maanantaina, kesäkuuta 27, 2005

Salarakas (taas) julkisuuteen


Salarakkaat vaanivat meitä viattomia jälleen julkisilla hyökkäyksillään. He saattavat törmäillä häpeämättä kadulla ihmisvilinässä, yrittämättäkään piiloutua. Päinvastoin. Nimenomaan salarakas on se, joka liimautuu kamerasi linssiin eikä päästä sinua vapaaksi ennen kuin olet lakaissut kamerasi noin kymmenen kertaa. Salarakkaat ovat ihan oma villi eläinlajinsa.

Suonenjokelainen Puupää-palkittu sarjakuvapiirtäjä Jope Pitkänen on loihtinut tällaisen ajankohtaisen t-paidan. Jopella leikkaa. Hän on niitä harvoja sarjakuvapiirtäjiä Suomessa, jotka elättävät itsensä pelkällä piirtämisellä. Hän on luonut paljon erilaisia tunnetuiksi nousseita sarjakuvahahmoja. En itse ole mikään sarjis-fani, joten mieleeni tulee vain Mauno Mansikka, joka ei liene tunnetuin.
Jope kuvitti piirroksillaan vuonna 1998 (?) julkaistun savonmurteelle käännetyn Hustler-miesten- eli pornolehden. Lehti oli murreasussaan niin hyvä, että se oli minunkin pakko ostaa. Ja Jopen piirrokset olivat tosi tuhmia.

Kuvassa t-paidan on vetäissyt ylleen Jopen suonenjokelainen anoppi. Piirroksessa esiintyvään koiraan Jopella on läheinen suhde; anoppi taisi kertoa että koira on naapurin lemmikki, jota Jope ja hänen vaimonsa hellästi hoivailevat, kun tämä karvainen naapuri tulee kyläilemään.

torstaina, kesäkuuta 23, 2005

Horsma on Liisankadun juhannuskukka

Juhannuksen kukka kasvaa tässä:



Aurinkoon kurotteleva horsma Liisankadulla sijaitsevan talon parvekkeella on huvittava ilmestys. Tällaiselta horsma näytti tänä aamuna.

Olen lähdössä kyselemään kuntosali Satsista kesätarjousta. Bodaaminen himottaisi. Endorfiinihyökkäyksen lisäksi nautintoa sävyttää myös tietty meditatiivinen keskittyminen, pitkien sarjojen aikana syntyvä tunne, että liidän jossain omissa ajatuksissani. Toimiva, hyvinvarustettu ja tilava kuntosali on kuin ruumiin temppeli, ja sanon tämän ilman ironian häivää.

Kuntosalien paska puoli on pitkä sitoutuminen jäsenyyteen. Vuosi on ihan liikaa minulle ja monelle muulle; mihin muuhun juttuun joudut sitoutumaan tulevaksi vuodeksi eteenpäin? En keksi mitään.

Bodaaminen on hienoa. Lihakset esiin! Paljon ei tarvitse tehdä työtä, kun six pack on herätelty esiin.

Minulla olisi loistava valokuvataiteellinen näkemys rautatieaseman Satsista nähtynä Postitalon oven ikkunan läpi, mutta en saa linkitettyä sitä oikean kokoisena kuvaa tänne nettipäiväkirjaani.





Jep! Onnistuihan tämä kuvan tuominen lopultakin tänne weblogiin. Ja vihdoinkin oikean kokoisena. Kyllä joskus vastustaa.

Kuvassa näkymä Postitalon oven lasin läpi Elielin aukion yli rautatieaseman rakennukselle. Siellä on myös kuntosalikin, josta kirjoitan. Tältä näytti viime viikolla torstaina, juuri ennen juhannusta.

Pyörän omistaja kihisee raivosta

Talomme pyörävarasto on tilava, mutta polkupyöriä on paljon. Olen hakenut lastenrattailleni paikan kauimmaisesta kulmasta, ylätasanteelta, jonne raskaita ja suuria pyöriä on vaikea nostaa. Lastenrattaani sen sijaan ovat niin kevyet ja melko pienet, joten niitä nostelee helpommin. Valitsin rattaat niitä ostaessani muun muassa siksi, että ne ovat markkinoiden kevyimmät luokassaan.

Eräs pyöränomistaja oli teipannut tällä viikolla kirjeen kärryihini. Se oli siinä avoimesti kuin muistitaululla, kaikkien nähtävänä, joten lainaan sitä suuremman julkisuuden tavoittamiseksi myös täällä. Sama lappu nimittäin oli teipattu vielä uudelleen seuraavaksi aamuksi rattaisiin, kun olin sen jo ehtinyt irrottaa ja taitella pienemmäksi. Olin pistänyt sen talteen kuomun käänteeseen. Eli lappu on kiinnitetty "muistitaululle" nyt sitten peräti kaksi eri kertaa.

Sanasta sanaan teksti menee näin:

"Hei! Olisiko mahdollista säilyttää lastenvaunuja jossain muualla kuin pyörävarastossa? Vaunut vievät usean pyörän tilan ja niiden tunkeminen oli taas vioittanut pyörääni su 19.6. klo 19.45-20.30 välisenä aikana. Kiitokset etukäteen, Sillander A4."

Heh. Turhaan kiittelet, Sillander.

Sillanderin aivoitukset ovat niin hassuja, etten ole kommentoinut niitä hänelle. Olisi vähän hölmön kuuloista keskustelua. Ensinnäkin, kiinteistön säännöt sanovat, että lastenrattaat säilytetään pyörävarastossa - ongelmahan on ollut rattaiden säilytyksessä noin yleensä se, että pyörävarastoa ei käytännössä ole olemassakaan, jolloin rattaat lojuvat rappukäytävässä. Rappukäytävässä säilyttäminen on ehdottomasti kielletty, pelastustie kun pitää olla auki. Sillander ei ilmeisesti tajua tätä, vaan hänen mielestään lastenrattaat pitäisi jättää portaikkoon. Miten ne ylipäätään mahtuisivat portaikkoon, jos ne vievät hänen mukaansa monen pyörän tilan? Eihän portaikkoon yleensä mahdu edes polkupyörät.

En tiedä mikä pyöristä on A4-huoneistossa asuvan Sillanderin. En myöskään tiedä millaisia vauroita pyörät ovat varastossa saaneet, mutta varmasti moni on saanut kolhuja. Pyörät nimittäin ovat raskaita ja teräksisiä, joten ne jättävät toisiinsa naarmuja.

Sillander ei ole tainnut tarkastella lainkaan moittimiaan lastenvaunuja. Tuukan rattaat ovat varaston ainoa kulkupeli, joka on valmistettu suureksi osaksi kankaasta ja se on pehmustettu monelta puolelta. Polkupyörässä on pehmustettu ainoastaan satula, jos sekään.

Rattaat ovat kolmipyöräisiä malliltaan sellaiset, että säilytän niitä seinän ja kahden pyörän välissä. Rattaaat mahtuvat kiilamaisesti pyörien väliin. Käytän hukkatilaa, johon ei mahtuisi yksikään polkupyörä. Polkupyörien väliin jää siis rattaiden pieni eturengas. Ei sitä ole tarvinnut koskaan tunkea. Tilaa vievää polkupyörää minulla ei varastossa ole, toisin kuin Sillanderilla.

.

(Tuukka ratsastaa rattaillaan Kaisaniemen puistossa 18.6.2005. Tässä asennossa hän istuu toisinaan, kun työntelen kärryjä.)

Sillander voisi säilyttää pyöräänsä ulkona, jos haluaisi. Minä ehkä tekisin niin. Pihamme on lukittu. Rattaita ei voi kankaiden ja kosteudesta kärsivän istuinosan takia säilyttää ulkona, meillä kun ei ole edes katosta. Polkupyörää sen sijaan voi, se kun on pelkkää rautaa.

maanantaina, kesäkuuta 20, 2005

Paljasta pintaa

Lämpö ja auringonpaiste herättävät minussa aina luonnonlapsen, joka lähtee kohtaamaan ihoa hyväilevää tuulenvirettä joka neliösentillään. Uiminen on siksi hyvin sopiva kesäpuuha; märkänä kuivattelua odottava iho on rajatilassa, jossa jo sinänsä voi aistia luontoyhteyden. Runollista suorastaan.

Kuljen sääret paljaana ja mielellään ilman kenkiä. Kaupungissakin se onnistuu näköjään ihan hyvin. Olen nyt kilometrikaupalla tepsutellut Helsingin kantakaupungin katuja, eikä vielä mitään ole tarttunut kiinni. Jälkipolvi seuraa esimerkkiä: poikani käveli eilen Suomenlinnassa kengillä ja ilman kenkiä useita tunteja. Hän askelsi myös lasimurskan yli, joten ei pojasta polvi ainakaan huonone. Lasinkappaleet olivat ilmeisesti auton ikkunasta, joten se ei ole teräväreunaista.

.

Hyvä minihame on mielestäni erittäin mini. Kesän ihanaisia mausteita ovat pikkumekot, jotka on helppo pukea ja pestä. Kyllä elämä on huoletonta! Yksi ainoa vaatekappale riittää kaikkeen, kun sää sallii. Minihame on luontoyhteyden hoitamista. (Väitteen voi tulkita myös monimielisesti.)

Minun on kuitenkin mahdotonta löytää hengenheimolaisia täältä minihamekeskustelusivustolta. Ongelma on se, että minihameet ja muu ihon paljaus on seksualisoitu, kun taas mielestäni iho pitäisi nähdä elimistön tuntokeskuksena. Säätä ei voi aistia kunnolla, jollei tee sitä paljaalla iholla. Iho ottaa ilmavirran vastaan ja sen aiheuttamat aistimukset: kylmän, kuuman, raikkaan, märän...

Luonnon kanssa keskustelen myös yrttejä poimimalla. Helsingissä - ja urbaanissa ympäristössä yleensä - se on vaikeaa. Eilen keräsin kasan mustaherukan ja voikukan lehtiä Suomenlinnassa.

.

Ruotsin vallan aikana rakennettu maailman suurimpiin merilinnoituksiin lukeutuva Suomenlinna on fantastinen paikka! Autot eivät häritse; vastaan tuli lähinnä vain ambulanssi, joka oli ilmeisesti ajanut Suomenlinnaan mantereelta rakennetun tunnelin kautta.

.

keskiviikkona, kesäkuuta 15, 2005

Adoptio on ratkaisu vanhemmuuteen

Adoptioon antaminen on Järjestelmän ratkaisu vanhemmuuden ongelmiin.


Kuulostaa rajulta, mutta lapsen antaminen pois adoptioon on Suomen lainsäädännön tarjoama liki ainoa työväline vanhempien ja ennen kaikkea lapsen ja etävanhemman väliseen kommunikointiin.

Adoptioon turvautuvat vanhemmat ja virkamiehet joutuvat tukeutumaan ihan väärään lakiin, mutta ehkä kaikkien tulisi olla kiitollisia edes tästä työvälineestä, kun muita ei ole.

Eron jälkeisissä lapsen huoltoneuvotteluissa lainsäätäjä on ajatellut minimaalisesti lapsen etua, oikeastaan tuskin lainkaan. Siksi etävanhemman huomiota tavoitteleva lähivanhempi (lue: lapsi) voi perustellusti ajatella, että kaikki hänen lapsen tulevaisuuden rakentamiseksi tekemänsä työ tapahtuu siksi jossain ihmeellisesti lumemaailmassa ja fantasiaulottuvuudessa, sillä lapsen etu ei oikeasti realisoidu. Lapsen etu on silkkaa puhetta ja valehtelua. Suomen laki on säädetty vanhakantaisten sukupuolinormien mukaan, vanhentunutta sukupuolisopimusta kunnioittaen.

Moni asia on suomalaisessa yhteiskunnassa jo muuttunut, alkaen teknologis-taloudellisesta kehityksestä, miksi sukupuolisopimus ei tunnu muuttuvan oikeasti, reaalisesti ja dramaattisesti koskaan? Pitäisikö meidän siis yhä kiitollisina tyytyä johonkin alkeelliseen polttomoottoritekniikkaan, sen sijaan että ohjaisimme kaikkea tekniikkaa tietokoneella?


Normit ohjaavat
koneistoa ja
virkamiehiä


Valitettavasti viranomaiset ja järjestelmä päätöksillään ja työllään tukevat aktiivisesti ummehtuneiden ja käytännön nykyelämää haittaavien normien olemassaoloa. Lainsäädännön uudistamisesta pitäisi siis aloittaa. Ja ihan ensiksi pitäisi aloittaa siitä, että asiat eli järjestelmän virheet tunnustetaan ääneen! Ilman sitä ei voi odottaa, että lainsäädäntö muuttuu.

Ennen kuin lainsäädäntöä ja käytännön elämää uudistetaan, olisi virkamiesten irtaannuttava normatiivisesta ajattelusta, heidän olisi ymmärrettävä kuinka normit (eli luulot ja uskomukset) hallitsevat heidän päätöksiään ja ratkaisujaan. Olen ällistyneenä havainnut, että virkamiehet eivät nimittäin tunne lapsen oikeuksien ja vanhemmuuden perusasioita.

Olen tavannut ainakin kolme eri Helsingin sosiaaliviraston virkamiestä, jotka ovat heti suoralta kädeltä valmiita väittämään, että yksinhuoltajamies ei voi adoptoida lasta Suomessa. Väärin! (Eräs virkamiehistä oli muuten sosiaaliviraston osastopäällikkö Outi Arponen, jonka hallintoon adoptiot kuuluvat. Hämmästyttävää on myös, että nämä virkamiehet oikeasti käsittelevät työssään lasten adoptointiasioita!) Tuollainen väite juoruaa paljastavasti siitä, että virkamiehet kumartavat ensin myötäsukaisesti vallitseville normeille, ja vasta sitten he saattavat, jos kiinnostusta riittää, katsoa Suomen lainsäädännöstä, mitä laki asiasta sanoo.

Sosiaaliviraston tietämättömyyteen ja luulotteluun perustuva ajattelutapa vain vahvistaa lainsäädännön puutteita, joita ovat esimerkiksi toteutumatta jäävä ”lapsen etu” ja toteutumatta jäävä miehen täysivertainen vanhemmuus naisen eli äidin rinnalla.

Sosiaaliviraston virkamiesten kannattaisi lukea Suomen lakia, eikä vain jumia ja marinoitua normeissa ja konventioissa, jotka eivät todellakaan ole kirjallista ja pätevää faktaa, vaan luuloja ja uskomuksia. Muuten emme pääse ikinä eroon lapsen ja vanhempien etua vahingoittavasta sukupuolisopimuksesta.

Viranomaisten väärät väitteet ja tietämättömyys osoittavat, kuinka virkamies katsoo voivansa olla sidoksissa ensisijaisesti kulttuurisiin normeihin, ja vasta sitten, jos jaksaa, voi tutustua Suomen lakiin. Virkamiehillä on tietämättömyyttä ihan lainsäädännön perusasioista, ja silti virkamiehet perustelevat toimintaansa ja hölmöjä lapsen edun vastaisia päätöksiä sillä, että laki vaatii näin tekemään. Heh, kun nyt edes perehtyisitte siihen lakiin!

Lyhyesti: virkamiehet toimivat tukeutuen ensisijaisesti hyvin vanhanaikaisiin ja lapsen etua heikentäviin kulttuurisiin normeihin, joille he hakevat vain jonkinlaista ohutta tukea Suomen laista. Normit tulevat siis ensin, Suomen laki vasta sitten, vaikka normien ja lain välillä olisi ristiriita. Ja ne normithan näissä vanhemmuuden ja lapsen ja vanhemman suhteen rakentamisasioissa perustuvat erittäin vanhanaikaiseen, paimentolaiskulttuurin ajalta periytyvään sukupuolisopimukseen.


Isä ei ole
oikea vanhempi


Tunnen vanhemman ja erityisesti lapsen aseman hyvin turvattomaksi tässä järjestelmässä.

Seuraavassa puhun tapauksesta ja virkamiehestä, jotka tunnen. Tämä on hyvä ja erikoislaatuinen esimerkkitapaus, kuinka vanhentuneet sukupuolinormit istuvat vielä tiukasti rakenteissa:

Kun vanhemmat ovat päässeet lapsen adoptioon luovuttamisprosessissa niin pitkälle, että adoptiovirkamies pyytää vanhemmilta allekirjoitusta, alkaa virkamies vielä tässä vaiheessa terapoida vanhemmuuden kohtaamista vältellyttä etävanhempaa. Hämmästyttävää. Miespuolinen etävanhempi kun olisi yleensä tarvinnut jo vanhemmuuden alkumetreillä ihan toisen tyyppistä terapiaa kuin hyssyttelyä adoptioprosessin loppumetreillä. Adoptiovirkamies koettaa vielä finaalissa löytää vian lähivanhemman eli äidin psyykestä, vaikka syyt adoptioon olisivat puhtaasti rakenteelliset: lainsäädäntö ja kulttuuriset normit eivät toimi lapsen edun puolesta.

Järjestelmä
hyssyttelee
vastuuta isälle


Virkamies pehmentelee ja pyöristelee adoptiota isälle, mikä on ideatonta ja eräällä tavalla tilanteen vakavuutta väistelevää terapointia. Tässäkin mielessä järjestelmä, tämä massiivinen hyvinvointivaltion koneisto reagoi ihan väärään asiaan ja väärään aikaan. Ihmiset – ja lapset – eivät saa apua silloin, kun apua tarvittaisiin. Lainsäädäntö kaipaa muutosta, sillä muutos on näin vakavissa asioissa saatava jämerästi rakenteisiin.

Järjestelmä pyrkii siis kaikin tavoin hyssyttelemään, pehmentelemään ja väärällä tavalla terapoimaan miesten vanhemmuutta, ikään kuin vanhemmuus ei heille aidosti kuulu. – Ja eihän se kuulu, meidän kulttuuristen normiemme ja lainsäädäntömme mukaan ajateltuna.

Ummehtuneet kulttuuriset normit (jotka ovat kokoelma erilaisia uskomuksia ja luuloja) siis sanelevat virkamiehen mielestä sen, miten hän käytännössä työnsä suorittaa ja mitä hän tavoittelee. Se on hyvin vahingollista vanhemmuuden rakentamisen ja lapsen edun kannalta, sillä vanhoista normeista ei ole yleensä apua nykyaikana, nykypäivän elämää elettäessä.

Adoptiovirkamies on tietysti tyytyväinen isää terapoidessaan, että hän pystyy kaivamaan jonkinlaista lähivanhemman psyykeeseen liittyvän syyn. Sellaistahan Järjestelmä rakastaa. Siten Järjestelmä välttyy kohtaamasta sitä tosiasiaa, että vanhemman ja lapsen suhteen rakentumisen estää tosiassa ihan normeista, lainsäädännöstä ja itse sosiaalijärjestelmästä löytyvät
rakenteelliset syyt, EI naispuolisen vanhemman PSYYKE.




.
Mitä lienevät nämä pienet keltaiset kukat Kaisaniemen kasvitieteellisessä puutarhassa, 12.6.2005?

sunnuntaina, kesäkuuta 12, 2005

Tänään mennään Villiin länteen

Televisiosta tulee tänään uusi ohjelmasarja Aikamatka Villiin länteen. Se alkaa kello 18:50. Näin siitä viikko sitten sunnuntaina ensimmäisen osan ja olen aivan hulluna siihen sarjaan! Kerrankin jotain televisiossa, josta voi innostua!

Sarja peilaa mielestäni hyvin mielenkiintoisesti kaikkea sitä elämän raskautta ja vaikeuksia, jonka koetamme joka päivä aktiivisesti torjua kollektiivisesta muististamme. Sarjassa toisin sanoen kerrotaan kaikesta sellaisesta, mitä emme oikeasti halua muistella, sillä elämä on ollut vielä äskettäin täällä maapallolla ihmisille todella kovaa.

Tv-ohjelmassa kuljettiin ensimmäisessä osassa vankkureilla. Poikani Tuukka kulkee tässä kuvassa erittäin hankalassa vankkurikuljetuksessa Liisankadulla eilen illalla:

.

Poika kertoi kärsivänsä kovasti, kun hän joutui istumaan ostoskassin päälle. Olimme palaamassa kauppareissulta, kun alkoi sataa ja tuli hirmu hoppu kotiin! Oli pakko laittaa poika rattaisiin ja juosta.

Lisää kuvia eilisillan kauppamatkalta löytyy täältä nettialbumista.

Elämän nautinnot rakentuvat lopulta hyvin pienistä arkisista asioista!

perjantaina, kesäkuuta 10, 2005

Ikuinen pääsiäinen Paperiliitossa

Onpa munakasta väkeä! Taitaa olla ikuinen pääsiäinen Paperiliitossa. Paperin 19. liittokokouksen (8.-10.6.2005) liittotoimikunnan varsinaisten jäsenten, varajäsenten ja yleisvarajäsenten lista on miehekästä luettavaa.

(Eipä ihme, että alalla on hyvä palkkataso eli miespalkat.)

Paperiliiton peräänantamattomuus työnantajan työsulun puristuksessa on hyvä asia. On tärkeää, että edes jollain alalla teollisuudessa on esimerkiksi hyvä palkkataso. On ällistyttävää, kuinka muiden alojen duunaritkin arvostelevat paperitehtaissa työskentelevien palkkoja korkeiksi. Pitää muistaa, että työehtosopimuksissa ja palkkaneuvotteluissa on oltava jokin hyvä esimerkkiryhmä (kuten nämä paperityöläiset), joihin palkansaaja voi viitata.

Paperityöläisten palkat ovat oikeasti pikku juttu paperiteollisuudelle, jonka menoihin vaikuttaa ennen kaikkea raaka-aineen eli puun hinta. Palkoilla ei ole juurikaan merkitystä alan teollisuuden kilpailukyvylle. On ihan oikein, että Paperiliitto painottaa sitä, että työläisestä ja hänen eduistaan ei voida löytää uhkaa paperiteollisuuden menestykselle. Uhat löytyvät muualta.

Asiaa tarkasteli Metlan erikoistutkija Lauri Hetemäki Helsingin Sanomissa 2.6.2005. Hänen mukaansa ei pidä tavoitella epätoivoisesti vain tuotantokustannusten pienentämistä, vaan teollisuuden pitää alkaa valmistaa uusia tuotteita. Niitä ovat mm. pakkausteollisuuden ns. älypakkaukset.

Ja vaikkapa vessapaperia, johon on painettu opettavainen kuvagalleria Suomen metsäteollisuuden johtohahmoista. Haluaisin optiomiljonäärit omaan rullaansa! Ja paperi olisi siinä rullassa monin, moninkertaista, niin moninkertaista, että sillä pyyhkiminen konkretisoisi tuhlauksen.

Helsingin Sanomien uudella keskustelualueella puhutaan aiheesta, ja minäkin osallistuin mielipiteelläni.

maanantaina, kesäkuuta 06, 2005

Hyvä kinkku myytävänä!

Olin tehdä tänä aamuna diilin nopeasta ja naisille sopivasta pätkätyöstä. Ala sopii naisille niin hyvin, että lähes kaikki alan työläiset ovat tätä sukupuolta.

Työnantajani olisi halunnut ostaa minut, tai oikeastaan ruumiini. Ei hän ehkä minusta kiinnostunut ollut.

Mies nopeutti askeleitaan takanani. Bootsien korot hakkasivat katua painokkaasti, kun hän ajoi minut kiinni.
- Oletko kiinnostunut rahasta, hän kysyi.
Ilme ja äänensävy oli harras, vakava ja vähän jännittynyt.
Jätkä oli hyvän näköinen, komea, hyvin ja stailisti pukeutunut ja siisti.
- Joo, kyllä mä rahasta olen kiinnostunut sillöin tällöin, nakkelin.
Jatkoin matkaani. En mä jaksa neuvotella ihmisten kanssa kaupoista.

Kundi ei kuitenkaan ollut tämä alla olevassa kuvassa oleva Lyly Rajala, johon mahdollisesti voi törmätä näissä ihmiskauppa-asioissa. Kokoomuksen kansanedustaja Lyly Rajala kun haluaa Suomeen ilotaloja. Raha on havaittu Kokoomuspuolueessa lemmenlääkkeeksi silloin, kun panettaa. Naiset! On ilo lykkiä Lylyllä!

.
Kansanedustaja Lyly Rajala (kok.)

Me naiset voimme koko ajan mittauttaa markkina-arvomme, jos oikeasti tahdomme. Helpointa on mennä istumaan Helsingin ydinkeskustassa Mannerheimintien varrella sijaitsevaan ravintola Mikadoon. Mikadossa on kuulema niin huonoa tavaraa nykyään myynnissä, että varmasti kaikista lihapaloista maksetaan hyvin; olipa kyseessä sitten kylki, potka, koipi, etuselkä, rinta tai vaikkapa keittokinkku. Mikadossa kun on tarjolla vain rupsahtaneita venakoita, jotka ovat oikeasti jo ylittäneet viimeisen myyntipäivän. Tasokasta tavaraa ja tuoretta lihaa saa kuulema jostain muualta.

Miksi näytin Papinkujalla Kalliossa kävellessäni niin huoralta, että hiukan yli kolmekymppinen mies arveli tilaisuutensa tulleen? Viiletin lujaa vauhtia lenkkareissa, päivä on tänään kylmä, joten vaatteita pitää olla kunnolla yllä. Minulla on jalassani poikani tädin Intan perseestä paikkaamat vanhat ja haalistuneet mustat farkut ja lyhyt farkkutakki (jonka Intta joutui lähettämään jälkikäteen postipakettina, kun takki unohtui Vähäkyröön).

Varmaankin minusta teki huoran näköisen ihan se, että kävelin kerrankin korrektisti, en juuri siinä hypellyt ja juoksennellut, en kaasuttanut ja kiihdyttänyt. Kävelin suoraan ja hyvin arkisen tavallisesti.

Tuollainen (naisellinen) siveä kävely ilmaisee mahdollisille ostajille, että tässä saattaa kulkea myynnissä oleva ruumis.

Reilu viikko sitten vaatetukseni muistutti enemmän huoralookia, mutta pidätän siihen itselleni oikeuden. Minä kun en välttämättä matki prostituoituja, vaan he varmaankin matkivat minua. Sitä paitsi, hametta pitäessäni en aio sekuntiakaan miettiä vaatetustani akselilla siveä-siveetön. Moinen määrittely on vallankäyttöä, jonka kohteena minä en aio olla.

Päivä oli lämmin, ja arvelin kesän jo koittaneen. (No, ei tullut vielä kesää.) Mustat nailonit ja korkokengät jalkaan ja pikkuruinen minihame päälle. Tuuleskeli, joten paita oli pitkähihainen ja järkevä puuvillainen, ja farkkutakki tuntui välttämättömältä. Kävelin Kruununhaasta Postitalolle kirjasto kymppiin Kaisaniemen puiston vieritse. Matka ei ole pitkä. Mutta oli se vaikea. Pahin oli Vironkadulla vastaan tullut kännissä seilannut jätkälauma, joka tuntui olevan aivan ihmeissään: miten nainen voi kävellä minihameessa. Lauman hallitseva uros alkoi tivata: "Olisko sulla haluja, aikaa..." Minä vastasin kovalla äänellä: "Näethän, että mulla on reppu selässä. Olen ollut jo viikon reissussa. Kiirettä pitää!"

Ilmapiiri hameessa kulkiessani tuntui uhkaavalta.

Minä kysyn, kuka määrittelee miten naiset saavat pukeutua - sää vai normit, jotka vahtivat naisen paikkaa?

Jostain syystä tuntuu, että hankala kesä edessä.

lauantaina, kesäkuuta 04, 2005

Parisuhde ei kuulu vanhemmuuteen

(Teen tässä lisäyksen jälkikäteen, liitän linkin Helsingin Sanomien vasta-avatulle keskustelualueelle, jossa tätä aihetta sivuaa 10.6.2005 miesaktivisti Jyrki Tarkkonen.)


Eroperhe.netistä löytyy aiheesta aloittamani keskustelu.

Vanhemmuus pitää erottaa parisuhteesta. Sitä ei tehdä, mikä vahingoittaa lapsen asemaa perheessä ja molempien vanhempien lapsena. Parisuhde sekoitetaan perusteetta vanhemmuuteen, vaikka niillä ei ole mitään tekemistä keskenään. Vanhemmuus on lapsen ja vanhemman välinen suhde.

Normit ja niihin perustuva nykylain henki on se, että vanhemmuus on muka parisuhteen osa-alue. Siksi lainsäätäjä uskoo, että isä ja äiti selvittävät lapsen huoltoriidan keskenään ja nimenomaan niin, että neuvotteluosapuolina ovat isä ja äiti, ei isä-lapsi ja äiti-lapsi.

Miksi lainsäätäjä ei olisi jo voinut hiukan lieventää käsityksiään, kuten esimerkiksi siten että parisuhde olisi vanhemmuuden yksi osa-alue, eikä toisin päin?

Olen lukenut tänään Sosiologinen ajattelu (Vastapaino1997). Luin kirjan ensimmäisen kerran vuonna 2000. Silloinkin kirja innosti, mutta nyt tajuan paremmin sisällön punaisen langan. Kaikenlaiset raja-aidat ovat keinotekoisia; luonto itse ei eristä ihmistä toisesta. Ihmisen täytyy hyvin tietoisesti rakentaa muuri itsensä ja muiden (ns. muukalaisten) välille.

Bauman muistuttaa, että sosiologian klassikoihin kuuluva Max Weber erotti työelämän perhe-elämästä, mikä johti työelämän kukoistukseen. Ihmiset alkoivat luoda uraa kodin ulkopuolella. Baumanin ja Weberin mukaan moinen moderni edistysaskel on välttämätön tämän kehittyneen yhteiskunnan perustana.

.
Max Weber (1864-1920)

Moderni aika odottaa seuraavaa kehitysaskelta, jota ei jostain syystä ymmärretä ottaa. Vanhemmus on erotettava parisuhteesta. Se mahdollistaisi vanhemmuuden vankistumisen ja peräti uudelleen syntymisen. Lapset saisivat sen jälkeen äitejä ja erityisesti isiä.

Lapsen huoltoriidat eivät yleensä aiheudu lapsesta, vaan vanhempien välisestä suhteesta.
Käytän nykyään äidistä nimitystä naisvanhempi ja isästä miesvanhempi. Isä- ja äiti-termit ovat värittyneet niin vahingollisesti, että termien käyttö estää analyyttisen ja rationaalisen ajattelun.

Vanhemmuuden erottaminen parisuhteesta on suorastaan välttämätöntä kaikelle sukupuolten välisen tasa-arvon kehitykselle. Nainen ja mies eivät voi koskaan olla sosiaalis-ekonomisesti tasa-arvoisia, jos naisen vastuulla on lasten ja parisuhteen eli ns. perheen tunnetalouden hoitaminen. Naisen vapauden esteet on tehtävä ja manifestoitava näkyviksi.

Vääristynyt ajattelu, jossa vanhemmuus määrittyy parisuhteen kautta, vääristää myös käsityksemme perheestä. Jumiudumme traditionaaliseen ajatteluun, jossa ei tarvitse miettiä arvoja ja ajattelun oikeutusta (usein hämmästyttävän suuresti arvostetun traditionaalisen ajattelun luonne on juuri tämä: arvoja ja oikeutusta ei tarvitse pohtia). Traditionaalisen ajattelun mukaan vain ydinperhe on oikea perhe.

Lapsesta tulee huoltoriidoissa, jotka normatiivisesti perustuvat vanhempien parisuhteeseen, kauppatavara. Samanlainen vaihdonväline on myös naisen ruumis – sitä tukee jopa vanhemmuus, joka käsitetään osaksi parisuhdetta.

Lapsi on huoltoriidassa kauppatavara, joten on helppo uskoa kuinka virheellinen ilmaisu on lainkäytön perustana oleva ”lapsen etu”. Se kun toteutuu lähinnä vain tapauksissa, joissa lapsi kärsii kotonaan väkivallasta.

YK:n lasten oikeuksien sopimuksessa sanotaan lapsen edusta näin:

· Lapsen edun tulee olla ensi sijalla aina, kun tehdään lapsia koskevia viranomaispäätöksiä, lakeja tai muita yhteiskuntapoliittisia ratkaisuja yhteiskunnan kaikilla aloilla.
· Lapsen edun on luonnollisesti määrättävä myös vanhempien (tai lapsen muiden huoltajien) toimintaa (artikla 18).
· Lapsen ja vanhempien (tai huoltajien) etu voi olla ristiriidassa.

Olemme Suomessa vielä kaukana näistä tavoitteista, jotka siis jäävät pelkiksi ihanteiksi, vaikka Suomi ratifioi YK:n lapsen oikeuksien sopimuksen kesäkuussa 1991.

Lapsesta tehdään Suomen lainsäädännössä parisuhteen kiistakapula huoltoriidoissa.

Pomo homehduttaa koko työpaikan

Työpaikkapoliisi vahtii blogissani työpaikkojen ilmapiiriä.

Tässä työpaikassa ei viimeisten kuulumisten mukaan mikään ole muuttunut. Omistaja-yrittäjän kun ei tarvitse olla itsekriittinen; sen sijaan hänellä on mielestään oikeus arvostella muita, ilman mitään suhteellisuudentajua, jota edustaa esimerkiksi käsitys oikeudesta ja kohtuudesta.

Tunnelma entisessä työpaikassani on edelleen hirveä. Firman omistaja on pian 70-vuotias papparainen, joka pikkumaisesti hallitsee yritystään. Hän haluaa kontrolloida pienintäkin yksityiskohtaa, myös työntekijöiden henkilökohtaista elämää.
- Sinä olet antanut nyt lapsesikin pois, hän töräytti minulle innoissaan.
Vihdoinkin hän oli kuullut mehevän juorun minusta.
Olin ihmeissäni. Mistä moinen tarina on voinut lähteä liikkeelle? Minua hämmästytti ja hämäsi se, että jutussa oli toinen puoli totta. Mietin, kuinka paljon työnantaja tietää oikeasti.

Paljastui pian, ettei äijä tiennyt taaskaan oikeasti mitään.

Papparainen on ollut kovasti nuorten naisten perään. Hänet oli ollut aiempina vuosikymmeninä suorastaan maankuulu siitä, että hän kähmi nuoria työntekijänaisiaan. Tapauksia oli ollut useita. Pystyin helposti kuvittelemaan tilanteet: työnantaja mielistelee ja kehuu alaistaan työhuoneensa suojissa ja koettaa samalla liimautua kylkeen.


Työhuoneessaan hän uskalsi laukoa niin hirvittäviä asioita, että työntekijät eivät olleet uskoa korviaan. Nuorten naisten sukupuolimoraalia hän alkoi arvostella, heti jos oli kuullut jonkin juorun kylältä. Jutussa saattoi olla siteeksi totta, mutta hän teki oitis pitkälle meneviä, röyhkeitä johtopäätöksiä.
Vanhoja naisia hän soimasi siitä, etteivät he totelleet häntä orjallisesti. Yhtään rutiiniluontoistakaan päätöstä ei saa tehdä, jos siitä ei kerrota hänelle.

Papparainen antaa työntekijöilleen joka päivä tottelevaisuuskoulutusta. Pelkkä totteleminen ei hänelle tietystikään riittänyt: piti olla sitoutunut ja kuuliainen, omistautua yritykselle. Suurelle Oppimestarille riittää jonkinlaiseksi sitoutumisen merkiksi vain se, että työntekijä alkaa itselleenkin suureksi järkytykseksi itkeä äärimmäisen lannistavassa ja epäoikeudenmukaisessa puhuttelussa. Työnantajalle moralisoiva ja kontrolloiva primitiivimenetelmä on vain työväline johtaa yritystä; keinoista ja niiden laadusta hänen ei tarvitse välittää.


Yritykseen ensi kertaa saapuvat alkavat miettiä mistä ihmeestä voi olla kyse, kun he kuulevat että kommandiittiyhtiössä työskentelee omistajan entisiä ja nykyisiä vaimoja. Eläkehaaveen voimalla jaksava entinen vaimo näytti jo aikoja sitten luovuttaneen elämästä. Hän istui kuin kasvi pienessä toimistohuoneessaan ja laski palkkoja.


Nykyinen vaimo istuu huoneessaan, joka sijaitsee aviomiehen huoneen vieressä. Nykyinen pääjohtajan rouva on opettaja, jonka aviomies usein kutsuu huoneeseensa, kun papparainen alkoi soimata jotain puhutteluun kutsuttua työntekijää. Vaimo ottaa tekopyhän, siveyttä tavoittelevan omituisen ilmeen kasvoilleen ja istuu tuolissa kauniisti, siten kuten on opetettu: polvet yhdessä. Säärtä ei saa nostaa toisen päälle.

Vaimo pukeutuu usein sovinnaiseen polvipituiseen hameeseen ja naisellisuutta tavoitteleviin keinokuituisiin paitoihin. Hänen pukeutumistyylinsä yleensä vain vanhentaa häntä, joten Rouva Pääjohtajan Vaimo näyttää tyylittömältä haahkalta. Hiukset ovat pitkät ja kihartimella kiharretut. Tyyli on juuri niin 80-lukulaista, että ikäloppu aviomies näyttää olevan stylistina.




perjantaina, kesäkuuta 03, 2005

Vaihda lapsi koiraan!

Normatiivisesti tarkasteltuna lapsen korvaaminen perheessä koiralla on yllättävän vähän problemaattinen asia. Jopa lapsen vaihtaminen koiraan on itse asiassa helpompaa kuin olemme tulleet ajatelleeksi!

Koiran hoitoon oletetaan paneuduttavan ja sitouduttavan paremmin kuin lapsen kasvattamiseen; koira kun on pitkälle kehittyneessä teollisuusyhteiskunnassa "viaton luontokappale", joka edustaa kadotettua herkkää luontoyhteyttä, lapsi sen sijaan ei sitä ole. Lapsen asemasta voisin sanoa paljonkin, mutta sanon nyt tässä vain sen että lapsen katsotaan olevan osa naisen=äidin pätemisaluetta ja "ammatti"taitoa. Se on vaaratonta ammattitaitoa, joka ei kilpaile miesten ammattitaidon kanssa.

Koiran "vanhemmuus" on siis vaativampi asia kuin olla vanhempi lapselle. Koiran vanhemmuutta on problematisoitu ja ajantasaistettu eli päivitetty koko viime vuosisadan ajan, jolloin yhteiskunta kaupungistui ja teollistui. Koiran aseman parantaminen nähtiin tärkeänä, sillä koirastahan tuli perheenjäsen. Koira nähdään myös ihan eri tavalla avuttomana kuin lapsi, jolla on aina takanaan ja tukenaan naispuolinen vanhempi. (Äiti-sana on muuten niin latautunut ja värittynyt, että sitä on yleensä mahdotonta käyttää silloin kun pyritään analysoimaan asioita.)

Lapsen asema makaa vielä vanhoissa ikiaikaisissa pölyttyneissä normeissa, jotka perustuvat jonnekin kiertelevän paimentolaisuuden ja metsästyskulttuurin aikakaudelle, jolloin nainen ei voinut liikkua lapsikatraan kanssa yhtä paljon kuin mies.

Miespuolisen vanhemman rooli on lainsäädännössä ja viranomaiskäytännöissä ja käytännön sosiaalityössä kulkea täysin ulkoradalla.

Miehet ovat luoneet lain, jossa he voivat koskaan oikeasti kohtaamatta vanhemmuuttaan elää "vanhempina". Ja me naiset luulemme, että tällaisen lain vallitessa äitiys ja siihen liittyvä "valta" (lue: kaikki sosiaalinen ja taloudellinen vastuu) on etuoikeutemme.

Lapsi JA koira, molemmat pentuja. Grenadalla Karibialla helmikuussa 2005. Tuukka hoitaa koiravauvaa.

.

torstaina, kesäkuuta 02, 2005

Johtajaa pitää aina kritisoida

Miten arvostella yhdistyksen puheenjohtajaa? – Johdon kritisoiminen on muuten ihan hyödyllinen taito!

Silmätikukseni joutui Yksinhuoltajien ja yhteishuoltajien liiton uusi puheenjohtaja Bodil Rosengren, jonka ajatuksiin olen tutustunut eroperhe.netin keskustelupalstaa lukemalla. Ja sitä ennen seuraamalla liiton omaa keskustelufoorumia, ennen kuin vs. toiminnanjohtaja omavaltaisesti ja lupaa kysymättä sen viime kesänä sulki.

Kirjoitin viime viikolla eroperhe.netiin suunnilleen tällaisen keskustelun aloituksen, saamani vastaukset voitte käydä lukemassa keskusteluketjusta, josta tulikin aika pitkä. Aihe siis innosti ihmisiä, mutta keskustelu on sittemmin päättynyt.



Puheenjohtajan omituiset teesit

noin 10 väittämää


1)Yksinhuoltajuus on väärin isälle ja lapselle.

Ainoa järkevää lapsen huoltomuoto on yhteishuoltajuus ja ns. jaettu vanhemmuus ja vähintään laajat tapaamiset, mieluiten vuoroviikkoasuminen.

Bodilin selitys: Kaikki muut asumismuodot kertovat siitä, että lähi eli äiti riistää lapset isältään.
Äidin suunnitelmallinen vieraannuttamisprojekti siis alkaa rakentamalla sen perusta näin, yksinhuoltajuuteen ja tapaamattomuuteen.

Minun selitykseni: Syytetään siis kaikesta äitiä. Hänhän tässä muutenkin työn tekee, lapsen suhteen rakentamiseksi isään ja lapsen ensisijaisena ja ainoana kasvattajana ja hoitajana. Kaikki muut eli isä ja viranomaiset voivat vetäytyä lasten tulevaisuuden järjestämisestä sivummalle, isällä on laillinen ja normatiivinen lupa olla suorastaan passiivinen.
Kun isä voi Suomen lain mukaan käytännössä vetää vain lonkkaa koko huoltoprosessin ajan, pitää äidin pyristellä huollon järjestämiseksi.


2) Isälle lapsi alkaa tuntua vieraalta, jos isä ei näe lasta.

Bodilin selitys:Omaan lapseen on vaikea tutustua, jos ei ole elänyt yhdessä syntymästä saakka. Eli lapsen pitäisi olla entuudestaan tuttu, jotta häneen voisi tutustua.

Minun selitykseni: Tämä teesi jaksaa hämmästyttää minua. Eikö asetelma mene pikemminkin niin päin, että lapsi ala vierastaa tapaamatonta etävanhempaansa? Eikö kavereistani ja sukulaisistani pitäisi tuntua, että onpas vieras lapsi? Miksi kaverini eivät suorastaan kiroa, että onpa omituinen lapsi, apua enhän minä tunne tätä…


3) Etä syrjäytetään lapsen elämästä.

Bodilin selitys: Viikonlopputapaamiset tuntuvat hänestä turhanpäiväisiltä. Siksi motivaatio tavata lasta laskee.

Minun selitykseni: Kumman hiljainen tämä laaja etähuoltajien joukko on. Viikonlopun kestävät tapaamiset ovat etistä kai niin ikäviä, syystä tai toisesta, että moni haluaakin jättää ne kokonaan väliin. On tietysti raskasta olla lapsen kanssa viikonlopun ja palata taas arkeen.
Ydinperheissäkö on muka se tilanne, että viikonloppua ja arkea ei voi erottaa toisistaan; vanhempien työ kun ei pahasti lastenhoitoa haittaa arkenakaan? – Ei ole! Kyllä moni ydinperhevanhempikin tapaa lapsensa paremmin vasta viikonloppuna.


4) Rahan maksaminen vieraannuttaa etän.

Bodilin selitys: Etän suhde lapsiin lähenee, kun elatusmaksuja ei tarvitse maksaa. Ilmeisesti siis etän kaikenlainen muu kommunikointi lasten suuntaan lisääntyy, kun hän voi irrottautua käytännöllisemmistä ongelmista eli elatuksesta ja siirtyä henkisempien asioiden pariin eli kuuntelemaan lastaan kohtaamalla hänet kasvokkain.

Minun selitykseni: Rahalla me konkretisoimme elämässämme paljon muitakin tärkeitä ja isoja asioita. Raha yksinkertaisesti liittyy kaikkeen merkittävään ja merkitykselliseen. Raha saattaa olla lapsen ja etävanhemman välillä elintärkeä napanuora.


5) Isä kärsii, kun lapsi syntyy.

Isä joutuu sivuun ja kärsii tilanteessa, kun nainen synnyttää ja luo ensimmäisen yhteyden lapseen.

Bodilin selitys: Isä vieraantuu lapsesta, koska nainen kantaa yhdeksän kuukautta ja synnyttää, lapsi olisi aidosti läheinen isälle vasta kun hän synnyttää itse.

Minun selitykseni: Kuinka moni nainen lasta helliessään muistelee synnytyskokemuksiaan? Entä raskaana oloa? Kuinka monta yksittäistä muistoa naisella on enää raskaudesta, kun siitä on jo yli kaksi vuotta aikaa? Parhaat kokemukset kasvavan lapsen kanssa ovat vasta tulossa!


6) Isä suree lapsen syntymää.

Bodilin selitys: Nainen tekee piruuttaan lapsen miehelle. Lapsen syntyminen on tietysti omiaan konkretisoimaan miehelle sen, kuinka vieras lapsi hänelle onkaan.

Minun selitykseni: Isä on iloinen kuullessaan raskausuutisen. Jossain vaiheessa hän tulee toisiin ajatuksiin, sillä melankolinen ja sureva isä on oikestaan aika komea ja myyttinen hahmo. On hienoa, että voi esittää kärsivänsä jostain.


7) Naisen ei pidä vaatia elatusmaksua jos isä ei halua lasta.

Bodilin selitys: Viimeistään elatusmaksun maksaminen vieraannuttaa etän kokonaan lapsesta? Nainen tekee lapsen itsekkäiden tarpeittensa takia, jolloin hänen kuuluu itse maksaa lapsen kulut. Naisen pitää tehdä lapsi vain neuvottelemalla asiasta ensin isän kanssa, miehen täytyy tietää mitä on tapahtumassa.

Minun selitykseni: tässä ollaan lähellä mallia, että naisen ei saisi pyytää yhteiskunnalta myöskään elatusapua lapsen elatukseen. Bodil menee tässä pahasti harhaan, että lapsen syntyperä antaa lapsen otsaan kastimerkin. Tietääkö nainen itsekään aina niin tarkkaan mitä on tapahtumassa, hänen kehosssaan ja hänen kehonsa ulkopuolella?


8) Lähit riistävät lapset etältä.

Bodilin selitys: Lähi vieraannuttaa isän lapsista ja tietysti lapset isästä. Etähuoltajaa ei pidetä enää vanhempana, häntä ei lasketa joukkoon, hänet jätetään vain elatusmaksujen maksajaksi, lompakoksi.

Minun selitykseni: Riittää, että etähuoltaja lakkaa eristämästä itseään. Ja niistä elatusmaksuista kannattaisi tosiaan huolehtia peräti nykyistä paremmin, suomalaiset veronmaksajat maksavat vuosittain elatusapukuormasta kymmeniä prosentteja.


9) Etät vaiennetaan.

Etähuoltajat (jotka siis ovat Bodilin ajattelun mukaan sukupuolettomia, joko miehiä tai naisia) eivät esitä vaatimuksiaan, koska sosiaaliviranomaiset ovat penseitä heitä kohtaan.

Bodilin selitys: Äiti (Bodilin puheessa tämä sana on tietysti sukupuoleton neutri) vieraannuttaa isän (sukupuoleton) sosiaalitoimen virkakoneistosta? Äiti sanelee, että hän ryhtyy lähiksi.

Minun selitykseni: kyllä jokainen itsenäinen kansalainen tietää, että järjestelmää voidaan alkaa muuttaa myös viranomaiskäytäntöjä kritisoimalla. Suomessa on laskettu jopa väkevän viinan veroa ja autoveroa.


10) Mutta emmekö kuuntelisi jälleen mitä etällä olisi sanottavanaan?

En tiedä mitä ääniä Bodil kuulee tässä kohdin.

Minun selitykseni: Miehiset etävoimat eivät ärähdä, kun ovat valitettavan tyytyväisiä nykytilanteeseen. Etävanhemmuus on heille taloudellisesti ja ajankäytöllisesti hieno systeemi.


11) Sukupuolella ei ole merkitystä.

Ongelmien synnyssä sukupuolella ei ole merkitystä, ainakaan sitä ei tarvitse pohtia ongelmia ratkaistaessa.

Bodilin selitys: sukupuolikysymyksen nostaminen pöydälle vieraannuttaa etät ongelmasta.
Pitää puhua vain etähuoltajista ja lähihuoltajista, sillä se on neutraalius luo tasa-arvoa. Sukupuolisopimus ei aiheuta ongelmia, vaikka etät kärsivätkin siitä, että sosiaalikoneisto ja äidit (jotka voivat siis ilmeisesti olla kumpaa tahansa sukupuolta) nujertavat heidät ja tukkivat heidän suunsa.

Minun selitykseni: Pitäisikö tästä ajatella, että etähuoltajat ovat sittenkin hyvin tasa-arvoisia lähihuoltajien kanssa?

keskiviikkona, kesäkuuta 01, 2005

Amerikkalainen kaksinaismoralismi sucks!

Sensuroiko amerikkalainen kaksinaismoralismi lapseni rantakuvat? Tätä olen pohtinut, kun eilen huomasin, että nettialbumini ei enää toimi albumtown.comissa. En tiedä mikä on syy, koska myöskään mitään ilmoitusta sähköpostiini en ole saanut sivuston ylläpitäjältä.

Ehkä sivuston omistaja haluaisi, että liimailen mustia lappuja photoshopissa kaksivuotiaan pikkupojan pyllyn ja pippelin päälle. Mielestäni nämä mustat peitteet oikein komentaisivat kaikkia käyttämään likaista mielikuvitustaan. Ne peräti legitimoivat harrastuksen.

Olen rankasti sillä kannalla, että en ala lapsen alastomuutta sensuroimaan. Lapsi ei ole pornografiaa. Kaikissa meissä asuva pedofiilipervo löytää kohteita mistä vain, minä en haluaisi kulttuurin asettavan rajoja itselleen näiden pervojen mielenliikkeiden mukaan.

.
Tuukka Tobagossa helmikuussa 2005. Hän löysi kaverinsa Toyan aurinkolasit.