tiistaina, toukokuuta 31, 2005

Karibialla osataan riidellä

Karibialla osataan riidellä ISOILLA KIRJAIMILLA, lujaa ja tilaa annetaan kunnon sodalle. Eri asia sitten, viitsivätkö karibialaiset sitä tehdä. Yleensä eivät, he ovat hiukan hitaita ja mukavuudenhaluisia tässäkin mielessä.

En ole koskaan sanonut asioita niin suoriksi ja halki-poikki-pinoon, kuin Karibialla. Odotin koko ajan, että juttukaverini naama venähtää, muurautuu oman herkkähipiäisyytensä suojiin ja muuttuu tukahdettua painetta pullistelevaksi myrskyn merkiksi. Näin ei käynyt. Rakkaat ystäväni kestivät hermostumiseni ja lausuntoni, ja kestivät hienosti, koska läheskään kaikkea ei oteta henkilökohtaisena loukkauksena. Meillä Suomessa henkilöön kohdistuvaksi solvaukseksi katsotaan yleensä sellaisetkin mielipiteet, jotka kohdistetaan rakenteisiin ja abstraktiin asiaan. Suomessa puhutaan kyllä suoraan, vielä suoremmin kuin Karibian saarilla lienee tapana (suomalainen on tässäkin nopea ja tehokas), mutta meillä palautteen vastaanottaja loukkaantuu itse, vaikka arvostelu kohdistuu hänen edustamaansa instituutioon ja rakenteeseen.

Suomalainen ylikorostunut syyllisyyden tunto tulee luterilaisesta uskonnosta. Syyllisyyden tunnossakin näkyy vaativa protestanttinen ihanne, että ihmisen täytyy tietää jo tässä ajassa, maanpäällä vielä eläessään, kuinka käyttäytyä ja toimia. Syntejä kun ei voi sovitella vain Jumalan kanssa jutustelemalla, kuten katolilaiset tekevät.


Valokuviani Karibialta löydät uudesta nettialbumistani.

tiistaina, toukokuuta 24, 2005

Erolapset jaetaan kahteen kastiin

Aloitin aiheesta keskustelun eroperhe.netissä. Aihe ei ole tunteita kuumentanut, joten hiljaista on ollut eivätkä ihmiset ole intoutuneet kirjoittamaan. Sen sijaan minua kiinnostaa.


Miten paljon merkitsee lapsen huollon järjestämisessä se, minkä muotoiseen parisuhteeseen lapsi on syntynyt? Entä jos vanhemmilla ei enää lapsen syntyessä ole parisuhdetta lainkaan, jos se on loppunut vaikkapa kuukausi ennen lapsen laskettua aikaa?

Jopa erovanhempien keskuudessa vilisee käsityksiä, että tietynmuotoinen syntymätilanne on lapselle parempi kuin toinen. On kamalaa, jos Yksinhuoltajien ja yhteishuoltajien liitossa erolapset laitetaan kahteen eri kastiin: on parempia ja huonompia lapsia, riippuen tietysti syntyperästä. Tällaisella ajattelutavalla palataan melko kauas ajassa taaksepäin, jonnekin 1800-luvulle.

Totta kai lapsen elämää helpottaa, jos vanhemmat voivat sopia kaikessa rauhassa ja sulassa sovussa huollon järjestämisestä, kun ovat eropäätöksen tehneet. Mutta tuota epärealistista tilannetta pidetään tavoiteltavana ideaalina.

Lainsäätäjänkin käsitys eroamisesta on se, että vanhemmat keskenään rauhallisesti ja järkevästi neuvottelevat. (Lainsäätäjä on säätänyt lapsen huoltoa koskevan lain siten, että se uskoo etteivät vanhemmat riitele erotessaan!) - Tässä muuten taas nähdään, kuinka lainsäädäntö normittaa ajatuksiamme ihan jokapäiväisestä elämästä ja sen järjestämisestä, vaikka emme itse huomaa!

Liiton uusi puheenjohtaja Bodil Rosengren pyöristelee kannanottojaan jopa niin pitkälle, että niistä voi ymmärtää hänen syyttävän äitejä lasten synnyttämisestä. Rosengren murehtii ja ymmärtää niin pitkälle isän asemaa, että hän on oitis valmis väittämään että isä kärsii saadessaan ”vieraan” lapsen. Lapsi siis tuntuu isästä vieraalle, joten eihän tällaiselta isältä voida mitään vaatia, sehän on liian suuri kuorma isän kannettavaksi. Tuollainen on mielestäni hölmöä ajattelua; sillä vain vahvistetaan vanhaa luutumaa, että isä voi vapaasti valita alkaako hän lapsen vanhemmaksi vai ei.

Ja moinen ajattelu myös ohjaa miehiä käyttäytymään miehiä siten, että kannattaa erota äidistä hiukan ennen lapsen syntymää, silloin saat kaikkien sympatiat tueksesi; onhan katala nainen synnyttänyt sinulle ”vieraalta tuntuvan” lapsen. Tällainen isä saa siis täyden tuen myös Yksinhuoltajien ja yhteishuoltajien liiton uudelta puheenjohtajalta Bodil Rosengrenilta.

Mielestäni tällaisen ajattelutavan ravistelevaksi uudistamiseksi tarvitaan lainmuutos, joka tekee lapsen huollon järjestämisestä isän ja lapsen kahdenvälisen asian, johon toki äiti ottaa jossain vaiheessa kantaa. Äidillehän kuitenkin kuuluu vain se 50 prosenttia vastuukuormasta.

Lain sisältö nimittäin vahvasti vaikuttaa siihen, kuinka vastuullisesti me, niin isät kuin äidit, vanhemmuuteen suhtaudumme. Vanhemmuus on kulttuurikysymys. Käsitys hyvästä vanhemmuudesta on siis suhteellinen asia. Vanhemmuus ei ole lähtökohtaisesti vain jonkinlainen emotionaalisen kasvun prosessi, jossa sillkka hyvätahto riittää. Hyvän isyyden ja äitiyden määritelmiä on turha laatia, sillä niiden ohjelmallisen sisällön voi täyttää vain hyvinvoiva eliitti.

Eroperhe taas on aina kriisiperhe, joten eroperheen tueksi eli vanhemmuuden työjaon toimivuuden takaamiseksi on saatava järeitä lainsäädännöllisiä keinoja. Pelkkä sosiaalitoimen työn uudistaminen ei voi riittää, sillä sosiaalitoimessa kipein ongelma on se, että lastenvalvojilla ei ole mitään työvälineitä lähestyä lasta (lue: äitiä) pakoilevia isiä. Ei näitä lusmuilevia vanhempia voida pelkällä työmuotojen uudistamisella tavoittaa. Näitä työvälineitä on saatava lakiin, jolloin myös isyys samalla vahvistuu ja vanhanaikaiset normit uudistuvat.


Tätä aihetta sivuaa myös tämä toinen keskustelu eroperhe.netissä.




maanantaina, toukokuuta 23, 2005

Turha stressata kauneuden vuoksi

Kookos on kirjoittanut hauskan luettelon lausahduksista, joita ei voi koskaan kuulla hänen suustaan. Lauseiden listalla Kookos tulee kertoneeksi, että hän käy säännöllisesti hoidattamassa huoliteltua ulkonäköään. Se on helppo uskoa; hän näyttää hyvältä.

Nyt teen pahan tunnustuksen. En käy koskaan parturissa. Hiukset tulee aina leikatuksi jollain muulla "menetelmällä", miten milloinkin.

En myöskään ostele juurikaan vaatteita. Tai no, itseasiassa kyllä kappalemääräisesti jonkin verran, mutta rahaa en niihin kuluta. En muista milloin olisin ostanut viimeksi yli kymmenen euroa maksaneen kamppeen. Kengät tietysti maksavat aina, ja uudet sandaalit ostin muutama kuukausi sitten. Ne ovat rankkaan kävelyyn, joten ankara puritanistinen käytännöllisyys on sielläkin taustalla.

En kuitenkaan koe itseäni tyylittömäksi. Tyylitajua minulla on. Ja vaatekaupassa asiointi on helppoa: menen lastenvaateosastolle ja keräilen läjän muutaman euron hintaisia riepuja. Yleensä ostan ne kaikki. Mitä pienempää, tiukempaa ja istuvampaa, sen parempi. Eräs tyylikkäimmistä paidoistani on muuten noin 140-senttinen lasten pyjamapaita. Istuu kuin valettu. Koot saavat mieluusti olla useita kymmeniä senttejä liian pieniä.

Ja mitä meikkaamiseen tulee, minulla lienee tasan kaksi ehostusainetta: puuteri ja kajalkynä. Halvimmat mitä kaupasta löytyy. Niillä pärjäilee hienosti. Joka aamu saa loihdittua kahdessa minuutissa kunnon meikin!

sunnuntaina, toukokuuta 22, 2005

Myrkynkeittäjän minihamekesä

Kesä tulee. Odotan innolla, että voin pukeutua mahdollisimman pieniin vaatteisiin. Mitä vähemmän kangasta, sen parempi. Kesän pakkaspäiviä varten ostin lauantaina stay up –sukat. Niitä pidetään mahdollisimman pienen minihameen kanssa. Ja kunnon korkeat korot! Parasta olisi, jos sukkia ei tarvittaisi lainkaan, se vakuuttaisi lumiukonkin, että kesä on oikeasti tullut. Pohjarusketus on ihan riittävä, joten en anna kadulla aneemista vaikutelmaa paljaallakaan iholla.

Ystäväni Pete toi minulle Thaimaasta kuukausi sitten pikkutoppeja ja hamosia. Hienoja. Ja ihanan oranssinsävyisen mekon! Olen parkunut, kun en ole voinut pukea niitä ylleni arktisessa kevätsäässä.

Kevät ja kesä tarkoittavat minulle myös
yrttien keruuta ja niiden popsimista sellaisenaan, kypsentämättä. Suosikkejani ovat ihan perusyrtit. Voikukista syön mielelläni sekä lehdet että kukat. Erityisesti pidän kukkien eli keltaisten terälehtien mausta. Lehdistä on poistettava keskiruoto, joka on täynnä kitkerää valkoista maitomaista nestettä.
Nokkonen maistuu usein mielestäni vähän ummehtuneelle, mutta se on niin terveellistä… Sen syön raakana, vaikka se pistelee suussa. Kuumalla vedellä ja juoksevan veden paineella voi koettaa taltuttaa piipiikkejä, mutta aina osa piikeistä jää henkiin ja aiheuttaa tuntemuksia suussa. Siihenkin tottuu. Vesiheinä on mielestäni ehkä parhaan makuinen
yrtti, vaikka sekin yleensä maistuu maalle. Vesiheinä on kuitenkin pirteä oksaalihapponsa takia. Poimulehteä ja sen kukkia syön tietysti, kuten jokainen kunnon nainen tekee. Apilan kukat ovat vähän mausteisia, lehdet ovat kiltimpiä.

Ja yrttiteetähän voi keitellä melkein vaikka mistä… Mustaherukan lehtiä ei voita mikään! Ja pihalla valtoimenaan rehottava minttu on ihan jumalainen.

Auringon valoa on myös sisällä lähes kiusaksi saakka. Ikkunalaudalla kasvatan auringonkukan, vehnän ja herneen versoja ja vesikrassia. Yrttiviljely on ollut harrastukseni jo… hmm… sanotaan lähes 20 vuotta. Maanviljelystaitoni ulottuvat myös itujen kasvatukseen: sinimailasta, hernettä, mung-papua, linssiä...


Kaisa ei pääse Kaisasta eroon

Kaverini katseli lehdestä asuntoilmoituksia. Hän mietiskeli, ostaisiko asunnon Helsingistä. Sanoin, että katsot sitten, että lähellä on metroasema, toimiva julkinen liikenne pitää asunnon arvon hyvänä.
- No sinullahan on ihan oma metroasema tässä lähellä, hän sanoi.
Totta.
Kaisaniemen asema on lähimpänä, joskaan ei ihan vieressä.
- Sulla on myös kokonainen oma
puisto ja parkkitalo ja kauppakeskus Kaisa.
Niinpä. Mutta ei tuo vielä mitään. Kemijärvellä asuessani asuin kuuluisassa muikkulahdessa Kaisanlahdessa. Kaisanlahteen tullaan tietysti Kaisansalmen kautta. Pilkillä käydään Kaisajärvellä ja takamaastossa virtaa Kaisajoki.


Saamenkielessä suurin piirtein tämä Kaisa-nimi tarkoittaa yli tuhat metrisiä tunturinhuippuja.

Mikä parasta: saamenkielessä
kaisa merkitsee pyhää.

Ja jonkinlainen Kaisa-maksimi on tietysti Kolme Kaisaa.

lauantaina, toukokuuta 21, 2005

Nainen on ilmaista työvoimaa

Omistan Heidi Liehun kirjan Perhosten valtakunta (1998), josta olen pitänyt. Hän kirjoittaa yli tuhatsivuisessa käytännön filosofista ajatteluaan esittelevässä teoksessaan mielestäni ymmärrettävästi arkipäivässämme vaikuttavista voimista, joiden mukaan ohjaudumme sokeutettuina. Filosofia haluaa poistaa voimilta sen kuorrutuksen, jonka vuoksi pidämme niitä itsestäänselvyyksinä ja luonnonlakimaisina.

Liehu arvostelee naisten tekemän kotityön arvostusta, jota on paljon ja joka päivä, mutta jolta puuttuu patriarkaalisen yhteiskunnan rahassa laskettava status. Alistettu nainen tekee ilmaista työtä hallitsijalleen, miehelle, jotta miesten luoma järjestelmä pysyy pystyssä.

Yhteiskunnallinen keskustelu miehen eli isän asemasta perheessä etenee melko tahmeasti, sillä ensiksikään miehillä ei ole välineitä arkensa refleksiiviseen eli oman asemansa hahmottamiseen suhteessa ympärillä olevaan rakennelmaan. Teen näin kovan väitteen, joka ei ole kuitenkaan ennenkuulumaton. Mies nimittäin osaa tarkastella asemaansa nimenomaan omimmilla toimintakentillään eli työelämässä ja yleensä kodin ulkopuolisella julkisella areenalla (mm. taide, politiikka, kulttuuri, tiede). Mutta toisaalta, se ei ole meidän naisten vika, että miehet ovat jääneet välineettömiksi.

Perheen arkielämää säätelee kaikkien hiljaa ja tiedostamattakin hyväksymä sukupuolijärjestelmä. Sukupuolten välillä tehdyn työsopimuksen kannalta perhe on se yksikkö, josta saadaan työnjaon ideaali koko yhteiskuntaan. Ja niin on saatukin: nainen tekee hoitotyöt ja avustaa taustalla. Ja tekee sen pienellä palkalla, lähes palkatta tai peräti palkatta.

Peräti Suomen lakiinkin kirjattu ikiaikaisiin patriarkaalisiin normeihin perustuva sukupuolisopimus paljastuu erityisen selkeästi, kun vanhemmat eroavat ja joutuvat vihdoinkin ääneen muotoilemaan sen, kuinka perheen kokonaistyökuorma jaetaan isän ja äidin kesken. Heidi Liehu korostaa meidän jokaisen vastuuta olla uusintamatta näitä perheen vahingollisia työnjaon malleja. Selvää on, että nykyisestä sukupuolisopimuksesta kärsii eniten lapsi. Toisin sanoen, edes lasta ei lopulta hyödytä se, että nainen uhrautuu perheessä ja siten nainen uhrataan myös yhteiskunnassa. Lapsen etu on vain ja ainoastaan se, että hänellä on äiti, joka ei uhraudu toisten vuoksi.

Sukupuolisopimuksen työnjaossa nainen nimittäin uhrataan nimenomaan miehen etujen ajamiseksi, ei lapsen. Lapsi on kuitenkin tuotannon eli reproduktion tärkein ja ehdoton tuotos, ei miehen menestys ja hyvinvointi. Patriarkaalinen yhteiskunta uskottelee, että miehen hyvinvointia rakentamalla tulemme rakentaneeksi myös lapsen hyvinvointia. Miksi meidän pitää enää vallitsevassa ideologiassa helliä tällaista kiertotietä – tehokkaana nykyaikana, jolloin ihanteena on toimia suoraan ja maksimoida investoinnein saatu tulos.

Pohdin eilen eroperhe.netissä sattumalta perheen työnjaon ongelmaa Heidi Liehun teoksen hengessä:

Tämä henkilöstöpolitiikka, jota valtio lainsäädäntönsä avulla
Suomi-nimisen yrityksen perheosastolla harjoittaa, johtaisi kaikenpuoliseen henkiseen tuottavuuteen tähtäävässä yrityksessä firman hunningolle. Työnjako on tehty lainsäädännössä, ja sen takaa löytyvässä sukupuolisopimuksessa (eli tavallisen elämän normeissa ja tavoissa eli konventioissa) älyttömästi; se kun jättää toisen sukupuolen eli miehet lähes työttömäksi ja toinen sukupuoli eli
nainen paiskii palkatta ylitöitä.


Eroperhe.netissä käydään keskustelua sukupuolisopimuksesta. Keskustelun todellinen teema on Yksinhuoltajien ja yhteishuoltajien liiton toiminnan linjaus, mutta sukupuolisopimusta on alettava heti pohtia, kun pohditaan miksi lapsen etu ei eri muotoisissa perheissä oikeasti toteudu. Eroperhe.netissä sokeimmat ovat valmiita oitis väittämään, ettei moista kirjoittamatonta sopimusta ole olemassakaan. Heidän suuri ongelmansa on, etteivät he pysty tarjoamaan mitään vaihtoehtoista selitystä perheiden ongelmien syiden tarkastelunäkökulmaksi.

Filosofi

torstaina, toukokuuta 19, 2005

Lapsen etu? - Heh, heh!

Mikä sisältö on viranomaisten päätösten perusteluissaan käyttämällä lyömäaseella, ”lapsen edulla”? Kun asiaa tarkastellaan lakikirjaa lukemalla ja viranomaispäätöksiä seuraamalla, huomataan, että lapsen etu on erittäin tulkinnanvarainen asia, ja se vaihtelee tilanteen mukaan. Se on hallinnollinen rationaliteetti, kuten Yksinhuoltajien ja yhteishuoltajien yhdistyksen entinen puheenjohtaja Tiina Kaarela muotoilee. Olen lainannut tuota määritelmää blogissani ennenkin.

Lapsen etu toteutuu aidosti vasta, kun lapsi kärsii väkivallasta eri muodoissaan. Silloin on viranomainen voi järkevästi liittää vaikkapa huostaanoton perusteeksi toimineensa lapsen edun takia. Monissa muissa tilanteissa lapsen edun mukana toimittaessa seuraus on, että lapsi menettää yhteyden toiseen vanhempaansa. Näin tapahtuu, kun äiti ja isä eroavat.

Käyn aiheesta keskustelua Tiina Kaarelan keskustelupalstalla eroperhe.netissä, jossa teema nousi esiin, kun Yksinhuoltajien ja yhteishuoltajien liitolle valittiin äsken uusi puheenjohtaja helsinkiläinen Bodil Rosengren. Hän on puoluekannaltaan kristillisdemokraatti, mikä valitettavasti näkyy hänen ajattelussaan. Kristillisdemokraatit eivät ole tunnettuja uudistusmielisestä ja radikaalisti rakenteita ravistelevasta ajattelustaan. Puolue on konservatiivinen, joka pyrkii säilyttämään vallitsevan normiston. Juuri normiston kimppuun käymistä tarvittaisiin nyt, kun lapsen edun käsite vaatii päivittämistä.

Laki tuntuu muuten olevan erityisen kiinni vanhakantaisissa normeissa, kun se säätelee lapsen asemaa eroperheessä. Siellä lain henki on pahiten jämähtänyt menneeseen. Pitää muistaa, että lapsen todellista ihmisarvoa ja ihmisoikeuksia ei ole historiallisesti tunnustettu kovin montaa kymmentä vuotta. Lapsen ihmisoikeudet ovat kovin uusi asia.

Kirjoitan keskustelussa se ajatus taustalla, että lapsen etu toteutuu vasta kun hänelle turvataan vanhemmuus. Järjestelmän eli viranomaispäätösten ja lainsäädännön on tuettava mahdollisimman pitkälle sitä, että lapsi säilyttää erossa myös isänsä. Nykyään järjestelmä ei tee asiansa hyväksi oikeasti mitään, vaan lapsen ja isän suhteen järjestely on jätetty äidin harteille. Äidin täytyy venyä ja joustaa siten, että isä muistaa ja jaksaa välittää lapsestaan. Naisen asema on erittäin hankala, sillä lapsen ja isän suhteen järjestely ei tosiasiassa kuulu hänelle eikä ole hänen ratkaistavissaan oleva ongelma. Normatiivisiin käsityksiin perustuva lainsäädäntö sen sijaan edellyttää sitä.

Järjestelmän pitää järjestää lapsen ja isän välille ihan oma neuvottelujärjestelmä, jossa isä (joita etävanhemmista on ylivoimainen enemmistö) periaatteessa neuvottelee lapsen, ei äidin kanssa. Ylitsemäpääsemättömät ongelmat nimittäin liittyvätkin siihen, että nykylainsäädäntö panee riitelevät vanhemmat keskenään sopimaan eron jälkeen kaikesta lapsen elämään liittyvästä. On ihan selvää, ettei sellainen toimi, ja niin on käytäntö osoittanutkin.

Sitä paitsi, eihän vanhempien tarvitse keskenään neuvotella, kun he lapsesta puhuvat. Kummankin vanhemman vanhemmuus on hänen oma asiansa. Nykylainsäädäntö tukee sitä, että vanhemmat sotkevat lapsen elämästä sopimisen omiin riitoihinsa.

Luonnollisesti kaikki se mikä ylittää työ- ja vastuukuormassa 50 prosenttia vaatii lisäksi vanhempien keskinäistä neuvottelua. Sosiaalitoimessa erovanhempien sovittelu ja neuvotteluapu on jätetty kokonaan järjestämättä, vaikka asialla olisi merkittävä kansantaloudellinen hyöty.

Naiset on vapautettava miesten paapomisesta. Miesten isyyden ei saa kulkea äidin roolin kautta, isyyden toteuttamiseen ei siis äitiä tarvita.

Nythän ongelma on jo ydinperheessä, että isä on epä-äiti. Huono äidin korvike.

keskiviikkona, toukokuuta 18, 2005

Bestikseni Jaana

Laitetaanpa heti alkuu kuva päivän teemasta, hän viilaa tässä vajaan viikon ikäisen poikani Tuukan kynsiä Kemijärvellä:

.
Pakko sanoa, että Jaanasta on minulla parempiakin kuvia, mutta en nyt löydä niitä tähän tarpeeseen.


Sodankyläläinen Jaana Lakkala kuuluu bestiksiini, mutta hän ei ole ottanut minuun pitkään aikaan yhteyttä. Kiireinen nainen. Kirjoitetaanpas siis Jaanasta jotain, niin alkavat varmaan yhteydet taas pelata… Tämä on vähän katala kannustustemppu hänen motivoimisekseen.

Karvan verran yli 30-vuotias Jaana on yleensä suuri puheenaihe kaikkialla, missä hän liikkuu. Hänen hurjat juttunsa ovat lumoavia, äijäkööri kokoontuu hänen ympärilleen illalla ravintola Reposessa, kun Jaana alkaa päästellä maagisia tarinoitaan. Hänen tyylikeinonsa on provosointi; hän haastaa ihmiset sanan vaihtoon. Jaana ei ole kiinnostunut syväanalyysien tekemisestä, mutta totuutta ja asian ydintä hänkin koettaa kaivaa – jotta saisi pamauttaa sen ääneen kaikkien kuultavaksi. Joskus joku varuskunnan kapiainen on hermostunut ihan tosissaan.

Hän on erittäin omistautunut työlleen ja on etevä siinä. Hän puhuu paljon halustaan ja peräti tarpeestaan hoitaa ihmisiä. Hänen mielestään hoitoalan ihmiset ovat ihan oma kastinsa. Hän tokaisee minulle usein, että sinä et olekaan hoitoalan ihminen, johon minä vastaan heti, että en tosiaankaan, minulla ei ole sitä tarvetta. Jaana hoitaa intohimoisesti; ehkä hän kokee saavansa siinä jonkin ihan erityisen kontaktin kärsivään ja avuttomaan ihmiseen.

Itse asiassa uskon, että hoitaminen on tietynlaista vallankäyttöä. Olemme puhuneetkin tästä. Hoitajalla on tilanteessa yliote, kun hän paikkaa sairasta kuntoon. Jaana jakaa tämän valtakäsityksen, ja oikeastaan hän miettii valtaa ja sen olemusta usein muulloinkin. Hän nimittäin käyttää mieluusti ”valtaansa” miehiin, jotka häikäistyvät hänen tenhonsa takia. Jaana osaa hyvin käyttää asettaan eli hän on yksinkertaisesti taitava sosiaalisesti. Se on älykkyyttä. Naisen kun on osattava hallita tilanne aina järjellään, ei voimalla. Nainen häviää aina fyysisessä mittelössä miehelle.

Surkean naurettava perushoitajan ”palkka” on harmillinen juttu siksi, että hän joutuu jatkuvasti laskemaan rahanmenoa. Laskutaitoa tarvitaan, sillä on aina ollut perheensä tosiasiallinen elättäjä.
Jaana saisi kulutettua enemmänkin, ja helposti, sillä hänen tyylinsä elää on ulospäinsuuntautunut. Hän liikkuu sujuvasti vähäväkisen lappilaispitäjän menopaikoissa. Korttipeli tempaisee hänet mukaansa helposti; tuppi on Jaanan intohimo. Toinen on lentopallo. Hän saa joka kerta kuulostamaan asian hämmästyttävän isolta, kun hän lähtee johonkin lukuisista lentopalloturnauksistaan Saariselällä.

Hän asui pitkään Sodankylän naapurikunnassa Pelkosenniemellä. ”Melkoisen pieni” kaipaa Jaanaa takaisin, se on varmaa. Kylän paras performanssi muutti takaisin kotiseudulleen Pyssykylään, jossa hän syntyi sivukylällä Jeesiössä. Hänen edesmennyt isänsä oli poromies, ja Jaana laitteleekin mielellään poronkäristystä. Hän on yleensäkin hyvä ruoanlaittaja, ja muistaa joka kerta ilmoittaa asiasta erikseen ja pyytää kommentteja pöytään kattamastaan ateriasta. Jaanan erityinen herkku on poronkieli, jota hän keittelee mausteliemessä. Kielestä leikataan siivuja leivän päälle.

Etelässä Jaana on käynyt vain muutaman kerran. Helsingissä tasan kolme kertaa ja minun kanssani Keski-Suomessa kerran. Hänen elämänsä ensimmäinen Helsingin reissu oli koululaisena (ala-asteella?) tehty luokkaretki Linnanmäelle. Seuraavaksi hän tulikin pääkaupunkiin jo ammattiyhdistyksen lähettämänä, kun hän osallistui ammattiliittonsa koulutukseen. Jaana on niin rohkea ja määrätietoinen, että hän sopii varmasti hyvin ammattiyhdistystoimintaan. Hän ei kuvia kumartele.

Koulutuksissa hän on käynyt jo kaksi kertaa. Reilu vuosi sitten hän seikkaili Helsingin humussa yhdessä poikani Tuukka Latvalan isän Kimmo Latvalan (ei, kyllä isä taisi olla sittenkin Kimmo Latvala, ilman linkkiä) kanssa ja kertoi tarinoitaan, joissa on kuuluisaa ”Lapin lisää”. Seuraavalla kerralla eli viime syksynä asuin jo itse Ruuhka-Suomessa, joten Jaana majoittui luokseni. Hän on poikani Tuukan kummitäti, itseoikeutetusti. Muuhan ei olisi tullut kysymykseenkään, kun poika kirkollisin menoin kastettiin.

Luonani ollessaan Jaana tietysti joutui hetkeksi hukkaan. Sitä sattuu ja usein. Hän oli herännyt loistokunnossa Sompasaaresta eräästä kaapelilaivasta (tai kuka noita Jaanan kulkureittejä on niin hyvin tarkkaillut, se saattoi olla joku toinenkin kaapelilaiva). Korttia oli taas pelattu ja tietystikään Jaana ei mämminyt, vaan voitto tuli kotiin.

Jane-babystä (tämä on Juha Kairalan antama nimi, mutta epäilenpä että kyseessä on kuitenkin tämä Juha Kairala, ilman linkitystä siis) löytyy kuvia nettialbumistani. Hänellä on pitkät ja paksut tummat hiukset, brunetti siis. Hän näyttää aamuyön tunteina paikallisessa ravintolassa Reposessa kohtalokkaalta ja tietysti dramaattiselta. Draamaa hänessä aina on.


KUVASSA Jaana palelee Tuukan isän Kimmo Latvalan kanssa lähes 30 asteen pakkasessa Sodankylässä marraskuussa 2002. Höyry nousee:

.


Mustin mielin totean, että hyvin usein näistä päivitysteksteistäni puuttuu sanoja ja lauseita. Niin nytkin. Koetan korjata tämän kirjoitukseni edes jonkinlaiseen tolaan.

tiistaina, toukokuuta 17, 2005

KATUKAPINAA!

Aito aatteelleen omistautunut radikaali on villi ja radikaali kaikkialla. Radikalismi on itsessään tietty poliittinen yleishumaani suuntaus, ei vain tapa toteuttaa jotain poliittista aatetta.

Minulle on tärkeää olla radikaali myös kadulla kulkiessani. Se ei ole katu-uskottavaa radikalismia, sillä mielestäni moisen katu-uskottavuuden hankkiminen pyöristää ja latistaa radikalismin. Se on jo mielistelyä. Radikalismiin kuuluu siis myös kapina, koska radikaali ei toimi sen hidastetun rytmin mukaisesti, johon konsensusajattelu meitä ohjaa.

Kadulla talsiessa voi olla radikaali monella tavalla. Kapina eli vastarinta ja kriittinen radikalismi ovat hengen valppautta ja siksi aktiivinen tarkkaileva mielen tila.

1. Alan liikkua pomppien, loikkien ja hypellen, kun kohtaan esimerkiksi venäläisen bussin, prässilahkeissa kulkevia pankkiireja tai piikkikorkoisissa avokkaissa lyhyesti tepsuttavia jakkupukumadameita. Koikkelehtiminen näyttää toivoakseni tosi oudolta, sillä minun lisäkseni sitä ei tee ainakaan kukaan ikäiseni. Mitä korkemmat pomput, sen parempi! Hyppely toisaalta viestittää myös hyvästä kunnosta, joka sekin on kapinallista, sopeutumattomuutta eli luovuttamattomuutta. (Se on muuten totta! Huonokuntoisuus on antamista periksi olosuhteille.) Pomppinen tekee ihmeellisen vaikutuksen venäläisen bussin matkustajiin. Venäjällä naisen rooli on kapea, joten tämä kapina-ase osuu heti maaliin.

2. Lasten rattaita työntäessä pääsääntöisesti juoksen. En hiljennä, kun katukivetys tulee vastaan, vaan pamautan vauhdilla reunan yli. Rattaiden työntäjiltä odotetaan vastuuntuntoista rauhallisuutta, mutta miksi toimisin niin, jos lapsi pysyy kyydissä? Sitä paitsi poikani pitää kovasta menosta.

3. Juoksen myös yksin liikkuessani – porukassa kulkiessa kukaan ei pysyisi perässäni. Kiihdyttelen, kun joudun autojen joukkoon esimerkiksi suojatiellä. Autoilijat eivät pidä juoksijoista, koska he eivät erota nopeasti liikkuvia yhtä hyvin kuin hitaasti taapertavia. Juokseminen on siis kapinaa yksityisautoilua vastaan!

4. Hyvällä ryhdillä kulkeminen on muuten aina radikaalia, kaikkialla. Kriittisiä havaintoja tekevä vastaanottimesi eli pää täytyy pitää ryhdikkäästi ylhäällä. Sieltä näkee parhaiten.

5. Liikennevaloissa seisoessani otan leveän haara-asennon ja työnnän rintakehän ylös ja ulos. Naisilta odotetaan asentoa, jossa he seisovat jalat yhdessä, nätisti. Minä seison niin, että peitän hyvin maata allani, valtaan sen tilan hetkiseksi. Koiranäyttelytuomarikin antaa paremman lausunnon koirasta, joka seisoo maata peittävästi.

Tässä muuten kätevä ohje kaikille radikaaleille:

Yleensä muuten helpoimpia kapinan muotoja ovat kaikki ne pikkupuuhat, joilla voi rikkoa sukupuolisopimusta, naiseuteen ja mieheyteen liitettyjä konventioita.

Sananvapaus joutui taisteluun

It-yrittäjä Mikael Storsjön ansioita on yllättävän vähän ruodittu julkisuudessa, vaikka hänen tapauksensa on hyvin kiinnostava sananvapauden toteutumisen kannalta. Storsjö on tehnyt mielestäni ainoan oikean ratkaisun, kun hän avasi uudestaan tshetsheenitaistelijoiden nettisivut, joita Suomen valtion johto piti arveluttavana.

Sananvapaus on Suomessa niin kattavaa, että aidosti olemassa olevia ja kaikkialla tuntuvia puutteita on vaikea havaita. Kuljemme sokeina, koska on olemme tuudittautuneet sananvapauteen. Mikael Storsjö tekee raivaustyötä tshetsheenisivustolla kansainvälisen politiikan alueella. Suomessa on vallinnut juhlallinen konsensus siitä, että kansainvälisen politiikan kriiseistä pitää vaieta.

Mielestäni ei ole oleellinen kysymys onko sivustolla poliittisesti arveluttavaa materiaalia. Sitä nimittäin on pääsääntöisesti kaikissa sellaisissa medioissa, jotka pyrkivät yhteiskunnan muuttamiseen.

Minusta oli kauhistuttavaa, kuinka lainvalvojat ja vallankäyttäjät halusivat viime syksynä sulkea sivuston. Nettisivujen sulkemiseen ja joukkotiedotuksen ensuuriin on olemassa vain muutama hyvä syy. Ne kaikki liittyvät jotenkin väkivaltaan ja yksilön loukkaamattomuuteen.

Miksi minusta tuntuu, että mediaa suitsiva Erkki Tuomioja olisi huono valinta SDP:n uudeksi puheenjohtajaksi? Moinen kontrollihalu kertoo jotain miehen pikkumaisuudesta.

Tshetsheenien taistelussa pitää muistaa myös se, että he ovat alakynnessä. Median pitää aina antaa tilaa sellaisille, joita hallitseva mahti alistaa. Sorrettujen äänen pitää kuulua. Sana on aina oikeutetumpi ase kuin kivääri.

Tuo tshetsheeni on muuten vaikea sana.

maanantaina, toukokuuta 16, 2005

Strippaus Porvoonkadulla

Seksimessut järjestetään taas Helsingin Jäähallissa. Mietin jaksavatko samat ihmiset käydä messuilla joka vuosi. Messujen sisältö kun on hiukan kapea-alainen, jopa minimalistinen. Kulttuurillista käsitystä seksistä messut ei onnistu laajentamaan, vaan pois lähtiessä päässä pyörii vain kysymys: tässäkö tämä nyt oli? Porno on pornoa ja se on kapeudessaan joskus peräti latteaa.

Vuosi sitten en saanut mistään lapsenvahtia viikonlopun messupäiville, joten harpoin sisään vuoden ikäinen
lapsi selässäni rinkassa. Kauhistelin etukäteen innostuuko imeväinen lapseni liikaa, kun näkee joka puolella pyöreitä pallotissejä, jotka silikonilisä saa näyttämään maidontäyteisiltä. Poikani Tuukka kesti miehekkäästi kiusaukset ja istui lopulta mustan, lähes alastoman ja hikisen stripparimiehen, Bladen, sylissä. Miehen sarven koosta liikkui käytävillä legendoja, mutta totuus paljastui paljon lyhyemmäksi.

Messuilla sovin erään miesstrippaajan kanssa haastattelusta. Kuvauksen sovimme myöhemmäksi. Aioimme kuvata Kallion ja Alppiharjun rajamailla sijaitsevan Brahenkentän leikkipuistossa niin aikaisin aamulla, ettei siellä ole vielä lapsia. Olin pudottaa kuvausaamuna silmät päästäni, kun odottelin herraa kadulla ees-taas käyskennellen. Porvoonkadun varrella sijaitsevan talon rappukäytävässä stripparin näköinen mies roikkui alasti eteisen ikkunalasissa. Suurikokoinen mies oli kuin imukuppieläin, joka koetti liimautua ikkunaan. Hänen mielestäänhän minun piti nähdä kaikki, ja mahdollisimman selvästi. Tunnistin heti: aito
itsensäpaljastaja! (Miksi muuten itsensä paljastajat ovat aina miehiä?) Hyppäsin autoon ja lähdin ajamaan töihin.

sunnuntaina, toukokuuta 08, 2005

Jäätteenmäki rynni kättelemään minua

Europarlamentaarikko Anneli Jäätteenmäki on asettunut ehdokkaaksi Keskustan naisten puheenjohtajaksi. Ihme, ettei parlamentin miesten hegemonia tiuski ja kuiskuttele, että hän katkeruutensa takia hakee revanssia menettämänsä pääministerisalkun vuoksi.

Kannattaa pitää vielä pitkään mielessä se, kuinka säälittävästi SDP:n puheenjohtajaehdokas Eero Heinäluoma kampitti Jäätteenmäkeä, kun Keskusta sattuikin voittamaan SDP:n julistamat pääministerivaalit. Paavo Lipposen apupoika Heinäluoma ei olisi millään antanut ”tärkeää” pääministerin tehtävää harrastelijoiden käsiin, sillä ainoa ammattilainen pääministereiden sarjassa oli hänen mielestään Paavo Lipponen. Heinäluomalta jäi huomioimatta se, että äänestäjät ratkaisevat Suomessa nämä kysymykset. Heinäluoma tarjosi epätoivossaan pääministeriksi nousevalle Jäätteenmäelle jopa jonkinlaista harjoitteluaikaa Lipposen rinnalla.

SDP:lle vallasta luopuminen teki niin kipeää, että sitä oli demokratiassa paha katsella.

Vuosi sitten menin haastattelemaan eduskuntaan Koillis-Lapin kansanedustaja Markus Mustajärveä (vas.). Aluksi en meinannut päästä taloon sisään, mutta sitten kun lopulta pääsin, tuli sattuman johdatuksesta entinen pääministeri kättelemään minua. Eli kun alkaa kulkea, niin heti kulkee lujaa.

Eduskunnan vahtimestari oli minulle aluksi jyrkkänä: ”Ette te tänne pääse, teille ei ole kulkulupaa.”
Markus Mustajärvi oli unohtanut ilmoittaa tulostani pääoven vieressä oleville vakseille. Mustajärvi oli juuri silloin Vasemmistoliiton ryhmäkokouksessa, joten hänen tavoittamisensa oli vaikeaa.
No ei hätää, pyydetään Suomen Keskusta apuun, kun Vasemmistoliitto nukahtaa. Keskustan eduskuntaryhmän tiedottaja, vanha ystäväni Pirkko Määttälä juoksi pelastamaan minut kokoustensa väliajalla. Seisoimme pääaulassa kuulumisia vaihtaen, kun huomasin Anneli Jäätteenmäen. Hän oli juuri tullut käräjäoikeudesta, jossa hän oli vastaajana Irak-jutussa. Hengähdin syvään ja jatkoin juoruamista Piken kanssa. Sitten oli pakko korjata jälleen katsetta Jäätteenmäkeen päin: sehän kävelee kohti!

Sankari, joka paljasti sen miten se tollo mielisteli Amerikan presidenttiä.

Jäätteenmäki suki tukkaansa ja asetteli kaulustaan. Televisioitava eduskunnan kyselytunti oli alkamassa. Pirkko oli hänen pääministeriaikainen avustajansa ja Jäätteenmäki tunsi seurassamme olonsa rennoksi. Hän kysyi Pikeltä: ”Olenko minä nyt siisti?” Siinä samassa hän kätteli minua. Pike lainasi kampaansa ja minä kommentoin asun ryhdikkyyttä. ”Punainen on hyvä väri”, kehaisin.

lauantaina, toukokuuta 07, 2005

Yliopistosta elämystehdas

Tieteellisyyden dogmi jarruttaa yliopiston kehitystä. Yliopistoista pitäisi tehdä tiedon taloja, sillä tieteellisyyden määrittely kuuluu yliopiston hegemonialle. Sorrutaan helposti uskomaan yhteen absoluuttiseen tieteellisyyteen. Absoluuttinen totuus on tärkeä osa filosofiaa, mutta sen teoreettista ihannetta ei yliopiston tieteellisyys koskaan saavuta.

Yhteiskuntateorioissa kohkataan koulutuksen tason nousun mukanaan tuomasta refleksiivisyydestä. Yliopiston opiskelijat varmasti ovat refleksiivisiä, mutta opetus ei sitä vielä ole. Opetus on yhä jumittuneena vuosikymmenien takaisiin asemiinsa. Uudistukset, kuten opetus verkossa, ovat vielä vaikutuksiltaan heiveröisiä. Opetusta on siirretty virtuaalimaailmaan, mutta vallankumouksen kasvualustaa ei ole sielläkään. Kaipaan rajua muutosta opiskelun käytäntöihin, sillä nykyaika tarjoaa mahdollisuudet vaikka mihin. Miksi yliopiston pitää yhä olla ilmeeltään vuosikymmenten takaisen mukainen ihan vain siksi, että se olisi uskottava? Tieteellinen uskottavuus on yliopistolle dogmi, oppirakennelma, jonka perusteita ei tarkastella kriittisesti.

Yliopisto ei hyödynnä omaa hurjaa opetustarjontaansa riittävästi. Yliopistossa on koko ajan meneillään kaikenlaista kiinnostavaa, miksi ei rakennettaisi järjestelmää joka toisi opetustarjonnan paremmin opiskelijoiden tietoisuuteen ja hyödynnettäväksi? Miksi opetuksesta ei tehtäisi joka viikkoista älyllistä nautintoa, johon herää himo?

En lakkaa ihmettelemästä sitä, miksi yliopistot eivät tuota uusia kyseenalaistavia hannutaaniloita, jotka tarkastelevat nautittavan raikkaasti asioita, juuri siitä oleellisesta näkökulmasta. Toisaalta, ei eläkkeellä oleva radiotoimittaja Hannu Taanilakaan ole tainnut akateemista loppututkintoaan suorittaa. Muistelen sen jääneen kesken.

Opiskelun pitäisi olla elämyksellisempää, enemmän hetkeen kiinnittyvää ja (älyllisiä) nautintoja etsivää. Yliopisto on helppo muuttaa elämystehtaaksi: kaikkien luentojen ja kaikkien oppiaineiden pitäisi pyrkiä houkuttelemaan kaikkia. Luentosalien ovenpieleen pitäisi kiinnittää isot tervetuloa-kyltit, joissa toivotetaan kaikki niin oman talon opiskelijat kuin vaikka koko globaalitalouskin tervetulleeksi. Opiskelijat pitäisi kasvattaa piipahtamiseen, siihen että reippaasti poukkoillaan luennolta toiselle, aineesta toiseen. Jos joku innostuu suorittamaan aineesta opintoviikon, itse suorittaminen tehdä mahdollisimman helpoksi. Kaikki luentoaineisto pitäisi saada yliopiston kotisivuille. Kaikki luentojen tehtävänannot pitäisi näkyä samoilla sivuilla. Mitään ei saisi jättää hämäräksi, tuntien kulusta tiedottaminen pitäisi olla nykyistä paljon varmempaa.
Tunnilta kesken poistuminen ja kesken kaiken mukaan tulo pitäisi olla hyväksyttävää. Nykyisin usein on julkilausumaton läsnäolopakko.
Aikataulujen ja dead line’ien pitäisi olla hyvin väljiä. Tenttipäiviä pitäisi olla joka viikko kaikissa tiedekunnissa. Tenttiin ilmoittautumisaika pitäisi olla nykyistä lyhyempi. Jos tenttiin on ilmoittautunut yksikin opiskelija, siihen voisi osallistua myös ilmoittautumatta. Nykyinen tenttimiseen liittyvä byrokratia hidastaa opintojen etenemistä.
Kiintiöitä osallistujamääriin ei saisi olla. Ilman muuta kaikkien halukkaiden pitäisi päästä mukaan.

Yliopistossa on koko ajan meneillään kaikenlaista kiinnostavaa. Eräs älykkyyden määritelmä on, että tietoa osataan yhdistellä.

Oli hyvin hyödyllistä, jos luennoilla kävisi myös yleisöä, joka ei suorita opintoja yliopistossa eli ns. tavallisia ihmisiä. Tähän tarpeeseen on kaksi syytä. Ensiksi, keskustelu, ajatusten vaihto ja kritiikki voivat syntyä vain olosuhteissa, joissa erilaiset eturyhmät kohtaavat. Tällainen keskustelu ja kritisointi on oppiaineen prosessointia eli yksinkertaisesti oppimista sekin. Nykyisin luennoilla on ongelmana kuulijakunnan homogeenisyys. Toiseksi, oppiaineiden ja luentojen pitää pystyä olemaan niin houkuttelevia, että niitä voidaan myydä myös talon ulkopuolisille, heille jotka eivät opintoja suorita. Myyvyyden rakentaminen on hyväksi jopa Tieteelle niin kauan kun yleisöltä ei peritä pääsymaksuja. Myyvyys mitattaisiin heränneessä kiinnostuksessa, yleisön intona.

Elämyksellisyyden perusidea onkin myyminen. Sitä ei kuitenkaan saa käsittää kapeasti. Ja myymiseen liittyy tietysti markkinointi. Ja elämys syntyy yksinkertaisesti tiedon antamasta nautinnosta.

Eräs pahimmista yliopiston ongelmista on, että opiskelijat elävät atomisoituneesti. Kaikki ovat linnoittautuneet omille luennoilleen, oman pääaineensa ympärille. Edes saman pääaineen opiskelijat eivät tunne toisiaan, eivät osaa yhdistää toisiaan mihinkään kontekstiin. Sosiaalinen pääoma jää käyttämättä.

Tiede ei saa pyrinnöilleen tukea nykyisen kaltaisesta yliopistosta. Tieteestä on tullut jäykistynyt myytti, jota ei osata lähestyä. Yliopisto on siksi lähinnä vain opetuskäytäntöjä. Näitä opetuskäytäntöjä ja –asenteita uudistamalla voidaan vahvemmin kiinnittyä tietämiseen, tietoon - ja tieteeseen.
Tiede ei kuitenkaan saa olla jotain absoluuttista. Opetuskäytännöissäkin tulisi huomioida, että tiede on lopulta vain kulttuurinen sopimus- ja määrittelykysymys.

Oikeuslaitos ei jaa Oikeutta ja Kohtuutta

Nimimerkki Paukku kyselee eroperhe.netin keskustelussa mitä on oikeus ja miksi oikeustaistelut ovat sekaisia ja pitkittyneitä - onko vain häviäjä väärässä vai onko vika laajemmin itse prosessissa?

Paukku kysyy:

"Se että oikeusriita jatkuu - mistä se kertoo? Siitäkö että ns. voittaja on oikeassa, mutta se toinen ei sitä vielä tajunnut?Vai siitäkö että se joka ns. hävisi ei ole saanut oikeutta?"


Koetin vääntää keskusteluareenalle oman käsitykseni:

Käsittääkseni byrokratia ja hallinnollinen järjestelmä ei ajattelekaan, että oikeuslaitos jakaisi OIKEUTTA ja KOHTUULLISUUTTA, vaan esimerkiksi käräjäoikeus vain toimii tiettyjen sääntöjen mukaan. Tunne epäoikeudenmukaisuudesta syntyy usein siksi, että oikeuslaitos näyttää toimivan ikäänkuin muusta elämästä irrallaan, omien sääntöjensä lisäksi vieläpä ihan omassa pikkuisessa ympäristössään, jota muu suuri todellisuus ympäröi.

Oikeuslaitos siis hyväksytään itsenäiseksi ja tosiasiassa epäoikeudenmukaiseksi vallankäyttäjäksi, jonka päätökset voivat olla ulkomaailmasta ja arkirealismin näkövinkkelistä katsottuna mitä tahansa. Oikeuslaitos elää omaa elämäänsä ja me kansalaiset omaamme. Kansalaisoikeuksien ja oikeuslaitoksen päätöksien välillä on usein suuri ristiriita, mutta ne järjestelmä hyväksyy.

Oikeuslaitos on nyky-yhteiskunnassa sikäli onnellisessa asemassa, että siltä ei oikeasti edes odoteta ja edellytetä Oikeutta ja Kohtuullisuutta. Se on suurta itsenäisyyttä ja toimivaltaa se, ja takaa sen että varmasti itse oikeuslaitos pysyy tyytyväisenä eikä sillä ole tarvetta itsekritiikkiin.

On muuten hupaisaa, kuinka vähän oikeuden päätöksiä arvostellaan ja käsitelläänkään julkisuudessa. Niistä kyllä uutisoidaan, mutta ilman mitään kriittistä tarkastelua. Kyse on tietysti siitä, että oikeuslaitos ei kestä julkista tarkastelua, sillä kritisointi muodostaisi liian suuren uhan yhteiskuntarauhalle.

Oikeuslaitoksen puutteet aiheuttavat sen, että asianajajilla eli juristeilla on heidän kykyihinsä, koulutukseensa ja ammattitaitoonsa nähden aivan liian suuri valta ja arvovalta. Juristien työhän on erittäin usein sellaista, että sen voisi hoitaa kuka tahansa sihteeriopiston käynyt sihteeriharjoittelija. Sihteerikkö tekisi sen vielä paljon laadukkaammin ja tehokkaammin.

Kansanedustaja Paula Risikko kirjoittaa nettisivuillaan oikeudesta ja kohtuudesta sinänsä hyvin, mutta mielestäni aivan väärän asian kohdalla. Tässä vanhassa kirjoituksessaan hän nimittäin puolustaa kaappaajaäiti Outi Kosken oikeutta pitää lapset luonaan.

Risikosta muuten. Häntä pyydettiin asettumaan ehdokkaaksi vuosi sitten keväällä Kokoomuksen puheenjohtajakilpaan. Hän oli jo lähtemäisillään ja antoi ymmärtää siihen suuntaan. Sitten hän vetäytyikin kokonaan pois. En ihmettele yhtään; hänellä ei tuntunut olevan minkäänlaista omaa linjaa. Omat kannanotot puuttuivat täysin. Hän varmaan itsekin koki ehdokkuutensa olevan liian suuri Risiko.

Olinkin siksi positiivisesti yllättynyt, että löysin tuon hänen kirjottamansa mielipidetekstin, vaikka olenkin täysin eri mieltä itse pääasiassa eli Outi Kosken oikeudesta ryöstää lapset isältään.

Vuosi sitten helmi-maaliskuussa kävin eduskunnassa haastattelemassa erästä kansanedustajaa. Pääsin juttukeikallani sattumalta Paula Risikon kuvausavustajaksi, kun lehtikuvaaja oli ottamassa hänestä otoksia Iltalehteen. Hän pyysi että katson että hänen tukkansa on hyvin ja asento on ok. Valokuvaaja olisi halunnut hänen istuvan rennosti pehmestetulla selkänojattomalla pallilla, jossa oli tilaa laittaa vaikkapa kylkimakuulleen. Niin rohkea Risikko ei ollut, vaan selvästi pingotti kuvatessa.

Samalla eduskuntareissulla muuten jouduin heti pääministeritason kättelyyn, kun olin astunut parlamenttitaloon sisään. Mutta siitä myöhemmin...

perjantaina, toukokuuta 06, 2005

Pääministeri Vanhanen hymyili minulle

Kävin tänään Vuorikadulla Foto-Jattan valokuvaamossa. Kahdeksannesta kerroksesta on makeat näkymät Kaisaniemen puistoon, kasvitieteelliseen puutarhaan ja tietysti rautatieaseman karulle ratapihalle.

Jo rappukäytävästä alkaa kuvaamon kuvien värikäs kavalkadi. Asiakkaina on ollut viime vuosina ehkä eniten huippupoliitikkoja kuin missään toisessa valokuvaamossa. Foto-Jattan ”puolue” on nykyisessä eduskunnassa suurempi kuin esimerkiksi Ruotsalainen Kansanpuolue RKP. Seinällä roikkuu lukuisia poliitkon päitä suurissa värikuvissa. Pääministeri Matti Vanhanen luo nurmijärveläistä tunnelmaa koulupoikamaisine hymyineen. Kuva on otettu hänen lyhyeksi jääneellä puolustusministerikaudellaan juuri ennen kuin hän joutui siirtymään äkillisesti Anneli Jäätteenmäen jälkeen pääministerin tehtävään. Kuvia on muista puolustusministereistä, kuten nykyisestä Seppo Kääriäisestä ja hänen edeltäjästään Jan-Erik Enestamista. Puolustusministeriö on ollut pitkään yrityksen asiakkaana.

Asiakkaana on ollut myös ympäristöministeriö. Kuvissa muikistelevat niin Pekka Haavisto kuin Satu Hassikin.

Seinällä on kuva myös europarlamentaarikko Marjo Matikainen-Kallströmistä.
Jäätanssijat Susanna Rahkamo ja Petri Kokko ovat lapsensa kanssa iloisessa perhekuvassa. Ratsastaja Marko Björs on tietysti komea. Valokuvaamon yrittäjää ja Björsiä yhdistää luja eläinrakkaus.
Björs on kiva persoona. Hän nosti vuosi sitten kesällä poikani Tuukan olkapäilleen ja sain hienoja valokuvia. Valokuvauksesta olen innostunut minäkin. Siihen on muuten perehtynyt myös Björs, joka kuvaa mielellään paljon ja kantaa mukanaan ammattimaista kameravarustustaan.
Kuvasin Björsiä ja Tuukkaa samoilla kulmilla kuin missä Foto-Jattakin sijaitsee eli Kaisaniemen puistossa.
Foto-Jattan yrittäjä on kiinnostunut myös astrologiasta. Hän käyttää sitä viitteellisenä apuna, kun hän koettaa perehtyä kuvattaviensa persoonaan. Kuvauskohteen persoonan nopea kartoitus auttaa parempien kuvien syntymisessä.

Foto-Jattan studiosta pääsee suurelle kattoterassille, joka tällaisena aurinkoisena päivänä on must käydä tsekkaamassa.

Valtakunnan eliitti käy siis kuvauttamassa itsensä juuri tässä studiossa. Siksi on hauskaa, että kuitenkin suurin asiakasryhmä on lapset. Ja lemmikkieläimiäkin kuvataan ihan samassa tilassa kuin pääministereitäkin.

Studio on oikeastaan hämmästyttävän pieni. Jokainen asiakas lemmikeistä ministereihin kuvataan parin neliön alueella.
Foto-Jatta on muuten tunnettu erityisesti mustavalkokuvistaan, joita studion otoksista on kaksi kolmasosaa.

torstaina, toukokuuta 05, 2005

Homot hakivat tyyliä Krunikasta

Kruununhaassa Mariankadulla sijaitseva parturiliike Seija & Helmut pääsi näkyvästi televisioon keskiviikkona 4.5.2005, kun Sillä silmällä –ohjelman parturointiosuus tehtiin siellä. Homoviisikko Fab5:n kynsiin päässyt Jarmo sai hiuksiinsa nuorennusleikkauksen, ja homomiesten mielestä tulos oli tietysti komea. Suosikkini vaatekaapin varustaja Tommy ja Gekko ylistivät Jarmon terävöitettyä lookia haltioituneesti. (Homoille tyypillisenä äännähdyksenä haltioituminen ilmaistaan muuten lämpimän pehmeään sävyyn, muistuttaa hiukan lampaan määkimistä.)

Jarmolla olisi varmasti ollut vientiä myöhemmin illalla myös vaikkapa Punavuoren DTM:ssä. – Niin, miksipä ei joskus kannattaisi heteronkin koettaa onneaan?

Seija & Helmut pääsi tähän nelosen tv-ohjelmaan varmasti osaksi siksi, että liike myös näyttää hyvältä. Homoviisikko on ennenkin tehnyt hiusten uudistuksen menevän näköisissä ja värikkäissä ympäristöissä. Mikä tahansa ei siis kelpaa. Seija & Helmut näyttää kadullekin mielenkiintoiselta paikalta.

Krunikan lukuisien ministeriöiden virkamiehet voivat nähdä tällaisessa pienessä käsityöläisyrityksessä nopealla nojatuolimatkalla työnteon perusasioita.

keskiviikkona, toukokuuta 04, 2005

Vanhempien normatiivinen pakkosopu

Eron jälkeinen rinnakkainen vanhemmuus?

Eroperhe.netissä puhutaan nyt yhtenä uutena puheenaiheena rinnakkaisesta vanhemmuudesta. Asia esitellään kuin se olisi jokin uusi ja outo asia. Se määritellään kahden riitaisan erovanhemman vanhemmuudeksi, jossa he vaikeuksista eli riidoista huolimatta hoitavat lapsensa.

Että mitä?! Mitä muuta vanhemmuutta voi olla kuin itsenäistä, omin jaloin seisovaa vanhemmuutta? Kaikessa vanhemmuudessa tuntuu aina olevan se ajattelumalli, että vanhemmat toimivat saumattomasti yhteistyössä, kumpikin toistaan tukien, ikään kuin kumpikin ymmärtää toista sanattomasti tai jo puolesta sanasta. Tai ainakin nainen eli äiti ymmärtää noin, intuitiivisesti, miestä, isää.

Vanhemmuuden mallit perustuvat niin vahvasti erilaisiin normeihin, että jopa tällainen termi kuin "rinnakkainen vanhemmuus" herättää pohdintaa ja kysymyksiä. Mitä kauheaa tämänkin voi olla?

Mielestäni moni ero jopa vältettäisiin jos vanhemmuus olisi sillä tavoin itsenäistä kuten se "rinnakkaisessa vanhemmuudessa" on.

Ajattelutapa pakkosopuilevasta parista on kuopattava, eikö jokainen vanhempi viimeistään erovaiheessa käsitä, että moinen ideaali ihmissuhde ei saa vanhemmuuden edellytys. Vanhemmuuden perustaa lainsäädännössä ja yhteiskunnallisesti ei saa rakentaa harhan varaan, että vanhemmat keskenään sopivat asioista ja ajattelevat sopiessaan vieläpä lapsen parasta.

Minä olen sitä mieltä, että itsenäinen, toisessa roikkumattoman vanhemmuuden pitäisi kuulua jopa ydinperheeseen. Mielestäni isyys ei voi rakentua äidin kautta, äidin isälle antaman LUVAN ja tuen turvin.

Vanhemmuuden ajatellaan normatiivisesti ja lainsäädännössä rakentuvan siten, että nainen ja mies keskenään juttelevat ja tekevät suullisia sopimuksia, kun alkavat lasta hankkia. Se on romanttista höttöä, jossa tosiasiassa lainsäätäjä välttää ottamasta vastuuta alaikäisen kansalaisen asemasta.
Ajattelutapa juridiikassa on haihattelua – normithan noin pääsääntöisesti ovatkin sitä. Toki ihmiset voivat kaikesta keskenään jutella ja sopia, mutta jotain on pahasti vialla kun lapsen yhteiskunnallisen aseman katsotaan perustuvan tuollaiseen äidin ja isän väliseen jutteluun.
Olen sitä mieltä, että riidelkää, vanhemmat riidelkää! Ei teidän tarvitse elää sovussa keskenänne. Lainsäätäjä on lakeineen metsässä, jos se ei osaa tukea riitaisille vanhemmille syntyneen lapsen oikeutta molempiin vanhempiinsa. Käsittämätöntä, kuinka vanhempien välisistä riidoista tehdään normatiivisesti niin iso ja vaikea asia. Ihmisten kuuluu riidellä, vain siten ongelmat joskus ehkä ratke

tiistaina, toukokuuta 03, 2005

Media vaatii sensuuria

Pysy media vaiti ja suutele maata vallan edessä. Tämä näyttää olevan toiminnan päämäärä ja journalistinen perusta eräissä suurissa tiedotusvälineissä.

Viime aikoina tiedotusvälineissä on itseruoskinnan omaisesti vaadittu julkkiksille ja julkisesti toimiville poliitikoille parempaa yksityisyydensuojaa. Keskustelu on kuulostanut tekopyhältä saivartelulta. Joutavalta. Mediasta on syntynyt käsitys, että se haluaisi riisua itseltään sen valttikortin johon sen toiminta perustuu: yhteiskunnan avoimuuteen ja sen avoimena pitämiseen ja rakentamiseen. Media on tuntunut haluavan itselleen jotain ihmeellistä Neuvostoliiton aikaista itsesensuuria, jolloin tiedotusvälineet oppivat höpöttämään valheellisia ympäripyöreyksiä ja valmiiseen kaavaan perustuvaa liturgiaa.

Pitäisi muistaa, että sekin on valehtelua, jos jättää jotain kertomatta.

Seuran kansijuttu pääministeri Matti Vanhasen ja kulttuuriministeri Tanja Karpelan kahdestaan viettämistä keskiyön tunneista on kirvoittanut monilta tiedotusvälineiltä ällistyttävää kommentointia. Sanomalehdistä ainakin Keskisuomalainen ja Iltalehti ovat antaneet ymmärtää, että moinen uutisointi oli kohtuutonta näitä kahta valtakunnan eturivin poliitikkoa kohtaan. - Että mitä?! Eikö suomalaisille äänestäjille ja täysivaltaisille kansalaisille kuulu se, että kaksi nykyistä ministeriä ja kaksi silloista parlamentaarikkoa ja keskeistä keskustavaikuttajaa vaihtavat tietoja myös intiimisti? – Eihän itse uutisointi sinänsä ota intiimiyden laatuun mitään kantaa – itse asiassa lukijan kannalta on merkityksetöntä se, onko heidän välillään seksisuhde.

Helsingin Sanomien politiikan toimituksen uutispäällikkö Martta Nieminen (kotoisin muuten Kemijokivarresta Pelkosenniemeltä) ihmetteli (HS 26.4.2005) vihreiden puheenjohtajan Osmo Soininvaaran lausuntoa, että politiikko pitäisi rinnastaa tavalliseen ihmiseen ja hänelle pitäisi siten taata samanlainen yksityisyyden suoja.

Toisin sanoen julkisuudesta ja luottamuksesta elävällä poliitikolla pitäisi olla samanlainen suoja kuin hänen äänestäjillään, joille ehdokkaan numeron kirjoittaminen vaalipäivänä äänestyslappuun on suurinta poliittista vallankäyttöä.

"Poliitikon vallankäyttöä pitää valvoa, mutta tavallisen pulliaisen vallankäyttöä ei pidä valvoa, koska hänellä sitä valtaa ei ole. Tässä on vissi ero", Martta Nieminen kirjoittaa.

Sensuuri ja avoimuuden säännöstely toimii itseään toteuttavana ennusteena: kaikki salakähmäinen lisääntyy varmasti, kun sille annetaan mahdollisuus painua piiloon.
Julkisuus on sellainen avoin areena tarkkailla tapahtumia, että voimakas yksityisyyden suojaaminen vähentäisi varmasti kaikenlaisten epäkohtien ja rötösten paljastumista nykyisestä. Ja sitä paitsi kaikenlaisia kepulikonsteja alettaisiin käyttää entistä enemmän, niitä käyttäisivät niin poliitikot kuin kaikki muutkin kansalaiset, muun muassa tiedotusvälineet. Vain mahdollisimman suuri avoimuus pitää pelin terveenä.

Ammattiliittoni Suomen Journalistiliiton jäsenlehdessä Journalistissa on harvoin hyvin kirjoitettuja juttuja. Lehden parasta sisältöä on yleensä mielipidekirjoitukset. Uusimmassa numerossa (29.4.2005) oli Seuran päätoimittajan Jari Lindholmin kirjoittama tapahtumaselostus siitä, kun Seura julkaisi 15.4.2005 kannessaan jutun Matti Vanhasen ja Tanja Karpelan hotelliyöstä.

Lindholm kommentoi jutun saamaa vastaanottoa eri tiedotusvälineissä kahdesta näkökulmasta, jotka hänelle itselleen ovat tärkeitä. Ensiksikin, Suomessa on sananvapaus, johon ei kuulu nöyristelevä ja vallan edessä pokkuroiva itsesensuuri. Toiseksi, median kuuluu toimia vallan vahtikoirana. Lindholm on pökertynyt siitä tekopyhyydestä, hampaattomuudesta ja kritiikittömyydestä, jolla media suhtautuu näihin kahteen tiedotusvälineille annettuun perustehtävään.
"Pääministerin henkilökohtaiset välit ministereihin eivät ole hänen tehtäviensä kannalta yhdentekevä asia. Jos Karpela vaikkapa saa toisen ministeripestin, on tärkeätä tietää, millaisia vaikuttimia pääministerillä on salkkuja siirrellessään ollut. Sellaisten vaikuttimien taustat eivät voi olla ministerien yksityisasioita – paitsi jos poliitikot aletaan lain tulkinnassa samastaa yksityishenkilöihin, kuten Osmo Soininvaara on vaatinut."

Lindholm ihmettelee kuinka media on kohun aikana halunnut paijata pikkupuudeli Vanhasta silittämällä häntä myötäkarvaan. Vallan vahtikoira on hampaaton ja sokea.
"Pääministeri-instituutio on median erityisessä suojeluksessa. Toisen kuin luulisi, maan mahtavimman miehen yksityisyys ei olekaan kapeampi kuin muiden poliitikkojen, vaan itse asiassa laajempi: sen piiriin kuuluvat jopa hänen poliittiset henkilösuhteensa."

Olen sitä mieltä, että ylilyönnit julkisuudessa ovat avoimen yhteiskunnan tunnusmerkki. Yksityisen ja julkisen ja hyvän maun ja huonon maun rajoja on jatkuvasti koeteltava. Niitä ei voi teoreettisesti asettaa, eikä niiden sijainnista voi sopia. Muuten eläisimme totalitarismissa.

maanantaina, toukokuuta 02, 2005

Journalismia blogeihin?

Näitä weblogeja eli verkkolokeja lukiessani olen havainnut, että on vähän mielenkiintoisia sivustoja. Kirjoittajat painottavat harmillisen vähän omaa erityistä näkökulmaansa ja henkilökohtaiset mielipiteet jäävät lukijalta löytämättä. Mielestäni blogin kirjoittaja voi valita aiheiden valtamerestä juuri sen, josta hän osaa ja innostuu kirjoittamaan, joten on siis täysin oikeutettua odottaa siihen kirjoittajalta myös omaa perspektiiviä.
Eli oikeastaan innostusta, sillä asiastaan kiinnostunut myös etsii aiheesta sen oman kulmansa, johon hän asettuu koko suurempaa kenttää tarkastelemaan. Kyse on siis asian eli kirjoitusaiheen omaksumisesta.

Pitäisi muistaa, että blogi ja internet ovat ainoita vapaita julkisuusareenoita, medioita. Puhukaa siis siitä, mikä on teidän mielestänne tärkeää ja tehkää juuri sellaisia painotuksia kuin haluatte.

Ammattiliittoni Suomen Journalistiliiton jäsenlehti kirjoittaa uusimmassa numerossaan blogeista. Artikkeli jää aika kapeaksi, eikä se juuri tuo lisävalaistusta jo entuudestaan melko tuttuun aiheeseen, mutta siinä porauduttiin journalistisiin blogeihin. Artikkeli esittelee Kari Haakanan ja Matti Lintulahden.

Journalismi eli ajankohtaisilmiöiden kartoitus sopii loistavasti blogeihin, mutta näidenkin miesten verkkolokit tarkastelevat asioita ulkokohtaisesti.
"Sekä Haakana että Lintulahti kirjoittavat enimmäkseen journalismista ja mediasta. Vaikka molempien työpaikoilla toki tiedetään harrastuksesta, blogit edustavat silti yksityisajattelua." (Journalisti 9/2005)

Niin. Tätä yksityisajattelua minäkin toivoisin blogeilta noin yleensä.

Usein nämä kirjoituskokoelmat jäävät kuitenkin vain muistiinpanovälineen asemaan.

"Kari Haakana pitää blogia oivana muistikirjana. Siihen on helppo kirjata havainnot, joille ei muuten näyttäisi heti löytyvän käyttöä. Hän luonnehtiikin tekstiään mielenkiintoisten linkkien alustamiseksi: blogia voisi kuvata myös laajennetuksi ja kommentoiduksi bookmark-listaksi. Haakanan sivuilla käy päivittäin 100–200 lukijaa." (Journalisti 9/2005)

Mitä kirjoja minä luen

(Tämä Bloggerin blogiohjelma hermostuttaa minua. Tämä kun ei toimi. Nyt, päivien jälkeen, pääsin vihdoin sisään. :O Pakko siirtää blogi jollekin toiselle saitille, joskus tulevaisuudessa...)

Sain meemin Kookokselta. Kiitos! Seuraavaksi tämä kysymyssarja lähtee Tiina Kaarelalle.


Olet joutunut Fahreinheit 451:n maailmaan. Mikä kirja haluaisit olla?

Olisi kiva olla jokin erittäin hyödyllinen ja elintärkeä opus, mutta minuun teki lapsena (ehkä noin 11-vuotiaana) vaikutuksen eräs vähän tunnettu teos, jota äsken etsin Googlella. Muistan, että kirjan nimi on Kyyhky, joten Googlesta löytämieni tietojen perusteella se näyttäisi olevan Robin Lee Grahamin kirjoittama. Kirja on tositarina 16-vuotiaan pojan yksinpurjehduksesta Dove-nimisellä veneellä. Hän lähti matkalle 27. heinäkuuta 1965. Ihanaa matkalla olemista! Kunnon reissukirja.
Lapsuuden lukuelämys palasi mieleeni, kun purjehdin helmikuussa Karibialla ja kärsin merisairaudesta.

Oletko joskus ihastunut fiktiiviseen hahmoon?

Mietin ankarasti, eikä ketään tule mieleeni. Varmasti jonkin romanttisen rakkausromaanin komeaan sankariin joskus, ala-asteellahan näitä sokeroituja herkkuja luetaan… Muistan lapsena ihailleeni hetken Peppi Pitkätossua, mutta moinen tunne pyyhkiytyi nopeasti pois sovinnaisesta mielestäni.

Mitä luet tällä hetkellä?

Luen filosofian pääsykoekirjaa, kiinnostaisi tehdä laudatur filosofiasta. Olen myös jo pitkään lukenut Juha Siltalan Työelämän huonontumisen lyhyt historia, joka ei Siltalan kirjoittamana ole ollenkaan lyhyt.

Mikä on viimeisin kirja, jonka ostit?

Taisipa olla tuo pääsykoekirja. Sen ostin, vaikka se ei ollut alennuksessa. Yleensä ostan vain kirja-alesta.


Mikä on viimeisin lukemasi kirja?

Olen lueskellut book crossingin kautta saamaani opusta: Ruumiita ja mustelmia. Näkökulmia väkivallan historiaan Toim. Ulla Aatsinki & Johanna Valenius Työväen historian ja perinteen tutkimuksen seura 2005. Pitäisi jo laittaa se eteenpäin kiertoon. Aion kirjoittaa siitä jotain. Ihan uusi Tiedekirjan julkaisema kirja. Olen myös kirjoittanut muutama päivä sitten, että luin viikonloppuna vihdoin loppuun Mika Mannermaan vaellusromaanin Matka (WSOY 2002). Mannermaa poseeraa kirjan kannessa jyhkeän moottoripyöränsä sarvissa.

Mitkä viisi kirjaa ottaisit mukaan autiolle saarelle?

Tässä olen todella käytännöllinen. Kirjoja, jotka käsittelevät: 1) alueen luontoa, 2) alueen kasveja ja niiden käyttöä, ja sitten: 3) terveydenhoito-opas, 4) jotain Ursula K. Le Guinilta 5) ja pakko myöntää: Filosofian historia huipulta huipulle Sokrateesta Marxiin (1985).

Ja jos kuudennen kirjan saisin ottaa, se olisi tietysti James Goldsmithin pikkukirjanen Ansa (1995), jonka on suomentanut teoksesta palavasti innostunut kepupoliitiikko Paavo Väyrynen.

Ja jos joku yksittäinen lehtiartikkeli pitäisi mukaan ottaa, se olisi kalastaja ja ekofilosofi Pentti Linkolan kirjoittama tunnelmallinen ja kaihoisa ylistys Suomen naisille. Juttu julkaistiin muistaakseni 1980-luvun loppupuolella Suomen Kuvalehdessä. Poikkeavaa tekstiä hänen kirjallisessa tuotannossaan. Mielestäni mies ei ole koskaan kirjoittanut naiselle yhtä kauniisti kuin Linkola siinä pitkässä vuodatuksessaan. Mistähän saisin sen käsiini?

Kenen toivoisin jatkavan?

Well, pakko sanoa että kiinnostavia blogeja on yllättävän vähän… Voi ei… Tiina Kaarela. Taitaa olla Kookoksen lisäksi ainoita blogeja, joita luen säännöllisesti. Pannaan siis Tiinalle! Hän saa työssäänkin pakertaa kirjojen parissa.