torstaina, huhtikuuta 28, 2005

Sukupuolineutraali tekee itsestään pellen

(Käynnistin aiheesta keskustelun eroperhe.netissä. Kirjoitan tästä aiheesta myös edellisessä päivityksessäni.)


Lapsen huoltoon liittyvät kysymyksiin vaikuttaa vahvasti sukupuolisopimus. Siitä kannattaa olla aina hyvin tietoinen, muuten käy yhtä hassusti kuin Suomen tuomarinaisille on käynyt viimeisimpien uutisten mukaan.

Sukupuolineutraalius on muodikas asenne, jonka avulla väitteen esittäjä voi lisätä omaa uskottavuuttaan. Ei siis nähdä, että neutraaliuskin on tasapainoilua hyvin puolueellisella ja värittyneellä maaperällä; puhettaan neutralisoivallakin on käynnissä poliittinen hanke. Se on kuulijakunnan miellyttäminen.

Sukupuolisopimus (mitä naisen/miehen täytyy tehdä ja mitä hän ei saa tehdä) sanelee enemmän ehtoja toiminnallemme kuin tahdomme myöntää. Sukupuoliset painotukset halutaan piilottaa, sillä ihmisten on helpompi toimia neutraaliuden ihanteessa. Sukupuolineutraali puhe luo illuusion tasa-arvosta.

Uskottavuus on aina ollut erityisesti naisen ongelma. Naisten kamppailu uskottavuudesta on mennyt oikeuslaitoksessa jo niin pitkälle, että naisten perusoikeus oikeudenmukaiseen kohteluun vaarantuu käräjäoikeuksissa. Näyttää siltä, että käräjäoikeuksien tuomarinaiset ja syyttäjänaiset jakavat armahdusta, ymmärrystä ja anteeksiantoa raiskaajamiehille paljon useammin kuin tuomarimiehet ja syyttäjämiehet.

Nainen tekee epätoivoisessa sukupuolineutraaliudessaan itsestään pellen ja vahingoittaa ympäristöään (=muita naisia). Tälläkin keskustelupalstalla näkee ihmeellisiä yrityksiä sukupuolineutraaliin puheeseen ja asioiden esittämiseen, vaikka itse asia yleensä jo kärsii, jää epäselväksi ja vesittyy moisen neutraaliusideologian vuoksi. Samoin eroperhe.netin keskustelupalstalla vaivaa neutraaliusihanne etähuoltajuuden ja lähihuoltajuuden tarkastelussa. Eihän sellaiselle pyöristämiselle ole mitään perustetta, sillä ensinnäkään jo lainsäädäntö ei tunnusta etähuoltajan asemaa itsenäisenä vanhempana. Lainkin mukaan etä on invalidisoitunut vanhempi.

Raiskausjuttua käsittelevä tuomarinainen tulee siis perustaneeksi oikeudelliset päätöksensä sukupuoleensa, ei lakikirjaan. Sukupuolineutraali tuomarinainenkaan ei siis ole vapaa sukupuolestaan, vaan sitä vastaan rimpuileva hölmö.

Mihin kaikkeen muuhun oikeudenkäyttöön kuin pelkästään raiskausjuttuihin "sukupuolineutraalius" voi vaikuttaa? Kuinka turvattomia naiset ovatkaan lasten huolto-oikeudenkäynneissä, kun tuomarinaisen pitää "neutraaliutensa" avulla osoittaa olevansa "hyvä jätkä"?

tiistaina, huhtikuuta 26, 2005

Naistuomari jakaa armoa raiskaajille

Naiset ovat hämmästyttävän tarkkoja siitä, että he eivät tule astuneeksi miesten varpaille. Siksi nainen koettaa olla puolueeton aina siihen saakka, että hän tekee itsestään pellen.

Parhaillaan keskustellaan tiedotusvälineissä siitä, että raiskaaja pääsee paljon helpommalla, jos tuomarina oikeudessa on nainen. Uhrin kannalta tämä on järkyttävää. Tuomarinainen asettaa siis tärkeimmäksi työvälineekseen sukupuolensa, vaikka hänen pitäisi turvautua ensisijaisesti Suomen lakiin.

Toisin sanoen, lain käyttö jää sivuseikaksi, kun tuomarinainen antaa tuomioita sukupuolensa perusteella. Hän haluaa, ettei kukaan vaan alkaisi epäillä häntä oman sukupuolen suosimisesta. Siksi hän toimiikin korostetun "puolueettomasti", omaa sukupuoltaan puolueettomuutensa kiihkossa vahingoittaen.

Miehet ovat jo valmiita antamaan tuomioita raiskaajille.
Raiskaaja joutuu aiempaa helpommin vastuuseen teostaan. Yhä useampi Reinboth kommentoi HS:n mielipidesivulla:
"Vaikuttaa kuitenkin siltä, että lautamiesten sukupuolella ei olisi juuri merkitystä jutun lopputulokseen. Erot näyttäisivät liittyvän nimenomaan puheenjohtajan sukupuoleen. Ainoa poikkeus tästä on se, että syytteiden hylkäysprosentti nousi selvästi (35,7:ään), jos naistuomarin rinnalla oli naisenemmistöinen lautamiehistö. Normaalisti syytteistä hylätään reilu viidennes." (HS 26.4.2005)
Reinbothin selvitykseen viitaten voi väittää, että uhri saa oikeutta, jos osaa valita tuomarin sukupuolen oikein. Reinboth kirjoittaa:
"On ehkä kuitenkin liian sinisilmäistä uskoa, että sukupuolella – tai muilla omaisuuksilla tai kokemuksilla – ei olisi lainkaan merkitystä siihen, millä tavoin maailman näemme. uotsissa julkaistiin alkuvuodesta professori Christian Diesenin johdolla tehty tutkimus, jonka mukaan naistuomarit hylkäävät raiskaussyytteitä useammin kuin miestuomarit. Tutkijat arvelivat, että naistuomarit pyrkivät niin kovasti puolueettomuuteen, että he ovat jo jonkin verran ylikriittisiä.Mielestäni tämä selitys vaikuttaa uskottavalta. Toisaalta voisi ajatella, että miestuomarit puolestaan alitajuisesti välttävät kaikkia sellaisia kannanottoja, jotka voitaisiin tulkita raiskausrikosten vähättelyksi."

Raiskaus on rikoksena äärimmäisen sukupuolittunut teko. Raiskauksen uhriksi joutuneen kertomusta on normatiivisesti oikein aina rankasti epäillä.

Raiskaajiin me naiset olemme jo tottuneita. Mutta kuka varjelisi meitä naistuomareilta?

maanantaina, huhtikuuta 25, 2005

Lapin eksotiikkaa

Poikani Tuukan kummitätin Liisan mies Juhani Maukonen esittelee valokuviaan internetissä. Jussi on entinen työkaverini ja hänen kauttaan tutustuin myös räätälinä ahkeroivaan Liisaan. Jussin portfoliosta löytyy kasvokuva myös heidän pojastaan Teemusta.

Mutta kukas sieltä Miessakit ry:n sivuilta kurkistaakaan... - Toinen journalismin ammattilainen koilliskairasta, Tapani Niemi! Bongasin Niemen eilen tulevaisuudentutkija Mika Mannermaan vaellusromaanista Matka (WSOY 2002). Mannermaa on kirjoittanut selvästi juuri Niemen mukaan tekstiin, nimellä "toimittaja TM". Mannermaa ei ollut lainkaan peitellyt jälkiään, paitsi sukunimen alkukirjaimen muuttamalla. Helppo tunnistaa!

Jussia ja toimittaja Niemeä yhdistää muuten se, että he molemmat ovat tulleet isäksi ensimmäisen kerran 50-vuotiaana. Isyys on heille molemmille siis vielä tuore asia.

Kylvetän Juhani Maukosen poikaa Teemua ja pikkupoikaani Tuukkaa tässä kesällä 2003:
.



(Tämä blogiteksti sisälsi heti julkaisemisen jälkeen vaillinaisia virkkeitä (eikä ollut muuten ensimmäinen kerta!), joten teksti ei ollut ymmärrettävää. Wilhelmiina minulle siitä tuolla kommenttiloodassa huomauttaakin. Pahoittelen. Syytän siitä tätä blogiohjelmaa... Toimii välillä miten sattuu, päivittäminen ei onnistu läheskään joka kerta kuten pitäisi ja usein on gprs-yhteydelläni vaikeuksia saada edes sivuja auki...)

sunnuntaina, huhtikuuta 24, 2005

Vain naaras on tärkeä biologisesti

Keskustelupalstalla eroperhe.net on mielenkiintoinen - ja vaikea - keskusteluaihe luonnollisesta isyydestä ja äitiydestä. Osallistuin siihen sivulla kaksi.


Luonnollinen eli luonnon mukainen vanhemmuus on kiinnostava keskustelun aihe, koska aina esitetään erilaisia väitteitä asian luonnonmukaisuuteen vedoten. Usein argumentoija kuitenkin vetoaa "luonnollisuuteen" erittäin tarkoitushakuisesti; asettaa siis empimättä luonnonmukaisuuden kaikkein tärkeimmäksi arvoksi.

Kaikenlainen "luonnonmukaisuus" on aina määre, joka kannattaa asettaa kyseenalaiseksi. Me elämme ihmisyhteisössä niin voimakkaasti KULTTUURIN muovaamassa ympäristössä, että me rakennamme koko ajan kulttuuria palvelemaan itseämme, emme koeta mukautua luonnon määräämiin olosuhteisiin. Luonto ja sen vaatimukset tulevat vastaan vain reunaehtoina, ne eivät ole kulttuurikeskeisessä ajattelussa lähtökohtia.

Tämä hyvä, syvällinen ja hankala keskusteluaihe on hiukan metsässä, kun pohditaan asiaa vain kohdunsiirron kautta. Kohdunsiirto kun on kuitenkin vielä sellaista extreme-isyyttä, että se ei oikeasti kuulu vielä miehen vanhemmuuden vaihtoehtojen valikoimaan. Luonnonmukaisuudella perustellaan ja halutaan selittää pienempiäkin asioita.

Heteronormatiivista ydinperhettä sietää mielestäni asettaa koko ajan kyseenalaiseksi, sen taustalla olevia arvoja, ideologiaa, konventioita, normeja.Siittämisen jälkeen vaeltamaan lähtevä uros on mielestäni enemmän eläimellistä kuin luonnollista käyttäytymistä. Luonto itse asiassa ei edes tarvitse niin paljon uroksia kuin se tarvitsee naaraita, synnyttäjiä. Jos mennään oikein luonnonmukaiseen yhdyskuntaan, siellä vain naaras on arvokas biologisessa mielessä, sillä vain hän kantaa ja synnyttää. Suurelle joukolle naaraita riittäisi pieni joukko geneettisesti laadukkaita uroksia.

Luontokaan ei ole mikään staattinen tila, jossa kehitys ei etenisi. Siellä vaikuttaa hitaasti etenevä evoluutio ja nopeasti vaikuttavat geneettiset mutaatiot. Miksei voitaisi siis nykyaikana ajatella, että luonnonmukainen isyys ei siten ehkä olisi ihan samaa kuin joskus ihmiskunnan aamuhämärissä, sillä luonnonmukainen isä pyrkii turvaamaan geeniperimänsä suojelemalla lastaan? Nimittäin, jos toimisimme sillä tavoin luonnonmukaisesti, että vain naaraat hoitavat, kyllä siihen järjestelmään kuuluisi silloin myös lapsentappo (katso esim. HS 12.4.2005 "Poikaset ovat vaarassa perheenkin parissa"). Vanhemmat antaisivat heikkojen pentujen kuolla. Ja jotta näitä heikkoja ei syntyisi, naiset etsisivät koko ajan sitä geneettisesti parasta siittäjää. Siksi jokainen äidiksi tuleva nainen olisi paritellut useiden urosten kanssa.

perjantaina, huhtikuuta 22, 2005

Lesbot hedelmöitykseen!

Laki hedelmöityshoidoista askarruttaa eduskuntaa.

Tänä aamuna Ylen Ykkösen aamu-tv:ssä oli haastateltavana tutkimusprofessori Matti Rimpelä Stakesista. Hänen mielestään keinohedelmöitys on lääketieteellinen, ei sosiaalinen kysymys. Rimpelä ei vastusta samaan sukupuolta olevan parin eli käytännössä lesbojen hedelmöityshoitoja, mutta hänen näkövinkkelinsä on erikoinen. Mielestäni lisääntyminen on aina myös sosiaalinen asia. Erityisesti se on sitä silloin, kun hedelmöitys koskee lesboja. Lesbot ei ole yhteiskunnallisesti tasa-arvoisia heteroseksuaalien kanssa.

Yksinäisten naisten ja lesbojen keinohedelmöitys on hyvä asia. Se vapauttaa vihdoinkin miehet isyyden vastuusta.

torstaina, huhtikuuta 21, 2005

Tarja Halonen osti ketsuppia

Presidentti osti ketsuppia ja siirappia

Tasavallan presidentti täydensi kolmisen viikkoa sitten muonavarastoaan ja seuraavalla viikolla selvisi, että perhokalastamaanhan sitä...
Tarja Halonen pitää kunniassa työväenluokkaista taustaansa. Hän tekee ostoksia Helsingin Hakaniemen torin liikkeissä, maanantaina Hakaniemen S-marketin (Elannon talossa) myyjät poimivat presidentille isoon pahvilaatikkoon erilaisia elintarvikkeita, kuten ketsuppia ja siirappia. Presidentti ei ollut itse paikalla, vaan ostokset kuljetti presidentinlinnan miestyöntekijä, jolla oli sinisen takin rinnuksessa valtion leijonavaakuna. Mies joutui seisomaan tovin toimettomana kassan vieressä, kun hän odotti että myyjä kokoaa tavarat valmiiksi laatikkoon. Elintarvikeosaston kassa hihkaisi miehen nähtyään: ”Missä ne pressan jutut viipyvät?”
Ostokset vaikuttivat retkimuonalta, taitaa olla presidentti lähdössä hiihtelemään keväthangille.
Vaatimattomista oloista ponnistanut Tarja Halonen tunnetaan siitä, että hän käyttää kauppaketjujen kanta-asiakaskortteja ja kerää bonuspisteitä säästääkseen hiukan rahaa.

Presidentinlinna on muuten täällä Kruununhaassa. Pysyy hyvin kärryillä minkä maan suurlähettiläs on milloinkin pressan vastaanotolla. Tarvitsee vain seurata mikä auto on pysäköity portaiden eteen. Uudenvuoden päivänä, presidentin uudenvuoden tv-puheen jälkeen pihalle kurvasi Indonesian lähettiläs. Tsunamin tuhojen laajuus oli paljastunut.

keskiviikkona, huhtikuuta 20, 2005

Palkka kuntoon!

Kookos kirjoittaa alipalkkauksestaan ja kuinka ihmeen vaikeaa on saada palkka kohdalleen. – Ja nykypäivänä yritykset paremmassa tuloskunnossa kuin koskaan.
Kookos kuvailee hyvin, kuinka esimies kuvittelee voivansa hyvittää palkankorotuksen (lue: rahan) kiitoksilla ja pikkunäppärillä ja lipevillä luonnehdinnoilla juuri tämän työntekijän tarpeellisuudesta. Esimies kai luulee, että firma välttää palkankorotukset hänen neropattimääritelmiensä ansiosta.

Mutta raha on rahaa, sinulla Kookos on oikea asenne, kuten kirjoitan kommenttiosastossasi. Vain raha puhuu. Ja se puhe on paljon merkittävämpää kuin esimiehen hössötys.

Miksiköhän aina Euroopassa euroalueella liikkuessa tulee tunne, että mahdammeko me suomalaiset olla köyhiä - meillä kun ei ole ostovoimaa...

Aionkin Kookokselta inspriraation saaneena kirjoittaa pikapuoliin omasta alipalkkauksestani Kolarissa sijaitsevassa Luoteis-Lappi –paikallislehdessä. Taistelin lehden omistajan ja työnantajani Heikki Peuran kanssa oikeusasteissakin.

Miehet itkevät olkapäätä vasten

Miessakit ry on mielenkiintoinen kansalaisjärjestö. On ällistyttävää, että Suomesta löytyy miesyhdistys, jolla on tällaista sosiaalista toimintaa. Eihän miesten ole tarvinnut parannella sosiaalisia olojaan.

Etusivulla todetaan näin:
"Miessakit ry on kansalais- ja asiantuntijajärjestö, joka tukee miesten henkistä, psyykkistä ja sosiaalista kasvua. Järjestö täydentää miehille tarjolla olevia kriisipalveluja ja edistää väkivallatonta perhe-elämää."

Kuinka ihmeessä miehet, hallitseva sukupuoli, tarvitsee olkapäätä ja tukea toisistaan? – Ei sellaista ole ennen nähty. Miehet ovat hoidelleet sosiaalisia ongelmiaan tähän saakka korkealla profiililla ammattiliitoissa, jossa parempi palkka ja paremmat työolot ovat motivoineet moiseen toimintaan. Miesten sosiaalinen työ on liittynyt vahvasti taloudellisiin kysymyksiin.

Miessakit –yhdistyksen nettisivuilta löytyy todella mielenkiintoisia kirjoituksia. Miehet purkavat siellä tuntojaan. Ja syy heidän kärsimyksiinsä löytyy naisista. Harvoin muuten missään näkee tuollaista kiihotusta yhtä kansanryhmää vastaan. Sivustoa tukee Suomen Kulttuurirahasto. Moni Raha-automaattiyhdistyksen tukema järjestö ja etenkin sen jäsenet tuntevat huonoa omaatuntoa siitä, että yhdistyksen toiminta ei täysin kestä päivänvaloa ja yksityiskohtaisessa tarkastelussa voisi paljastua kaikenlaista. Miessakit ry:n sivuilla moni tällainen järjestö voi kokea saavansa synninpäästön: että tuollaistakin toista sukupuolta diskriminoivaa louksutusta tuetaan julkisin varoin.

Keskustelufoorumille on kirjoittanut äskettäin myös eräs nainen, joka hämmästelee kirjoitusten naisvihaa.

Ehkä huolestuttavinta on miesten sokeus perheväkivallan (lue: naisten hakkaamisen) edessä. On aina yhtä ällistyttävää, kuinka miehet antavat ymmärtää että naiset olisivat saaneet jonkin merkittävän roolin perheväkivaltaan syyllistyvinä. – Tähän saakkahan naiset vain itse syyllistäneet itseään, kun ovat joutuneet hakatuksi, mutta nyt he ovat ihan oikeasti syyllisiä, väkivaltaisia hakkaajia. En ymmärrä. Jos mies ja nainen ovat noin paljon fyysisesti tasoissa, niin miksi kilpailla enää tulevana kesänä yleisurheilun maailman mestaruuskisoissa Helsingissä erikseen miesten ja naisten sarjoissa?

Myös yhdistyksen jäsenlehti Urho on esittänyt hämmästyttäviä väitteitä naisista. Oudolla tavalla miesten kirjoitukset ovat hyvin naiskeskeisiä.

Feminismi saa sivustolla hyvin latautuneen merkityksen. Monenlaiset miesten kärsimykset asetetaan vastakkain nimenomaan feminismin kanssa. Feminismi on pahin ideologia, joka Suomesta löytyy. Sivuilta löysin muun muassa ilmaisun RAPPIOFEMINISMI, josta pidän paljon!

Niin, ja lue feminismin haitoista yhteiskunnalle.

Miessakkien sivut ovat kuin profiilin kohotus feminismille; tuskin mikään pr-kampanja pystyisi samalla lailla terävöittämään feminismin imagoa kuin Miessakit ry:n nettisivut. - Feminismihän vaikuttaa ihan oikeasti vaikutusvaltaiselta!

Vaikka minä ihmettelen miesten kirjoitusten ahdistuneisuutta ja aggressiivisuutta, silti omituisella tavalla pidän teksteistä. Olen sitä mieltä, että myös nämä miehet ovat ympäristönsä uhreja, vaikka mies on hallitsevana sukupuolena itse ympäristönsä luonut.

Tärkeintä kuitenkin on, että asiat sanotaan ääneen. Vain se voi viedä kehitystä eteenpäin.

tiistaina, huhtikuuta 19, 2005

Miehen etu voittaa lapsen edun

Tätä aihetta läheisesti sivuava keskustelu löytyy eroperhe.netistä ja olen itsekin osallistunut ketjuun:

http://www.eroperhe.net/keskustelu/index.php?topic=8576.0
Käsite "miehen etu" on kirjoituksissani usein sisällöltään ironinen ja sarkastinen.



Miehen etu on vahvempi kuin lapsen etu. Miehet ovat itse säätäneet itselleen lain, jossa he saavat isinä suuria vapauksia. Nykymies on tajunnut, että he ovatkin oveluudessaan joutuneet menettäjän ja kärsijän rooliin.

Käsite ”lapsen etu” on lainsäädännön projekti turvata miehen etu. Lapsen edun sisältö punnitaan, kun vanhemmat eroavat. Nykyinen lainsäädäntö ei turvaa lapsen oikeutta molempiin vanhempiin, vaan se jopa edistää vanhemman ja lapsen suhteen särkymistä.

Lainsäädäntö tekee jyrkän eron äidin ja isän välillä. Isä on epävanhempi.

Laki on tehnyt yleiseksi sen, että eron jälkeen vain toisesta vanhemmasta eli äidistä tulee huoltaja. Näin tapahtuu vanhempien erilaisissa avosuhteissa, ellei myös isä lupaudu ottamaan huoltajuutta vastaan. Isän on erittäin helppo vetäytyä vastuusta; miehen ei yksinkertaisesti tarvitse edes ponnistella sitä vältellessään. Avioliittokaan ei turvaa lapselle vielä vanhemmuutta. Avioliiton aikana molemmat vanhemmat ovat lapsen huoltajia, mutta eron jälkeen vanhemmat päätyvät yhteishuoltoon jopa harvemmin kuin avoerossa. Huoltajuus ei sinänsä merkitse vielä mitään; se ei pakota edes tapaamaan lasta. Lainsäätäjä tukeutuu täysin siihen, että äiti on aina lopulta se, joka lapsen hoitaa.

Isä hukkaa lapsensa hölmöyttään, koska tosiasiassa isä osoittaa mieltä äitiä, ei itse lasta kohtaan. Yksinhuoltajien ja yhteishuoltajien liiton entisen pitkäaikaisen puheenjohtajan Tiina Kaarelan mukaan huoltajuusriitoihin liittyy lähes aina henkistä väkivaltaa ja kontrollin halua.

Laki edellyttää, että eroavat vanhemmat pystyvät keskenään sopimaan lapsen huoltajuudesta, elatuksesta, asumisesta ja tapaamisista eron jälkeen. Laissa siis oletetaan, että vanhemmat pystyvät neuvottelemaan eron jälkeen. Aika outo ajatus, sillä eroa on lähes aina edeltänyt riitely. Laki jättää lapsen heitteille, riitelevien aikuisten armoille.

Oikeudenmukaisuutta ei kannata hakea oikeuslaitoksesta. Se on päätöksissään sukupuolisessa työnjaossa vieläkin vanhanaikaisempi kuin perheessä on ehkä koskaan oltu. Oikeusasteiden päätökset eivät tue isyyttä lainsäädännön puutteellisuuden takia.

Lainsäädäntö ei lähde lapsen tarpeesta. Lapsi tarvitsee vanhemmuutta. Riiteleville vanhemmille ei ole minkäänlaista sovittelua, vaikka tosiasiassa he eivät ole sopimassa omia riitojaan, vaan lapsen asioita. Lainsäätäjä ilmeisesti kuvittelee, että sovittelu olisi vanhempien välisen parisuhteen parantelua, mutta siitähän ei ole kysymys. Lapsen etu jätetään laissa kylmästi toteuttamatta, koska vanhempia ei tueta lapsen asioista sopimiseen.

Lapsen etuna laki pitää käytännössä sitä, että lapsi jää yksinhuoltajaäidille ja isä saa pelkän elatusmaksujen maksajan tehtävän. Maksajan rooliakin on silti liioiteltu. Noin 80 prosenttia erolapsista saa elatusmaksuna vanhemmaltaan vain suunnilleen kunnan maksaman elatustuen määrän, joka on 118,45 euroa kuussa. Lähes 40 prosenttia saa alle sata euroa kuussa. (Stakes 2001.) Vanhemmuus on huonojen normien kuormittama; lapsen edun vastainen normi on syntynyt myös kunnan elatustuesta. Maksuhaluja ei ole, koska lainsäädäntö antaa iseille viestin, että isyys ei ole arvokasta.

Tapaamalla lastaan etävanhempi voisi kompensoida pienen elatusavun aiheuttamaa haittaa. Säännöllinen tapaaminen ei ole silti yleistä, sillä isän ja lapsen kiinteästä suhteesta ei ole muodostunut normia.

Lapsen edun sijasta pitäisikin puhua isän edusta. Laki lapsen huollosta turvaa isän edun hyvin. Isä voi halutessaan ryhtyä vanhemmaksi lapselleen. Eroisistä vajaa viidennes on lähihuoltajia, joiden luona lapset asuvat (Stakes 2002). Yksin- ja yhteishuoltajien liiton tietojen mukaan etähuoltajaisistä vain kolmasosa tapaa lapsiaan säännöllisesti, kolmasosa silloin tällöin ja kolmasosa ei koskaan. Yli puolet erolapsista on siis vailla kunnollista isää. Mies voi siis itse tehdä valinnan.

Miehen vapaus on turvattu, mutta miesten mielestä vanhanaikainen laki ei enää toimikaan miesten edun vahvistamiseksi. Etäisät ovat nyt nousseet kapinaan sen vuoksi, että heidän haluaan ottaa vastaan vanhemmuuden vastuuta mitätöidään. Syy mitätöintiin löytyy laista ja sen takaa löytyvästä sukupuoliroolien malleista.

Vanhempien erossa sukupuoliroolit ja niitä säätelevä ahdas normatiivinen maailma paljastuu. Miehen ja naisen välistä sukupuolisopimusta (kysymys ei siis ole vain biologiasta!) olisi siis muutettava. Se tarkoittaa vanhemmuudessa ja yleensä kaikissa miesten ja naisten välisissä suhteissa sitä, että miesten on lopettava eläminen naisten kautta. Nykyäänkin miehen isyys toteutuu naisen eli äidin suosiollisella avustuksella, naisen kautta. Mies tarvitsee naiselta jonkinlaista tunne-elämän mestarointia suhteissaan lapsiinsa ja muissakin tunne-elämän askeleissa. Naisen helmoissa roikkuvat siis sekä lapset että mies eli isä.

Mies on itsenäinen vasta sitten, kun hän rakentaa itsenäisesti suhteet lapsiinsa. Nykyiseen sukupuoliseen roolijakoon se ei vielä kuulu. Taakka alkaa olla naiselle liian raskas. Itsemääräämisoikeudestaan tietoinen nainen ei tahdo olla vastuussa isän ja lasten välisestä suhteesta. Lapsen huoltoa koskevan lainsäädännön pitäisi pakottaa vanhemmat neuvottelemaan ja osallistumaan sovitteluprosessiin. Muuten miehet tyytyvät neuvottomina etähuoltajuuteen ja he menettävät lapsensa. Kulttuuriset käytännöt, normit ja peräti lainsäädäntökin tukevat vielä etäistä isyyttä.

Lainsäädännön on rakennettava parhaiden mahdollisuuksien mukaan lapsen ja isän välistä suhdetta. Siihen ei äitiä tarvita, eikä äidiltä sitä rakennustyötä pidä normatiivisesti edellyttää.

Lapsen huoltoa koskevat ratkaisut ovat ainoita asioita, joissa voi nähdä miesten järjestelmällistä sortoa. Järjestelmä ei tue isyyttä, vaan äitiyttä. Naisena vaadin, että tämä ainoa epäkohta miesten yhteiskunnallisessa asemassa on korjattava. Samalla vapaudun niistä perusteettomista odotuksista, joita minuun äitinä asetetaan.

Surkeat katutarrat

Jotkut liimailevat liikennemerkkeihin ja kaikkeen muuhun pönöttävään pieniä "kantaaottavia" tarroja. Anteeksi kuinka? - Että muka kantaaottavia? Niissä lukee yleensä jotain yhtä älykästä kuin tänään näin Brahen kentän ja asukaspuiston viereisellä Läntisellä Brahenkadulla: Täällä viheltää. Siinä saattoi lukea myös vaikkapa että kaikki vilisee, huomenna surisee, kattilassa porisee ja tuon sorttista yhtä älykästä. Koska viesti on noin mitätön, se ei voi jäädä kadulla kulkijan mieleen.

Edustan sitä vanhanaikaista kantaa, että kun käyttää puheenvuoron, pitää olla jotain sanottavaa.

Eräs tarra johdatti alareunassaan Rähinä.comin sivustolle.

Pikkutarran vieressä oli A4-kokoinen plakaatti: "Poliitikko pettää aina." Pidin siitä, vaikka itse suhtaudunkin myönteisemmin politiikkaan. Kerrankin jollakin oli jotain sanottavaa! Tilanne ei olekaan täysin toivoton.

Vauhdikas seinänaapuri

Seinänaapurillani on vauhti veressä. Minulle on jäänyt elävästi mieleen eräs kohtaaminen Pyhätunturilla joskus vuonna 1980. Jonotin hissiin Polar-rinteessä ja vieruskaverikseni sattui varsinainen sunnuntailaskija. Hän oli minuun verrattuna isokokoinen kaveri, joten kapulahissillä nouseminen oli vaikeaa. Hän oli lähtenyt viimaiseen mäkeen farkuissa. Farkkuja tosiaan näki rinteissä vielä 1980-luvun alussa. Hän oli tullut laskettelemaan Lappiin Jyväskylästä.
Hän kertoi eloisasti, kuinka Patu Leppälä oli opettanut häntä laskemaan Laajavuoressa. En tuntenut silloin Leppälää, mutta nimi jäi mieleen. Nuori mies piti sitä suurena kunniana, että nimenomaan Patu oli häntä opettanut. Pakkohan nimi oli siksi mieleen painaa.

Paljoa Patu ei ollut häntä ehtinyt neuvoa. Pyöreä poika kieri kuin rulla alas mäkeä.

maanantaina, huhtikuuta 18, 2005

Kärsien Trinidadista Tobagoon

Päivitän blogiani yön silmässä, kello on 01:34 juuri nyt. Takapuoleni on kipeä kovalla jakkaralla istumisesta, mutta siitä ei ole kauan kun yö oli todella kivulias:


Etelä-Amerikan mantereen edustalla sijaitsevien Tobagon ja Trinidadin välinen laivayhteys on kahdesta pääsaaresta muodostuvan valtion sykkivä valtimo. Laivalla kulkevat niin ihmiset kuin tavarakin. Pikkuveli Tobago on teollisesti täysin riippuvainen pääsaaresta Trinidadissa, josta sitä kuljetetaan Tobagoon.

Illalla kello 23 lähtevässä laivassa on väentungos, kuumuus uhkaa yölläkin. Onneksi mereltä virtaa joistain pikkuraoista sisään raitista ilmaa. Paljon sitä ei kuitenkaan saada. Laiva on melko likainen, mutta onneksi se ei haise. Eivätkä ihmisetkään ole likaisia; karibialaiset ovat erittäin tarkkoja henkilökohtaisesta puhtaudestaan ja yllä on aina kunnolla silitetty ja häikäisevän puhdas valkoinen paita. Silityksen jälkeen monien vaatteet näyttävät niin kankean tasaisilta, aivan kuin ne olisi valmistettu vanerista.
Kaikessa muussa puhtaudessa on taas toivomisen varaa.

Tässä laivassa nukutaan, vaikka läheskään kaikki eivät saa omaa hyttiä ja petiä. Suurin osa matkustajista nukkuu erilaisissa istuvissa asennoissa tai koettaa mahtua vaakatasoon baarin kapealle sohvalle. Kaikki nukkuvat erittäin epämukavasti, kyse onkin enemmän tokkurasta kuin unesta. Laivasta tulee aamuyön tunteina omituinen unen valtakunta, jossa väsyneet matkalaiset joutuvat väkisin antautumaan uneen.

Lentäminen olisi halpaa, menomatka maksaa vain 100 TT eli noin 15 euroa. Silti monella tavallisella tobagolaisella ei ole siihen varaa. Tobagolainen on empimättä valmis nukkumaan hyvin tuskaisen yön laivan likaisissa ja epämukavissa tuoleissa, sillä laivamatka maksaa vain 25 TT eli noin 25 Suomen markkaa.

Keulassa on suuri sali, jossa avautuu matkustajatuolien valtameri. Lihava nelikymppinen musta nainen säätää suuren jenkkipuhaltimen puhaltamaan ilmaa itseensä ja koettaa sovittautua tuoliin mukavaan asentoon. Jonkinlainen asento löytyy, vaikka istuimen selkänojaa ei voi säätää matalammaksi. Nainen nukahtaa kaikesta huolimatta. Tobagolaisnaisen vieressä istuvalla laihalla aviomiehellä näyttää olevan vaikeampaa. Nainenkin säpsähtelee hereille ja kaivaa laukustaan suklaapatukan.

Toisilla matkustajilla on huopia ja makuupusseja, joihin he kääriytyvät kuumassa laivassa.
Nainen on käynyt kuluneen päivän aikana ostoksilla pääkaupungissa Port-of-Spainissa, sillä Tobagossa ei juuri ostomahdollisuuksia ole. Tobagossa on vain yksi kaupunki, Scarborough jota voi pitää jonkinasteisena urbaanina paikkana. Port-of-Spainissa käyminen pelottaa tobagolaisia, sillä maalaismaisella saarella muistutetaan jatkuvasti, että pääkaupunki on täynnä raakalaismaisia rikollisia. Paikalliset paratiisisaarten asukkaatkin valittavat ilmaston kuumuutta ja väsyvät helteen poltteessa.

Miltei naisen jalkojen juuressa lattialla nukkuu Tobagossa asuva kaverini, mies, joka kävi äitinsä luona Port-of-Spainin laitamilla. Mieskaverini ja tobagolaisnainen eivät ole tuttuja entuudestaan, mutta laivan ahtaus pakottaa miehen tutustumaan naisen jalkahygieniaan. Tämän mustan kaverini kainalossa kellii lähes kaksivuotias poikani Tuukka, joka nukkuu raskaan päivän päätteeksi laivan likaisella lattialla. Imetän taaperoani ja uni painaa hänen raskaan silmäluomensa kiinni. Raivaan hänelle tilaa lattialta, jossa seilaa eväsroskia. Poikani pää painaa kaverini käsivartta ja molemmat pyöriskelevät tuskaisina ja väsymyksestä sekaisin lattialla. Minä kipristelen tuolissa ja koko ajan oion kivistäviä jäseniäni. Veri ei kierrä.

Tuukka kävi päivän aikana Port-of-Spainin eläintarhassa, joka oli yllättävän miellyttävä paikka. Tarhassa on erilaisia apinoita ja simpansseja, joita ei löydy Korkeasaaresta. Kävimme myös yksityiskodissa, josta avautui upea näkymä alas laaksoon. Paikalliseen tapaan talon terassiparvekkeella ei ollut kaiteita, vaikka pudotusta oli varmasti kymmenen metriä. Karibialaisten mielestä kaiteita ei tarvita, koska aikuiset eivät voi tipahtaa. Kaiteita ei tarvita, vaikka yöt ovat aina säkkipimeitä.

Olin väsymyksestä turtana seuraavana aamuna. Laivan epämukavuus huipentuu perillä Crown Pointiin, jossa Tobagon matkailubisnes rantoineen sijaitsee. Myöhemmin aamulla en nukkunut enää silmäystäkään, vaan lähdin varhaiselle joogatunnille. Italialainen joogaopettaja ihasteli saksalaisen terveyshotellin nurmikolla, kuinka minulla on hyvä notkeus ja tasapaino. En voinut olla kertomatta kurjasta yöstäni laivassa.

lauantaina, huhtikuuta 16, 2005

Homot opettavat isyyttä

Käynnistin aiheesta keskustelun eroperhe.netissä, jossa voitte käydä lukemassa muiden ihmisten antamia kommentteja:

http://www.eroperhe.net/keskustelu/index.php?topic=8364.0


Teen uuden keskustelualoituksen aiheesta, joka läheisesti koskettaa aiemmin aloittamaani aihetta "Äiti pakotetaan matelemaan lapsen edun vuoksi"

Homomiehet ovat tosimiehiä, miesten miehiä, jotka ovat joutuneet pärjäämään ilman naisia. Heidän tunne-elämänsä ja asenteensa eivät muodostu suhteessa naiseen, naisen kautta ja naisessa (eli kaikkivoipaisessa mahtavassa äidissä) roikkuen, vaan homot ovat itsenäisiä.

Tähän kirjoitukseen kokoamani tietoni perustuvat VTM Juha Jämsän tutkimukseen Isä, joka on homo. Homomiehen perhe ja vanhemmuus. (Seksuaalinen tasavertaisuus ry, Seta Julkaisuja 16, 2003)

Homoilta kannattaa ottaa oppia, sillä he tarjoavat mallin heteromiehille isyyden pelikentällä, joka on kulttuuristen ja normatiivisten syiden takia betonoitunut äärettömän hankalaksi järjestellä uudelleen. Lyhyesti sanottuna, homot opettavat millainen isä miehen tulisi olla.

Jämsä viittaa miestutkija Arto Tiihoseen, joka ei usko uudenlaisen isän mallin asettuvan yhteiskuntaamme vielä pitkään aikaan. Odotellessamme ajan kypsymistä uudenlaiselle isyydelle joudumme elämään tietynlaisessa lumetodellisuudessa, jossa hoetaan kauniita sanoja isän merkityksestä ja miehen muuttumisesta, mutta mitään ei tosiasiassa tapahdu. Silti moni elää kollektiivisessa valheessa, että nykymeno vanhemmuudessa ja perheessä olisi sivistyneempää ja kehittyneempää kuin aiemmilla sukupolvilla. Ei se ole, vielä. Siksi isyyttä on tarkasteltava järkähtämättömän kriittisesti ja analyyttisesti. Se ei yksin auta, että vain kannustamme miehiä toimimaan oikein; taustaksi kun saatava myös laajempi kulttuurin muutos.
Jämsä kirjoittaa, että isyyden syvällinen muutos vie enemmän aikaa kuin mieheyden sinällään. On siis muutettava myös miehisyyden normeja. Isyyden ja isien asiaa ei ole oikein kukaan ajanut. ”Mieheyttään miehet voivat peilata yhteiskunnassamme mitä erilaisimmissa yhteyksissä. Isyydestä sen sijaan monella nykymiehellä ei ole muuta peilauspintaa kuin oma isänsä.” (ss. 26-27) Ongelma siis on, ettei miehillä ole mallia hyvästä isyydestä.
Nykyisät elävät siksi hyvin mielenkiintoista maailmanhistoriallista vaihetta: he voivat itse luoda ja rakentaa tämän mallin mieleisekseen!

Naiset sen sijaan ovat joutuneet koko ajan tarkastelemaan kriittisesti omia roolejaan ja yhteiskunnallista asemaansa. Naisten on täytynyt itse raivata tiensä miesten valtamuurin läpi, kun he ovat halunneet itselleen yhteiskunnallista vastuuta. Miesten heikko asema vanhemmuudessa on suora seuraus siitä, että miesten asiat ovat olleet yhteiskunnassa liian hyvin; heidän ei ole tarvinnut kapinoida ja järjestellä asemaansa uudelleen. Äitien tekemän työn arvo lastensa hoitajina on paljastanut, kun naiset ovat voimalla puskeneet tiensä työelämään. Työelämässä työskentelevillä naisilla on siis kaksinkertainen vastuu: vastuu lapsista ja työstä. Lisbet Bekkengen (1999) ironisoi sitä, kuinka nykymenossa miehistä tulee ”isiä” ja naisista ”vastuullisia vanhempia”. Miehet kun ovat vasta etsimässä sitä isyyttään, ja naisten on taas jo oltava niin paljon enemmän kuin pelkkä äiti.

Homomies elää lastensa kanssa. 1980-luvun alussa toimitettiin tuhannen suomalaisen kyselylomaketutkimus, joka osoittaa että kymmenellä prosentilla homoseksuaaleiksi identifioituneilla miehillä oli lapsia. Kaikkiaan homoja löytyi 105 henkeä, joista siis kymmenellä prosentilla on lapsia. Lapsista 28 prosenttia asui isiensä luona. Heteropuolella tilanne on heikompi. Kaikkia yksin- ja yhteishuoltajia tarkasteltaessa miehistä lähihuoltajia on vain kymmenen prosenttia.
Biologiset esteet eivät taltuta intoa vanhemmuuteen. Homomiehistä peräti 37 prosenttia kertoi haluavansa saada lapsia, sen ensimmäisen tai entisten lisäksi. Kaikista naisista 30 prosenttia oli halukas saamaan lapsia.

Tämän tutkimuksen jälkeen ei Suomessa ole tehty yhtä laajaa kvantitatiivista tutkimusta homoseksuaalisuuteen liittyvistä teemoista, vaikka aikaa on jo vierähtänyt yli 20 vuotta.

Sukupuolisopimus eli miehiset ja miehekkäät roolimallit muokkaavat voimakkaasti isyyttä. Homoisät olivat hämmästyneitä, miten isyyden myötä heistä nousi esiin perinteisiä miehisiä käyttäytymismalleja, joihin he olivat aiemmin suhtautuneet kriittisesti. Jos kerran homoisä kokee olevansa perinteisen miehen mallin vaikuttavan isyyteensä, niin voi olettaa että heteroisä on täysin tämän vanhanaikaisen mallin puristuksessa.

Kriittinen miestutkimus johdattelee miestä ulos perinteisen miesmallin kangistavista kaavoista. Nyt tullaan siihen, miksi feministit ja isäliikkeen ihmiset tuntevat toisensa läheisiksi: kriittinen miestutkimus jatkaa feminististä miehen ja maskuliinisuuden tutkimusta. Arto Jokisen artikkelissaan (1996) määrittelemä kriittinen miestutkimus tukeutuu sukupuoliteoriaan, jota ovat kehittäneet ensisijassa naistutkimus ja feminismi.
Mainstream miestutkimus taas, ilman tuota kriittinen-määritelmää, on jotain muuta.

Juha Jämsäkin on törmännyt tutkimuksessaan samaan ongelmaan kuin minäkin: äidin ja isän käsitteillä on hankala puhua asioista kriittisesti, joten tilalle on kehitettävä jotain muuta. ”Isän ja äidin käsitteet ovat hyvin tunteellisesti latautuneita. Analyyttisesti niiden käytön korvaaminen miesvanhemman ja naisvanhemman käsitteillä on tämän tutkimuksen näkökulmasta mielestäni perusteltua (…..) Miesvanhemman käsitteellä painotan sekä sitä, että isyys on samalla tavalla vanhemmuutta kuin äitiys että sitä, että vanhemmuus on hyvin moninaisella tavalla sukupuolittunutta.” (s.10) Olen täsmälleen samaa mieltä Jämsän kanssa.

Jämsäkin kirjoittaa siitä, kuinka epäitsenäisiä miehet ovat vanhemmuudessan, koska isyyden katsotaan muotoutuvat äitiyden kautta ja sen suosiollisella avustuksella. ”Isyystutkimukselle olisikin mielestäni haaste tarkastella isyyttä itsenäisenä miespuolisen henkilön vanhemmuuden kokemuksena ja käytäntönä. Toki homojen isyys tapahtuu usein rinta rinnan äitiyden kanssa, se ei kuitenkaan tapahdu ainoastaan suhteessa äitiyteen eikä missään nimessä ainoastaan äitiyden ”piirissä” tai ”kontekstissa”. (s. 74)
Jämsän haastattelemien miesten perheissä isyys ei voinut muotoutua suhteessa äitiin, kun normaalisti se perheessä ja – mikä kamalinta: eroperheessäkin. Homoisän perheessä kun äiti ei yksinkertaisesti ole fyysisesti läsnä.

Jämsän mukaan tavallinen heteroisä on eräänlainen epävanhempi, jonka asema lastensa vanhempana on horjuva ja se asetetaan jatkuvasti kyseenalaiseksi. Äidinhoivan ensisijaisuutta korostava ajattelu asettaa naisen AINA parhaaksi vanhemmaksi, joten asetelmasta tulee hyvin mielenkiintoinen. Kenen tahansa naisen antaman hoivan katsotaan jopa ylittävän isän biologisen vanhemmuuden, joten kuka tahansa ”sosiaalinen äiti” on parempi kuin lapsen oma biologinen isä. (s. 73) ”…. äidinhoivan diskurssin näkökulmasta vanhemman sukupuoli näyttäytyy olennaisimpana oikean vanhemmuuden rakentajana.” (s. 69)

(Lihavoinnit ja kursivoinnit ovat minun omiani.)

Vahingoittaako suuri elatusmaksu LASTA?

Lasten elatusmaksujen oikeasta suuruudesta on käyty keskustelua tässä ketjussa eroperhe.netissä:

http://www.eroperhe.net/keskustelu/index.php?topic=7497.0


Minä iskin mielipiteineni mukaan vasta sivulla 12:
http://www.eroperhe.net/keskustelu/index.php?topic=7497.165


Minua alkoi ärsyttää se, että jopa eronneiden vanhempien keskustelupalstalla puhutaan kovin moralisoivaan sävyyn siitä, mikä on ”oikea” elatusavun suuruus. Toisin sanoen palstalla väännettiin peräti siitä, mikä summa on ”liian” suuri. Ilmaan heiteltiin epämääräisiä väitteitä, että ”liian suuri” on jotenkin vahingollinen lapselle eli se ei ole ”lapsen etu”. Merkillistä…

Ylivoimaisesti suurin ongelma elatusavun määrissä on kuitenkin se, että elarit ovat yksinkertaisesti liian pieniä ja tosiasiassa lähihuoltajat (joista ylivoimainen enemmistö on naisia eli äitejä) ja veronmaksajat maksavat etähuoltajien eli isien osuutta lasten elatuksesta. Miehet ovat kätevästi sosialisoineet lastensa elättämisen, siitäkin huolimatta että miespalkka on tuntuvasti suurempi kuin naispalkka.

Mielestäni suuri elatusapu saisi olla yleisen moralisoinnin kohteena, tyyliin: sinusta kasvaa huono, holtiton ja epäluotettava aikuinen, kun sinun etävanhempasi maksaa takiasi ylisuurta elaria - ja minkäläinen taakka ja tuska oletkaan etäparalle.

”Ylisuuri elatusmaksu” on mielestäni ongelmallinen käsite. Suomessa ei tunneta käsitettä ylisuuri palkka eikä edes ylisuuri eläke. Kattoa ei ole myöskään sakoille, ei edes liikennesakoille. Silti täällä puheenvuoroissa pidetään meteliä siitä, ettei vaan lapsi saa ylisuurta elatusmaksua.

Ylisuuri elatusmaksu saattaisi olla ihan luonnollinen seuraus ylisuuresta palkasta tai peräti ylisuuresta eläkkeestä.

Alipalkka on tuttu erityisesti naisille. Lähihuoltajille ELI NAISILLE ongelmia työllistymisessä aiheuttaa perheenperustaminen eli LASTEN MAHDOLLINEN SYNTYMINEN JOSKUS TULEVAISUUDESSA. Nainen on jo siksi jatkuvasti alipalkattu. Toiseksi, naisalojen palkat ovat pienet. Silti ylivoimainen osa läheistä on naisia. Ei lapsen elättäminen ja hänen elinkulujensa maksaminen voi olla oikeasti niin suoraan vain rahakysymys, kun täällä jotkut tahtovat väittää. Kyllä tosiasia on, että pienipalkkaiset naiset tässä maassa lapset elättävät, kun ero on perheessä tapahtunut. Harva itkee naisen kurjaa asemaa.

Ja erityisen hassuksi eroperhe.netin keskustelu kääntyi, kun alettiin huolestua siitä, ettei suurituloisten tarvitsisi maksaa tulojensa mukaisia suuria elareita. Yleensä enemmänkin köyhyydestään tunnetut yksinhuoltajaäidit alkoivat keskustelupalstalla vaatia moisille suurituloisille maksukattoa, jotta raha ei menisi ainakaan lapselle.

Minä ihmettelen mitä on tämä puhe, että iso elatusmaksu voi olla lapsen kannalta vahingollinen ts. se ei ole lapsen etu? Mihin tuo väite perustuu? Laki
ei tunne moista lapsen kannalta vahingollista elatusmaksua.

Minusta ajatteluun ”ylisuurista” elatusmaksuista sisältyy asenne, että lähihuoltajat törsäävät kaiken mikä lapselle elarina maksetaan. Tuo on mielestäni voimakkaan ennakkoluuloista ajattelua. Tuollaiseen ei luulisi törmäävän nimenomaan tällä eroperheiden palstalla. "Törsäävä lähi" -legenda perustunee siihen ikävään tosielämän realiteettiin, että elatusmaksujen pienuuden vuoksi jokainen euro varmasti kulutetaan lapsen elatukseen, joka kuukausi, eikä mitään jää yli.


Lapsen elatuksen kannalta huolenaiheista pienimpiä Suomessa on se, kuinka elatusmaksu saattaisi olla suurempi kuin mitkä ovat lapsen todelliset elinkulut. Elatusmaksut kun yleensä ovat pieniä, liian pieniä.
Käsittääkseni 90 prosenttia erolapsista saa elatusapuna etävanhemmaltaan suunnilleen sosiaaliviraston maksaman elatustuen määrän eli 118,45 euroa kuukausi, josta syntynyt elatusmaksukäytöntöön valitettava normi, vaikka lainsäätäjä ei sitä alun perin niin tarkoittanutkaan.

Täytyy sanoa, jos jollekin on jostain syystä epäselvää, että tuo summa on surkuhupaisa. Se on vakavaa vahingontekoa lasta ja hänen tulevaisuuttaan kohtaan. Suurempi ongelma, kuin "ylisuuret" elarit on se, että etähuoltajat tosiasiassa laittavat lähivanhemmat ja yhteiskunnan veronmaksajat lastensa elättäjiksi.

Keskustelu elatusmaksuista tuntuu olevan kovin moralisoivaa. Aletaan heti metsästää sitä ahnasta lähihuoltajaa. Elatusmaksu näyttäytyy jo terminä kovin kielteisessä valossa. Sehän on ihana asia kaikkien kannalta; mikä voi olla hienompaa kuin maksaa oman lapsen elämästä!!!!! Ei siinä tarvita millin tarkkaa mittatikkua ja pohdintaa, mikä on se minimi, jolla lapsi tulee toimeen. Vai halutaanko, että lapsi ja hänen lähihuoltajansa elävät rangaistussiirtolassa? Mihin katosi aito ilo omasta lapsesta?

Mielestäni on tekopyhää kontrolloida tiukasti keskustelua siten, että kielletään kaikki ilmaisut joista saattaisi ymmärtää että lähihuoltajakin voi hyötyä hiukan taloudellisesti etän maksamasta elatusavusta. Minusta se olisi vain ihan kohtuullista, jos lähi voi palkata lapselleen lapsenkaitsijan yhdeksi illaksi sillä ylimääräisellä 30 eurolla, joka elatusavusta ehkä jäisi yli. Toivon, että tulevaisuuden lainsäädäntö huomioi tällaisen joustavuuden elatusmaksussa. Etä voi aina pienentää elaria lasta tapaamalla. Fakta on, että reippaasti alle puolet (eli vain kolmasosa) erolapsista tapaa etävanhempiaan säännöllisesti. Kolmasosa ei tapaa koskaan, kolmasosa silloin-tällöin. Dramaattisia jakautumia.

Kun kannetaan kovasti huolta suurituloisten asemasta, jotta he eivät joutuisi maksamaan liian suuria elatusmaksuja (onko joku muuten kuullut, että käytännönelämästä löytyisi jokin esimerkkitapaus?), niin voin väittää että moni isotuloinen olisi äärettömän iloinen, jos hän saisi mahdollisuuden tehdä investoinnin omaan lapseensa. Kyllä lapsen turvattuun elämään investoiminen motivoi varmasti paljon enemmän kuin heikkotuottoiset pankkien rahastot.

Mielestäni "ylisuuri" elari ei vaikuta lapsen elämään käytännössä mitenkään - se vaan turvaa mahdollisuuden materiaalisesti parempaan elämään. Joten ei se vahingollinenkaan voi olla. Siksi on mielestäni turhaa huolestua "ylisuurista" elareista, sellaiseen kun ei ole mitään aihetta. Viittaan ekaan lainaukseen ja siihen antamaani kommenttiin, eli jos on varaa maksaa, ei ole mitään syytä huolestua "liian suuren" elatusavun takia. Monilla hyvätuloisillahan on varaa maksaa paljon nykyistä huomattavasti suurempaa elaria, sillä 200-300 euroa/kk on heidän tuloista suhteellisesti ottaen paljon vähemmän kuin keskituloisen vanhemman tuloista.

On itsestään selvää, ettei etävanhemman tarvitse maksaa "ylisuuria" elareita tilanteessa, kun hänellä ei yksinkertaisesti rahaa ole siihen. Puhunkin siitä, että kukin maksaa nimenomaan tulojensa mukaan. Eli jos on isot tulot, kyllä silloin on rahaa maksaakin. En usko, että kukaan on pienituloiselta jättielareita vaatimassakaan, jokainen euro merkkaa siinä tilanteessa maksajalle eli etälle. Se ei voikaan olla mikään ongelma tässä kysymyksessä.

Nimimerkki Katarina toi eroperhe.netin keskusteluun tilastotietoja lähihuoltajien ja etävanhempien taloudellisesta asemasta:

”Se on tilastokeskuksen julkaisemasta opuksesta Suomalainen Lapsi. Tarkistin luvut - etä-äitien kohdalla niin 48% ovat töissä, 28% työttömiä ja 24% työelämän ulkopuolella. Etä-iseistä niin 63% ovat töissä, työttömiä 23% ja työelämän ulkopuolella 13%. Vastaavat luvut lähi-isien kohdalla on 86%, 8% ja 6% ja lähi-äitien osalta 69%, 12% ja 19%.”
(Tilastotiedot ovat vuodelta 1997)

Minun mielestäni pitäisi kuitenkin muistaa, että eläkeläisistäkin vain osa on köyhiä - köyhät ovat niitä vanhimpia jotka kuuluvat jo isoisovanhempi-kategoriaan. Ja työttömyys on yleensä väliaikaista - elatusvelvolliset ovat yleensä vielä hyvässä työiässä. Pitkäaikaistyöttömyyden kouriin joutuu vain osa. Työttömyys kestää yleisimmin kuitenkin melko lyhyen aikaa, muutaman kuukauden. Ja työttömyyskorvaukset kompensoivat tulonmenetystä, kyllä monella on hyvät korvaukset.

perjantaina, huhtikuuta 15, 2005

Pularuokaa Karibialla

Tuli perehdyttyä karibialaiseen ruokaan. Hyi helvata, minkälaista shittiä! Meillä Suomessa on suunnilleen viimeisen vuoden ajan käynyt kiivaana keskustelu nopeista hiilihydraateista ja kuinka niiden sulattaminen kuormittaa elimistöä ja saa sen hälytystilaan, Karibian saaret itse tuottavat ananaksia. Ja appelsiinit ovat heikkolaatuisia, enpä ole koskaan syönyt niin ruppaisia ja rumia vihreitä appelsiineja.
Kaikki eläminen on erityisen kallista siellä missä valuuttana on East Caribbean dollar, eli varsin monella saarella. Trinidad-Tobagossa on oma valuutta TT, eikä hintataso ole noilla kahdella saarella niin julma.
Vastenmielinen ilmiö Karibialla, kuten muuallakin ”suuressa” maailmassa on, että kaupoissa ei juuri myydä alkutuotannon raaka-aineita, joita Suomessa taas käytetään vielä paljon. Karibian kaupat ovat täynnä teollista sokerimössöpaskaa.
Ja missään en ole tavannut sellaista nälkäistä ja ahdistunutta turistin nyljentää kuin Grenadalla, jossa syyskuisen Ivan-hirmumyrskyn jälkeen ihmisillä on vielä paljon selvitettävää itsensä kanssa, jotta oma pää tulisi kuntoon.

torstaina, huhtikuuta 14, 2005

Liberaali feminismi

Nainen sokeutetaan äitiydellä.

Liberaalitkin ajatusmallit voivat edustaa vain näennäistä laajakatseisuutta ja moniarvoisuutta. Oppineet arvostavat humaania liberaalia ajatustapaa, mutta harvemmin pohditaan mitä sudenkuoppia liberaaliin ajatteluun liittyy. Kannatan liberalismin arvoja, mutta poliittisista liikkeistä löytyy aina kritisoitavaa.

Kun nainen nojaa itsensä määrittelyssä äitiyden ikuisiin ja pyhiin arvoihin, hän on sokea. Äitiys on paha sokeuttava tekijä, koska naisena eläminen on itsensä tutkiskelua suhteessa mieheen, ikuisia ja muuttumattomia arvoja ei ole. Nainen on yhä Sukupuoli, mies on Normi, jota vasten nainen joutuu itseään kriittisesti peilaamaan.
Liberaali feminismikin markkinoi naista vaarantavia ”äitiyden arvoja”, jotka sitovat naisen kotiin, lapsiin ja mieheensä.

Naisten on vaikea rimpuilla eroon vallitsevasta vallasta eli patriarkaalisesta hegemoniasta. Se kun on kaikkialla ja se on aina ollut kaikkialla. Naista ja äitejä uhkaavia ansoja on myös liberaalissa feminismissä. Kaikkea naiseen eli heikompaan sukupuoleen liittyvää on siis tarkasteltava kriittisesti, mutta sehän on jo sinänsä viite patriarkaalisen vallan kaikkivoipaisuudesta.

Liberaali länsimainen feminismi on ollut kansainvälinen vientituote, josta on tullut globaali feministinen normi. Liberaali feminismi korostaa naisen vastuuta yksilönä ja hänen vastuullista asemaa yhteisön jäsenenä. Liberaalin ajattelutavan mukaan ihmisten täytyy huolehtia toisistaan vapaaehtoisesti.
Liberaali feminismi lataa naiseuteen vaatimuksia, jotka naisten täytyy hoitaa. Naisten täytyy tällöin itse tiedostaa merkityksensä tilanteisiin liittyvien ongelmien ratkaisemisessa.
Liberaalista näkökulmasta tarkasteltuna naiseus ja feministien vaatimat oikeudet ovat universaaleja toimintamahdollisuuksia länsimaisen teollisuusyhteiskunnan kontekstissa. Yhdistävät tekijät ovat siksi myös ajattelua rajoittavia tekijöitä, koska liberaali feminismi tarkastelee naiseuden ja ihmisoikeuksien toteutumista valkoisten dominoimassa länsimaisessa yhteiskunnassa. Feminismistä tulee länsimaisen teollisuusyhteiskunnan paradigman vanki.
Feminismi on koettanut refleksiivisesti korjata ajattelunsa puutteita luomalla käsitteen ”global sisterhood”.

”Women of color within the United States as well as women from developing countries have attacked the hegemony of Western cultural feminism. The idea of a global sisterhood erases important differences in power and access to resources among women of varying races, ethnicities, and nationalities. These critiques, however, have often gone unheeded in the reconstruction projects of the former “second world”. (Ghodsee K., Signs, spring 2004, s. 727)

Olisiko liberaali feministinen filosofia kompastunut omaan ansaansa? Liberaalin kapitalistisen yhteiskunnan nainen määritellään feminiinisten ihanteiden mukaan. Se rajoittaa naisen liikkumatilaa oleellisesti.
”In addition, many who espoused liberal ideas in the nineteenth century did not claim gender neutrality but emphasized ‘natural’ gender differences – the passive, emotional woman and the active, rational man. They were influenced by Fichte, Hegel, Herder, Kant, German legal theorists, Rousseau, and the German romantics Friedrich Schiller, August W. Schlegel, and Friedrich von Hardenberg Novalis (Hansen 1976, 373). For the romantics gender was a paramount concern, even at times a subject of critical reflection (Bovenschen 1979, 163-64; Klinger 1990). They spoke of women as different, the ‘complement’ or ‘supplement’ to man, denying, as did Masaryk in Czechoslovakia, that this entailed male superiority (Neudorfl 1990).” (Funk, N., Signs spring 2004, s. 709)

Tiedostava äiti?


Entinen yksinhuoltaja Kaarina Suonperä kannusti naisia joululehdessä äitiradikalismiin. (En ole siis kovin ajankohtainen aineistoni perusteella, se on jo kohta puoli vuotta vanha...)

Tietoa hankkiva nainen oppii tiedostamaan ja nousee siten tiedon avulla sorretusta asemastaan.

Mielestäni äidillä ei ole oikeutta lapsiinsa sen takia, että hän on nainen. Äidillä on oikeus ja velvollisuuksia lapsiaan kohtaan siksi, että hän on vanhempi. Vanhemmuuden käsitteen pitäisi olla lähtökohtaisesti sukupuoleton käsite; vanhentuneet ja tomuiset sukupuoleen liittyvät velvoitteet eivät saisi rasittaa vanhemmuuden käsitettä ja siten myös vanhemmuuden kokemista.
Sukupuolta ei sen sijaan saa unohtaa, kun puhutaan vanhemmuudesta yhteiskunnallisessa kontekstissa, kuten puhuttaessa naisten ja miesten välisestä palkkaerosta tai naisille ja miehille jakautuvista koti- ja lastenhoitotöistä.

(Lue äitiydestä myös blogeista: http://kookos.blogspot.com ja http://www.tiinakaarela.net)

Äitiys on nyky-yhteiskunnassa konstruktivistinen rakennelma. Se rakentuu enemmän kulttuurisesti kuin biologisen essentialismin kautta. Äidillä on siksi rooli lapsen ja siten myös yhteiskunnan tietoisuuden rakentajana.
Toteaisin jopa, että äitiys on ennen kaikkea ja nimenomaisesti yhteiskunnallinen rooli – ei kodin yksityisyyteen rajoittuva eristäytynyt huolenpito- ja tunnetalouden hoitotehtävä. Äitinä oleminen on poliittista, äitiyttä ei voi vapaasti virtaavan tiedon yhteiskunnassa rajata pelkäksi uusien kansalaisten tuotantotehtäväksi.
Yllätyin, kun luin tapakouluttaja Kaarina Suonperän haastattelun kristillisen Kotimaa-sanomalehden joululehdestä. Olen turhaan pitänyt häntä tyhjiä muotorakennelmia korostavana sinisenä porvarina.
Suonperä korostaa äidin tehtävään liittyvää tiedon välittämistä. Naiselle kuuluu siis oleellisesti tiedollisen ja ideologisen ympäristön muokkaaminen, jotta se kehittyisi tasa-arvoisemmaksi. Naiset voivat itse herätä ja nousta poljetusta asemastaan vain tiedon avulla. Tietous johtaa tiedostamiseen. Tiedostava nainen ei jumiudu ahtaaseen äitirooliinsa, jonka perusteet lepäävät jossain menneessä aikakaudessa.

Kulttuuri on

tärkeämpää kuin biologia


Kulttuurissamme tietous ylittää biologisen välttämättömyyden. Tietoyhteiskunta on tiedon kulun liberaali areena, jossa omaa tiedostamistaan on pakko kehittää koko ajan. Kokonaisuus ei pohjaudu enää biologiseen essentialismiin. Äiti rakentaa lapsesta ihmisen kasvattamalla jatkuvassa dialogissa, ei vain imettämällä ja ruokkimalla.
Äitiyden henkisen perustan vuoksi nainen voi muokata myös itse äitiyttä. Biologia sanelee äitiydelle paljon vähemmän reunaehtoja kuin patriarkaalinen hegemonia antaa mielellään ymmärtää.
”Viime jouluna Kaarina sai lahjaksi kirjan Kabulin kirjakauppias. Siinä kerrotaan elämästä tämän päivän Afganistanissa ja lukutaidon merkityksestä. Koska afgaaniäidit eivät osaa lukea, heillä ei ole tietoa paremmasta ja turvallisemmasta elämästä. Heidän pojistaan kasvaa usein julmia ja kovia miehiä, jotka päättävät sisariensa ja tyttäriensä kohtalosta, eväävät näiltä koulunkäynnin, kulkevat kalashnikov kainalossa ja ampuvat kaikkea liikkuvaa.
’Kirja herätti minussa ajatuksen, että paras lahja rikkaalta länneltä olisi panostaa enemmän siihen, että kaikki maailman tytöt saisivat käydä koulua ja oppisivat lukemaan. Sitä kautta he saisivat tietoa elämästä, myös mitä äitiys on ja minkälainen esimerkki äiti on lapsilleen!’” (Summa, Markku: Hyvien tapojen ”apostoli” Kaarina Suonperä: Haluaisin antaa lapsille lahjaksi turvallisen sylin, Kotimaan Joulu 2004, Kustannus Oy Kotimaa, s. 6)
Kaarina Suonperä kertoo haastattelussa kasvaneensa eroperheessä. Yksinhuoltajuus tuli tutuksi myös myöhemmin. Tytär oli vain puolivuotias, kun hän jäi leskeksi.

keskiviikkona, huhtikuuta 13, 2005

Nainen ryömii lapsen edun vuoksi

Kirjoitin tämän sisältöisen tekstin tänään eroperhe.netin keskustelijoiden ruodittavaksi, käykää lukemassa kommentteja joita sain:

http://www.eroperhe.net/keskustelu/index.php?topic=8199.0


Nainen pakotetaan matelemaan miehen ja viranomaistenkin edessä lapsen edun nimissä, kun vanhemmat eroavat. Laki tekee äidistä yleisen pellen.

Ihmettelen, kuinka Suomeen on luotu näin lapsivihamielinen lainsäädäntö, jossa naisen päälle kaadetaan eroon kuuluvan selvitystyön tunnetalouden hoito. Lapsen etua ja isyyttä ajavan äidin on joustettava joka suuntaan, kun taas isä voi halutessaan hidastella ja jumiutua omiin kaavoihinsa. Miehen ei oikeastaan tarvitse reagoida lainkaan.

Normatiivisesti katsotaan, että nimenomaan lähihuoltajan eli ylivoimaisesti useimmiten äiti on vastuussa lapsen suhteiden edistämisestä kaikkiin lähi-ihmisiin. Äiti on siten vastuussa myös isä-suhteen rakentamisesta, ja tätä äitiä vastaanhangoitteleva isä voi käyttää vallankäytön välineenä. Isä tekee itsestään täydellisen typeryksen pelaillessaan otteluita äidin kanssa – tosiasiassa isän otteluvastustaja pitäisi olla hänen lapsensa. Tosiasiassa lapsen ja isän välinen suhde ei kuulu äidille tippaakaan, mutta silti äiti pakotetaan siitä vastuulliseksi. Lapsi ja isä voivat kaikessa rauhassa ihan itse järjestellä suhteensa, siihen ei mielestäni pitäisi odottaa äidin sotkeutuvan. Normi kuitenkin on, että nimenomaan äidin pitää rakentaa myös isäsuhde, mikä pakottaa äidin loputtoman joustajan asemaan.

Järjestelmän pitäisi taata, että äiti saa vetäytyä omaan rauhaansa, ja isä ja lapsi hoitavat ihan itse suhteensa rakentamisen. Jo tietoisuus siitä, että mies toimii itsenäisesti, eikä pelkästään vain naisen kautta, antaa naiselle rauhallisen mielen ja uskon asioiden sujuvaan selviämiseen. Erokriiseissä auttaa huomattavasti silkka luottamus järjestelmän toimivuuteen. Nyt järjestelmä katsoo, että nainen on perheen kriiseistä vastuussa, koska häntä voidaan aina syyttää tekemättömästä työstä perheen ihmissuhteiden hoitajana.
Isän ja äidin välinen neuvotteluasetelma on siten erittäin epätasa-arvoinen. Nainen ei ole uhri siksi, että hänkin joutuu huolehtimaan lapsesta ja olemaan vanhempi. Uhri äiti on vasta sitten, kun nähdään minkä hinnan hän kaikesta äitiyden ilosta maksaa. Mun ongelma on juuri tuo minkä sinä puit sanoiksi, vaikka et siinä piilevää totuutta itse ymmärräkään. Järjestelmä odottaa naiselta lähtökohtaisesti, hän synnyttää lapsen haaveiden ja unelmien vallassa, jotain ruusuista tulevaisuudenkuvaa rakentaen. Nimenomaan niin ei saisi olla. Naiselta ei pidä lainsäädännössä odottaa, että hän emotionaalisesti sitoutunut lapseen, isään ja perheeseen, vaikka hän toki sitä olisikin. Nyt lainsäädäntö lähtee siitä, että nainen on se kerjäävä reppana, joka yksin koettaa kompuroimalla ja kyyristelemällä järjestää perheensä ihmissuhteita siihen kuntoon, että lapsella olisi isä.

Varjelen omaa liikkumatilaani naisena ja äitinä. Ja sen liikkumatilan täytyy olla iso. Olen ällistynyt, kuinka minun pitäisi olla miehen eli lapseni isän perään ruikuttava surkimus. En tunnista itsessäni sellaista tarvetta. Maailma haluaa minut vahvana ja itsenäisenä. Lainsäätäjä on katsonut, että naisella on niin paljon menetettävää perheen kriisissä, joten hän on valmis suuriin myönnytyksiin. Näitä samoja myönnytyksiä ei vaadita mieheltä. Mies voi itse valita millaisen vallankäytön näyttämön hän kriisistä rakentaa.

Lakihan ei aidosti tunne käsitettä LAPSEN ETU, se on valitettavasti (Tiina Kaarelan sanoin:) hallinnollinen rationaliteetti, jolla lain vaatimuksia perustellaan. Lapsen etu on siis vain toteutumaton päämäärä, jota ei saavuteta ja johon laki ei ydinperheideaalin heteronormatiivisessa maailmassa aidosti pyrikään. Lakihan ei turvaa lapselle edes sitä, että hänen vanhempansa punnitsevat neuvottelemalla vanhemmuuttaan. Nyt laki käytännössä pakottaa vain toisen vanhemman eli äidin kerjäämään neuvottelua toiselta vanhemmalta eli isältä. Isä voi pelailla neuvotteluhaluttomuudellaan loputtomiin ja tehdä pelkästä neuvotteluun SUOSTUMISESTA jo ison jutun, jolla hän ajaa omia taloudellisia ja ajankäytöllisiä etujaan. Näin ei saisi olla. Nainen on lähtökohtaisesti totaalisesti alakynnessä, mistään tasa-arvosta ei voida puhua. Mies saa neuvotteluun suostumisesta mahtavan vallankäytön välineen. Siitä ei hyödy ainakaan lapsi, mies itse kyllä.

On kuitenkin muistettava fakta, että isän neuvotteluhaluttomuudella ei ole paljoakaan tekemistä sen kanssa miten hän suhtautuu lapseen. Tämä on oleellista. Isähän haluaa haluttomuudellaan viestittää miten hän suhtautuu lapsensa äitiin. Siksi orastava hyvä lapsi-isä -suhde ei pääse kehittymään. Laki on turvannut Suomen lapsille tämän jännittävän sivuraiteen: äitiä vastaan pyristelevä isä hukkaa lapsensa.

Tosiasiassa naiselle jää kommunikointivälineeksi yksi ainoa ase: lapsen adoptointiprosessin käynnistäminen. Lapsen adoptoiminen pois tuntuu olevan hyvin järjestelmän ideologian mukainen ratkaisu, koska laki ei halua yrittää turvata lapselle vanhemmuutta. Laki ei aktiivisesti tuo riiteleviä vanhempia yhteen neuvottelemaan, vaan hylkää heidät kinastelemaan keskenään. Todella turvallista lapsen tulevaisuuden kannalta! Heteronormatiivinen ydinperheajattelu määrää lain hengen, vaikka jokainen avioero osoittaa kukin vuorollaan, ettei moinen ydinperhenormi toimi. Ihmeellistä, että isät ja äidit pakotetaan silti kumartamaan tätä ydinperheideaalia ja sen roolimalleja! Jokainen avioero on ydinperheideaalin mahalasku – eikö tätä tosiasiaa haluta nähdä?

Neuvotteleminen ennen käräjäoikeuden ratkaisua pitäisi olla itsestään selvyytenä laissa - nyt naiset ovat vaarassa menettää ihmisarvonsa, sukupuolten välisen tasa-arvonsahan he ovat menettäneet jo paljon ennen perheen kriisiäkin, kun he kannattelevat ydinperheideaalia.
Yksilön itsemääräämisoikeus joutuu kovin upottavaan suohon, kun ihminen pakotetaan yksin hoitamaan kriisin tunnetalous. Laki pakottaa siihen hyvin itsestään selvästi äidin, kun vanhemmat eroavat.

Nykynormit vaarantavat lapsen turvallisuuden, sillä "lapsen etu" jää valheelliseksi sanahelinäksi, jolla sumutetaan yhteiskuntaa. Lapsen etu on täsmälleen samaa kuin kerjää äitiraasu kerjää. Lapsen etu pohjustetaan toisen vanhemman eli äidin menetyksillä. En puhu kärsimyksistä, vaan kaikenlaisista menetyksistä yleensä. Menetyksistä tasa-arvossa, ihmisoikeuksissa, työelämässä, palkansaajana ja varallisuuden kartuttajana... Ja menetyksistä oman elämän hallinnoimisessa.

Kun asioin virkamiesten kanssa, toivon että minusta ei käytetä sortavaa nimitystä "äiti". Äiti-termi on tasa-arvolain vastainen sukupuolisessa kuormittavuudessaan ja se asettaa sukupuoleni lähtökohtaisesti huonompaan asemaan.

Heteronormatiiviseen ydinperheideologiaan kuuluu muuten sekin, että naisen on vaikea kritisoida hankalaa asemaansa ilman, että viranomaiset ja kanssaihmiset alkavat kohotella kulmiaan: joo, joo, sä vaan yrität järjestellä parisuhdettasi ja saada miehen takaisin. Naisen ponnistelut vanhemmuuden järjestämiseksi tulkitaan hänen epätoivoiseksi yrityksekseen kerjätä miehen rakkautta. Äidin taistelu vanhemmuuden vastuiden jakamiseksi siten helposti mitätöidään.

Viranomaisetkaan eivät usein tajua, että nainen todella hyötyy siitä, että hänen ei tarvitse hoitaa perheen kriisin tunnetaloutta ja myöhemmin kriisin epäonnistuneesta ratkaisemisesta koituvaa vanhemmuuden vastuuta, joka lankeaa helposti yksin naiselle.