keskiviikkona, kesäkuuta 15, 2005

Adoptio on ratkaisu vanhemmuuteen

Adoptioon antaminen on Järjestelmän ratkaisu vanhemmuuden ongelmiin.


Kuulostaa rajulta, mutta lapsen antaminen pois adoptioon on Suomen lainsäädännön tarjoama liki ainoa työväline vanhempien ja ennen kaikkea lapsen ja etävanhemman väliseen kommunikointiin.

Adoptioon turvautuvat vanhemmat ja virkamiehet joutuvat tukeutumaan ihan väärään lakiin, mutta ehkä kaikkien tulisi olla kiitollisia edes tästä työvälineestä, kun muita ei ole.

Eron jälkeisissä lapsen huoltoneuvotteluissa lainsäätäjä on ajatellut minimaalisesti lapsen etua, oikeastaan tuskin lainkaan. Siksi etävanhemman huomiota tavoitteleva lähivanhempi (lue: lapsi) voi perustellusti ajatella, että kaikki hänen lapsen tulevaisuuden rakentamiseksi tekemänsä työ tapahtuu siksi jossain ihmeellisesti lumemaailmassa ja fantasiaulottuvuudessa, sillä lapsen etu ei oikeasti realisoidu. Lapsen etu on silkkaa puhetta ja valehtelua. Suomen laki on säädetty vanhakantaisten sukupuolinormien mukaan, vanhentunutta sukupuolisopimusta kunnioittaen.

Moni asia on suomalaisessa yhteiskunnassa jo muuttunut, alkaen teknologis-taloudellisesta kehityksestä, miksi sukupuolisopimus ei tunnu muuttuvan oikeasti, reaalisesti ja dramaattisesti koskaan? Pitäisikö meidän siis yhä kiitollisina tyytyä johonkin alkeelliseen polttomoottoritekniikkaan, sen sijaan että ohjaisimme kaikkea tekniikkaa tietokoneella?


Normit ohjaavat
koneistoa ja
virkamiehiä


Valitettavasti viranomaiset ja järjestelmä päätöksillään ja työllään tukevat aktiivisesti ummehtuneiden ja käytännön nykyelämää haittaavien normien olemassaoloa. Lainsäädännön uudistamisesta pitäisi siis aloittaa. Ja ihan ensiksi pitäisi aloittaa siitä, että asiat eli järjestelmän virheet tunnustetaan ääneen! Ilman sitä ei voi odottaa, että lainsäädäntö muuttuu.

Ennen kuin lainsäädäntöä ja käytännön elämää uudistetaan, olisi virkamiesten irtaannuttava normatiivisesta ajattelusta, heidän olisi ymmärrettävä kuinka normit (eli luulot ja uskomukset) hallitsevat heidän päätöksiään ja ratkaisujaan. Olen ällistyneenä havainnut, että virkamiehet eivät nimittäin tunne lapsen oikeuksien ja vanhemmuuden perusasioita.

Olen tavannut ainakin kolme eri Helsingin sosiaaliviraston virkamiestä, jotka ovat heti suoralta kädeltä valmiita väittämään, että yksinhuoltajamies ei voi adoptoida lasta Suomessa. Väärin! (Eräs virkamiehistä oli muuten sosiaaliviraston osastopäällikkö Outi Arponen, jonka hallintoon adoptiot kuuluvat. Hämmästyttävää on myös, että nämä virkamiehet oikeasti käsittelevät työssään lasten adoptointiasioita!) Tuollainen väite juoruaa paljastavasti siitä, että virkamiehet kumartavat ensin myötäsukaisesti vallitseville normeille, ja vasta sitten he saattavat, jos kiinnostusta riittää, katsoa Suomen lainsäädännöstä, mitä laki asiasta sanoo.

Sosiaaliviraston tietämättömyyteen ja luulotteluun perustuva ajattelutapa vain vahvistaa lainsäädännön puutteita, joita ovat esimerkiksi toteutumatta jäävä ”lapsen etu” ja toteutumatta jäävä miehen täysivertainen vanhemmuus naisen eli äidin rinnalla.

Sosiaaliviraston virkamiesten kannattaisi lukea Suomen lakia, eikä vain jumia ja marinoitua normeissa ja konventioissa, jotka eivät todellakaan ole kirjallista ja pätevää faktaa, vaan luuloja ja uskomuksia. Muuten emme pääse ikinä eroon lapsen ja vanhempien etua vahingoittavasta sukupuolisopimuksesta.

Viranomaisten väärät väitteet ja tietämättömyys osoittavat, kuinka virkamies katsoo voivansa olla sidoksissa ensisijaisesti kulttuurisiin normeihin, ja vasta sitten, jos jaksaa, voi tutustua Suomen lakiin. Virkamiehillä on tietämättömyyttä ihan lainsäädännön perusasioista, ja silti virkamiehet perustelevat toimintaansa ja hölmöjä lapsen edun vastaisia päätöksiä sillä, että laki vaatii näin tekemään. Heh, kun nyt edes perehtyisitte siihen lakiin!

Lyhyesti: virkamiehet toimivat tukeutuen ensisijaisesti hyvin vanhanaikaisiin ja lapsen etua heikentäviin kulttuurisiin normeihin, joille he hakevat vain jonkinlaista ohutta tukea Suomen laista. Normit tulevat siis ensin, Suomen laki vasta sitten, vaikka normien ja lain välillä olisi ristiriita. Ja ne normithan näissä vanhemmuuden ja lapsen ja vanhemman suhteen rakentamisasioissa perustuvat erittäin vanhanaikaiseen, paimentolaiskulttuurin ajalta periytyvään sukupuolisopimukseen.


Isä ei ole
oikea vanhempi


Tunnen vanhemman ja erityisesti lapsen aseman hyvin turvattomaksi tässä järjestelmässä.

Seuraavassa puhun tapauksesta ja virkamiehestä, jotka tunnen. Tämä on hyvä ja erikoislaatuinen esimerkkitapaus, kuinka vanhentuneet sukupuolinormit istuvat vielä tiukasti rakenteissa:

Kun vanhemmat ovat päässeet lapsen adoptioon luovuttamisprosessissa niin pitkälle, että adoptiovirkamies pyytää vanhemmilta allekirjoitusta, alkaa virkamies vielä tässä vaiheessa terapoida vanhemmuuden kohtaamista vältellyttä etävanhempaa. Hämmästyttävää. Miespuolinen etävanhempi kun olisi yleensä tarvinnut jo vanhemmuuden alkumetreillä ihan toisen tyyppistä terapiaa kuin hyssyttelyä adoptioprosessin loppumetreillä. Adoptiovirkamies koettaa vielä finaalissa löytää vian lähivanhemman eli äidin psyykestä, vaikka syyt adoptioon olisivat puhtaasti rakenteelliset: lainsäädäntö ja kulttuuriset normit eivät toimi lapsen edun puolesta.

Järjestelmä
hyssyttelee
vastuuta isälle


Virkamies pehmentelee ja pyöristelee adoptiota isälle, mikä on ideatonta ja eräällä tavalla tilanteen vakavuutta väistelevää terapointia. Tässäkin mielessä järjestelmä, tämä massiivinen hyvinvointivaltion koneisto reagoi ihan väärään asiaan ja väärään aikaan. Ihmiset – ja lapset – eivät saa apua silloin, kun apua tarvittaisiin. Lainsäädäntö kaipaa muutosta, sillä muutos on näin vakavissa asioissa saatava jämerästi rakenteisiin.

Järjestelmä pyrkii siis kaikin tavoin hyssyttelemään, pehmentelemään ja väärällä tavalla terapoimaan miesten vanhemmuutta, ikään kuin vanhemmuus ei heille aidosti kuulu. – Ja eihän se kuulu, meidän kulttuuristen normiemme ja lainsäädäntömme mukaan ajateltuna.

Ummehtuneet kulttuuriset normit (jotka ovat kokoelma erilaisia uskomuksia ja luuloja) siis sanelevat virkamiehen mielestä sen, miten hän käytännössä työnsä suorittaa ja mitä hän tavoittelee. Se on hyvin vahingollista vanhemmuuden rakentamisen ja lapsen edun kannalta, sillä vanhoista normeista ei ole yleensä apua nykyaikana, nykypäivän elämää elettäessä.

Adoptiovirkamies on tietysti tyytyväinen isää terapoidessaan, että hän pystyy kaivamaan jonkinlaista lähivanhemman psyykeeseen liittyvän syyn. Sellaistahan Järjestelmä rakastaa. Siten Järjestelmä välttyy kohtaamasta sitä tosiasiaa, että vanhemman ja lapsen suhteen rakentumisen estää tosiassa ihan normeista, lainsäädännöstä ja itse sosiaalijärjestelmästä löytyvät
rakenteelliset syyt, EI naispuolisen vanhemman PSYYKE.




.
Mitä lienevät nämä pienet keltaiset kukat Kaisaniemen kasvitieteellisessä puutarhassa, 12.6.2005?

Ei kommentteja: