lauantaina, huhtikuuta 16, 2005

Homot opettavat isyyttä

Käynnistin aiheesta keskustelun eroperhe.netissä, jossa voitte käydä lukemassa muiden ihmisten antamia kommentteja:

http://www.eroperhe.net/keskustelu/index.php?topic=8364.0


Teen uuden keskustelualoituksen aiheesta, joka läheisesti koskettaa aiemmin aloittamaani aihetta "Äiti pakotetaan matelemaan lapsen edun vuoksi"

Homomiehet ovat tosimiehiä, miesten miehiä, jotka ovat joutuneet pärjäämään ilman naisia. Heidän tunne-elämänsä ja asenteensa eivät muodostu suhteessa naiseen, naisen kautta ja naisessa (eli kaikkivoipaisessa mahtavassa äidissä) roikkuen, vaan homot ovat itsenäisiä.

Tähän kirjoitukseen kokoamani tietoni perustuvat VTM Juha Jämsän tutkimukseen Isä, joka on homo. Homomiehen perhe ja vanhemmuus. (Seksuaalinen tasavertaisuus ry, Seta Julkaisuja 16, 2003)

Homoilta kannattaa ottaa oppia, sillä he tarjoavat mallin heteromiehille isyyden pelikentällä, joka on kulttuuristen ja normatiivisten syiden takia betonoitunut äärettömän hankalaksi järjestellä uudelleen. Lyhyesti sanottuna, homot opettavat millainen isä miehen tulisi olla.

Jämsä viittaa miestutkija Arto Tiihoseen, joka ei usko uudenlaisen isän mallin asettuvan yhteiskuntaamme vielä pitkään aikaan. Odotellessamme ajan kypsymistä uudenlaiselle isyydelle joudumme elämään tietynlaisessa lumetodellisuudessa, jossa hoetaan kauniita sanoja isän merkityksestä ja miehen muuttumisesta, mutta mitään ei tosiasiassa tapahdu. Silti moni elää kollektiivisessa valheessa, että nykymeno vanhemmuudessa ja perheessä olisi sivistyneempää ja kehittyneempää kuin aiemmilla sukupolvilla. Ei se ole, vielä. Siksi isyyttä on tarkasteltava järkähtämättömän kriittisesti ja analyyttisesti. Se ei yksin auta, että vain kannustamme miehiä toimimaan oikein; taustaksi kun saatava myös laajempi kulttuurin muutos.
Jämsä kirjoittaa, että isyyden syvällinen muutos vie enemmän aikaa kuin mieheyden sinällään. On siis muutettava myös miehisyyden normeja. Isyyden ja isien asiaa ei ole oikein kukaan ajanut. ”Mieheyttään miehet voivat peilata yhteiskunnassamme mitä erilaisimmissa yhteyksissä. Isyydestä sen sijaan monella nykymiehellä ei ole muuta peilauspintaa kuin oma isänsä.” (ss. 26-27) Ongelma siis on, ettei miehillä ole mallia hyvästä isyydestä.
Nykyisät elävät siksi hyvin mielenkiintoista maailmanhistoriallista vaihetta: he voivat itse luoda ja rakentaa tämän mallin mieleisekseen!

Naiset sen sijaan ovat joutuneet koko ajan tarkastelemaan kriittisesti omia roolejaan ja yhteiskunnallista asemaansa. Naisten on täytynyt itse raivata tiensä miesten valtamuurin läpi, kun he ovat halunneet itselleen yhteiskunnallista vastuuta. Miesten heikko asema vanhemmuudessa on suora seuraus siitä, että miesten asiat ovat olleet yhteiskunnassa liian hyvin; heidän ei ole tarvinnut kapinoida ja järjestellä asemaansa uudelleen. Äitien tekemän työn arvo lastensa hoitajina on paljastanut, kun naiset ovat voimalla puskeneet tiensä työelämään. Työelämässä työskentelevillä naisilla on siis kaksinkertainen vastuu: vastuu lapsista ja työstä. Lisbet Bekkengen (1999) ironisoi sitä, kuinka nykymenossa miehistä tulee ”isiä” ja naisista ”vastuullisia vanhempia”. Miehet kun ovat vasta etsimässä sitä isyyttään, ja naisten on taas jo oltava niin paljon enemmän kuin pelkkä äiti.

Homomies elää lastensa kanssa. 1980-luvun alussa toimitettiin tuhannen suomalaisen kyselylomaketutkimus, joka osoittaa että kymmenellä prosentilla homoseksuaaleiksi identifioituneilla miehillä oli lapsia. Kaikkiaan homoja löytyi 105 henkeä, joista siis kymmenellä prosentilla on lapsia. Lapsista 28 prosenttia asui isiensä luona. Heteropuolella tilanne on heikompi. Kaikkia yksin- ja yhteishuoltajia tarkasteltaessa miehistä lähihuoltajia on vain kymmenen prosenttia.
Biologiset esteet eivät taltuta intoa vanhemmuuteen. Homomiehistä peräti 37 prosenttia kertoi haluavansa saada lapsia, sen ensimmäisen tai entisten lisäksi. Kaikista naisista 30 prosenttia oli halukas saamaan lapsia.

Tämän tutkimuksen jälkeen ei Suomessa ole tehty yhtä laajaa kvantitatiivista tutkimusta homoseksuaalisuuteen liittyvistä teemoista, vaikka aikaa on jo vierähtänyt yli 20 vuotta.

Sukupuolisopimus eli miehiset ja miehekkäät roolimallit muokkaavat voimakkaasti isyyttä. Homoisät olivat hämmästyneitä, miten isyyden myötä heistä nousi esiin perinteisiä miehisiä käyttäytymismalleja, joihin he olivat aiemmin suhtautuneet kriittisesti. Jos kerran homoisä kokee olevansa perinteisen miehen mallin vaikuttavan isyyteensä, niin voi olettaa että heteroisä on täysin tämän vanhanaikaisen mallin puristuksessa.

Kriittinen miestutkimus johdattelee miestä ulos perinteisen miesmallin kangistavista kaavoista. Nyt tullaan siihen, miksi feministit ja isäliikkeen ihmiset tuntevat toisensa läheisiksi: kriittinen miestutkimus jatkaa feminististä miehen ja maskuliinisuuden tutkimusta. Arto Jokisen artikkelissaan (1996) määrittelemä kriittinen miestutkimus tukeutuu sukupuoliteoriaan, jota ovat kehittäneet ensisijassa naistutkimus ja feminismi.
Mainstream miestutkimus taas, ilman tuota kriittinen-määritelmää, on jotain muuta.

Juha Jämsäkin on törmännyt tutkimuksessaan samaan ongelmaan kuin minäkin: äidin ja isän käsitteillä on hankala puhua asioista kriittisesti, joten tilalle on kehitettävä jotain muuta. ”Isän ja äidin käsitteet ovat hyvin tunteellisesti latautuneita. Analyyttisesti niiden käytön korvaaminen miesvanhemman ja naisvanhemman käsitteillä on tämän tutkimuksen näkökulmasta mielestäni perusteltua (…..) Miesvanhemman käsitteellä painotan sekä sitä, että isyys on samalla tavalla vanhemmuutta kuin äitiys että sitä, että vanhemmuus on hyvin moninaisella tavalla sukupuolittunutta.” (s.10) Olen täsmälleen samaa mieltä Jämsän kanssa.

Jämsäkin kirjoittaa siitä, kuinka epäitsenäisiä miehet ovat vanhemmuudessan, koska isyyden katsotaan muotoutuvat äitiyden kautta ja sen suosiollisella avustuksella. ”Isyystutkimukselle olisikin mielestäni haaste tarkastella isyyttä itsenäisenä miespuolisen henkilön vanhemmuuden kokemuksena ja käytäntönä. Toki homojen isyys tapahtuu usein rinta rinnan äitiyden kanssa, se ei kuitenkaan tapahdu ainoastaan suhteessa äitiyteen eikä missään nimessä ainoastaan äitiyden ”piirissä” tai ”kontekstissa”. (s. 74)
Jämsän haastattelemien miesten perheissä isyys ei voinut muotoutua suhteessa äitiin, kun normaalisti se perheessä ja – mikä kamalinta: eroperheessäkin. Homoisän perheessä kun äiti ei yksinkertaisesti ole fyysisesti läsnä.

Jämsän mukaan tavallinen heteroisä on eräänlainen epävanhempi, jonka asema lastensa vanhempana on horjuva ja se asetetaan jatkuvasti kyseenalaiseksi. Äidinhoivan ensisijaisuutta korostava ajattelu asettaa naisen AINA parhaaksi vanhemmaksi, joten asetelmasta tulee hyvin mielenkiintoinen. Kenen tahansa naisen antaman hoivan katsotaan jopa ylittävän isän biologisen vanhemmuuden, joten kuka tahansa ”sosiaalinen äiti” on parempi kuin lapsen oma biologinen isä. (s. 73) ”…. äidinhoivan diskurssin näkökulmasta vanhemman sukupuoli näyttäytyy olennaisimpana oikean vanhemmuuden rakentajana.” (s. 69)

(Lihavoinnit ja kursivoinnit ovat minun omiani.)

1 kommentti:

Kookos kirjoitti...

Nämä näkökulmat kertovat varmasti miehistä (ja naisista) keskimäärin.

Meidän perheelle en ole IKINÄ kyennyt näitä attribuutteja antamaan. Meillä kun perinteisillä mittareilla mitattuna minä olen ollut "superpehmoisä, mutta huonohko äiti" ja mies "hyvä äiti".

Pikkuhiljaa olen astunut "hyvän äidin" tontille, joten Eetu on siinä onnellisessa asemassa, että hänellä on kaksi vastuullista vanhempaa, "äitiä", joista toinen on sukupuoleltaan nainen ja toinen mies.