, ettei päämäärä toteudu.

Eroperhe.netin Barrikaadeille-keskusteluketjussa on pohdittu, miksi erolapsellakin ei voisi olla kaksi vanhempaa, siis molemmat vanhemmat eli isä ja äiti. Olen kommentoinut Yksinhuoltajien ja yhteishuoltajien liiton puheenjohtajan Bodil Rosengrenin yleisluontoista vaatimuslistaa sellaiseksi, jossa ei oikeasti vaadita mitään. Kaikki Bodilin vaatimukset on toteutettavissa jo nykylainsäädännön avulla – ongelma on se, että laki ei tue mitenkään näiden vaatimusten toteutumista.


Vain lain henki on näiden hienojen päämäärien (esim. yhtään etävanhempaa ei saa eristää lapsestaan) puolesta. Suomeksi sanottuna Bodilin vaatimusluettelon toteutumista estää, että lainsäätäjä on jättänyt vaatimusten toteuttamisen lähivanhemman (joista lähes 90 prosenttia on naisia) harteille.

Minusta ongelman ydin on siinä, että nykylain mukaan lähivanhempi hoitaa niitä neuvotteluun ja sopimiseen liittyviä tehtäviä, jotka pitäisi itsestään selvästi tehdä puolueettomalla julkisella areenalla, virkamiesten avustuksella sosiaalivirastossa. Lapsen huoltoa koskeva lainsäädäntö kun sotkee vanhemmuuden ja parisuhteen, vaikka niiden ei pitäisi etenkään laissa liittyä mitenkään yhteen.

On lapsen ja vanhemman (niin etävanhemman kuin lähinkin) turva, että vanhemmuus politisoidaan yhteiskunnalliseksi toimeksi, se on juridisesti siirrettävä pois yksityisestä sfääristä julkiselle areenalle. Yksityinen ja piilossa oleva kodin yksityinen kenttähän on aina kuulunut naiselle, julkinen vallan ja toiminnan alue on ollut miehen omaisuutta. Eron jälkeisen päätöksen teon siirtäminen vanhemmuudessa julkiselle areenalle toisi siis varmasti laajempaakin tasa-arvoa vanhemmuuteen ja myös muihin sukupuolirooleihin.

Ja pitää muistaa, että yksityisessä sfäärissä toimiminen palvelee aina eliitin, vallanpitäjien, etua. Varmaaa ainakin on se, että se ei koskaan voi olla heikomman osapuolen etu. Tämän vuoksi julkisuus ja avoimuus ovat niin rajuja asioita, ne ovat rakenteiden vuoksi heikommassa asemassa olevien mahdollisuus osallistua päätöksentekoon.

Vanhemmuuden neuvottelujen ja suurten ratkaisujen pitäisi aina tapahtua neutraalissa, julkisessa sfäärissä eli virkamiesten ja lain neutraliteetin suojissa. Nyt erovanhemmuuden päätösten ja neuvottelujen odotetaan ja edellytetään tapahtuvan privaatissa ihmissuhdeverkostossa, eli sen karille karahtaneen parisuhteen raunioilla. Olen hyvin järkyttynyt. Erovanhemmuuden sopijaosapuolina ei siis saisi mielestäni olla tietty yksilö, tietty henkilö vaan neutraalisti ja yleisesti vanhempi ja hänen lapsensa.

Nyt laki uittaa vanhempia privaatin ihmissuhdemaailman parisuhde- ja ihmissuhdemössössä, jossa emootioiden annetaan johdattaa prosessia ja itseasiassa tuhota koko vanhemmuuden rakentuminen.

Lapsen huoltolain vika on, että se edellyttää riitelevien vanhempien sopivan itse autonomisesti lapsen huoltokysymyksistä eron jälkeen. Lainsäätäjä on tietoisesti luonut ihanteellisen alustan kaikenlaisille alhaisuuksille, vaikka kyse on yhden ihmisen, lapsen, elämän tärkeimmistä päätöksistä. Minun ehdotukseni on jo jonkin aikaa ollut, että etävanhemman pitää alkaa neuvotella suoraan, itsenäisesti ja kahden kesken lapsensa kanssa, ei lähihuoltajan. Lasta neuvotteluissa avustaa viranomainen tai juristi.

Lapsen ja etävanhemman kahdenkeskinen sopiminen toisi sopimisen pois kauheasta privaatista maailmasta turvalliselle ja reilulle julkiselle areenalle, avoimempaan ja neutraalimpaan tilaan. Lapsen paras ja etu ei voi olla se, että hänen tulevaisuutensa on riippuvainen ihmisten emootioista ja päähänpistoista.

Vanhemmuus pitää vihdoinkin neutralisoida laissa yhteiskunnalliseksi toiminnaksi, eikä noin tärkeän asian kuin lapsen eli kansalaisen tulevaisuuden rakentaminen saa missään tapauksessa tapahtua privaatin sfäärin sisäsiittoisissa ja ahtaissa puitteissa, vaan noin tärkeät päätökset pitää tehdä virkamiesvetoisesti neutraalin byrokratian antamassa turvassa.

Noin tärkeää asiaa kuin erovanhemmuus ei saa kodin ja yksityiselämän subjektiivisuuksilla sotkea. Etävanhemman pitää mennä sosiaalivirastoon neuvottelemaan lapsensa kanssa vanhempana, ei niinkään Jorma Hatulaisena eikä etenkään Irma Hatulaisen ex-puolisona. Lain ja byrokratian tarjoama neutraliteetti olisi näissä vanhemmuuden neuvotteluasioissa aivan kullanarvoinen asia!

Olen kuitenkin sitä mieltä, että me lähivanhemmat emme voi YKSIN viedä loppuun saakka sellaista muutosta, että etävanhemmuus pääsisi eroon huonosta maineestaan, stigmastaan. Etävanhempien on herättävä ihan itse, lähivanhemmat voivat antaa VAIN TUKENSA heille heidän taistelussaan asemansa parantamiseksi. On aivan hullua johdattaa tällaista etävanhemmuuden ongelmien pohdintaa sillä tavalla, että siinä syyllistetään lähivanhemmat etävanhempien kantamasta stigmasta. Silloin tullaan vain toimineeksi siten, että syyllistetään todelliset kärsijät, uhrit. Mutta niinhän syyllistäminen muuten usein toimii. Se ei ole uutta.

Mutta, minä kysyn, että missä hemmetissä ovat nämä etävanhemmat? (Etävanhemmista on muuten miehiä lähes 90 prosenttia.) Ja miksi he eivät vaadi itselleen sitä vanhemmuutta, josta etävanhempien parhaana ystävänä tunnetun Bodilin aloittamassa keskusteluketjussa puhutaan?

Mahtaisiko olla syy siinä, että he ovat tottuneet liian helppoon elämään? Jos joku kohtelee ihmistä kaltoin, hänen olisi itse se kerrottava ääneen. Pitäisi nyt sentään tehdä EDES JOTAIN - kyllä kärsivät saavat tuekseen tsemppareita ja tukijoita nopeasti, etenkin kun laajat ihmispiirit jo tiedostavat kuinka vaikeita ja vakavia ongelmia erovanhemmuus tuo mukanaan.

Naisten urakaksi on näköjään jätetty tämäkin vanhemmuuden kehittämistyö.


torstaina, joulukuuta 08, 2005

Isäliike hoipertelee


Suomeen ei ole vielä syntynyt vahvaa isäliikettä. Yksittäisiä äänekkäitä isäaktivisteja toki on, ja heitä on aina mielenkiintoista kuunnella. Lisäksi on joitakin akateemisten miesten puheenvuoroja isyydestä ja miestutkijoita.

Liike ei siis juurikaan puuhaile vanhemmuuden vastuiden ja hoivatyön tasapuolisemman jakamisen puolesta. Lapsen etua se ei siis aja. On ollut tähänkin saakka täysin normatiivista, että mies voi ajatella ensisijaisesti omaa etuaan. Nainen sen sijaan on yhteistä etua varten.

Suurissa länsimaissa on syntynyt liikehdintää, jota voi kutsua Fathers’ rights movementiksi. Liikkeellä on kannattajakuntaa myös suomalaisten miesten keskuudessa, sillä kovimmat isäaktivistit kuulostavat omaksuneen sen kannanottoja. Fathers’ rights movement kuulostaa paljon rakentavammalta kuin se lopulta paljastuu olevan. Liikkeen ongelma on hämmästyttävä ja suorastaan naurettava: se ei aseta vastustajakseen vallitsevaa sukupuolten (eli äitien ja isien) roolijakoa ja työn jakoa perheissä, vaan sen päävastustajia ovat feministit. Olen hyvin, hyvin ällistynyt. Fathers’ rights movement paljastuu itse asiassa vanhojen ja vahingollisten roolimallien kannattajaksi. Ainoa ero vallitsevaan isäkäsitykseen verrattuna on vain se, että liike korostaa miehen omistusoikeutta omiin lapsiinsa eli omaan perimäänsä. Tässä näin lyhyesti ja karkeasti todettuna.

Isäliikkeen puuttuminen tarkoittaa sitä, että isyyttä (kuten ei äitiyttäkään) ole vielä politisoitu. Vanhemmille näköjään riittää se, että yhteiskunnalliset merkittävät vanhemmuuden ongelmat ratkaistaan kotien kätköissä, kaukana julkiselta areenalta.

Suurissa länsimaissa on syntynyt liikehdintää, jota voi kutsua Fathers’ rights movementiksi. Liikkeellä on kannattajakuntaa myös suomalaisten miesten keskuudessa, sillä kovimmat isäaktivistit kuulostavat omaksuneen sen kannanottoja. Fathers’ rights movement kuulostaa paljon rakentavammalta kuin se lopulta paljastuu olevan. Liikkeen ongelma on hämmästyttävä ja suorastaan naurettava: se ei aseta vastustajakseen vallitsevaa sukupuolten (eli äitien ja isien) roolijakoa ja työn jakoa perheissä, vaan sen päävastustajia ovat feministit. Olen hyvin, hyvin ällistynyt. Fathers’ rights movement paljastuu itse asiassa vanhojen ja vahingollisten roolimallien kannattajaksi. Ainoa ero vallitsevaan isäkäsitykseen verrattuna on vain se, että liike korostaa miehen omistusoikeutta omiin lapsiinsa eli omaan perimäänsä. Tässä näin lyhyesti ja karkeasti todettuna.

Fathers' rights movementia on tutkinut ihailemani australialainen tutkija Michael Flood. Hän julkaisee oivallista nettisivustoa sukupuolitutkimuksesta.


Sosiaaliportin keskustelufoorumilla esimerkiksi ketjussa "Syrjimmekö miehiä" kirjoittavat Jyrki Tarkkonen ja nimimerkki tutkija edustavat mielestäni hyvin Fathers' rights movementin päämääriä.

keskiviikkona, joulukuuta 07, 2005

Tytti Solantaus puijaa


(Lisäys jälkeenpäin: Suunnilleen tämä sama kirjoitus löytyy myös eroperhe.netin keskustelufoorumilta, jossa ajatuksiani on kommentoitu kiivaastikin.)

Siivosin sähköpostiani, ja sieltä pilkisti silmään eräs maili, jonka olen tarkoituksella säästänyt. Ystäväni lähetti minulle sähköpostitse tällaisen uutisen:

”Ilta-Sanomat 1.10.2005

Tutkimus:

Lapsi ei tarvitse biologista isää

Lapsi on yhtä onnellinen kahden äidin, äidin ja isän tai pelkän äidin kasvattamana, jos häntä rakastetaan ja hoidetaan hyvin. Tämä on uusin moneen kansainväliseen tutkimukseen perustuva tieto, joka rikkoo vanhat uskomukset.

- Uudet tutkimustiedot haastavat vanhat teoriamme. Elämä antaa paljon rikkaampia vaihtoehtoja, kuin olemme uskoneet, sanoo lastenpsykiatri Tytti Solantaus.

Solantaus on ollut mukana toimikunnassa, joka on selvittänyt rekisteröityihin parisuhteisiin liittyviä kysymyksiä Suomessa. Sen mietintöön on koottu yli 30 näistä tutkimuksista. Lasten kasvuympäristöt ovat kaikissa näissä vaihtoehdoissa erilaiset. Se ei kuitenkaan tee yhdestäkään vaihtoehdosta huonoa, kehittämispäällikkönä Stakesissa työskentelevä Solantaus huomauttaa.

- Lapsen kannalta pahinta on vanhempien riitaisa ero, joka jatkuu lapsesta taistelulla sekä esimerkiksi taloudellisella ahdingolla.Perinteinen tutkimustieto isättömien lasten surkeudesta saatiin lähinnä tällaisista taustoista. Kun isä lähtee, hylkää tai kuolee ja äiti ei jaksa olla vanhempana, lapsi kärsii.

- Erokaan ei ole paha asia, jos se hoidetaan hyvin ja vanhemmuus pysyy vahvana, Solantaus muistuttaa.”


Huh, huh, sanon minä. Uutisen lähettäneen ystäväni mielestä on hienoa, että vihdoinkin myönnetään ettei lapsi välttämättä tarvitse isää. Minä en näe asiassa mitään hyvää.

Kuka yhä tilaa näitä tutkimuksia, joissa kaikesta näennäisestä naismyöteisyydestä huolimatta korostetaan rivien välissä, että nainen, sinun on sitten muistettava hoitaa ne lapset jatkossakin! Olen järkyttynyt. Miksi tässä tutkimuksessa, ei ainakaan sen uutisoinnissa edes vilahda se ajatus, että myös mies pystyy kasvattamaan lapset ilman naisen apua? Ideaali perheen rakenteesta ja sen jäsenten rooleista on hämmentävän ummehtunut, enkä minä aio olla missään yhteistyössä sen kanssa. Näytän persettäni tällaisille tutkimuksille, jotka yhä legitimoivat naisen uhrautumisen ja uhraamisen.

Tällainen Tytti Solantauksen tutkimus on näennäisen edistyksellinen ja se näyttäytyy todennäköisesti sellaisena monen ajatusmaailmassa. Monelle edistykselliselle kun riittää se, että puolustetaan homoseksuaalien etuja. Samaan aikaa ei tajuta, että heteronormatiivista perhemallia ei hylätty mihinkään.


Ilta-Sanomien uutisen edustama naismalli on sellainen, että siihen yhtyvät naiset mielestäni ansaitsevatkin kärsimyksen, jotta pääsevät kokemaan huippuhetkiään marttyyrinkyyneleitä vuodattaessaan. Vasta se tekee heidän elämästään arvokasta, heidän itsensä mielestä. Tämä kärsimyshän on JALOA, sillä se palvelee vallankäyttäjäeliittiä ja heidän tarpeitaan. Kyllä moinen motivoi pienen ja vähän tyhmän naisen uhrautumaan ja unohtamaan itsensä. Nainen antautuu innokkaasti uhriksi huijauksessa, jossa palkkion uskotellaan tulevan hänelle itselleen. Näinhän asia ei ole, vaan se palkkio napsahtaa yhtä varmasti tilillesi kuin luterilaisen kirkon takaama taivasosuus, sitten kuoleman jälkeen.





maanantaina, joulukuuta 05, 2005

Vesi sataa sisään ja ruostuttaa

Rakenteiden kunnon tarkkailu ja rakennussuunnittelun laadun tutkiminen on tarkkaa hommaa.

* * * * * * * *

Lähestyin kirjeelläni Helsingin kaupungin rakennusvirastoa ja -lautakuntaa. Valitin käsittämättömistä aukoista vesikatoksissa. Vesi pärskähtää ulosastuttaessa suoraan kasvoille tai kastelee suojaan laitetut lasten rattaat ja ajokit.

Alppiharjussa sijaitsevan päiväkoti Pikku-Duunarin ulkokatoksen rakennussuunnittelussa on mennyt jotain vikaan. Katon halki kulkee kymmenen sentin levyinen aukko, josta vesi sataa sisään. Katos on ainoa paikka, jossa voi säilyttää lasten rattaita ja polkupyöriä. Suoja on aina täynnä rattaita, koska päiväkoti-ikäiset saapuvat rattaiden kyydissä jollei heitä kuljeteta yksityisautoilla.

Katoksen pitkä ura lienee kokonaisuudessaan vähintään yhden neliömetrin kokoinen. Se on keskellä katosta, ei harmittomasti sen laidassa. Rattaat kastuvat joka kerta, kun ne osuvat reiän alle. Lasten rattaiden istuinosa on kuppimainen, joten ne keräävät vettä maljaan. Rattaat on valmistettu tekstiileistä ja pehmusteista. Päivän päätteeksi rattaiden malja on niin märkä, että lapsen takapuoli ja selkä kastuvat.

Rakennussuunnittelu on ollut muutenkin omituista Pikku-Duunarin talossa. Pääulko-oven yläpuolella on ihan samanlainen pitkä ja leveä aukko, josta vesi sataa ja tippuu pitkin ulko-ovea ja ulkoseinää. Kosteus pääsee myös sisälle taloon. Ulko-ovien karmit ovat ruostuneet sisäpuolelta eteisestä. Sadevesi pääsee roiskahtamaan suoraan kasvoille, kun ulko-ovesta astutaan ulos. Pääoven yläpuolella ei siis oikeasti ole minkäänlaista katosta, joka suojaisi rakennusta ja oven kautta kulkevaa.

Toivon, että reiät katoksissa korjattaisiin nopeasti. Ne ovat strategisesti hyvin tärkeissä paikoissa. Sadat ihmiset kulkevat joka päivä niiden alta. Ja lapset kastuvat ihan turhaan, rakennussuunnittelun oikuttelun takia.


lauantaina, joulukuuta 03, 2005

Kehoni on temppelini

Image hosted by Photobucket.com


Henkilökohtainen on poliittista. Se on tiedostavan, aktiivisen ja voimaansa käyttävän kansalaisen lähtökohta. Kansalainen ei tässä taivu alamaisuuteen ja yhdeksi lampaaksi herran tarhaan. Henkilökohtaiset asiat on itse osattava nähdä tärkeinä, jolloin oman pienen elämämme kautta saamme yhteyden myös kanssaihmisiin. Ja itseasiassa: koko universumiin. Henkilökohtaisen merkityksellisyydestä on kirjoittanut äskettäin Tiina Kaarela blogissaan.

Kaikki kun liittyy kaikkeen. Urheilu on minulle aivan hillitön nautinnon lähde; jollen pitäisi kiinni omasta ajastani ja jopa tietystä velvollisuudestani hoitaa kuntoani, olisin heikko lammas herran lammaslaumassa - ja tämä herra johtaisi minut varmasti sen kummemmin ajattelematta harhaan. Eihän herrat pohdi, voivatko lampaat hyvin.

Pitkän matka juoksu. Isompaa nautintoa ei enää löydy. Tunnen itseni jo juoksun aikana voittajaksi, mestariksi joka hallitsee kadun ylittämisen, vihreän valon odottelun mahdollisimman tehokkaasti lihaksia rääkäten (yhdellä jalalla hyppimällä) ja erilaisten ajatusten nopean esiinnoston. Kun aineenvaihdunta elpyy kehossa, myös kaikki muut toiminnot tehostuvat. Myös ajattelu, joka muuttuu leikitteleväksi ja uusien ideoiden moottoriksi. Mahtavaa! Juostessa maailma näyttää tosi mielenkiintoiselta paikalta. Ehkä ajattelun uudistumista voisi kuvata siten, että maailma jäsentyy uudelleen. Rankka urheilu lienee siis kuin pieni iloinen känni.

Myönnän olevani urheilu- ja terveysmaanikko. Enkä pelkästään elämäntavoiltani, vaan myös mielipiteitteni ja asenteeni vuoksi. Löydän myös paljon hyvää Sitran yliasiamies Esko Ahon ehdotuksesta, että ihmiset pitäisi saada kantamaan vastuuta terveydestään (vaikka onkin muuten aivan liian yliarvostettu poliitikko ja mediaeläin). Se kun mielestäni kasvattaisi kaikkea kansalaistietoisuutta. Terve ihminen tiedostaa enemmän (tässä "terve" pitää ymmärtää suhteessa kunkin ihmisyksilön omaan, ainutlaatuiseen terveyteen, terveyttä ei siis voi verrata eri yksilöiden välillä).

Terveelliset elämäntavat ovat innostaneet minua, se on VOIMAUTTAVA perusta jolla hyvää elämää rakennetaan. On nimittäin hienoa tuntea oma voimansa loistokunnossa olevan kehon avulla. Se on aivan erilaista voimaa kuin mikään vaikutusvalta tai suora päätösvalta, jonka olet onnistunut hankkimaan.

Terveellisiin elämäntapoihin perehtyminen on filosofisesti hyvin palkitsevaa. Siinä näkee kuinka kaikki vaikuttaa kaikkeen.




torstaina, joulukuuta 01, 2005

Haluatko vartalon? - Imetä!

Unioni Naisasialiitto Suomessa ry:n tiloissa, ns. Maikki Friberg –kodissa kokoontuu Feministiäidit-niminen ryhmä. (Harmi, kun Unionin nettisivut ovat niukat, eikä keskustelufoorumiakaan ole, joten en voi linkittää tässä mihinkään hyödylliseen osoitteeseen.)

Viikko sitten feministiäidit kokoontuivat kuuntelemaan kulttuuriantropologi Riika Huitti-Malkan alustusta imetyksestä, sen kulttuurisesta merkityksestä. Näkökulma on kiinnostava, koska aihetta on yleensä tarkasteltu ravitsemuksellisesti ja lapsen yleisen hoidon kannalta.


Olen kyllä myös sitä mieltä, että imetyksen merkitystä ei ole riittävästi pohdittu edes tuon ravitsemuksen vinkkelistä; Suomessa imetetään selvästi vähemmän kuin muissa Pohjoismaissa. Mielestäni se liittyy yleisten kulttuuriin liittyvien asenneongelmien lisäksi myös siihen, ettei ravitsemuksellista arvoa ole sittenkään täysin tunnustettu.

Äidinmaidon ongelma on, että se rinnastuu monen tietämättömän mielessä lehmänmaitoon, siis siihen jota on maitopurkeissa. Kyse on kuitenkin täysin eri tuotteesta. Äidinmaito on jo tärkeimmän rakennusaineensa, proteiinien puolesta aivan erilainen koostumukseltaan. Erona on karkeasti sanottuna se, että äidinmaidon valkuaisaineet sulavat, kun taas lehmänmaidon ei. Lehmänmaidon proteiineista lapsi paljon kuona-aineita, jotka vain kuormittavat elimistöä, kun ne kulkevat ruoansulatuksen läpi.

Lisäksi ”ämmässä” on vasta-aineita viruksia ja tauteja vastaan ja hyviä rasvahappoja. Lisäksi jo itse imeminen kasvattaa lapsen aivoja.

Monelle äidille imetys saattaa olla jossain vaiheessa vaikeaa, koska erilaisia ongelmia ilmenee imuotteesta, rintatulehduksista ja lapsen yhteistyöhalusta alkaen. Olen ollut onnekas sikäli, että poikani oppi imemisen oitis, kun hän sai synnyttyään nännin suuhunsa. Kätilö totesi vain, että teistä tuli heti pari. Poika on ollut aina terve, imetyksen ansiota tai ei. Viimeksi lienee käväissyt silmätulehdus, joka meni ohi lievänä, vaikka päiväkodissa se on sairastuttanut muutamia lapsia. Olen imettänyt nyt yli kaksi ja puoli vuotta ja luulen, että Tuukka on kiskaissut ainakin puoli kuutiota maitoa. Ensimmäisenä vuotenahan sitä tulee litran verran vuorokaudessa.

Tuukka imi maitoa öisinkin yli vuoden ikään asti, enkä kokenut sitä hankalana. Kumpikin nimittäin nukkuu imetyksen aikana. Imetys on säästänyt minut - ja pojan - yövalvomisilta. Toki heräilyjä on ollut, mutta kumpikin on nukahtanut heti uudelleen.

Olen aina kuulunut pro-imetys –puolueeseen, koska se helpottaa elämää kaikin tavoin.

Imetyksestä hyötyy myös äiti. Sen tiedetään vähentävän lapsen mahdollisuutta sairastua diabetekseen. Nyt on selvinnyt, että jokainen vuosi imetystä laskee dramaattisesti myös äidin sairastuvuutta tähän tautiin. Sen lisäksi vähenee alttius mm. rintasyöpään. Puhutaan siis yleisistä ja todella vaikeista sairauksista. Varmasti jokainen tahtoo pienentää uhkaa joutua niiden kynsiin.

Riika Huitti-Malka on tehnyt imetyksestä kulttuurimme osana pro gradun. Ymmärsin, että hän on tarkastellut gradussaan naiseuden ja imetyksen välisiä ristiriitoja. Naisellisuus on pitkälle miesten määrittelemää, joten imetyksen (eli lapsen ruokkimisen ja omistautumisen lapsen hoivaamiseen) arvellaan olevan uhka naisellisuuden säilymiselle.


Huitti-Malkan mielestä naisellisuus tarkoittaa nimenomaan miesten luomaa käsitystä naisesta seksiobjektina, viettelijättärenä ja fyysisten nautintojen tarjoajana. Tuollainen lähtökohta on hyvin ymmärrettävä, mutta minun mielestäni imetyksen ongelmana ei ole niinkään tuo seksuaalisen markkina-arvon lasku.

En usko, että imetyksen arvellaan olevan kovin suuri uhka nimenomaan naisen seksuaaliselle viehätysvoimalle kuin naisen normatiiviselle asemalle ydinperheessä. Eli mielestäni imetys nähdään uhkana sille, että nainen ei hoida enää täysipainoisesti tehtäväänsä kodin hengettärenä ja tunnetalouden hoitajana ja miehen tulkitsijana, vaan keskittyy kiinteän fyysisen yhteyden takia lapseen.

Totta kai osittain voi olla kyse siitä, että naisen viehätysvoiman pelätään laskevan, mutta minusta se ei yksin riitä.

Sitä paitsi, minusta nimenomaan pitkään imettäneiden viehätysvoima on aiempaakin suurempi, ainakin niiden muutamien havaintojen mukaan joita minulla on. Naisen vartalo ei nimittäin voi olla enää rasvattomampi, linjakkaampi, kiinteämpi ja kauniimpi kuin pitkään imettäneellä. Siluetista tulee tosi kaunis. Tämä on yllättävää. Yksikään nainen ei ole kauniimmin ja naisellisemmin rasvaton ja selluloosaton, kuin jatkuvasti kaloreita maidossaan lapselle antava imettäjä. Tästä puhutaan mielestäni turhan vähän; toisaalta ei meitä kauhean pitkään imettäneitäkään hirveästi ole.

Mutta on tietysti tärkeää huomata tässäkin, että yksin imetyksellä ei voi bodata kroppaa kuntoon. Siihen tarvitaan rinnalle myös urheilua. Yhdessä urheilun kanssa imetys muovaa kerrassaan mainion kehon!

Mutta ei imetys ole vain vartalofriikkien hommaa. Mieleeni on jäänyt pitkään imettäneen Raisan Raparperi-blogista slogan: Riot, not diet! Tuollainen uhmakkuus saa hyvälle tuulelle.

tiistaina, marraskuuta 29, 2005

Isät kärsivät, kun nainen säälii

Eroisejä ja miehen ongelmia perheenjäsenenä säälivät tosiasiassa heikentävät isän asemaa. Sääliminen on mukaempaattista näennäistoimintaa, koska se vain kaivaa maata miesten alta. Väitän, että miestä säälivät naiset ovat hyvin lähellä myös sitä, että he alkavat glorifioida äitiyttä.

Vanhemmuuden perusydin on ihan samanlaista, oli toimijana sitten mies tai nainen, isä tai äiti. Tämä totuus on mielestäni mielenkiintoisesti kirjoitettu australialaiseen Michael Floodin artikkeliin Fatherhood and fatherlessness:

“Positive and nurturant parenting by mothers or fathers (and ideally both) makes more difference to children’s outcomes than the simple presence of a father per se. In terms of
boys learning ‘how to be men’ from their fathers, the research finds that fathers’ masculinity and other individual characteristics are far less important formatively than
the warmth and closeness of their relationships with their sons. The characteristics of fathers as parents, rather than their characteristics as men, influence children’s
development, and there is no evidence that fathers’ involvement is more beneficial for boys than it is for girls.”

(Fatherhood and fatherlessness, Michael Flood, Research Fellow, The Australia Institute, Discussion Paper Number 59, November 2003)

Sukupuoliroolit ja sukupuolten raja-aidat siis kaatuvat vanhemmuudessa, kun sitä tarkastellaan lapsen silmin.
Äidit ja isät ylläpitävät näitä raja-aitoja, lapsen vahingoksi ja vastoin lapsen tarvetta ja tahtoa.

Lapsi ei tarvitse sukupuolia sinänsä, vaan kahden vanhemman perheiden ansio on siinä, että ihmisten erilaisuus (esimerkiksi isän ja äidin tai vaikkapa kahden äidin muodostama pari) toimii toisiaan täydentävästi. Kun toinen vanhemmista ei osaa tai kykene johonkin, on hyvin mahdollista että se toinen vanhempi kykenee. Tällä tavoin lapsen sosiaalinen (ja siinä samalla kaikki muukin) pääoma kasvaa.

Tämän lähtökohtaisen tasa-arvon ja ihmisyksilöiden toimintatapojen erilaisuuden takia olisi päästävä eroon myös siitä, että kulttuurissamme vanhemmuus määritellään ja toteutetaan ihan lainsäädäntöä myöten aina ideaalivanhemmuuden eli äitiyden kautta. Se ei jätä tilaa vanhemmuuden moninaisuudelle – eli isyydelle.

Olisi tietoisesti alettava puhua siihen tyyliin, että isän lapselle antama hoito on itsestään selvyys. On siis turha laskea idealistisen tasapuolisuuden nimissä sitä, kuinka mies uhraa aikaansa pitkän työpäivänsä, työnantajan vaatimusten tai harrastustensa takia. Miehen yhteiskunnallisten ja julkisessa sfäärissä tekemien panostusten korostamisella halutaan väittää sellaista, että mies voi korvata tuollaisella ”sijaistoiminnalla” panostuksia kotona ja vanhemmuudessa. Ei voi. Sen tietävät lapsistaan eroon joutuneet isät.

On miltei väkivaltaista ja kieroa pelaamista, että isän työ- ja urasaavutuksia kiitellään ja isien pitkiä työpäiviä pidetään kuin luonnonjärjestyksenä. Pikkulasten isäthän tekevät Suomessa pisintä työpäivää. Pitää kysyä, että millaista valtajärjestystä tällaisella työkulttuurilla halutaan pitää yllä. Tuo vahvistaa julkisen vallan säilymistä miehillä. Naiset mestaroivat edelleen kotona ja yksityisessä sfäärissä yksittäisen ihmisen parhaana ystävänä eli alaikäisten, heikkojen ja sairaiden hoitajana.

On siis lupa olettaa, että motiivit vanhemmuuden hoitoon on samat kummallakin sukupuolella. Molemmat motivoituvat samoista asioista eli lapsen kehitysaskeleista, lapsen kiintymyksestä, yhdessäolosta ja vanhemmuuden hyvän hoidon vaikutuksesta koko yhteisöön.

Minua on aina häirinnyt tällä eroperhe.netin keskustelufoorumilla esiintyvä surkuttelu siitä, että isärassukat joutuvat kärsimään, koska eron jälkeen lapset riistetään heiltä. Miehistä rakennetaan keskustelupalstalla uhreja, vaikka he ovat ihan itse kaikkein suurin syypää isyyden heikkoon asemaan vanhemmuudessa. Taustalla on mielestäni sellainen väärä ajatus, että mies motivoituu vanhemmuudessa eri asioista kuin nainen ja miehen vanhemmuus on jotenkin erilaista kuin naisen. Ei se ole.


Yksinhuoltajanainen tekee siis jokapäiväisenä rutiinina ne samat asiat, joihin myös mies pystyy.

Jos isien aidosti ajateltaisiin isien motivoituvan ihan samoista asioista kuin äitienkin, ei tällaista isättömyyden ongelmaa olisi koskaan päässyt syntymään eroperheissä. Eikä ongelman syntymisestä voitaisi syyttää isien julmaa kohtelua ja isien uhriutumista sen vuoksi, sillä äidithän ovat hoitaneet vanhemmuutensa ihan samojen edellytysten turvin.

Yllättävää kyllä, mutta tällainen isän surkeaa asemaa korostava puhe on joidenkin mielestä ihan samaa politiikkaa kuin on uuskonservatiivien hyökkäykset naisen aseman vahvistamista vastaan. Uuskonservatiivit kaunistelevat kotiäitiyttä ja koettavat naista heikentämällä ovelasti vahvistaa miehen asemaa. Molemmissa lähestymistavoissa konservatiivit kiertävät tarkoituksella itse ongelman: isyys ei ole vieläkään osa miehen roolia, vaan isyys on jokin eksoottinen saareke maskuliinisuudessa.

Naiseus sen sijaan rakentuu lähes yksinomaan äitiydestä. Tässä on ongelman ydin, josta miehet kärsivät, ei siis se että naiset riistävät lapset miehiltä.

Isiä surkuttelevat ja säälivät tekevät itse asiassa sen vakavan virheen, että he näkevät miehen kyvyt vanhemmuuteen erilaisina kuin naisten kyvyt. Surkuttelijat luovat mieluusti käsityksen, että he ovat miesten puolella (pahoja naisia ja äitejä vastaan), mutta tosiasiassa heidän väitteistään voi vetää johtopäätöksen, että isät ovat olemuksellisesti, essentialistisesti, lähtökohtaisesti ja ytimeltään erilaisia vanhempia kuin naiset. Siis huonompia, koska äidithän ne vanhemmuuden vastuut ovat saaneet kantaakseen. Minusta isien aseman voimaton sääliminen on siis pahimmanlaatuista rasismia isejä ja miehiä kohtaan.

Lopulta tästä isän hylkäämisestä aletaan syyttää itse lapsia. Lasten syyttämistä esiintyy myös eroperhe.netin foorumilla. Tällaisia johtopäätöksiä voi vetää esimerkiksi palstalla kirjoittavan
Yksinhuoltajien ja yhteishuoltajien liiton puheenjohtajan Bodil Rosengrenin väitteistä.

Moitteet kulkevat sen suuntaisesti, että lapset vieraannuttavat isänsä heistä, omista lapsistaan. Näin syyllisyyttä pallotellaan epäonnistuneesti äidiltä lapsille, kun ei heti osata tarkka-ampua sinne minne missä maali on: miehuuden vääristyneissä arvoissa, jotka eivät tue isyyttä.



Tähän aiheeseen liittyvä linkkilista sukupuolen vaikutusten moninaisuudesta on täällä.



maanantaina, marraskuuta 28, 2005

Kuka määrittelee seksinautinnon?

Seksuaalisen nautinnon merkitystä mielestäni liioitellaan, jos tuo nautinto liitetään ainoastaan ”seksinharrastamiseen” eli yhdyntään tähtäävään puuhailuun. Minusta ”seksuaalinen” nautinto on tuota paljon laajempi ilmiö: se on mukana kaikessa elimistön antamissa miellyttävissä kokemuksissa. Eräs tärkeä kehon antama hyvä olo on vaikkapa urheilun tuottama rentous, lihasten lämpö ja nesteiden virtaaminen, hormonitoiminnan vilkastuminen. Endorfiinit jylisevät suonissa, kun juokset pitkää matkaa.

Hyvä seksikokemus on vain osa elimistön autonomiaa.

Siksi seksuaaliseen nauttimiseen liittyvät pohdinnat ovat aina vähän vaikeita. Nautinnon laajaa kenttää kun on hirveän vaikea rajata kahden sukupuolen kohtaamiseen. Perusidea kuitenkin on, että naiselle nautintoa ei tuota mies sinänsä, vaan nautinto syntyy oman kehon ja omien halujen kuuntelemisesta.

Siksi seksuaalinen nautinto on myös hyvin poliittinen kysymys. On kysyttävä yhteiskunnallisella tasolla, että kenellä on oikeus kehooni ja kenen haluja minä toteutan. Pitää kysyä, että kuka määrittelee seksuaalisen nautinnon. On nimittäin poliittisesti selkeän päämäärähakuista, että se määritellään pelkkänä yhdyntänä.

Eroperhe.netissä on syntynyt pitkä keskustelu otsikolla: ”Saako nainen olla seksuaalisesti aktiivinen?” Ketjun aloittaja toivoi nimenomaan miesten kommentoivan kysymystä, mutta epämääräisimmät vastaukset ovat tulleet nimenomaan miehiltä.

Enpä välttämättä tulisi edes ajatelleeksi, että tämän ketjun kysymys on edes relevantti nykyaikana. Sukupuoliolento kun helposti umpioituu omiin ajatuksiinsa eikä huomaa että muut eivät välttämättä ajattelekaan samoin.

Myös Eroperhe.netin ketjussa puhetta johdattelevat ja teemoja kuljettavat naiset, vaikka aihe olisi tähdätty miehille. Eroperhe.netin keskusteluiden kantava punainen lankahan on vanhemmuus, ja tuo yleisteema on NAISTEN JUTTUJA. Siksi miehet ovat aliedustettuina, vaikka vanhemmuuden pitäisi olla kahden kauppa. Ainakin ihan lähtötilanteessa tarvitaan molemmat sukupuolet.

Miehet ovat väistelleet ketjun kysymystä ja vastanneet pyöreästi, mumisten tai aiheen vierestä. Itseasiassa miehet ovat onnistuneet lähes tyystin olemaan puhumatta koko aiheesta. Nimimerkillä ”Kaili” kirjoittava on intoutunut leimaamaan aktiivisuuden lunttuudeksi (eli huoraamiseksi). Nämä ketjun kirjoittajat ovat tulleet mielipiteillään perusteelleksi sen, että ylipäänsä tämän ketjun aihe on siis relevantti. Muussa tapauksessa voisi alkaa miettiä, että onks tässä edes mitään puhuttavaa, koska naisen aktiivisuushan on itsestäänselvä asia.

Mutta eipä se vaan näytä olevan. En osannut arvata, että tämä aihe olisi näin ongelmallinen.

Kokeen vuoksi voisimme perustaa ketjun vastaavasti "Saako mies olla seksuaalisesti aktiivinen". Kysymys taitaa olla niin outo, että se pitäisi muotoilla: "Millainen miehen aktiivisuus tuo miehelle parasta seksiä?" Kysymyksen laatiminen tuohon muotoon kertoisi paljon jo perusasetelmasta, että mies on seksin toimija, tekijä, toteuttaja - ja nauttija.


Ihan yhtä sovelias keskustelunaihe olisi myös: ”Miten tuotan miehelle parhaan nautinnon – ja saan samalla itse.” Ja saaminen tässä tarkoittaisi monelle naiselle karusti vain orgasmin saamista.



lauantaina, marraskuuta 26, 2005

Missä on Agnesin lapsen isä?


Idols-kilpailija Agnes Pihlava on astunut miinaan.

Agnes on äiti, joten media alkoi heti huudella missä sun lapsesi oikein on. Agnes reagoi tyypillisesti kuten etähuoltajanaiset näyttävät muutenkin tekevän: kukin alkaa syyllistää itseään ja pitää oikeutettuna yleisön oletusta, että äiti on hylännyt lapsensa.

Idols-tuomari Kim Kuusi on jopa sanonut, että Agnes ei voi voittaa koska hänellä on lapsi. Tässä se nyt nähdään, kuinka vielä kouluikäinenkin lapsi haittaa suoraan ja suomeksi naisen työnsaantia. Ei auta, vaikka olisit niin hyvä, että kilpailisit kullasta jätettyäsi ensin tuhannet kandidaatit taaksesi.

Jos Agnes olisi samanikäinen nuori mies, kukaan ei kyselisi missä lapsesi on, eikä miehellä olisi mitään syytä alkaa selitellä mitä lapselle kuuluu. Mies voisi kuitata asian hyvin lyhyesti. Itse asiassa, miehelle isyys antaisi vain lisää charmia Idols-kisaan.

Tämä kohu on syntynyt, vaikka lähivanhempi, huoltaja, näyttää olevan lapsen mummo. Lapsi elää vakaissa olosuhteissa. Häntä ei ole hylätty lastenkotiin. Olen kyllä vastaan tuota venäläistyylistä mallia, että lapsen tosiasiallisena huoltajana käytetään mummoa. Se on isovanhemmuuden riistoa. Mutta Venäjällä, josta on puuttunut länsimainen ydinperhe, ovat naiset hoitaneet lasten kasvatuksen vielä vanhuutensa päivinä.

Agnes-kohu on ollut silmiä avaava kokemus. Kysymys ei tietenkään voi olla lähtökohtaisesti se, että missä on Jacub-pojan isä. Vain äidin perään huudellaan, vaikka pojalla on myös isä. Mikä oikeuttaa oitis ajattelemaan, että mies on jotenkin huonompi vanhempi kuin nainen? Agnes sen sijaan on heti saanut vähintäänkin epäilyttävän leiman.

Agnes on itse tyypillisesti naisetävanhempana alkanut ruoskia itseään. Hän on halunnut kuvata suhteen poikaansa kiinteämpänä kuin se ilmeisesti onkaan. Iltapäivälehdet ja juorulehdet taivastelevat miksi Agnes puhuu samasta asiasta ihan toisin kuin hänen äitinsä, Puolassa pojan kanssa asuva mummo.

Tässä paljastuu jälleen sukupuolisopimus. Vanhemmuuden tehtävät ja vastuut on sopimuksessa jaettu naisille. Ei ihme, että itsenäistä ja omilla jaloillaan seisovaa isyyttä ei vielä ole. Lainsäädäntö vielä vahvistaa sukupuolisopimusta, sillä sen henki on kirjattu lakiin.

Äiti jättää jälkeensä perheeseen niin suuren aukon, että Juha Mieto ja hänen poikansa huokailevat näköjään tänään Iltalehden kannessa äiditöntä jouluaan. Ja siitä on jo tosi kauan, kun Miedon puoliso menehtyi. Tällä perusteella kannattaa mielestäni olla todella huolissaan yksinhuoltajanaisten perheistä, joista puuttuu isä. Joulusta alkaen kaikki elämä on vaakalaudalla.

Kirjoitin tästä myös Tiina Kaarelan eroperhe.netiin.

Lisäys myöhemmin: Tiina kirjoittaa myös itse Agnesin kohtalosta tässä postauksessaan.

perjantaina, marraskuuta 25, 2005

Asenteet vahvistavat köyhyyttä

Tv-1:n aamulähetykseen oli tehty juttu vähävaraisten lapsiperheiden jouluilosta. Aihe oli ilmeisesti matkan varrella muovautunut lopulta jutuksi yksinhuoltajien köyhyydestä. Siinä haastateltiin yksinhuoltajanaista, jota oli pitkään kuvattu ja jututettu hänen kotonaan. Naisella oli kaksi- ja puolivuotias Onni-niminen poika. Lapsiperheiden köyhyys keskittyy yksinhuoltajaperheisiin, eikä se ole mikään ihme. Etävanhemman maksama elatusapu on keskimäärin vain 126 euroa kuussa lasta kohden. Se on niin vähän, että yksikään ydinperhevanhempi ei selviä noin pienellä rahalla lapsensa elättämisestä. Yksinhuoltajien sen sijaan täytyy, vaikka heillä on kulut ydinperhevanhempia suuremmat. Yksinhuoltaja (tavallisimmin nainen) maksaa yksin koko perheen menot. Ydinperheessä menot jaetaan.

Tv-toimittaja lähestyi yh-naista empaattisella asenteella, yhden vanhemman talouksia ymmärtäen. Jutussa todettiin, että köyhyys on yh-perheissä lisääntynyt nopeasti. 15 vuotta sitten yksinhuoltajista oli köyhiä kymmenen prosenttia, kun nyt heistä lukeutuu köyhiin 25 prosenttia.

Alimpaan tuloviidennekseen lukeutuu yksinhuoltajaperheistä 40 prosenttia.

Aamutelevisiossa tuotiin esille myös se, että yksinhuoltajanaisten on vaikea saada vakituinen työpaikka. Köyhyyttä pitää siis yllä myös heikentyneet työllistymismahdollisuudet.

Tv-jutussa minua ärsytti tuo asetelma, jonka toistaminen varmasti myös osaltaan pitää yhärit köyhinä. Tv-jutussa haastateltu yh-nainen tuntui pitävän ihan luonnollisena, että isä ei osallistu lapsen elämään. Tuo on niin vanhanaikainen asenne, että sen viljelystä toivoisin jo päästävän eroon. Lapsi siis nähdään vain miehen omaisuutena, tavarana, jonka perimää hänellä on oikeus vaatia omiin nimiinsä, mutta muuten lasta voikin sitten paiskoa miten tahtoo. Riittää, että omistusoikeus eli isyys on kirjattu viranomaisten papereihin.

Lapsella on muuten aiemmin historiassa ollut tavaraluonne, kun miehen on pitänyt perijän avulla turvata omaisuuden säilyminen hänen kuolemansa jälkeenkin hänen nimissään, eli siis hänen sukunsa nimissä.

Tv-toimittaja oli ihan asiallinen ja jopa eläytyi tähän sosiaaliongelmaan ja äidilleen Onni-poika on tietysti tärkein asia maailmassa, mutta jutun lähtökohta, isättömyyden hyväksyminen, syrjäyttää yksinhuoltajien lapsia jatkossakin.

Tässä muuten näkökulman vuoksi isäaktivistin kanta isättömyyden syihin.

keskiviikkona, marraskuuta 23, 2005

Uusliberalistinen presidentti

Presidenttiehdokas Arto Lahti ei tietenkään tasavallan presidenttinä voisi paljoa vaikuttaa sisäpolitiikkaan, mutta kannattaa miettiä mitä hyvää ja huonoa hänen liberaalin talouden mallinsa voisi Suomeen tuoda. Se on nimittäin pakko tehdä jo senkin vuoksi, että hänen ulkopoliittiset saavutuksensa ovat nolla.

Mielikuvitus apuun – ja kansalaiset vastuuseen omista teoistaan!

Tämä mielikuvitusleikki ei ole kannanottoni Arto Lahden ehdokkuutta vastaan, vaan pikemminkin suhtaudun uteliaisuudella ja mielenkiinnolla siihen, mitä hänellä saattaa olla annettavanaan.


Kansalaisten terveys
Kansalaisia kannustettaisiin vaalimaan terveyttään Esko Ahon esittämän mallin suuntaisesti, mutta kansalaisia vastuutettaisiin vielä paljon pidemmälle. Yhteiskunta ei maksa hoitoa, kun itse on tuhonnut terveytensä omilla huonoilla elämäntavoillaan. Moni kuolisi hoidon puutteessa, mutta onhan meillä vapaaehtoinen järjestötoiminta…

Ylipaino ja huono kunto
Ylipainon ja vähäisen liikunnan tuomista ongelmista rangaistaisiin terveydenhuollossa. Ylipainoiset joutuisivat itse maksamaan terveydenhoitonsa eli kulut diabeteksen ja tekonivelleikkausten aiheuttamat menot.

Alkoholi
Alkoholi olisi lähes ilmaista, lähellä tuotantokustannuksia, mutta alkoholin aiheuttamat sairaudet jokainen maksaisi itse. Alkoholin käyttäjä olisi taloudellisesti vastuussa myös sen aiheuttamista sosiaalisista haitoista. Ja niitähän riittää aina perheväkivallasta alkaen.

Tupakka
Olisi lähes ilmaista, mutta jokainen tupakoitsija maksaisi itse tupakan aiheuttamat terveysvahingot. Tupakoitsijoiden sairaus- ja henkivakuutukset olisivat hinnaltaan moninkertaiset verrattuna tupakoimattomiin.

Julkishallinto murenisi
karsittaisiin murto-osaan nykyisestä. Toimeentulo- ja muiden sosiaalitukien (mm. lapsilisä, työttömyyskorvaukset) sijaan tulisi kansalaispalkka, joka minun mielestäni olisi hyvin tutkimisen arvoinen asia muunkinlaisissa poliittisissa yhteiskunnissa. Muita tukia ei olisi. Hyväosaisten kansalaispalkan söisi verotus. Kansalaispalkka olisi käytössä vain siirtymävaiheen ajan, jonka jälkeen sitäkään ei enää olisi.
Verotusta ei juuri olisi. Verovirkailijoita olisi juuri vain sen verran, että verot saataisiin kerättyä. Verovelvollisten veronkierron valvontaan ei enää olisi virkoja, koska henkilökohtaista vastuuta korostavassa maassa itsenäiset kansalaiset osaavat itse hoitaa omat verojensa maksamisen.
Opetus yksityistettäisiin, myös yliopistot.
Julkishallinnosta karsittaisiin kymmeniä tuhansia virkamiesten työpaikkoja. Heidän populaationsa muuttuisi uhanalaiseksi.
Vanhemmat alkaisivat vihdoinkin ihan itse maksaa lasten kasvatuksen ja koulutuksen aiheuttamat kulut. Vihdoinkin etävanhemman maksama elatusapu kohotettaisiin reaalikuluja vastaavalle tasolle. Se nousisi nykyisestä noin sadasta eurosta vähintään nelin-viisin kertaiseksi.

Valtio muuttuisi omistajasta vuokralaiseksi
Kuntien omistamia asuntoja ei enää olisi, olisi vain pieni reservi kuntien uusille työntekijöille, jotka tarvitsevat asunnon paikkakunnalle muuton takia.
Valtio ei enää omistaisi tuotantolaitoksia. Kauppa- ja teollisuusministeri menettäisi valtaansa, sillä hän ei enää pääsisi jakamaan 500 miljoonan euron edestä optioita Fortumin johtohenkilöille.

Verotusta karsittaisiin
Palkkatyön verotus poistettaisiin lähes kokonaan. Asia on sikäli vähän hankala meille suomalaisille, että se paljastaisi kuinka kehnot palkat maassa on kansainvälisessä vertailussa.



Jotain takuulla myönteistäkin Arto Lahden yhteiskunta toisi:

Palkkaturva lopetettaisiin
Yritykset alkaisivat vihdoinkin maksaa oikeamielistä palkkaa, joka olisi vähintään työehtosopimuksen sanelema minimi. Vapaassa maassahan on oikeus maksaa TES:iä suurempiakin palkkoja.
Ja koska työnantaja on sitoutunut palkanmaksuun työntekijän työtä ostaessaan, se myös hoitaa ne ilman palkkaturvan apua.
Miksi aina pitäisi ajatella, että uusliberalistinen talousmalli vain polkisi palkat maanrakoon? Eikö se pikemminkin korostaisi kahden itsenäisen sopijaosapuolen keskenään tekemiä sopimuksia? TES:n palkkataulukko olisi tiukkuudessaan vain samanlainen sanelija kuin on euron vaihtokurssi suhteessa dollariin. Ei sen kummempaa.

Yritykset eivät saisi enää tukityöllistettyjä
Liberaalissa talousmallissa yhteistoiminnalta ja –vastuulta on riisuttu pois itseisarvo. Individualistisen yhteiskunnan perusarvoksi kuoriutuu raha, sillä vain se jää jäljelle. Siksi uusliberalismi koputtelee koko ajan oven takana ja odottaa sisäänpääsyä. Ja tokihan sen annetaan tulla, kun kerran liberaalin vapaassa maassa eletään.
Uusliberalistisen talousmallin otaksutaan ihan perustellusti heikentävän työntekijän asemaa ja laskevan palkkoja. Mutta miksi ei voitaisi ajatella myös niin, että se voisi olla talousmalli joka vihdoinkin tunnustaa kahden vapaan ja itsenäisen sopijaosapuolen sopimisen arvon? Ja se arvohan näkyy uusliberalistisessa taloudessa aina rahallisena hyötynä. Sen pitäisi siten tuntua myös palkansaajan saamana todistettavasti euroissa nähtävänä lukuna, joka siis on kuukausipalkka.
Yritysten pitäisi alkaa maksaa TES:n säätelemää minimipalkkaa kaikille työntekijöilleen. Halvalla töihin tulevia pitkäaikaistyöttömiä ja harjoittelijoita ei enää olisi. Yritysten palkkamenot nousisivat. Yhteiskuntamalli kun muuttuisi liberaalien käsittelyssä sellaiseksi, että jokainen elää omalla palkallaan. Vihdoinkin siihen olisi mahdollisuus pienituloisimmillakin.


tiistaina, marraskuuta 22, 2005

Tarja Halosen naisnäkökulma

Naistutkimuspäivillä perjantaina 18.11.2005 juhlapuheen pitänyt tasavallan presidentti Tarja Halonen uskoutui.

Hän halusi tehdä Helsingin kauppakorkeakoulun juhlasaliin kokoontuneelle kuulijakunnalle hyvin selväksi sen, että hän tarkastelee yhteiskunnallisia kysymyksiä naisnäkökulmasta. Halonen ei suostu yhtymään siihen kaikenlaisia eroja peittelevään hyminään, jonka mukaan tasa-arvo on jo saavutettu. Hymisijöiden mukaan sukupuolten epätasa-arvon tutkimiseen ei löydy enää perusteita. Halosen mukaan epäoikeudenmukaisuuksia on yhä yhteiskunnan perustavimmissakin rakenteissa.

Halonen ei ole mikään briljantti puhuja ja sanan käyttäjä, enemmänkin hän on sujuva ja ihan kohtalaisen mielenkiintoinen. Kuitenkin ajattelussaan ja siihen perustuvassa toiminnassaan hän näyttää olevan kyllin tiedostava, jotta häntä voi nimittää kriittiseksi. Halonen ei ammu osuvia nuolia kohti maalitaulua, hän tuntuu tajuavan asioiden yhteydet. Hän ymmärtää, kuinka yhteiskunnalliset ongelmat johtuvat vääristä rakenteista, jotka eivät palvele hyvien päämäärien toteutumista. Ainahan rakenteet tietysti jotain palvelevat, ja sitä sietääkin miettiä että mitä. Eliitti pystyy sorvaamaan rakenteita haluamakseen.

Halonen vastasi puheensa jälkeen yleisökysymykseen, jonka esitti Helsingin yliopiston naistutkimuksen professori Auli Nenola. Halonen oli viitannut juhlapuheessaan siihen, kuinka naistutkimuksen tulisi omista lähtökohdistaan muuttaa maailmaa paremmaksi. Nenola kysyi, että mitä Halonen tarkoittaa. Presidentti pehmensi ja madalsi ääntään ja alkoi puhua kuin suurelle yleisölle uskoutuen. Hänen mukaansa on paneuduttava siihen, miksi naiset ansaitsevat työelämässä pienempää palkkaa kuin miehet ja miksi heidän uransa eteneminen takkuilee.


Halosen puheesta saattoi ymmärtää sen, että hänen mukaansa esimerkiksi hoitotyöstä maksettavat matalat palkat ovat silkkaa sopimusta, jonka avulla naisille saadaan maksaa miehiä huonompaa palkkaa. Naisvaltaisten alojen huonot palkat siis oikeutetaan syyttämällä itse alaa.

Hänen mukaansa ongelma ei ole siinä, että naiset hakeutuvat naisvaltaiselle alalle, vaan tässä normissa, että naisten työtä pidetään miesten työtä vähäarvoisempana.

Halosen mukaan on hämmästyttävää, että edelleen naiset ansaitsevat vähemmän, vaikka ovat miehiä koulutetumpia. Koulutus ei hänen mukaansa siksi tietenkään voi perustella palkkaeroa, eikä moni muukaan turvallinen ja perinteinen rakenteellinen selitysmalli.

Halonen sivusi myös naisten tekemää työtä kotona ja perheessä. Hän huomautti, että naiset ovat äärimmäisen tasavertaisesti mukana työmarkkinoilla ja siten ansaitsemassa omaa ja perheensä elantoa, vaikka kotityöt kasautuvat edelleen naissukupuolelle. Halonen ei kuitenkaan osannut tässä ampua kotitöiden ja perhe-elämän ongelman ytimeen eli vanhemmuuden epätasaiseen jakautumiseen. Äidin ja isän normatiiviset roolit jakavat vanhemmuuteen liittyvät vastuut ja työt.

Tarja Halosen vastauspuheenvuoron perusteella oli helppo vakuuttua siitä, että hänellä on aito henkilökohtainen mielenkiinto sukupuolirooleihin ja sukupuolen merkitykseen yhteiskunnan rakenteissa. Se on hyvä se. Kukaan ei pääse sumuttamaan häntä eikä muita asian tajunneita neutralisoivalla ja sukupuolten roolieroja tasoittavalla puheella.


Sukupuolet saattavat olla hyvinkin samanlaisia, mutta sukupuolten roolit eivät. Tässä on se ero.

maanantaina, marraskuuta 21, 2005

Mies, perheen pienin

Hakaniemen torin reunamilla nähdään esimerkkejä siitä, mitä avio-/avoerot saavat aikaan. Miehet alkoholisoituvat, vanha sairaus vain pahenee eron takia ja samassa kaikki muu elämänhallinta katoaa.

Asunnottomien ja alkoholisoituneiden pultsarien keskuudessa on yliedustettuna eronneiden ryhmä. Miehillä on kerrottavanaan elämäntarina, että oli minulla vaimo ja lapsetkin...

Ilmiö johtuu siitä, että naiset on sukupuolisopimuksessa vastuutettu hoitamaan miehen tunne-elämää. Nainen toimii miehen tunteiden tulkkina ja emotionaalisena tukea, eräänlaisena tunnevalmentajana. Mieshän edustaa järkeä, nainen tunnetta.

Eron jälkeen miehellä on siis yleisesti vallitsevan käsityksen mukaan ikäänkuin lupa luiskahtaa alkoholismiin. Hänhän kokee eron vuoksi kovimmat menetykset, koska nainen on väkivaltaisesti hyljännyt hänet. Nainen on riuhtonut itsensä irti hänen tunne-elämänsä rakentamistyöstä. Mies kokee siksi joutuneensa yksin keskelle arvaamatonta maailmaa, jossa on ihan oikeutettua että hän keskittyy terapoimaan hylkäämiskokemustaan viinan avulla. Hänellä on siinä samalla oikeutus hyljätä myös lapsensa. Eronneista miehistä karkeasti sanottuna kolmasosa ei juuri koskaan tapaa lapsiaan eron jälkeen. Se on hyljätyksi tulleen perheen pienimmän, miehen, esittämä vastalause.

Naiset pitävät puolestaan huolen siitä, että miesten kärsimykset jatkuvat jatkossakin. Jotkut naiset eivät tajua, että heidän valtaansa ei juuri vahingoita se, vaikka miesten annetaan aikuistua. Eroperhe.netissä on kaksi mielenkiintoista keskusteluketjua, jotka liittyvät tähän aiheeseen. Olen kirjoittanut siihin itsekin.

Mikä on sukupuolisopimus?

Isä ei halua tavata eron jälkeen lapsiaan

Joidenkin naisten vastauksista näkee, kuinka vaikea on tiedostaa sitä vankilaa, jonka naiset itse paapomisellaan miehelle luovat. Mies on ja pysyy keskenkasvuisena ja riittämättömänä vanhempana, koska naiset itse tuottavat sitä puheessaan koko ajan.

tiistaina, marraskuuta 15, 2005

Äiti ja lapset syynä miehen pahoinvointiin

Hoitotieteen tutkija Nina Halme kirjoittaa Helsingin Sanomien Sunnuntaidebatissa 13.11.2005 parisuhteen vaikutuksesta isyyteen. Halme on käsittääkseni saanut valmiiksi väitöskirjan, jossa käsittelee asiaa enemmän.

On varmasti tärkeää tutkia, kuinka parisuhde vaikuttaa isyyteen. Tieto on oleellinen siksi, että isyyden rakenne paljastuu ja siten myös isyyden kärsimät ongelmat. Sen sijaan hämmästelen kovasti sitä, että alan eturivin tutkija Nina Halme ei lähde kertaakaan kyseenalaistamaan isyyden sidonnaisuutta parisuhteeseen.


Halme ei asetu kertaakaan tarkastelemaan asiaa aidosti lapsen kannalta, eikä mieti kuinka tuon kaltaista isyyttä pitäisi muuttaa lapsen tarpeita vastaavaksi. Halme legitimoi isyyden, joka on täysin riippuvainen äitiydestä, äidin asenteista ja mielihaluista. Hän kritisoi ilkeitä äitejä, jotka eivät anna isien olla vanhempia lapsilleen, mutta hän ei ymmärrä tarttua tähän perusongelmaan: miksi isyyden pitäisi koskaan ja missään oloissa kulkea äitiyden kautta?

Tuollainen malli on vain ja ainoastaan vahingoksi lapsille.

Vanhemmuuden vastuiden epätasaista jakautumista tarkasteltaessa pitäisi huomata eräs tärkeä (lastensuojelullinen) asia: vanhemmuus ei ole parisuhde.


Halme kirjoittaa:

"Tampereen yliopiston hoitotieteen laitoksessa tekeillä olevan tutkimuksen mukaan isyys voi huonoimmin niin sanotussa perinteisessä perheessä. Hyvin koulutetut, työssäkäyvät, avioliitossa asuvat ydinperheen isät ovat vähiten yhdessä leikki-ikäisen lapsensa kanssa. He myös kokevat yhdessäolon lapsen kanssa vähiten mielekkääksi."

Tätä minä olen aina sanonut. Eronneiden vanhempien ongelmat kumpuavat ydinperheen työnjaosta. Ongelmat eivät aiheudu eron jälkeen, vaan avo-/avioero tekee ne näkyviksi.

Eroperheissä vanhemmat itsekin hairahtuvat siihen, muun järjestelmän mukana, että eroperheen ideaalina on ydinperheen elämä. Niin ei pitäisi olla, koska eihän huonompaa ja heikompaa kannata kopioida.

Ja minusta itse perusongelma on se, mitä Nina Halme ei ole tajunnut: vanhemmuus ei ole parisuhde, vaikka nämä kaksi aivan eri asiaa sotketaan jatkuvasti keskenään. Siitä kärsii eniten lapsi – ja näköjään miehen isyys.

”Paradoksaalista tai ei, kaikkein sitoutuneimpia omien lastensa elämään vaikuttaisivat olevan eronneet, lasta säännöllisesti tapaavat isät. He nauttivat yhdessäolosta lapsen kanssa ja osallistuvat lapsen hoitoon, lukevat, leikkivät, osoittavat hellyyttä ja asettavat rajoja silloin, kun heillä on mahdollisuus olla lapsensa kanssa.”

Nimenomaan. Ero antaa mahdollisuuden rakentaa ihan uusi, hieno vanhemmuus. Ero ei saisi olla synonyymi huonolle vanhemmuudelle, kuten nykyisin ajatellaan. Päinvastoin, aivan samalla tavalla ero voi johtaa entistä parempaan vanhemmuuteen.


”Miksi monet miehet huomaavat oman isyytensä arvon vasta eron jälkeen? Asiaa voidaan tarkastella parisuhteen näkökulmasta. Parisuhteessa on elementtejä, jotka parhaimmillaan tukevat ja mahdollistavat isänä olemista, mutta pahimmillaan luovat isyydelle lisähaasteita.”

Niinpä niin. Tämä on tätä parisuhdepaskaa. Minä en käsitä mitä tekemistä parisuhteella on lapseni kanssa. Pitäisikö minun laittaa lapseni vastuuseen parisuhteeni onnellisuudesta?


”Useat tutkimukset ovat osoittaneet, että perheissä, joissa puolisot ovat tyytyväisiä parisuhteeseensa, isät osallistuvat aktiivisesti lapsen hoitoon ja ovat sitoutuneita isyyteensä. Sama toimii molempiin suuntiin: hyvä parisuhde edistää isän sitoutumista vanhemmuuteen, ja isän ja lapsen yhdessäolo parantaa parisuhdetta.”


Kääntäen: tässä Nina Halme kaataa lasten niskaan sen kuonakuorman, joka syntyy huonosta parisuhteesta. Yhtäkkiä lapset paljastuvatkin huonon parisuhteen syyksi. Vain kivat, isän mielestä hauskat lapset takaavat parisuhteen edellytykset.


”Tyytymättömyyden lisääntyessä isän ja lapsen yhteinen toiminta väheni, isät eivät kokeneet yhdessäoloa yhtä mielekkääksi ja tärkeäksi, eikä lapsen mukaanottaminen arjen askareisiin ollut yhtä helppoa kuin niillä isillä, jotka olivat tyytyväisempiä parisuhteeseensa. Yhdessäoloon liittyi myös enemmän ristiriitatilanteita, jos isän parisuhteessa esiintyi ongelmia.”

Niin. Isän mentaalinen tyytyväisyys, psyykkinen hyvä olo on tärkeämpää kuin se, että tämä mies on vanhempi lapselleen. Arvot ovat jotenkin päälaellaan. Loppupeleissähän tässä voidaan syyttää lapsia. Lapset aiheuttavat isälle pahaa oloa. Ensin tietysti mies saa aloittaa syyttelyn vaimostaan. Nainen ei ole hoitanut parisuhdetta niin hyvin, että mies jaksaisi kiinnostua vanhemmuudesta.


"Monet miehet havahtuvatkin huomaamaan oman isyytensä merkityksen vasta eron jälkeen, kun voimavarat ja 'isyyden itsetunto' eivät hupene rikkonaisen parisuhteen pyörteissä."

Millainen mahtaa olla vaadittava äitiyden itsetunto? Kuka siitä on huolestunut? Pitäisikö tulkita, että äitiyden itsetunto on valtaisa, kun lähes 90 prosenttia yksinhuoltajista on naisia. Siitäkö se yksinhuoltajuus vain johtuukin – kuntoon bodatusta egosta?


”Parisuhteesta sekä perheen arjesta puhumiselle tulisikin antaa enemmän tilaa – nimenomaan miehen näkökulmasta.”

Onko tässä tausta-ajatuksena, että nainen estää miestä ilmaisemasta itseään?


(…) ”sillä äitiys ja isyys ovat eri tavoin kehittyviä ominaisuuksia, joita ei voi eikä aina pidäkään verrata.”

Täsmälleen näin. Siksi isyyden ei pitäisi millään tavoin kulkea äitiyden kautta, kuten Nina Halme olettaa ja propagoi.

”Lapsen äitiä voidaan myös pitää merkittävänä isyyden vastuun säännöstelijänä.”

Niinpä niin. Äitihän siitä isyydestä vastaa ja toimii kokopäiväisenä isän terapeuttina ja mielialojen tulkkina. Lasten liittyvät velvollisuudet ovat pikkujuttuja sen rinnalla. Nina Halme rakentaa isästä perheen pienimmän ja tarvitsevimman lapsen.


”Isän tapa toimia lapsen kanssa on erilainen kuin äidin, mutta se ei tee siitä yhtään sen huonompaa – päinvastoin. Lapselle on hyvä, että hänellä on kaksi erilaista vanhempaa.”


Kyllä. Siksi vanhemmuus ei ole parisuhde. Vanhemmuus on kahden aikuisen erillistä toimintaa, jossa kummankaan ei tarvitse osata lukea toisen ajatuksia ja harjoittaa alituista telepatiaa. Kumpikin vanhempi rakentaa vanhemmuudessa oman uransa.

Isä ja äiti luovat itse suoraan suhteensa lapsiin, eikä niin että isä toimii suhteenluomisessa äidin kautta. Näin pitää tapahtua ydinperheessäkin, jotta Nina Halmeen kuvaamaa isien pahoinvointia ei esiintyisi.

Isän paha olo perheessä on osa suurempaa kudosta, sitä kuinka miesten rooli määritellään sukupuolisopimuksessa. Tuo sopimus normittaa miesten ja naisten välisen työnjaon kaikilla yhteiskunnan kentillä. Tasa-arvotyö heijastuu siksi yhteiskunnasta perheeseen ja päinvastoin.

Isättömyys on aina ollut modernin yhteiskunnan ongelma, kun taas vertailun vuoksi äidittömyys sen sijaan ei sitä ole.

Mielestäni Suomen lainsäädäntö kannustaisi tehokkaimmin isyyden haltuunottoon lailla, jossa isä velvoitetaan käymään eroon liittyvä lapsen huollosta sopiminen lapsen kanssa "kahdenkeskisissä" neuvotteluissa. Äiti ei niihin osallistuisi. Äiti hyväksyisi vain lopputuloksen. Lapsen apuna neuvotteluissa olisi esim. sosiaaliviranomainen. Laki ohjaisi tälla tavalla isää itsenäiseen vanhemman rooliin.

Isyys ei saa kulkea eroperheessäkään äitiyden kautta, vaikka eroperheissä Halmeenkin käsittelemien ydinperheiden ongelmat kärjistyvät.

Isän itsenäisyys on varmasti karmealla tavalla uhattuna, kun perhetutkimusta tehdään Nina Halmeen edustamasta näkökulmasta.


Kirjoitin Helsingin Sanomien verkkosivujen keskusteluun oman näkemykseni Halmeen Sunnuntaidebatista.



maanantaina, marraskuuta 14, 2005

Taanila pyyhkii pölyt pois


Hiekkalinnat sortuvat ja sievistelevät kuorrutukset katoavat, kun sanan ruoska viuhuu. Hannu Taanila tönii sanoillaan ja tuulettaa ummehtunutta ilmapiiriä.

Taanila on ollut kestosuosikkini jo 1980-luvun loppupuolelta. Tällä hetkellä hänellä on Yleisradion ykköskanavalla Sävelradio-niminen puheohjelma, joka lähetetään maanantaisin, uusitaan myöhään tiistai-iltana.

Nyt jo eläköitynyt radiotoimittaja Taanila on totuuden puhuja kudoksessa, jossa totuus rakennetaan päämäärähakuisesti. Taanilankin totuus voi olla hyvin suhteellinen, mutta hänen tyylikeinonsa on etsiä reitti kuinka totuus lopulta kytkeytyy yhteiskunnan perusrakenteisiin. Totuuden puhuja tehtävä on klovnin, yleisen naurattajan ja provokaattorin rooli. (Lue Aimo-Kalevi Hotasen juttu millaisen miehityksen Taanila laati Kuopioon perustettavaan potkukelkkapataljoonaan, josta tietysti tulisi tärkeä vahvistus Suomen puolustusvoimiin.) Totuus kun on vaarallinen ase, joka satuttaa. Ihmiset rakentavat tabuja siksi, koska totuutta on helpompi kiertää kuin kohdata se.

Tänään Taanila lausui jälleen painokkaasti toistuvista aiheistaan, Urho Kekkosesta, Natosta ja yleisestä viihteellistymisestä.

Nato ei ole enää sotilasliitto, vaan arvokoalitio. Ja USAlla on siinä osake-enemmistö.

Taanila on mestari keksimään yhteiskunnan kultapojille, yleisen hurmoksen nostamille median suosikeille uusia etuliitteitä ja titteleitä. Filosofi Pekka Himanen on kapitalismin systemaattisen teologian professori.

Suomen Keskusta ei ole enää suuri visioiden vuo, vaan se on kaikkien ajatusten suuri sarasvuo.

Nokian pääjohtaja Jorma Ollila on buukattu tenttaamaan presidenttiehdokkaita. Taanila painottaa, että Mainostelevisioon. Hänen mukaansa Jorma Ollila on journalistisena ideana sitä luokkaa, että moisen ajatuksen olisi luullut pälkähtävän tv-johtaja Olli-Pekka Heinosen päähän. Mutta siihen ei pystynyt edes Heinonen ja Yleisradion terävin kärki, jota Heinonen siis edustaa. Noin poikkeuksellisen korkeatasoiseen idiotismiin tarvitaan Taanilan mukaan Elinkeinoelämän valtuuskunta EVA.

Taanila ei usko elinkeinoelämän kukoistuksen alkavan siitä, kun Sammon pääjohtaja ja suomalaisen talouselämän osake-omistaja Björn Wahlroos rakentelee ja järjestelee osakesalkkuaan. Taanilan mukaan omistajille maksettavilla osingoilla pitäisi tehdä investointeja tuotantoon ja maksaa työväelle parempia palkkoja. Siten elinkeinoelämä puhkeaisi kukkaan tässä maassa.

Taanila tuntee VR:n veturit ja kuuluu siihen hulluun porukkaan, joka on opetellut ulkoa junien aikataulut. Taanila lausui radiopakinassaan huolellisesti ”VR-Yhtymä”, koska hän ei suinkaan aikonut sanoa "Valtion Rautatiet". Sehän ei olisi ideologisesti korrektia.

Ensi maanantaina järjestetään sotasyyllisyysseminaari Säätytalolla. Vetäjinä ovat Martti Häikiö ja Lasse Lehtinen. Taanilan mukaan Säätytalolla päädytään ainakin siihen, että UKK aloitti toisen maailmansodan.

keskiviikkona, marraskuuta 09, 2005

Valokuva vahvistaa sisäistä voimaa

Heh. Kävin voimauttavan (empowerment) valokuvauksen pikku kurssilla, jossa työparini Iris Tenhunen kuvasi alkupään laukauksissaan minut näin. Olimme vasta kävelemässä varsinaiseen "kuvausstudioomme".

Kirjoitin Tiina Kaarelan Eroperhe.netissä, millainen työväline valokuvaus voisi olla myös eroperheille eli eronneille vanhemmille ja heidän lapsilleen, jotka jo hallitsevat kameran ja kuvaamisen.

Eroperheiden ongelmien käsittelyyn on tarjolla vain vähän työvälineitä. Uusia ideoita tarvitaan koko ajan.

Voimauttava valokuvaus voisi olla eräs yhdessä toimimisen muoto koko perheelle, vaikka se olisikin hajonnut eri suuntiin. Työskentelytapaa on tehnyt tunnetuksi Miina Savolainen, jonka kanssa juttelin voimauttavan valokuvauksen kurssilla. Kurssin järjesti Suomen Journalistiliitto. Kyselin, voisiko tämä olla uusi työmuoto myös eroperheille. Savolaisen mukaan kyllä.

Tässä linkki
Miina Savolaisen Voimauttavan valokuvan sivulle.

Hän on kuvannut tunnetuimpaan kuvasarjaansa lastenkodin lapsia, jotka saivat kuvista uuden välineen vanhempien ja lasten välisen kommunikoinnin tueksi. Savolaisen mukaan lasten vanhemmat olivat yllättävän ja liikuttavan kiinnostuneita heidän lapsiaan esittävistä kuvista, jossa kuvattaviin tyttöihin luotiin ihan uusi näkökulma.

En tiedä, mitä tämä voimauttava valokuvaus sitten täsmälleen olisi, kun työskennellään eroperheiden ja eronneiden vanhempien kanssa.

Keskustelin asiasta hiukan Miina Savolaisen kanssa. Eroperheissä voimauttavan valokuvauksen ideaa voitaisiin toteuttaa siten, että kurssilla oleva erovanhempi kuvaa itse entisen puolisonsa luona. Kuvissa olisivat puoliso ja lapset tai pelkästään puoliso tai lapset. Kuvauspaikkana olisi jokin ex-puolison omaan elämään liittyvä ympäristö, esimerkiksi hänen kotinsa. Välillä kamera annettaisiin perheen lapsille, jotka kuvaisivat perheen tilanteesta oman näkemyksensä.

Voimauttavan valokuvauksen korkealentoinen perusidea on ihmisen eli kuvauskohteen omien tuntemusten esiin nostaminen, pienen ihmisen tekeminen näkyväksi ainutlaatuisena yksilönä. Eroperheiden kanssa työskenneltäessä myös kuvaaja itse nousee tärkeään asemaan. Hänen näkökulmansa ja kerrontansa ovat tärkeitä.

Kuvaajan ja kuvattavien perusvire on myönteinen, ainakaan se ei kielteinen eikä kriittinen. Valokuvaus perustuu tässä menetelmässä yhteistyöhön.

Miina Savolaisella oli kerrottavaan mielenkiintoisia tarinoita, kuinka eroperheen lapset ovat valokuvanneet erokriisissä kamppailevia kotejaan. Valokuvat auttoivat vanhempia näkemään tilanteen lapsen silmin.

Eräs lapsi oli ampunut sarjan kuvia ainoastaan yhdestä kohteesta, vanhempien entisestä parisängystä, joka oli kannettu makuuhuoneesta pihalle. Sänky oli tuolloin lasten trampoliinina. Perheen äiti oli itse tavallaan jo unohtanut koko huonekalun, mutta lapsen valokuvat nostivat sen unohduksen yöstä.

Voimauttavan valokuvauksen kurssilla työskennellään siten, että kurssilaiset kuvaavat ensin, jonka jälkeen aletaan työskennellä valmiiden kuvien kanssa. Kurssilla keskustellaan mm. siitä miksi juuri tämä valokuva on minulle tärkeä jne. Kyseessä ei ole Savolaisen mukaan terapianmuoto, mutta mielestäni menetelmä on hyvin lähellä sitä - kuten valokuvaus yleensäkin on. Savolainen määrittelee sen terapeuttiseksi taidekasvatukseksi.

Mahdollisesti työskentely eroperheiden kanssa voisi muuttaa hiukan painotuksia ja luoda jonkin ihan oman suuntauksensa taidekasvatukseen ja/tai valokuvaterapiaan.






maanantaina, marraskuuta 07, 2005

Haasteellista painia

Hitsi, tää on niin haasteellista...

Television ja radion ja yleensäkin median haastattelemat ihmiset eivät koe vaikuttavansa asiantuntevilta, jolleivat he päästele jossain ensimmäisistä virkkeistään kuinka HAASTEELLISTA kaikki on. Haastellinen on korvannut sanan vaikeaa. Mikään ei ole enää vaikeaa, vaan asiat ovat muuttuneet haasteellisiksi. Niiden kanssa täytyy olla siis valmis painimaan, koetettava saada niskaote. Jos asia on vaikea, se kertoo jo luovuttamisesta.

Minusta haasteellinen kertoo vain englanninkielen apinoinnista. Challenging.

Äkkiseltään tulee mieleen pari muutakin ärsyttävää muoti-ilmaisua. Kun analysoidaan, tarkastellaan ja ruoditaan, jokin asia avataan. Voi tsiisus.

Minusta avaaminen on vasta on tosiaan kalan mahan leikkaamista auki, sieltä ei vielä siinä vaiheessa poisteta sisälmyksiä. Ja muikkua peratessa sekin on puhkomista. Kun asia taas jossain viisaassa keskusteluryhmässä ja seminaarissa avataan, minulle tulee mieleen vain ilmojen päästäminen pihalle. Tehdään tarkasteltavaan reikä, josta hiukan kurkitaan sisään.

Niin, ja mikä se kolmas ällötermi olikaan... Ööh. No, se tulee kohta...

sunnuntaina, marraskuuta 06, 2005

Hienosti kirjoitettu Paha maa


Olen toivottoman huono katsomaan elokuvia. En jaksa istua niin kauan paikoillani ja kaikki juonen pienetkin sekavuudet ja tietty taiteellisuus loitontavat minut jonnekin kauas, tiskaamisen pariin, sanomalehden ääreen, istumaan wc-pöntölle. Mitä vain.

Paavo Westerbergin ja kumppaneiden käsikirjoittama
Paha maa sitoi minut paikoilleen ja katsoin filmin hämmästyneenä. Olin kuullut eräältä elokuvan filmiteatterissa katsoneelta kuinka ahdistava se on. Sama ahdistuneisuus näyttää toistuvan myös kritiikeissä, joissa mielestäni kriitikko ei tule ajatelleeksi miksi hän on tämän elokuvan takia ahdistunut.
Olen toista mieltä. Elokuva ei ole niinkään ahdistava kuin julma ja realistinen. Ahdistavuutta on lähinnä vain Mikko Koukin esittämässä autovarkaan ja käytettyjen kodinkoneiden kauppiasta pieksäneen hahmossa. Ahdistavuus on nimenomaan siinä, kuinka tämä mies on sosiaalisen ympäristönsä vanki, koska hän ei tiedosta sen ongelmia.

Oikeastaan kalliilla maasturilla mässäillyt autovaras-Elvis on vain masentava, sen sijaan Sulevi Peltolan esittämä pölynimurimyyjän rooli oli sitäkin ankeampi. Pölynimurikaupittelija yrittää selviytyä itse, mutta mistään ei palkita.

Tämä elokuva on silkkaa sosiologiaa, hieno näkökulma ihmisten pyristelyyn yhteiskunnan rakenteissa. Yhteiskunnan järjestelmällisuus ja konemainen rakenne takaavat sen, että me kaikki kuulumme verkostoon, jossa kaikki vaikuttaa kaikkeen. Kun jollain jäsenellä, kansalaisella, menee huonosti, täytyy parempiosaisen alkaa jo ladata haulikkoaan. Sillä kohta se kaaos on omalla pihalla.

Käsikirjoitus on upea monestakin syystä, muun muassa hienon sosiaalisen ja sosiologisen näkökulman ansiosta. Se onnistuu myös kuvaamaan yhteiskunnan ja ihmisten verkoston dynaamisuuden, kuinka yhden ihmisen epäonnin ja kova kohtalo siirtyvät nopeasti eteenpäin. Vääjäämättä, eikä kukaan voi pysäyttää pahan etenemistä. Sitä vastaan voi silti taistella.
Eliitti luulee, että sillä on käsissään yhteiskunnan hyvyys. Paha maa -elokuva on ahdistava hyväosaisten mielestä, koska filmi alleviivaa elämän arvaamattomuutta, sitä kuinka ajautuminen vie kurjiin kohtaloihin. Yhteiskunnan rakenteiden täytyy olla kunnossa, jotta ihmiset voisivat elää ihmisarvoisesti. Pärjääminen riippuu rakenteista, ei niinkään yksilöstä. Yksilö toki taistelee aina pahoja rakenteita vastaan, mutta taistelu on aina rimpuilua ja temppuilua, ei urheilullinen kultamitalisuoritus. Rakenteiden muuttamista on siksi aina osattava vaatia.

perjantaina, marraskuuta 04, 2005

Äiti on oikea vanhempi

Nyt tarvittaisiin kunnon ratsupiiskaa valjakon oikeaan suuntaan ohjaamiseksi.

Vanhemmuus näköjään kuuluu äideille, jotka perinteisesti ovat olleet naisia. (Vieläkään ei tarkastella lähes tulkoon lainkaan sitä, kuinka ns. äitiys ja isyys hyppivät vanhemmalta toiselle, mies on usein jossain tilanteessa enemmän äiti kuin isä ja päinvastoin.)


Elatusvelvollisten liitto valitsi uuden hallituksen syyskokokouksessaan. Toiminnanjohtaja Jarmo Haapala uutisoi uudesta kokoonpanosta eroperhe.netissä. Elatusvelvollisten liiton edustajat puheenjohtajineen ja varajäsenineen ovat kaikki miehiä, lukuunottamatta hallituksen jäseneksi valittua Sinikka Ratiaa. Totesin uutisen luettuani keskusteluketjussa, että liiton edustajisto on vastaansanomaton todiste vanhemmuuden sukupuolittumisesta, vaikka muodikas yleinen ajatussuuntaus on, että koetetaan kiistää naisten ja miesten väliset erot ja rakenteissa yhä oleva epätasa-arvo.

Yksinhuoltajien ja yhteishuoltajien liitolla on erilainen rakenne, se koostuu jäsenyhdistyksistä. Näiden alueellisten jäsenyhdistysten keulahahmot ovat Lahden yhdistystä lukuunottamatta kaikki naisia. Huh! Myös liiton työntekijät ovat naisia.

YYL:n toiminnan voi olettaa olevan laajempaa ja aktiivisempaa juuri tuosta syystä, että liitto on jakautunut alueellisiin yhdistyksiin. Ne ovat oikeammin seuraus suuresta käytännön elämän tarpeesta. Elatusvelvolliset eivät ehkä koe tarvetta ajaa asioitaan, kuten yksinhuoltajat.

Kylläpä vanhemmuuden roolit on jaettu ankarasti ja selkeästi. Äitien ja isien, miesten ja naisten välille on rakennettu paksut raja-aidat. Tätäkö lapset tahtovat? Ja tarvitsevat?

torstaina, marraskuuta 03, 2005

Haalea punainen kuihtui heti

Entinen kirjeenvaihtaja Erkki Toivanen kiekaisi eilen illalla A-puhe eli A-talk -televisio-ohjelmassa, että hänen kannattamansa Sauli Niinistö on köyhien presidenttiehdokas. Niinistön ajatuksiksi ollaan nyt työntämässä kaikenlaista sosiaalisesti tiedostavaa, kun mies ilmoittautui työväen presidentiksi. Niinistö kyllä lainasi kansanedustaja Outi Ojalaa (vas.), jonka mukaan vahva valtiontalous on köyhän paras ystävä. Mutta hei, eihän vahvasta valtiontaloudesta voi tehdä vielä perustetta sille, että Niinistö haluaisi sillä hyödyttää köyhää. Hänhän on tehnyt uransa huippuhetket valtiontaloutta vahvistamalla, mutta tuliko hän silloin ja niillä teoillaan köyhien ystäväksi?
Image hosted by Photobucket.com
Nyt pitäisi huomata, että hän ei ole kehunut olevansa työläisten presidentti, vaikka tällainen rinnastus tulee helposti nyt tehtyä. Mielestäni Niinistö ei siis sitoudu työväen presidenttinä mihinkään sellaiseen, mihin hän ei jo olisi ollut sitoutunut. Sivun kokoisesta sanomalehtimainoksesta tuli selväksi, että hän haluaa Suomeen työntekijöiden ja työnantajien yhteistyötä, koska me kaikki olemme samalla puolella, työntekijät ja työnantajat. Niinpä. Tosiasiasiassa Niinistö on tekemässä työväestä vain työnantajien koiria.

Suomessa on työväki on jo tehnyt paljon yhteistyötä työnantajien kanssa ilman Niinistöäkin. Palkat eivät ole nousseet, vaan tuottavuuden ovat imuroineet yksin työnantajat. Miten Niinistö haluaisi tätä yhteistyötä vielä tehostaa? Työehtoja heikentämällä?

Keskustelun vetäjä Susanne Päivärinnan lisäksi studiossa oli eilen neljä väittelijää, joista ainakin kaksi on homoseksuaaleja. Toinen ei ole tullut koskaan kaapista ulos, vaikka tasavallan presidentti Halonenkin on äskettäin siihen kaikkia yleisesti kannustanut. Halosta kannattava Marco Bjurströmkin peitteli asiaa kauan. Hän jopa ilmoitti muutama vuosi sitten aikakauslehdessä, että seksi ei häntä kovin paljon kiinnosta. Se voi olla totta, mutta miksi lähteä selittämään tyttöystävättömyyttä näin?

Eilisessä A-talkissa oli esillä siis kaksi sateenkaaripresidenttiä.

maanantaina, lokakuuta 31, 2005

Presidenttiehdokkaat ovat yksinhuoltajia

Mikä yhdistää kolmea suosituinta presidenttiehdokasta, ja heidän lisäkseen yhtä kärkikahinoiden ulkopuolellakin? - "Yksinhuoltajuus", sen eri asteissaan.

Mitalisijojen takaa löytyy Vihreiden Heidi Hautala.

Se on ihan ymmärrettävää kisan kannalta, sillä istuva presidenttikin on ollut yksinhuoltaja. Se on siis nähty kilpailuvaltiksi. Jokainen on nimenomaan lähihuoltaja, kuten tasavallan presidenttikin on ollut.

Yksinhuoltajuuden muodot vaihtelevat ehdokkaikkain siten, että ainakin Matti Vanhanen on yhteishuoltaja. Asumismuodoksi hän on kuulema sopinut vaimonsa (hän on vielä virallinen vaimo) kanssa vuoroviikkosysteemin, jossa lapset asuvat vuoroin kummankin vanhemman luona.

Vanhasen isyys on niin suuri muutos kuuden vuoden takaiseen tilanteeseen, jossa Suomen Keskustan Esko Aho näytttäytyi lähinnä vain inhoperinteisenä etäisenä isänä ja työnjohtajana. Esko Aho kaatoi kaiken lapsenhoidon vaimonsa harteille, eikä tuntunut ollenkaan problematisoivan asiaa.

Esko Ahon isyys määriteltiin kännykkäisyydeksi, koska mies kommunikoi lastensa kanssa lähinnä vain matkapuhelimella. Tuosta rappiosta Suomen Keskusta on ponkaissut aimo harppauksen eteenpäin. Puolueessa on näköjään analysoitu näiden pian kuluneiden kuuden vuoden aikana mistä isyys rakentuu.

Matti Vanhasen tragikoomisista ihmissuhteiluista ja päiväystuoreesta avioerosta huolimatta mies on parempi isä kuin Esko Aho ikinä. Vanhasen on tietysti aina ollut se vähän masentavan oloisen ydinperheen isukki, mutta Esko Aho sai näyttämään saman ydinperhe-elämän kuin kauhuelokuvan käsikirjoitukselta.

Yksinhuoltajien ja yhteishuoltajien liiton kannattaisi jotenkin hyödyntää tätä ehdokkaita yhdistävää tekijää. Heidät pitäisi kutsua koolle keskustelemaan ja väittelemään vaalipaneeliin sosiaaliteemoista, kuten eroperheen rakenteellisista ongelmista ja erolapsen asemasta. Olen jo tehnyt asiasta ehdotuksen eroperhe.netin keskusteluketjussa Presidenttiehdokkaat ovat yksinhuoltajia.


Ja oohhh... Ihanaa kun näiden presidentinvaalien jälkeen ei kukaan ala märistä sen takia, että Matti Vanhanen hävisi Tarja Haloselle. Kuusi vuotta sitten metakka Esko Ahon häviöstä ja Esko-rievun avoinna olevasta tulevaisuudesta aiheutti jatkuvasti myötähäpeää.
Tiedotusvälineet ja valtaeliitti koettivat terapoida Esko-reppanaa vaalien jälkeen siten, että hänen vuoden kestäneestä opiskelustaan amerikkalaisessa yliopistossa jankutettiin kiusallisen paljon.

sunnuntaina, lokakuuta 30, 2005

Miksi miehet eivät imetä?


Bodil kirjoitti eroperhe.netin keskustelussa, että suomalaiset miehet ovat neljänneksi parhaita isiä maailmassa, kun mitataan heidän osallistumistaan lasten hoitoon. Se on helppo uskoa, kun mietitään kuinka pitkällä pohjoismainen yhteiskunta on tasa-arvossa. Samaan aikaan kuitenkin voi vain kauhistella kuinka huonosti asiat ovat muualla maailmassa, Pohjoismaiden ulkopuolella ja etenkin vielä jossain yleisesti heikosti kehittyneessä maassa. Siellä vallitsee pimeys.

Bodil referoi Suomen Kuvalehdessä (21.10.2005, no 42)julkaistua pikku uutispätkää. Voittajaksi suoriutui Pohjois-Kongossa asuvan Aka-heimon pygmit. Pygmimiehet jopa imettävät vauvojaan, jos äiti sattuu olemaan estynyt.

Löysin internetistä englanninkielisen artikkelin imettävistä pygmi-isistä. Ja tässä toinen artikkeli pygmivanhempien suhteista.

Myös minun mielestäni miehetkin voisivat imettää siinä missä naisetkin. Imeminen on lapselle tapa rauhoittua. Kuopion yliopiston professorimiehet ovat mitanneet, että rinnan imeminen kasvattaa lapsen aivoja. (Miesten kirjoittama yliöartikkeli julkaistiin Helsingin Sanomissa alkusyksystä 2002.) Tuttipullon imemisestä lapsi ei saanut aivan yhtä suurta hyötyä, vaikka toki myös tuttipullo näkyi aivosähkökäyrässä. Mistä sen tietää, jos vaikka miehet pystyivät rinnoillaan tarjoamaan lapselle myös tällaista aivofysiologista hyötyä?

Imetystä ei mielestäni arvosteta riittävästi. Se kun on maailman yksinkertaisin tapa hoitaa lasta. Se on aivan liian luonnollista, helppoa, halpaa ja nopeaa. Eihän sellainen voi siis olla tehokasta ja hyödyllistä. Imetys on pettämätön keino rauhoittaa levoton lapsi, minä olen tarjonnut lapselleni tissiä jokaiseen itkuun, eikä ole poika paljon itkeskellyt ja valvottanut. Minä en muista nukkuneeni huonosti kuin muutamana yönä. Parina yönä oli ongelmana pojan ilmavaivat. Kun lapsi nukkuu vieressä, voi itsekin lähes heräämättä ruokkia lapsen keskellä makeinta unta. Eikä nälkäinen lapsikaan ehdi vavahtaa hereille. Olen säpsähtänyt lapsen liikkeisiin ja pieneen yninään, jolloin olen heti ryhtynyt imettämään. Ja yöunet säilyvät ihan kelvollisina, myös minulla.

Miehet voisivat runsailla rinnoillaan auttaa lapsen rauhoittamisessa ja lohduttamisessa aina silloin, kun kyse ei ole nälästä. Monen miehen rinnat ovat kooltaankin niin suuret, että lapset olisivat ihastuksissaan niin pyöreästä ja pehmeästä kauneudesta.

Suomen Kuvalehti viittaa Oxfordin yliopistossa pidettyyn kokoukseen, jossa todettiin, että miehen nänni on täydellisesti varustettu lapsen rauhoittamiseen. Kokouksessa muistutettiin, että esihistoriallisina aikoina on miltei varmasti ollut normina, että mies imettää.

Läheisyyttä voi antaa lapselle monella tavalla, mutta miksi ei imettäisi kun se on niin helppoa? Arvelen, että lapsi kehittäisi nopeasti oikean imuotteen isän rinnasta, kun vauva saisi heti syntymän jälkeen tutustua miehen nänniin. Imuote lienee hiukan erilainen kuin se on naisen nänniä imettäessä. Mutta siinä ei ole mitään uutta imettävien naisten mielestä; imuotteet ovat imetyksen perustekniikkaa.

Miehet, ryhtykääpä töihin! Palkinnoksi riittää jo pelkästään se hiljaisuuden tuoma ruhtinaallinen rauha pirtissä, lapsen hyvinvointiin liittyvistä muista palkinnoista puhumattakaan.

Niin, ja imettäminen hoikistaa. Katsokaapa vaikkapa kuvan naista, lyijykynäpatsas on parhaillaan esillä Unkarin tiede- ja kulttuurikeskuksessa, jossa voi nähdä Antal Sprokin hupsuja huonekaluveistoksia.