lauantaina, kesäkuuta 04, 2005

Parisuhde ei kuulu vanhemmuuteen

(Teen tässä lisäyksen jälkikäteen, liitän linkin Helsingin Sanomien vasta-avatulle keskustelualueelle, jossa tätä aihetta sivuaa 10.6.2005 miesaktivisti Jyrki Tarkkonen.)


Eroperhe.netistä löytyy aiheesta aloittamani keskustelu.

Vanhemmuus pitää erottaa parisuhteesta. Sitä ei tehdä, mikä vahingoittaa lapsen asemaa perheessä ja molempien vanhempien lapsena. Parisuhde sekoitetaan perusteetta vanhemmuuteen, vaikka niillä ei ole mitään tekemistä keskenään. Vanhemmuus on lapsen ja vanhemman välinen suhde.

Normit ja niihin perustuva nykylain henki on se, että vanhemmuus on muka parisuhteen osa-alue. Siksi lainsäätäjä uskoo, että isä ja äiti selvittävät lapsen huoltoriidan keskenään ja nimenomaan niin, että neuvotteluosapuolina ovat isä ja äiti, ei isä-lapsi ja äiti-lapsi.

Miksi lainsäätäjä ei olisi jo voinut hiukan lieventää käsityksiään, kuten esimerkiksi siten että parisuhde olisi vanhemmuuden yksi osa-alue, eikä toisin päin?

Olen lukenut tänään Sosiologinen ajattelu (Vastapaino1997). Luin kirjan ensimmäisen kerran vuonna 2000. Silloinkin kirja innosti, mutta nyt tajuan paremmin sisällön punaisen langan. Kaikenlaiset raja-aidat ovat keinotekoisia; luonto itse ei eristä ihmistä toisesta. Ihmisen täytyy hyvin tietoisesti rakentaa muuri itsensä ja muiden (ns. muukalaisten) välille.

Bauman muistuttaa, että sosiologian klassikoihin kuuluva Max Weber erotti työelämän perhe-elämästä, mikä johti työelämän kukoistukseen. Ihmiset alkoivat luoda uraa kodin ulkopuolella. Baumanin ja Weberin mukaan moinen moderni edistysaskel on välttämätön tämän kehittyneen yhteiskunnan perustana.

.
Max Weber (1864-1920)

Moderni aika odottaa seuraavaa kehitysaskelta, jota ei jostain syystä ymmärretä ottaa. Vanhemmus on erotettava parisuhteesta. Se mahdollistaisi vanhemmuuden vankistumisen ja peräti uudelleen syntymisen. Lapset saisivat sen jälkeen äitejä ja erityisesti isiä.

Lapsen huoltoriidat eivät yleensä aiheudu lapsesta, vaan vanhempien välisestä suhteesta.
Käytän nykyään äidistä nimitystä naisvanhempi ja isästä miesvanhempi. Isä- ja äiti-termit ovat värittyneet niin vahingollisesti, että termien käyttö estää analyyttisen ja rationaalisen ajattelun.

Vanhemmuuden erottaminen parisuhteesta on suorastaan välttämätöntä kaikelle sukupuolten välisen tasa-arvon kehitykselle. Nainen ja mies eivät voi koskaan olla sosiaalis-ekonomisesti tasa-arvoisia, jos naisen vastuulla on lasten ja parisuhteen eli ns. perheen tunnetalouden hoitaminen. Naisen vapauden esteet on tehtävä ja manifestoitava näkyviksi.

Vääristynyt ajattelu, jossa vanhemmuus määrittyy parisuhteen kautta, vääristää myös käsityksemme perheestä. Jumiudumme traditionaaliseen ajatteluun, jossa ei tarvitse miettiä arvoja ja ajattelun oikeutusta (usein hämmästyttävän suuresti arvostetun traditionaalisen ajattelun luonne on juuri tämä: arvoja ja oikeutusta ei tarvitse pohtia). Traditionaalisen ajattelun mukaan vain ydinperhe on oikea perhe.

Lapsesta tulee huoltoriidoissa, jotka normatiivisesti perustuvat vanhempien parisuhteeseen, kauppatavara. Samanlainen vaihdonväline on myös naisen ruumis – sitä tukee jopa vanhemmuus, joka käsitetään osaksi parisuhdetta.

Lapsi on huoltoriidassa kauppatavara, joten on helppo uskoa kuinka virheellinen ilmaisu on lainkäytön perustana oleva ”lapsen etu”. Se kun toteutuu lähinnä vain tapauksissa, joissa lapsi kärsii kotonaan väkivallasta.

YK:n lasten oikeuksien sopimuksessa sanotaan lapsen edusta näin:

· Lapsen edun tulee olla ensi sijalla aina, kun tehdään lapsia koskevia viranomaispäätöksiä, lakeja tai muita yhteiskuntapoliittisia ratkaisuja yhteiskunnan kaikilla aloilla.
· Lapsen edun on luonnollisesti määrättävä myös vanhempien (tai lapsen muiden huoltajien) toimintaa (artikla 18).
· Lapsen ja vanhempien (tai huoltajien) etu voi olla ristiriidassa.

Olemme Suomessa vielä kaukana näistä tavoitteista, jotka siis jäävät pelkiksi ihanteiksi, vaikka Suomi ratifioi YK:n lapsen oikeuksien sopimuksen kesäkuussa 1991.

Lapsesta tehdään Suomen lainsäädännössä parisuhteen kiistakapula huoltoriidoissa.

2 kommenttia:

Junakohtaus kirjoitti...

Mielenkiintoista.

Minäkin olen sitä mieltä, että mies ja nainen eivät koskaan voi olla tasa-arvoisia niin kauan, kuin nainen katsoo oikeudekseen hoitaa perheen ja parisuhteen tunnetalouden.

Mistäs päästä meinasit tätä ryhtyä purkamaan?

Timo Honkasalo kirjoitti...

Johtunee ehkä osin omasta historiastani kaksinkertaisen avioerolapsena, mutta silloin kun vielä harkitsin lasten hankkimista, oli sen tekeminen parisuhteen puitteissa ehkä pohjimmaisena listalla. Muihin vaihtoehtoihin kuului homman hoitaminen tiukasti kaveripohjalta, lesbon tai lesboparin kanssa tai jopa adoptoimalla lapsen toisen heteromiehen kanssa.

Tärkeintä vanhempien välisessä suhteessa pitäisi olla sopuisuus ja yhteistyökyky, eikä ole mitenkään itsestään selvää, että seksin harrastaminen edistää tätä yhtään. Oman kokemukseni mukaan asia on aivan päinvastoin, ystävyyssuhteet ovat keskimäärin paljon kestävämpiä kuin sukupuolisuhteet. Ei lapsen hyvinvointi ei ollenkaan edellytä seksiä vanhempien välillä, eikä sitä tarvita lapsen alkuunpanemiseenkaan, nyt kun muumimukit on keksitty. Yhteinen vanhemmuus pitäisi nähdä enemmänkin yhteistyöprojektina kuin emotionaalisena ihmissuhteena. Ajatus, että lapsia hankitaan parisuhteen lujittamiseksi, pitäisi tuomita kokonaan, se on pahemman luokan lasten välineellistämistä. Lapset ovat ihmisyksilöitä, eivät vanhempiensa sukupuolielämän jatke.

Vanhemmuuden pinttyneitä rakenteita voisi päästä ehkä purkamaan adoption puolelta. Koska adoptio ei edes vaadi sukusolujen vaihtoa vanhempien kesken, voisi olla helpompaa kyseenalaistaa se, että adoptiovanhemmuudenkin pitäisi perustua sukupuolisuhteelle. Yhtä hyvin kuin siitä, että adoptiovanhempien pitäisi olla eri sukupuolta, pitäisi päästä eroon siitä, että heitä pitäisi olla maksimissaan kaksi. Ylipäätään olen sitä mieltä, että kaksi vanhempaa on useimmille lapsille liian vähän, ja lapsen taloudellisen turvallisuuden kannaltakin olisi edullista, jos vanhempia olisi useampia. Täten pitäisi tietenkin päästä eroon myös biologisen vanhemmuuden erityisasemasta sekä sosiaalisesti että juridisesti, ja saattaa sosiaalinen vanhemmuus etusijalle.