keskiviikkona, elokuuta 31, 2005

Peniksen seikkailut

Voiko seksin ja politiikan yhdistää luontevasti? - Kyllä voi. Tässäpä pieni pakina kevennykseksi. Peniksellä on aina historian aikana tehty politiikkaa.


Monica Lewinsky imi minua innokkaasti. Hän oli kuin suuri boakäärme, joka kiemurteli varressani ja nieleskeli kokonaista saalishiirtään. Lewinskyn pullea vyötärön seutu ja tukevat reidet tuntuivat antavan lisärytmiä, kun rasvakudoksen värähtely eteni hänen lantiostaan ylöspäin kehossa. Pehmeä rasvapatja tärähtelee suloisesti, kuin oman rytmitajunsa mukaisesti, aina vähän jälkijättöisesti. Lewinsky tuntui olevan kiinni minussa koko muhkealla vartalollaan.

Sittemmin Monica kertoi elämäkerrallisessa kirjassaan "Monica's Story", että hän harjoitteli taitojaan eroottisia puhelinkeskusteluja varten. Clinton soitti Lewinskylle, kun maailma näytti jälleen olevan sekaisin ja halusi puhelinseksiä. Lewinsky joutui hiukan pinnistelemään, jotta olisi onnistunut Clintonin seisottamisessa. Puhelinseksi saattaa olla aika vaikeaa, jos ympäristö on levoton. Sen sijaan suuseksi onnistuu pääsääntöisesti aina. Annoin Clintonille jälleen räjähtävän nautinnon. Lewinsky oli sen verran viritellyt itseään tätä kohtaamista varten, että hänen silmäripsensä räpsyivät ripsivärin painosta.

Minä olin nyt Valkoisen talon iso herra. Palvelijani Bill Clinton teki minulle pyyteettömän uskollisesti töitä. Clinton oli usein valmis tekemään vuokseni suuria uhrauksia, vaikka minä olin kyllä sitä mieltä ei tarvitsisi. Hän ei nimittäin ymmärtänyt, että en minä niitä kotkia ja hampuuseja tarvinnut terapiakseni. Pysyin terhakkana muutenkin. Lewinskykin oli miltei tukehtua, kun hän kiskoi minuun lisää verenkiertoa.

Purkauksen jälkeen minä makasin lötkönä Clintonin jalkovälissä. Kiihkeä Lewinsky viritteli jälleen huuliaan; hän lipoi merkitsevästi ylähuultaan ja Clinton parahti säikähtyneenä. Oi ei, ei nyt vielä, minun pitää ensin allekirjoittaa eräs lakiehdotus, joka juuri äsken hyväksyttiin. Kynä, missä on kynä, Clinton hapuili välinettä työpöydältään.

Lewinsky osasi hommansa, mutta mielestäni Hillary Rodham-Clinton on paljon pornoisempi. Hän on erittäin taitava suihinottaja ja muutenkin hän on hyvin aikaansaapa petihommissa. Hän osasi vatkata ja veivata minua lantiollaan. Miten tiukkalihaksinen Hillary muuten onkaan! Minua Hillary on kohdellut aina hyvin. Oloni on ollut juhlallinen kuin viiden tähden hotellissa. Muistelen suurella kaipauksella, kun Hillary otti minut aina iltaisin kouraansa, silitteli palleja ja loi rentoa tunnelmaa. Välimatkat ikävästi estävät nämä kohtaamisemme.

Ajatuskin Hillarysta sai minut nytkähtämään innosta. Hän osasi virittämisen taidon, hän teki minusta aina todellisen tykin. Hillaryn kaltaiset keski-ikäistyvät feministit ja poliittiset intoilijat ovat meidän penisten mielestä paljon seksikkäämpiä kuin miehet myöntävät. Miehet mielellään jahtaavat nuoria ja avuttomia, vaikka he ovat meille peniksille usein ikimuistoisia kärsimyksiä.

George Bushien, isän tai pojan, pippeli en haluaisi olla. Republikaanien oikeistolainen ohjenuora on, että kukin on itse vastuussa omasta onnestaan. Me penikset satutaan olemaan sellaisia, että meidän on kohdattava toisia, ennen kuin olemme tyytyväisiä. Olemme täysin riippuvaisia muista. Teemme koko ajan yhteistyötä. Mitä suurempi läheisyys ja intensiivisempi hankaus, sitä parempi lopputulos. Yksin ja itsenäisesti ei synny mitään. Tarvitsemme ihoa, kättä, naisensukupuolielintä.

Republikaani jättää hyvänkin mulkun pyörimään orpona tuulessa.


Asiasta viidenteen. Uusimpia otoksiani, valokuviani, löydät tästä nettialbumista.
Albumtownin albumissa ei kannata käyttää slidehow'ta, vaan kuvat pitää näpsäytellä auki yksi kerrallaan. Valitettavasti slideshow heittää kuvat monitoriin jättimäisinä.

tiistaina, elokuuta 30, 2005

Kiltit tytöt terapoivat miehiä

Eilisessä Yksinhuoltajien ja yhteishuoltajien liiton järjestämässä paneelikeskustelussa puhuttiin elatusavun oikeasta määräytymisestä. Paneelissa keskustelussa ei ollut lukkoon lyötyä päämäärää, vaan työvälineitä elatusavun määrittelemiseksi tarkasteltiin eri asian kyljiltä.
Tapahtumasta kerrottiin Helsingin Sanomien Minne mennä –osastolla, mutta yleisöä oli silti laihasti. Alan uskoa siihen väitteeseen, että lapsen huoltokysymyksistä puhuminen on epätrendikästä ja se koetaan sosiaaliaiheeksi, joka tartuttaa kurjuutta asiaa seuraaviinkin.

Lapsen huollosta keskusteltaessa ei ajatella, että senhän pitäisi laista löytyvän ”lapsen edun” käsitteen nimissä oikeasti olla lapsen tulevaisuuden rakentamista, tulevaisuuden henkisten ja materiaalisten edellytysten mahdollisimman tukevaa turvaamista. Me vanhemmat ja muut aikuiset sen sijaan näytämme pitävän selviönä, että lapsen huollon järjestely on aina negatiivisen lopputuloksen antava projekti. Ihmiset joutuvat tuon ajattelutavan vangiksi, vaikka he ovat tarmokkaasti etsimässä oikeaa elatustasoa.

Huoltokysymysten negatiivinen leima vaivaa ihan samalla tavalla erovanhempia kuin ulkopuolisiakin, vaikka erovanhemmat voisivat itse käytännössä terapoida aktiivisesti itseään siten, että järjestelevät lapsen elatuksen ja muun huollon mahdollisimman hyvin. Erovanhempienkin alkuoletus heti huoltokysymyksiin törmättäessä ja vielä myöhemmin huoltoneuvottelujen aikana tuntuu olevan, että lopputuloksen ei tarvitse turvata lapsen elämää ja sen edellytyksiä; riittää että vanhemmat säilyttävät tunteen, että lapsen huolto järjestetään korrektisti.

Kaikesta tästä konsensushakuisuudesta ja todellisten lapsen etua koskevien ongelmien piilottelusta huolimatta lapsen huoltokysymysten pohtimisella on selvästi huono imago. Huoltokysymykset halutaan työntää syrjään, niiden pohtiminen ei houkuttele, vaikka ne ovat tärkein asia jolla yksittäisen ihmisen kasvu kansalaiseksi turvataan. Pitäisikö meidän vanhempien ja kaikkien aikuisten alkaa siis jo puhua rehellisesti lapsen huollosta ja yleisemminkin lapsen oikeasta, aidosta edusta tässä yhteiskunnassa? Lapsilla on vakavia sosiaaliseen asemaan ja taloudelliseen turvattomuuteen liittyviä ongelmia, mutta me naiset edelleen keskitymme vain jakamaan terapiaa miehille, jotka etäisinä tutkitusti ovat pienituloisempia kuin lähiäidit.

Erolapsen asemaan ja lapsen huoltoon (huoltajuus, asuminen, elatusmaksu ja tapaamiset) liittyvät ongelmat on demonisoitu siksi, että niitä ei rohjeta tarkastella rehellisesti. Lapsen vaikeat sosiaalis-taloudelliset ongelmat halutaan vääntää lähivanhemman eli äidin psyyken ongelmiksi, vaikka lainsäädäntöä ja sosiaalisektorin käytäntöjä uudistettaessa pitäisi pureutua ongelmavyyhden ytimeen: sukupuolisopimuksessa määriteltyyn naisen ja miehen väliseen työnjakoon. Tämä työnjako on jo pahasti vanhentunut nykypäivän vanhemmmuudessa ja nykypäivän lasten tarpeita huomioitaessa. Silti tämä pölyttynyt sukupuolisen työnjaon malli säätelee yhä vahvasti vanhemmuutta.

Oli opettavainen tuokio seurata entisen puheenjohtajan Maria Guzeninan taivalta Yksinhuoltajien ja yhteishuoltajien liiton keulakuvana ja johtajana. Lyhyydestään huolimatta hänen kautensa kertoi paljon siitä, millainen imago on yleensä erolapsen ongelmilla. Viihdemaailmassa julkisuutensa rakentanut Maria Guzenina katsoi viisaammaksi, että hän vetäytyy pois sosiaaliongelmien parissa painiskelevasta liitosta. Liiton ajamat asiat alkoivat varmasti tuntua uhkana viehätysvoimaa vaativalle julkkiksen asemalle. Lisäksi hänen ongelmanaan varmasti oli myös se, että erolasten ongelmien ratkaisemiseen tarvitaan vallitsevien rakenteiden (mm. sukupuolisopimus) rikkomista, mikä edellyttää puheenjohtajalta muutakin kuin miellyttämistä ja viehättävänä olemista. Lasten huolto-ongelmat ovat mediassa epäseksikäs aihe.

Eilisessä keskustelutilaisuudessa kuultiin muutama hyvä puheenvuoro. Vieressäni istui asianajaja Maria Pöyhönen, joka ruoti hämmästellen keskustelun linjaa. Hänen mielestään keskustelussa ei oltu toteuttamassa ainakaan lapsen etua. Joku yleisössä istunut nainen muotoilikin osuvasti, että keskustelu lapsen elatusavusta kääntyy kuin itsestään selvästi toimeentulotukiasiaksi eli aletaan hakea sitä minimiä jolla lapsi elää ja hyväksytään kuin annettuna, että erolapsesta tulee kunnan toimeentulotuen asiakas.

(Jos minä tarvitsisin lapsen huoltoasiaan juristia juuri tällä hetkellä, kysyisin hommaan ensimmäisenä Maria Pöyhöstä. Ajattelevia asianajajia on harvassa.)

Maria Pöyhönen huomautti, että paneelitilaisuuden kaltainen ”kilttien tyttöjen keskustelu” ei paranna lapsen asemaa. Niinpä. Kiltit tytöt rientävät apuun sinne, missä arvelevat miesten tarvitsevan terapointia ja vastakkainasettelun poistamista. Miehistä ei ole kiva, jos heille tulee syyllinen olo. Ja sellaista epämukavuuttahan naiset eivät miehille halua – olkoonkin vaikka syyllisyys kertoisi realismin tajusta ja olisi ihan rationaalinen johtopäätös.

Pöyhönen muistutti, että nykyisen elatusapujärjestelmän iso ongelma on, että tavallisessa yksinhuoltajaperheessä, jossa lähivanhempi käy työssä, etävanhemman ei koskaan tarvitse maksaa enempää kuin 300 euroa kuukaudessa.

[Teen tähän korjauksen jälkikäteen. Heh, kunpa olisikin noin, että normaalituloinen lähivanhempi saisi 300 euroa miljonääri-isältä. Asia taitaa olla kuitenkin niin, että käytössä olevat elatusapujen laskentatavat edellyttävät, että 300 euroa saavan lähivanhemman pitää olla lähes täysin tuloton, jotta hänen lapsensa siis saisi elatusapuna 300 euroa, lähivanhempi (tavallisesti siis äiti) saa ansaita vain 100 euroa kuussa. Sehän on vain viikkorahan suuruinen tulo. Eli jos äidillä on vähänkään tuloja, lapsen elatusapu tipahtaa oitis niin alas, että oikeasti lasta ei sillä summalla elätetä.]

Pienituloinen etä maksaa siis suhteellisesti ottaen hirvittävästi enemmän kuin hyvätuloinen. Etävanhempien turvana on siten jo nyt hyvin yksinkertainen malli, joten ainakaan kohtuuttomuudesta panelistien ja yleisön ei tarvinnut itseään eilen syyttää. Sen sijaan etävanhempien eli miesten terapoimisessa on tietysti meillä naisilla vielä paljon työkenttää, ja tätä sarkaa kynnettiin myös eilisessä keskustelussa. Tunnetalouden hoitohan on naisten kunniakas tehtävä.

Pöyhönen hämmästeli miksi naiset luopuvat saavutetuistakin eduistaan. Hänen mukaansa lapsilisän yksinhuoltajakorotusta ei tarvitsisi lain mukaan yhdessäkään tapauksessa lukea lapselle tuloksi, kun elatusapua lasketaan. Silti sekin katsotaan jo 1980-luvulla vakiintuneen käytännön mukaan tuloksi, joka pienentää etävanhemman maksamaa elatusapua. Yksinhuoltajakorotus on 36,60 euroa, joka on korvausta vaikkapa siitä, että yksinhuoltaja ei voi lapsiinsa ja kotiin sidottuna pyrähdellä jokaisen tarjouspesupulverin perään. Sen sijaan mikään lastenhoitokorvaus noin pieni summa ei voi olla. On vaikea löytää lapsenlikka, joka suostuu vahtimaan tenavia yhden illan kuussa 30 eurolla.

Korrektius huollosta keskusteltaessa palvelee vanhempia, ei lasta. Olen muuten odottanut, milloin elatusapupäätösten tekeminen siirretään kunnan sosiaaliviraston lastensuojelusta jonnekin toisaalle; onhan viittaahan lastensuojelu kunnan sektorialana liikaa lapseen, suojeluun ja peräti lapsensuojeluun… Viranomaisen nimessä tämä etäännytys jo hiukan näkyy: hän on lastenvalvoja.

Paneelissa osa panelisteista ja suuri osa yleisöstä ilmaisi mielipiteitä, jotka olivat tietysti korrekteja. Mutta ne eivät olleet pelkästään sitä, ne olivat kilttejä. Se on melkoinen vika kesken olevassa ideointia ja luovuutta vaativassa kehitysprosessissa, jossa elatusapujen määrittelyn edellytyksiä laaditaan. Panelisteista ensimmäisenä esitteli itsensä Outi Luoma-aho, joka laatii sosiaali- ja terveysministeriön ja oikeusministeriön yhteisessä hankkeessa ohjeistusta elatusavusta kuntien sosiaaliviranomaisille eli lähinnä lastensuojelulle. Tälläkin paneelilla lienee ollut tarkoitus kuunnella suuren yleisön mielipidettä. Ongelma on, ettei lapsen huolto kiinnosta suurta yleisöä. Huoltoasiat nähdään ankeana sosiaaliongelmana, eikä tajuta että sitähän voisi tarkastella trendikkäänä bisneskysymyksenä ja lapsen psyyken rakentajana. Ajattelutapa voisi siis olla se, että huolto-ongelmien sijaan pidettäisiin mielessä se, että huollon eri kysymyksistä neuvoteltaessa tosiasiassa vanhemmilla on mahdollisuus rakentaa lapsestaan elinvoimainen ja urhea maailmanvalloittaja (joka minun terminologiassani on hiukan eri asia kuin ns. menestyjätyyppi).

Sosiaaliongelmana lapsen elatusta tarkasteltiin myös paneelissa. Toki termit ”sosiaali” ja ”ongelma” halutaan aina piilottaa puheessa jonnekin taustalle, sillä nehän ovat likaisia asioita ja ne häiritsevät vallitsevaa konsensusta. Lasten huollon ongelmista vallitsee laaja ja suloinen yhteisymmärrys, että huollossa ja sen järjestämisessä ei isommasti ongelmia ole. Lasten huoltoon liittyvät ongelmat ulkoistetaan siististi määrittelyongelmiksi, kuten eilisessä paneelissa. Panelistien ja yleisön suurin huolenaihe tuntui olevan se, kuinka saadaan yhtenäinen ohjeistus lapsen elatusavun laskemiseksi. Osa panelististeista ja osa yleisöstä tuntui hakevan tiettyä standardia lapsen elatuksen oikeaksi määräksi. Lapsen elatusavun standardoiminen haiskahtaa moraaliselle opetukselle; standardilla opetetetaan lapsille ja lähivanhemmille mikä on kohtuullista. Standardin ylittävä elatusapu on osoitus lapsen ja hänen lähivanhempansa ahneudesta, joten elatusavun oikean määrän ylittäminen on paheksuttavaa ja suorastaan rikos etävanhempaa kohtaan.

Lapset ja lähivanhemmat toivovat monessa tilanteessa, että heidät vapautettaisiin avaruuslennolle jonnekin kaukaiselle tähdelle.




Paneelissa istunut Hannele Sauli Tilastokeskuksesta kauhistelikin sitä, jos lapsen elatukseen halutaan normiksi jokin keskimääräinen kulutustaso. Hän kertoi, että lapsen keskimääräinen kulutus on yleisin kysymys, jota ihmiset häneltä soitellen kyselevät. Hän hämmästelee moisen keskiarvon raamatullista ilmoitustehtävää, sillä luku ei kerro lapsen tarpeista yhtään mitään. Hänestä on järkyttävää, jos elatussopimuksia laaditaan siten, että tarkastellaan pelkästään keskimääräistä kulutusta.
Niin, millaisen liikkumavaran keskimääräinen kulutus jättää lapselle ja hänen tarpeilleen? – Ei minkäänlaista. Siitä huolimatta tällaiseen ahtaaseen, vangitsevaan karsinaan eiliset panelistit ja yleisö tuntuivat olevan valmiit itsensä ajamaan. Kulutuksen keskiarvo tuntui kangastelevan suorastaan elatusavun päämääränä.
Ajatellaanpa vertailukohtana sitä, että me kaikki vaatisimme työstämme keskimääräistä palkkaa. Jos meistä jokainen saisi työstä riippumatta keskiarvopalkkaa, se ei varmasti jättäisi juurikaan mahdollisuuksia oman osaamisen erityissektorin kehittämiselle, innovoinnille, työn tehostamiselle, kansantalouden kehittämiselle, ei yhtään millekään. Niin, ja palkkaahan voitaisiin aina maksaa pelkästään todellisten kulujen perusteella… Se taitaisi muuten olla vieläkin huonompi ja pysäyttävämpi palkkamalli, kaikessa mielessä. Neuvostoliittolainen stagnaatio olisi edessä.

Lähivanhemmat eli naiset ovat näköjään valmiita ihan kaikenlaiseen mielistelyyn etävanhemmilta arkista huomiota saadakseen. Eilinen keskustelutilaisuus ei muuten isommasti kiinnostanut etävanhempia ja miehiäkin oli paikalla noin kolme. Yksi lähivanhempimies kuului paneeliin ja yleisössä istui kaksi tai kolme. Niinpä niin, naisten tehtävähän se on ajaa miesten etuja. Pitää muistaa, että etävanhemmista 90 prosenttia on miehiä. Elatusmaksun maksamisvelvollisuus kuuluu etälle.

Mielestäni lapsen huollon (eli lapsen huoltajuus, asuminen, elatusmaksu ja tapaamiset) ongelmia tarkasteltaessa ja sitä koskevaa politiikkaa uudistettaessa lapsen ja lähivanhemman asioita pohditaan aina syyllistävästä näkökulmasta. Lähivanhempi ja lapsi nähdään syyllisinä, johonkin ja jostain syystä. Siksi lähivanhempien ja lasten täytyy säilyttää malttinsa, yleistä konsensusta ja hyrisevää yhteisymmärrystä ei saa särkeä. Ja mm. eilisen panelikeskustelun perusteella voin väittää, että lähivanhemmat tuntevat jostain ihmeen syystä olevansa koko ajan kerjuulla, he kärkkyvät armopaloja, vaikka rahallisesti tarkasteltuna huoltokysymyksissä kyse on ihan tavallisesta talousasiasta, normaali bisnesneuvottelu. Ei sen kummempaa. Huoltopaketissa on tietysti kyse myös ainutlaatuisella tavalla lapsen psyyken kehityksen turvaamisesta, mutta sillähän ei sinänsä ole mitään tekemistä rahan kanssa. Vain raha puhuu, se pitää muistaa, silloin kun puhutaan talouden hoidosta. Taloutta ei hoideta empatialla ja toiveikkuudella, jota lähivanhemmilta odotetaan etävanhempien siunaukseksi.



Erovanhempiin kuuluu hyvin erilaista väkeä myös siinä mielessä millaisen huoltosopimuksen he ovat tehneet entisten kumppaneidensa eli lastensa toisen vanhemman kanssa. On jännittävää havaita, kuinka erovanhemmuudessakin voidaan rakentaa itselle sosiaalinen status ja hierarkkinen asema, joka on parempi kuin eronneiden ja yksinhuoltajavanhempien suurella massalla. Keino erottautua muita paremmaksi on vaikkapa se, että kuuluu Jaettu vanhemmuus –yhdistykseen, joka korostaa isän ja äidin yhteistyötä ja siihen perustuvaa lasten ja heidän elämänsä jakamista. Jaettu vanhemmuus korostaa siten vanhemmuuden perusydintä, joka on tärkeä kaikille ydinperhe- ja erovanhemmille. Yhdistys ei näyttäisi kuitenkaan olevan muutaman näkyvimmän aktiivinsa toiminnan perusteella mikään uudistava liike, vaan vanhojen luutumien pönkittäjä.

Kirjoitin kriittisesti JaVasta aloittamassani keskusteluketjussa.

Se uittaa perhepolitiikkaan ihmeellistä konsensushenkeä, jossa vanhempien sukupuoleen liittyviä yhteiskunnallisia eroja ei tunnusteta, vaan vannotaan sokeasti vanhempien (= sukupuolten ja heidän yhteiskunnallisen asemansa) samanlaisuuden nimeen. Toki eri sukupuolet ovat lapsen mielestä vanhempina täysin samanvertaisia ja –arvoisia, mutta yhteiskunnallisesti äiti ja isä ovat eri planeetoilta. Jaettu vanhemmuus ry on vain yksi esimerkki siitä, kuinka vanhemmuuden todelliset yhteiskunnalliset ja siten lapsen etua koskevat ongelmat pyritään peittämään.

Jaettu vanhemmuus ry kuuluu vanhempien eliittiin, jonka voi olla vaikea laskeutua ylhäältä huipulta tavallisen kansan pariin. Yhdistyksen edustajana paneelissa istunut Reetta Rajala kiirehti kertomaan yleisölle, että hän ei tunne yhtään etävanhempaa joka ei tapaa lastaan. Niinpä niin. Eri kyselyiden mukaan näyttää kuitenkin olevan, että jatkuvasti esiin nousee noin kolmasosa etävanhemmista, jotka eivät lastaan tapaa käytännössä koskaan. Sehän on yhtä suuri osa kuin se, joka tapaa lapsiaan säännöllisesti ja riittävän usein.

Reetta Rajala pääsi livauttamaan myös sen ilmeisen javalaisen (Jaettu vanhemmuus) hokeman, että naiset eli lähihuoltajat eivät anna miesten eli etähuoltajien tavata lapsiaan. Ai jaa, no nyt selvisi syy sille, miksi järkyttävän iso osa lapsista tapaa harvoin tai ei koskaan etäisäänsä.
Kannattaa mainita tässä yhteydessä, että tilaisuudessa ei kukaan livauttanut sellaista, että etäisät eivät halua tavata lapsiaan, sillä se on vain kylmä fakta, jolle ei tarvitse kerätä kiljahtelemalla uskonvahvistusta.

Kun itse on hyvä ja eliittiä, voi opettaa huonompiaan, sitä suurta yksinhuoltajien massaa, joka elää karummassa elämäntilanteessa. Reetta Rajala viittasi eilisessä paneelissa siihen, kuinka nykyisen miehen entinen puoliso on aiheuttanut ongelmia hänen uusioperheessään. Nykyisen miehen ex kun vaatii liikaa elatusapua. Reetta Rajalan mielestä moiselle rahantuhlaukselle on siis saatava loppu. Ja etävanhempana toimiva isähän säästää kaikista helpoimmin siten, että me lähiäidit laadimme ja vaadimme eilisen kaltaisissa paneelikeskusteluissa standardia elatusavulle, sellaista säädyllistä elatusavun minimiä.

Jaetun vanhemmuuden iso ongelma on, että se ei työskentele todellisten lapsen etua vahingoittavien ongelmien kanssa, vaan on säätänyt itselleen soman piiperryskentän, jossa voidaan keskittyä terapoimaan ja paikkaamaan empatialla etäisän psyykeä. On tietysti kiva unohtaa se dramaattinen rakenteellinen ongelma, että vanhemmuuden taloudelliset ja henkiset vastuut jakautuvat nykyisessä erovanhemmuudessa hyvin epätasaisesti. Ja me sitten istumme eilisen kaltaisissa paneelikeskusteluissa itseemme tyytyväisinä pohtimassa, mikä voisi olla lapsen elatuksen oikea taso.

Lapsen elatuksen oikea taso ei käsittääkseni voi aiheuttaa minkäänlaisia riitoja vanhempien välille, vaikka tähän paneelissa jatkuvasti viitattiin. Suomessa lapsen elatukselle kun ei ole mitään tasoa; lapset saavat tosiasiassa hyvin pientä elatusmaksua. Paneelikeskustelun sävy oli nimittäin se, että riita aiheutuisi elatusmaksun suuruudesta, ei sen pienuudesta, joka kyllä lapsen ja kaiken inhimillisyyden ja todellisuuden ja suhteellisuuden tajun nimissä olisi oikeutetumpaa.

Osa yleisöstä ja paneelikeskustelijoista siitä huolimatta huolta nimenomaan siitä, että etävanhempi ei tuntisi maksavansa turhasta eli että elatusmaksu ei olisi liian korkea. Huolenaihe on perusteeton ja suomalaisia lapsia vahingoittava. Peräti 90 prosenttia etävanhempien maksamista elatusavuista pyörii sadan euron hujakoilla kuukaudessa. Se on niin pieni summa, että etävanhempi itsekin tietää aiheuttavansa sillä kurjuutta lapselleen. Varmasti iso osa etävanhempien tapaamattomuudesta johtuu siitä, että etä ei yksinkertaisesti halua olla tekemisissä tämän kurjuuden kanssa.

Isät haluttomuutta tavata lastaan lisää varmasti vielä se, että on maan tapa jättää maksamatta se pienikin kuukausittainen elatusapu. Viimeistään maksamatta jäänyt elatusapu vahvistaa miehen päätöksen, että hän ei jatkossa myöskään tapaa lastaan. Helsingissä oli vuonna 2003 perittävänä elatusapuja yli 500 euroa jokaista elatusvelvollista kohti. (Helsingin kaupungin tilastollinen vuosikirja 2004.)



Paneelikeskustelua johtanut Yksin- ja yhteishuoltajien liiton puheenjohtaja Bodil Rosengren pääsi vihdoinkin paneelin loppuvaiheessa julistamaan perhepolitiikkansa keskeisen viestin: etävanhemmat ansaitsevat vähemmän kuin lähivanhemmat. Hänen sanomansa on se, että etävanhemmilta ei voida elatusapuja vaatia, elatusapujen määrittely on oikeasti vain niukkuuden jakamista.

Minun mielestäni Bodil Rosengren ratkaisee etävanhempien työllisyys- ja terveysongelmia ihan väärällä keinolla, kun hän näyttää käyttävän siihen perhepolitiikkaa. Kyllä siihen tarvitaan avuksi jotain ihan muuta politiikan alaa, kuin raapimista lähiäitien selkänahasta. Perhepoliittisestihan etävahemmille on jo annettu oikeastaan kaikki mahdolliset keinot parantaa toimeentuloaan, koska he ovat saaneet ajankäyttöönsä mittavasti lisää resursseja. Etävanhemmat pystyvät itse järkeistämään ajankäyttönsä mieleisekseen.

On muuten ällistyttävää, että lapsiin ja paljon puhuttuihin sosiaalitukien kannustinloukkuihin sidotut lähivanhemmat ansaitsevat enemmän kuin etävanhemmat, jotka perheen hajottua usein luopuvat myös normaaleista vanhemmuuden henkisistä ja taloudellisista vastuista. Lähivanhempi sen sijaan puurtaa työssä, vaikka naisen palkka on vain 80 prosenttia miehen palkasta. Pienipalkkaisessa naisvaltaisen alan työssä puurtaessaan hän tietää jäävänsä ilman sosiaalitukia, jotka olisivat suunnilleen yhtä paljon kuin hänen nettopalkkansakin. Nainen maksaa palkastaan täyden päivähoitomaksun (200 euroa/lapsi kuussa), jossa ei yksinhuoltaja-alennusta tunneta. Tämä sama nainen tyytyy vielä etäisän maksamaan pikkuruiseen elatusapuun, joka pyörii sadan euron tuntumassa. Työtä tekevä lähiäiti jää monessa sosiaalietuudessa katveeseen, eikä palkka varsinaisesti kohenna yksinhuoltajaperheen elintasoa.
Nopein tapa kohentaa naisten elättämän yksinhuoltajaperheen elintasoa on se, että etävanhemmat alkavat maksaa lasten todellisten elinkustannusten mukaista elatusmaksua nykyisen nimellisen korvauksen sijaan.

Ihmiset poistuivat eilisestä paneelista päällimmäisinä tunteina syvä rauha ja kiitollisuus. Kaikki voivat olla vakuuttuneita siitä, että tilaisuuden järjestäneen Yksinhuoltajien ja yhteishuoltajien liiton aktiivijäseniä Reetta Rajala ja Bodil Rosengreniä kiitellään jatkossakin ”hyviksi jätkiksi”.
Lukekaapa muuten Reetta Rysän eli nykyisen Reetta Rajalan haastattelu Stakesin julkaisemasta Dialogi-lehdestä, numerosta 4/2005. Koko tekstin läpi kulkee haastateltavan asenne, että äidit vahingoittavat miesten etua.

Kuka tavallisen järkevä ihminen tuollaistakin tajuaa pelätä – hyvien jätkien ja kilttien tyttöjen lisäksi? Joillekin naisille ainoa mahdollinen yhteiskunnallisen tarkastelun näkökulma näyttää olevan naisten syyllistäminen miesten kohtaamista ”ongelmista”.

Koska se tunnetalouden hoitaminen ei lopputuloksen perusteella onnistunut hyvin eroon päättyneessä parisuhteessa, niin ei sitä ahertamista ei kannattaisi jatkaa enää julkisella kentällä. Yksinhuoltajien ja yhteishuoltajien liiton puheenjohtaja Bodil Rosengren, Jaettu Vanhemmus ry:n tiedottaja Reetta Rajala ja muut naiset – käsi sydämelle! Ovatko miehet oikeastaan koskaan edes pyytäneet teitä terapoimaan itseään?

Kirjoitan tästä Mikä lapselle elatusavuksi -paneelikeskustelusta myös Tiina Kaarelan nettiyhteisössä eroperhe.netissä.

JaValaisuutta kritisoin tässä aloittamassani keskusteluketjussa eroperhe.netissä.

tiistaina, elokuuta 23, 2005

Pieni elatusapu vaarantaa lapsen elämän

Lasten yhteiskunnallinen asema ja sen ongelmat vanhempien eron jälkeen peilaavat hyvin paljastavasti sitä, millainen on naisen yhteiskunnallinen asema ja vastuut. Lapsen asema järjestetään yhteiskunnallisesti siten, että siihen uhrataan naissukupuoli, tavalla tai toisella.

Eroperhe.netissä kirjoittava nimimerkki "Kevät" innoitti minua jälleen muotoilemaan mielipiteeni erolapsen edusta, tällä kertaa elatusavun suuruuden näkökulmasta:

(....) "Muistaakseni tuo elatusapuvelka on aikas kovaa luokkaa ja kukahan ne lapset sitten on päätääntöisesti elättänyt. Ei 118 euroa pitkälle riitä, siitäkään huolimatta että pelkällä kaurapuurolla elettäisiin. Vaikka toisaalta saattaisi lastensuojelu olla niskassa nopeesti, jos kuvittelisi kaurapuurosta löytyvän kaiken sen mitä kasvava lapsi/nuori ravinnokseen tarvitsee."

Täsmälleen! Taloudellisten ongelmien merkitystä lapsiperheissä ei oteta juuri lainkaan huomioon, ainakaan siinä mielessä että ongelmien korjaamiseksi koetettaisiin tehdä jotain. Julkaistaan kyllä koko maan väestöä koskevia köyhyystilastoja, joissa yksinhuoltajat (lue: yksinhuoltajanaiset) ovat köyhistä köyhimpiä. Lapsiperheiden köyhyyttä olisi helppo poistaa, siksi ällistyttää se, että niin vähän tehdään mitään suunnitelmallista ja päämäärätietoista asian hyväksi valtakunnan politiikassa ja sosiaalisektorin ja sen lainsäädännön parantamisessa.

Mielestäni yksinhuoltajaperheiden lasten ongelmana on, että pelkästään erilaisten toimeentulo-ongelmien vuoksi olisi kuntien lastensuojelulla aihetta puuttua perheiden elämään. Lapset elävät usein sikäli kurjissa oloissa, että heillä on syrjäytymisvaara. Lapset eivät voi harrastaa täysipainoisesti ja lahjakkuuttaan kehittäen, lapset eivät tapaa isäänsä, lapset joutuvat asumaan ahtaasti, lapset eivät saa matkustella riittävästi sukulaisissaan ja maailmalla, kun rahaa ei ole.... Jne... Erolapset putoavat kilpailuyhteiskunnan kilpapyörästä ja tuntevat itsensä osattomiksi ja syrjityiksi. Valitettavasti yhteiskunnan rakenteet tukevat tällaista lasten eriarvoisuutta ja syrjäytymistä.

Meidän pitää muistaa, että 90 prosenttia etähuoltajien maksamista elatusavuista on vain noin sata (100) euroa kuussa. Se ei oikeasti ole mikään raha. Se on lapsen tulevaisuuden murskaamista.

Ja elarit jäävät hyvin yleisesti sitä paitsi maksamatta. Vuonna 2003 Helsingissä oli kaupungin maksamaa elatustukea saaneita lapsia 14 487 henkeä. Elatustukea kaupungin kassasta maksettiin 17 115 000 euroa, mikä on siis yli 17 miljoonaa euroa. Pelkästään siis yhtenä vuonna. Elatusapuja oli perittävänä 54,7 miljoonaa euroa. Perittyä saatiin 7,3 miljoonaa euroa. Elatusturvalain nojalla perinnästä poistettiin (vanhentuneina?) 3,1 miljoonaa euroa, joka on siis liki puolet perittyä saatujen summasta. (Helsingin kaupungin tilastollinen vuosikirja 2004)
Oikeastaan ihmettelen, että löytyykö sellaisiakin etähuoltajia (joista 90 prossaa on miehiä), jotka oikeasti maksavat elatusmaksuja...

Etävanhemman maksama pieni elatusapu näyttää aiheuttavan senkin ongelman, että pientä elatusapua maksava etävanhempi ei tapaa lastaan. Pieni elatusapu ja tapaamattomuus kulkevat käsikädessä. Siihen on tietysti suureksi osaksi syynä se, että pientä elaria maksava etävanhempi ei tahdo tutustua siihen kurjuuteen, jonka vähäpätöinen, alimitoitettu elatusmaksun aiheuttaa. Ei kukaan halua tietoisesti lähelleen ongelmia.

Eroperhe.netin pomo Tiina Kaarela on kirjoittanut keskusteluryhmässä tapaamattomuuden ja elatusmaksujen pienuuden välisestä yhteydestä. Hän referoi äskettäin löytämäänsä tieteellistä artikkelia.
Lapsen täysipainoinen ihmissuhde kumpaankin vanhempaansa on lapsen kannalta tärkeintä, mitä voimme hänelle antaa. Käsittämättömällä tavalla lainsäädäntömme tukee sitä, että erolapsista tulee puoliorpoja. Erolapsi tavallisesti menettää normaalin yhteyden etävanhempaansa.

Lasten elatusavusta järjestetään Helsingissä keskustelutilaisuus:

"Paikka: Yliopiston päärakennus, Unioninkatu 34, Senaatintorin puoleinen sisäänkäynti, Auditorium 3. Aika: 29.08.2005 16:00 - 18:00
Järjestäjä: Yksinhuoltajien ja yhteishuoltajien liitto
Aihe: Lapsen elatus - paneelikeskustelu aiheesta, paneelissa vanhempien ja virkamiehien edustajia. Tilaisuus on yleisölle avoin ja maksuton"

Tilaisuudessa keskusteltaneen mm. normeista elatusavun määräytymiseksi.
Eroperhe.netissäkin puhutaan paljon siitä, kuinka elatusavun määrittelemiseksi pitäisi saada järjestelmää selkeyttävät normit. Joo, niin varmasti pitäisi, tarpeen ovat, mutta tuollainen normikeskustelu on kyllä aika elitististä. Tuo elatusavun normittaminen on eräs niistä hyväosaisten erovanhempien lempiteemoista, kun todelliset lasta koskevat ongelmat ovat toisaalla. Näitä muita hyväosaisten erovanhempien mielipuheenaiheitahan ovat vuoroasuminen ja yhteishuoltajuus, ns. jaettu vanhemmuus. (Jaettu vanhemmuus -yhdistyksen porukka tuntuu muodostavan erovanhempien keskuudessa ryhmän, joka tuntee olevansa muita erovanhempia paremmassa asemassa.)

Niin, lasta koskevat ongelmat elatusavun maksamisessa ovat ennen muuta tapaamisiin, elatusavun KOROTTAMISEEN ja elatusavun MAKSAMISEEN liittyviä arkielämän jokapäiväisiä vaikeuksia. Etä ei maksa mitään, veronmaksajat maksavat sen sijaan korvaukseksi kunnan kautta pikkuista elatustukea. Maksamaton etä ei myöskään tapaa; hän ei tapaa lainkaan tai tapaa liian vähän.

(Jaetun Vanhemmuuden ihmiset näyttävät mieluusti puhuvan siitä, että elatusmaksu olisi kohtuullinen - ettei se olisi liian suuri. Tuo pelko ei saa tuekseen mitään faktaa lasten elatusta koskivista tilastoista. Esimerkiksi YYL:n puheenjohtajan Bodil Rosengrenin kannanotoista voi saada käsityksen, että "suuri" elatusmaksu olisi jotenkin lapselle vahingollinen. Ihmeen paljon kannetaan huolta siitä, ettei etä vaan joutuisi elättämään lastaan... Niin, naisellehan se lapsen elatus oikeasti kuuluu.)

Elatusavun määrittelyn perusteeksi, normittamiseksi, pitäisi saada se kuinka usein etä (joista 90 prosenttia on miehiä) oikeasti ja käytännössä tapaa lastaan. Ja elinkustannukset on ehdottomasti laskettava uusiin normeihin realistisemmin, paremmalla matikkapäällä kuin nykyään erilaisissa laskelmissa tehdään.

Nykyiset pikkuriikkiset elatusavut tärvelevät lapsen edun ja vaurioittavat vakavasti lapsen kehitystä ja tulevaisuutta.

maanantaina, elokuuta 15, 2005

Isä nälkälakkoilee



Mielenosoittaja tuomiokirkolla! Sitähän on lähdettävä katsomaan.


Vanhemmuus on niin sukupuolittunutta ja vanhanaikaisten, jostain metsästyskulttuurin ajoilta määräytyvien normien säätelemää, että erolapsen kohtalona on joutua mielivallan myrskynsilmään.

Järjestelmä lainsäädäntöineen ja vallitsevien normeineen tekee lapsistamme puoliorpoja. Järjestelmä ei tue vanhemmuutta eli vanhemman ja lapsen välisen suhteen kehittymistä.

Lainsäädännössämme vanhemmuutta säätelevät niin yleispätevät ja ikiaikaiset normeiksi muodostuneet sukupuoliroolien luutumat, että niiden vaikutuksen oivaltaa vasta, kun joutuu vanhemmuutta koskevaan kriisiin. Juridiikan ideologian perusluutuma on, että lapsi kuuluu naiselle (jopa sosiaalinen "äiti" on parempi kuin biologinen isä) ja mies voi halutessaan osallistua isyyteen, jos tahtoo. Ja vastavetona äiti voi halutessaan estää isän pyrinnöt kantaa vanhemmuuden kuormaa ja elää lapselleen isänä.

Nazmi Kucukköse on perin juurin väsynyt siihen, että äiti estää kaikin mahdollisin keinoin häntä tapaamasta lastaan. Nyt hän on pystyttänyt pysyvän mielenosoituksen Helsingin tuomiokirkon nurkalle, kesäkahvilan viereen. Hän asuu kirkon vieressä sijaitsevassa matkailuvaunussa, jonka kylkiin hän on ripustanut näyttävästi vaatimuksiaan isoihin lakanoihin.

Kucukköse on turkkilainen, joka on asunut Suomessa 15 vuotta. Hänen poikansa Efen on 11-vuotias. Isä on nähnyt lapsensa viimeksi lokakuussa 2004. Pojan äiti on suomalainen. Miehen sukunimen kirjoitusasusta en ole varma, sillä hänen omassa tiedotteessaan nimi on tässä muodossa kuin olen kirjoittanut, mutta Helsingin Sanomien eilisessä uutisessa (HS 14.8.2005) nimi on Kücükköse.

Mies aikoo pian saada Suomen kansalaisuuden. Hän on toiminut täällä vuosien ajan siivousalan yrittäjänä.

Kucukköse moittii suomalaista järjestelmää siitä, että äiti on puhunut viranomaiset puolelleen. Käytännössä äiti onnistuu viranomaisten antaman tuen avulla estämään isän yritykset tavata lastaan. Viranomaiset ja oikeuslaitokset vitkuttelevat. Viranomaiset ilmoittavat lyhyessä kirjeessään, että asian käsittely siirtyy puoli vuotta eteenpäin, oikeuslaitos puolestaan ilmoittaa lykkäävänsä asiaa. Sosiaaliviraston ja oikeuslaitoksen virkamiehet saavat työstään palkkaa ja ovat omien alojensa asiantuntijoita, mutta ammattimaisuus ei riitä lapsen huomioimiseen. Miten käy lapsen ja isän välisen ihmissuhteen? Etävanhemman ja lapsen välisen suhteen rakentuminen on herkkä asia. Normiksi on tullut, että etävanhempi ja lapsi tapaavat kaksi kertaa kuussa joka toinen viikonloppu, mutta tunnetusti sekin malli jättää vanhemman ja lapsen helposti vieraiksi toisilleen.

Kävin tapaamassa Kucukköseä, joka oli paikalla pienessä matkailuvaunussaan. Hän tekee toisinaan pikkuretkiä lähiympäristöön, käy tuulettumassa kirjastossa tai hakee vettä kahvilasta. Hän on nälkälakossa, hän suo itselleen vain vettä. Hänellä on diabetes, jonka vaikutuksia nälkälakkoonsa hän ei osannut arvioida. Hän odottaa kuolevansa melko nopeasti, jos hänen täytyy jatkaa lakkoaan.



Nazmi Kucukkösen tapauksessa hämmästyttää se, että jopa viirupäisiltä ja tasapainottomilta tuntuvat lähivanhemmat voivat manipuloida viranomaiset puolelleen. On siis helppo uskoa, että manipuloinnin täytyy olla todella helppoa keskiluokkaisille ja ekonomis-sosiaalisesti hyvässä asemassa oleville ihmisille, joiden teot ja puheet eivät herätä epäilyksiä.

Kucukköse kirjoittaa jakamassaan tiedotteessa siitä, kuinka äiti eristää lapsensa normaalielämästä sulkemalla hänet kotiin tietokonepelien pariin. Hän kyllä koettaa olla moittimatta itse äitiä persoonana; hänenkin mielestään ongelma on pitkälle rakenteellinen. Me ihmisethän olemme heikkoja, meillä kaikilla on vikoja, siksi rakenteiden (esimerkiksi lainsäädäntö) täytyy olla kunnossa.

Kucukkösen mielenosoituksesta on julkaistu lehtijuttu Helsingin Sanomissa sunnuntaina 14.8.2005. Suuri turkkilainen lehti Persembre julkaisi hänen taistelustaan uutisen 11.8.2005. Lehtijutut löytyvät
Kucukkösen nettisivuilta. Myös ristiriitaisia mielipiteitä nostattanut isäaktivisti Ari Savolainen on käynyt häntä tapaamassa ja kirjoittanee Kucukkösestä nettisivuillaan.


Laitan myöhemmin muutaman kuvan Nazmi Kucukkösestä tänne weblogiini.

Lisäyspäivitys 16.8.2005: Jep, it's done. Lisäsin tähän kaksi eilen 15.8.2005 ottamaani kuvaa Nazmista.



perjantaina, elokuuta 12, 2005

Järjestelmä tukee lapsen kehityksen vaarantamista

Järjestelmää ei kiinnosta lapsen elävä suhden kumpaankin vanhempaansa. Kun vanhemmat eroavat, järjestelmälle riittää, että etävanhempi makselee pikkuruista elatusmaksua, jos jakselee. Usein ei jaksele. Ostin kirjaston poistomyynnistä Helsingin kaupungin tilastollisen vuosikirjan vuodelta 2004. Siitä selviää, että elatusmaksujen maksamatta jättäminen on maan tapa. Normatiivisesti hyväksyttyä. Mikä ettei olisi; on ihan normatiivisesti hyväksyttyä myös se, että etäisä ei tapaa säännöllisesti lastaan. Tapaamattomuus on itse lapsen kannalta vieläkin pahempaa kuin maksamattomuus. Tapaamaton ja maksamaton etävanhempi heittää lapsensa syöksyspiraaliin, jossa hänen ekonomis-sosiaalis-psyykkinen kehityksensä vaarantuu.


Kävin Stakesissa kysymässä suoraan virkamieheltä, lapsen asemaan perehtyneeltä tutkijalta, miten etävanhemman ja lapsen tapaamiset oikeasti käytännössä toteutuvat. Tiesin kyllä jo etukäteen, että tätä asiaa ei ole tutkittu, mutta ajattelin sentään löytäväni edes jotain. Vaikkapa viittauksen siihen vanhaan, 1980-luvulta peräisin olevaan kyselyyn, jossa Suomen Yksinhuoltajien liitto tiedusteli asiaa eroperheiltä, ilmeisesti lähivanhemmilta. Pääsin niin pitkälle, että sain soittaa talon sisäisen puhelun aulan vastaanotosta. Katutasossa sijaitsevan kirjaston hoitaja oli etsinyt minulle kahden tutkijan nimet, jotka ovat perehtyneet asiaan: Salla Säkkinen ja Anne Forss. Säkkinen ei ollut talossa paikalla, mutta Forss oli. Hänen erityisalueekseen kirjastonhoitaja oli nimennyt lasten huoltokysymykset. Oikea ihminen siis vastaamaan. Forss ei osannut kertoa minkäänlaisia tilastotietoja tapaamisten toteutumisesta, sellaisia ei kerta kaikkiaan ole olemassa, eikä hän tuntunut niitä erityisesti kaipaavan. Hän kehotti minua ottamaan yhteyttä isojen kuntien sosiaalitoimistoihin, ne voisivat mahdollisesti tietää jotain. Forss ei osannut kylläkään antaa vinkkiä, mistä sosiaalitoimistosta kannattaisi aloittaa.
- Niin, mutta jotta sosiaalitoimiston virkamies antaa tällaisia numerotietoja, on viraston ensin täytynyt tehdä kysely asiakkailleen. Minä en ole kuullut, että tätä asiaa olisi missään selvitetty. Olen paljon seurannut lapsen asemaa erossa käsittelevää keskustelua, enkä ole koskaan nähnyt viittausta tällaiseen sosiaalitoimiston tekemään kyselyyn. Ja jos virkamieshän ei usein suostu sellaiseen, että hän antaisi pelkkää omakohtaista kokemusperäistä mutu-tietoa; silloin byrokraatti kerkeästi vetoaa siihen, ettei asiaa ole tutkittu.
- Mutu-tieto on vain sen yhden virkamiehen kokemaa, Forss kuittasi väliin.
- Joo, mutta se voi mahdollisesti peilata totuutta hyvin; se voi paljastaa yleisemmän linjan, joka asiassa vallitsee. Mielestäni on vain virkamiehen ryhdittömyyttä ja pelkurimaisuutta, että hän ei tohdi kertoa havaintojaan, tiuskaisin.
- Kyllähän tiedon vastaanottaja osaa laittaa byrokraatin antaman tiedon oikeaan kehykseen, jos kerran virkamies painottaa tiedon olevan mutu-kokemuksia, jatkoin.
- Minusta on muuten kummallista, että tapaamisista ei näyttäisi olevan kerättyä tietoa, vaikka niiden määrä on esimerkiksi taloudellisesti merkittävä kysymys lapsiperheessä. Jos etävanhempi ei tapaa kuin harvoin tai ei koskaan, pitäisi sen vaikuttaa elatusapua nostavasti, sillä harvat tapaamiset kuormittavat lähivanhemman taloutta. Elatusavun pitäisi mielestäni määräytyäkin ennen muuta sen perusteella, kuinka paljon etävanhempi suostuu lastaan tapaamaan. Lähivanhemmanhan on esimerkiksi järjestettävä maksullinen hoito lapselleen, jos lähi päättää lähteä illalla jotain harrastamaan. Ja se maksaa.
- Onhan vanhemmilla mahdollisuus sopia elatusavun suuruus paremmin kohdalleen, kun erosta on ehtinyt kulua jokin aika ja he ovat nähneet kuinka tapaamiset käytännössä eron jälkeen toteutuvat, Forss huomautti.
- Joo, mutta kun tiedetään, että elareista 90 prosenttia on suuruudeltaan vain noin 100 euroa, on selvää, että tuollaista uudelleensopimista ei tehdä, kun on jo yksi huoltosopimus eron jälkeen saatu tehtyä. Vanhat normatiiviset sukupuoliroolimallit estävät vielä sen, että elatusapu vastaisi paremmin todellisia elämisen kustannuksia. Määräaikaiset elatusapusopimukset olisi eräs hyvä keino, mutta ei sekään itsessään auta, kun pidetään mielessä tuo sadan euron suuruinen normiksi muodostunut elatusapu. Olisi saatava raakaa tutkimustietoa siitä, kuinka paljon miehet eli etävanhemmat tapaavat lapsiaan. Olisi tehtävä normatiivisesti hyväksytyksi ajattelutavaksi se, että tapaamattomalta etävanhemmalta on oikeus ja kohtuus vaatia isompaa elatusmaksua, minä luennoin.

- Voisin tietää yhden kontaktin, josta voisit kysellä lapsen asemasta. Sosiaali- ja terveysministeriössä työskentelevä Outi Luoma-aho on valmistelemassa ohjeita kuntien sosiaalitoimistoille, Forss muisti äkkiä.

Kirjoitin Luoma-ahon puhelinnumeron ylös.

- Mutta mikä on se vanha, mahdollisesti 1980-luvulta peräisin oleva kysely, jossa etävanhempien, joista ylivoimaisesti suurin osa on isiä, aktiivisuutta selvitettiin. Siinä paljastui, että vain kolmasosa etävanhemmista tapaa säännöllisesti, kolmasosa silloin-tällöin ja kolmasosa ei koskaan, tivasin Forssilta.

Forss oli nyt todella hukassa. Vaikutti siltä, ettei hän ollut kuullutkaan asiasta koskaan.

- Kyllä näitä lukuja ja tätä jakautumaa on esitelty usein julkisuudessa, minä painostin. Minua alkoi jo todella hermostuttaa; eikö tutkija seuraa julkista keskustelua, jota hänen alastaan käydään?

- Tähän kyselyyn on usein viitattu; eikä ihme, jos ei kerran muutakaan numerotietoa ole tapaamisten toteutumisesta saatavana. Olen ihan viime aikoinakin lukenut artikkeleita, joissa kyselyn tulos on mainittu. Esimerkiksi eroisien aktiivi, miesliikkeen edustaja tutkija Ralf Sund viittasi kyselyyn Helsingin Sanomien Sunnuntaisivujen Debatti-kirjoituksessaan, vuodatin Forssille.

Isän pitäisi
neuvotella lapsen,
ei äidin kanssa


Päätin konkretisoida ongelman ytimen tutkijalle, jonka perehtyneisyydestä en ollut lainkaan vakuuttunut. Halusin esitellä hänelle yksinkertaistettuna syyn kaikkiin lasten huoltoon liittyviin ongelmiin. Ja sehän on se, että lainsäätäjän mukaan äidin eli naisen täytyy pitää huolta myös miehen eli isän vanhemmuudesta. Lainsäätäjän mukaan naisen velvollisuus on rakentaa suhde lapsen ja isän välille. Tämä tehtävä lankeaa naiselle juridiikassa vanhempien eroon liittyvässä sopimisessa, mutta normatiivisesti näin ajatellaan olevan myös ehjässä ydinperheessä.


- Mielestäni lakia olisi muutettava siten, että isä neuvottelee eron jälkeen suoraan lapsensa kanssa, eikä niin kuin nykyään että kaikki isän käytännön vanhemmuus lainsäädännössä kulkee äidin kautta.
- Niin, nythän äiti on se neuvottelukumppani, Forss sanoi.
- Kyllä, eikä äiti mielestäni liity isän vanhemmuuteen mitenkään. Isä ja äiti ovat kaksi erillistä toimijaa. On naurettavaa, että tätä pitää aina korostaa, mutta käsite ”vanhemmat” ajatellaan aina normatiivisessa ajattelussamme sotkuisena toisiinsa kietoutuneena pakettina. Lainsäätäjä edellyttää, että äiti on aktiivinen ja kannustaja, oikean ilmapiirin luoja, äiti myötäilee ja uhrautuu, jotta mies ymmärtää ottaa isyyden vastuun vastaan. Mielestäni sen väärin naista kohtaan; nainen joutuu siinä kiusalliseen asemaan. Hänen täytyy sotkeutua asiaan, joka ei hänelle edes kuulu. Äidillehän kuuluu luonnollisena osana 50 prosenttia kaikesta vastuusta; vasta sitten kun vastuukuorma ylittää sen 50 prosenttia hän voi alkaa kysellä suoraan mieheltä että miksi hän ei hoida omaa osuuttaan. Ei naisen tarvitse miehen asioita hoitaa erossa, kuten ei myöskään miehelle kuuluvaa vanhemmuuden vastuukuormaa.
- Ja mikä huikea vääryys tämä asetelma on lasta kohtaan, jatkoin puhisten.
- Niin, mutta eronneiden vanhempien asioiden sopimista ja niistä neuvottelua sotkevat myös ulkopuoliset eli vaikkapa vanhempien uudet kumppanit. Ihmisiähän me olemme, Forss muistutti.
- Mielestäni uudet kumppanit ovat kunkin oma yksityisasia; yksityiselämän asiat eivät kuulu vanhemmuudesta neuvottelemiseen. Kukin saa pitää ne ihan omana tietonaan. Minä en suostuisi lapsen isän kanssa lapsen huollosta neuvotellessani setvimään ja neuvottelemaan isän parisuhteista. Ne eivät liity keskusteluaiheeseen. Pitäisikö meidän neuvotella myös isän kaikista muista ihmissuhteista, suhteista vanhempiinsa, sisaruksiinsa, työkavereihinsa? Eronneiden vanhempien välisen neuvottelemisen pilaa jo lähtökohtaisesti se normatiivinen ajattelu, että vanhemmuus on parisuhde. Sitä se ei ole. Vanhemmuus on ennen kaikkea lapsen ja hänen vanhempansa välinen suhde, ei isän ja äidin suhde. On aina palvellut miehen etua, että vanhemmuus on määritelty parisuhteeksi; naisen täytyy siis palvella sekä miestään että lastaan. Äiti on ollut parisuhteen kautta riippuvainen isästä eli miehestä, joka taas ei ole ollut riippuvainen naisesta. Nainen on siis hoitanut kodin ja lapset, mies on saanut keskittyä käyttämään valtaa julkisessa sfäärissä.

Totesin, että kovin köykäiseksi jäi tiedonsaantini talosta, joka on maan johtaja tutkimustiedon tuottaja sosiaalialalla. Tuntui kivalta kävellä ulos rakennuksesta, koska tyhjistä tynnyreistä kuuluu kuminaa vain, kun niiden kylkeen paukauttaa. Muuten ne ovat harmitonta romurautaa.

Puhun tästä aiheesta myös aloittamassani keskusteluketjussa, Tiina Kaarelan "pomottamassa" eroperhe.netissä:

http://www.eroperhe.net/keskustelu/index.php?topic=12586.0


KUVISTA kaksi olen ottanut Helsingin kasvitieteellisessä puutarhassa Kaisaniemessä 10.8.2005. Poikani Tuukka istuu savinen kukkaruukku päässään kotona ikkunalaudalla 11.8.2005.

Samat kuvat ja muutamia muitakin uusia löytyy nettialbumistani. Katsele kuvat SLIDESHOW-toiminnolla, jotta ne eivät olisi jättiläismäisiä.

maanantaina, elokuuta 08, 2005

Taso on laskenut ihmiskaupassa

Ystäväni kävi Tallinnan matkallaan bordellissa. Hän on prostituoitujen luotettava asiakas; asiakkuussuhde on jatkunut jo useita vuosia, eikä hintojen nousu ja laadun heikkeneminenkään ole saanut häntä luopumaan huorista. Häntä ei myöskään isommasti ärsytä, että toiminta on täysin venäläisten ja virolaisten rikollisjoukkioiden (joita kutsutaan hienostelevalla nimellä "mafia") ohjailemaa ja hallitsemaa.

Viimeksi ystäväni kävi Tallinnan matkallaan huoratalossa, jota taksinkuljettaja osasi hänelle ehdottaa. Bordelli sijaitsee pahamaineisen Mustanmäen suunnassa. Mustaltamäeltä pitää ajaa vielä nelisen kilometriä eteenpäin ja sitten tie kääntyy vasemmalle, ja sieltä löytyy aidan ja porttien taakse suljettu bordelli. Talo on valkoinen, ja se on pyhitetty täysin ihmiskauppaan. Aitaaminen ja yhteen kokonaiseen taloon eristäytyminen kertovat karua kieltään siitä, että mafia pyörittää taloa ja toimintaa omassa rauhassaan, herrankukkarossa. Viranomaiset eivät tule häiritsemään.

Vaalea talo aitojen sisällä on suorastaan huoraamisen keskus, toimintaa johon naisten parittajat voivat täysillä keskittyä. Lähistöllä sijaitsee vain muutamia yksittäisiä omakotitaloa. Bordelli sijaitsee siis metsän suojassa.

Ystäväni oli ostanut tallinnalaisbordelliin saavuttuaan drinkin, vodkakolan. Se maksoi 140 kruunua. Kyllä, luitte oikein: 140 kruunua. Se on noin 10 euroa. Kommentoin hintaa, että se lienee elämäsi kallein paukku. Ystäväni myönsi sen. Maksua ei tietenkään lyöty kassakoneeseen, vaan baarimestari keräsi sen muovipussiin. Verottaja ei saa ylikalliista drinkistä mitään. Rikollisjoukkio kerää bordellissa hyvä pääoman uusien rikoksien (huumeiden ja aseiden salakuljetus, ihmisten teloitukset, lapsiporno, naisten orjuuttaminen seksiteollisuuteen jne.) valmisteluun.

Huorat olivat istuskelemassa ankeilla vanhoilla sohvilla sunnuntaina aamupäivällä. Asiakkaita oli aulassa vain muutama sopivaa ilolintua tähyilemässä. Ystäväni otti naisen, joka sittemmin osoittautui olevan kova puhumaan. Huora oli selvittänyt omaa elämäänsä niin perusteellisesti, että itse pano oli jälleen ystävälleni pettymys. Hän manasi huoratalosta palattuaan, ettei enää ikinä mene virolaisiin huoriin; kaksi pettymystä on jo tullut peräkkäin.
Huora oli selittänyt ystävällisesti, että ystäväni voi panna häntä tunnin ajan niin paljon kuin tahtoo. Hinta oli 1500 kruunua eli noin 100 euroa. Samaan aikaan huora oli kertonut vuolaasti, kuinka hänen entinen miehensä oli ryövännyt häneltä 50 000 kruunua (yli 3000 euroa), jotka hän oli varannut hevosen ostoon. Mies oli ostanut itselleen auton ja huumeita. Nyt huora säästää jälleen rahaa hevoseen. Hän kertoi ansaitsevansa 10 000 kruunua kuussa. Siis kymmenen tuhatta - sehän on vain alle 1000 euroa. Säälittävää. Talossa parittajana toimiva rikollinen tai rikollisjoukkio leikkaa siis itselleen naisparan ansioista varmaankin 70-80 prosenttia. Jos naisen euro on vain 80 prosenttia miehen euroon verrattuna, niin huoralla se jää vain 20 prosenttiin.

Ystäväni jaksaa murehtia huorien tason laskua. Ämmät ovat rumia ja kuluneita; hehkeyttä ja varsinkaan hekumaa heistä ei löydy. Tälläkin huoralla oli ollut mustana roikkuvat häpyhuulet. Ystäväni mielestä huorat eivät ole enää kauniita ja viehättäviä.
Naiskaupassa asiakasparka tuntee tulevansa huijatuksi.
Ystäväni ihmetteli, kuinka huoran nykyinen miesystävä jaksaa palvoa tuollaista, jolla on ajettu enemmän kuin vanhalla taksimersulla. Huora oli nimittäin kertonut, että hänellä on mies, joka työskentelee Suomessa insinöörinä. Mies on virolainen.


Ystäväni on muuten viimeksi käynyt huorissa Helsingissä Lönnrotinkatu 26:ssa. Siellä myyvät itseään venäläiset sisarukset. Ystäväni oli löytänyt venäläisen prostituoidunsa Mikado-ravintolasta Mannerheimintieltä. Ystäväni kommentti oli, että venakot olivat löysälihaisia, kaikella tavalla. Hinta oli ollut 150 euroa laaki.
Ihmiskaupasta kirjoitetaan myös
Käymälä-blogissa. Kirjoittaja veistelee tekstiä hauskasti, mutta täysin vääriä johtopäätöksiä tehden. Tekstistä voi ymmärtää esimerkiksi, että hän ihan oikeasti luulee, että perimmältään huorat ovat vain etsiskelemässä itselleen hyviä rakastajia. Niinhän ne miehet ovat aina kuvitelleet; he eivät tollot tajua, että huoralle ei ole mitään merkitystä rakastelutaidoilla. Itseasiassa huoran kannalta on helpompaa, mitä huonompi mies on sängyssä. Sellaistahan voi pyöritellä mielensä mukaan kuin lentokyvytöntä pakastebroileria.

Eikä miehen kanssa tarvitse mennä sänkyyn kokemaan ja tuntemaan millainen hän on sängyssä. Kyllä se paljastuu jo ennen rakastelua.
Itsensä myyminen ja huorien ostaminen ei ole meille naisille keino saada seksiä. Sitä kun saa ilmaiseksikin, ja takuulla kivemmissa tunnelmissa ihan spontaaneilta markkinoilta. Kauppakirjoja ei tarvitse ensin allekirjoittaa. Hitto, että nuo miehet ovat niin byrokraattisia ja kaikenlaisiin kaavoihin kangistuneita... Kyllä seksinkin parhaita puolia on villi vapaus, eivät kalliit sopimusneuvottelut.

Olen käynyt joskus bordellissa katsomassa meininkiä. Autokuskina kun pääsee kaikkeen mukaan. Paikka oli ravintola Bonanza Tuusulassa, muistaakseni. Paikka paloi muutama vuosi sitten, koko se valtava suuri hirsirakennus. Muistelen lukeneeni lehdistä, että Kimi Räikkönenkin oli käynyt siellä joskus strippausta katsomassa. Bonanza oli muuten täydellisesti omistettu nimenomaan paritukseen ja ihmiskauppaan. Se sai toimia ihmeen rauhassa ja pitkään. Se sijaitsi näkyvästi suuren ulosmenotien varrella, taajama-alueella, lähellä kaupungin keskustaa. Iso parkkialue ja itse hotelli näkyivät esteettä valtatielle.
Seurueessani oli miehiä, joista osa osti naisen itselleen. Virolainen tyttö ihmetteli pöydässämme, kuinka vapaamielisiä me suomalaiset olemmekaan... Hän nimittäin luuli minua ja hänet ostanutta miestä pariksi. Mies vain lisäsi vettä myllyyn toteamalla, että kyllä tämä on ihan hyväksyttyä; on ihan kunniallista ostaa kunniallinen huora ilotalosta. Heh.

Minä olin vähän aiemmin bordelliin saapuessani kouluttanut jäykkäniskaista portsari-narikkavahtia, joka näytti napanneen yliannoksen testesteronia. Omat hormoniarvot olivat varmaan olleet liian alhaalla. Tulin sisään miesten kansoittamaan paikkaan rehvakkaasti: "haluan tällaisen ja tällaisen mulkun, sen pitää sitten olla tosi iso, just tällainen", eläydyin reippaasti ja julistin isolla äänellä. Tein selväksi, että kunnon munaa sen olla pitää, eikä mitään normitavallista surkeaa ja säälittävää. Sisään oli juuri saapunut arvokkaannäköinen herraseurue, joka ällistyneenä nauroi esitykselleni. Hormonihirveltä näyttävä portsari oli niin ihmeissään ja säikähtänyt, että hän ei uskaltanut heittää minua ulos.

perjantaina, elokuuta 05, 2005

Tuomiokirkko on auringonlaskunpaikka

Helsingin tuomiokirkko on paras paikka katsoa auringonlaskua Helsingissä. Tai sanotaan, että paras paikka Senaatintorilla.
Käyn iltaisin kirkolla valoa ja värejä taivastelemassa. Poikani ei vielä esteettisestä puolesta ymmärtäne, mutta hän tykkää kiikkua portaita ylös-alas ja rynnii voimalla sisälle kirkkoon. Sinne hän on muutaman kerran käynytkin; ovet ovat olleet avoinna puoleenyöhön.
Kirkon alakerrassa, kellariosastolla, on krypta, josta löytyy edullinen kahvila.




keskiviikkona, elokuuta 03, 2005

Lapsiparkkien puute kiusaa naisia

Lapsiparkki puuttuu myös Helsingistä. Järjestelmän rakenteellisena osana se puuttuu koko Suomesta. Tarjolla on vain raskas päiväkotijärjestelmä, joka ei vastaa lyhyen ja nopean hoidon tarpeeseen. Tilanne on niin hullu, että Helsingin keskustassa lienee tarjolla vain Stockmann-tavaratalon lapsiparkki, jonne lapsen voi jättää enintään kahdeksi tunniksi. Ainakin Helsingin kaupungin sosiaaliviraston infopisteessä tarjottiin hoitovaihtoehdoksi Stockmannia, kun kävin virastossa asiaa kyselemässä.

Jos miehet olisivat äitejä, lapsiparkkeja olisi kaupungissa tiuhemmassa kuin autojen huolto- ja polttoaineasemia.

Lapsiparkki olisi radikaali helpotus vanhempien jokapäiväistä elämää varten. Lapsiparkin puute aiheuttaa sen, että yleensä äiti joutuu luopumaan menoistaan. Näin tapahtuu myös ydinperheissä. Erityisesti lapsiparkki helpottaisi yksinhuoltajien elämää. Yksinhuoltajista ja termin sisältöä vastaavista lähihuoltajista on naisia 80 prosenttia. Suomalaisen sosiaalijärjestelmän sukupuolittuneisuus näkyy lapsiparkin puutteessa siksi erittäin selvästi: yksinhuoltajat, jotka siis ovat pääsääntöisesti naisia, jätetään ilman lapsiparkkia, koska naisten kuuluu normien mukaan hoitaa lapsensa itse.

Lapsiparkkijärjestelmää ei ole haluttu rakentaa, koska äitien jatkuvaa ja katkeamatonta hoitovastuuta ei vieläkään aseteta kyseenalaiseksi. Naista voi aina käyttää lasten hoitamiseen.

Lapsiparkin puute aiheuttaa sen, että lapsia pidetään turhaan päiväkodissa. Päiväkoti ja kunnallinen lastenpäivähoito ovat suomalaisen yhteiskunnan nerokkaimpia, tuntuvimpia ja tehokkaimpia palveluita millä tahansa mittarilla mitattuna, mutta lapsiparkin luonne on oleellisesti toisenlainen kuin päiväkodin. Lapsiparkkiin viedään lyhyellä varoitusajalla, kun äkillinen tai hyvin lyhyt hoitotarve ilmenee. Ja kaikki lapset pääsevät sisään ilman mitään etukäteisjärjestelyjä ja ennakkoselvityksiä. Drive-in -hoitoa.

Lapsiparkki säästäisi niin vanhempien kuin yhteiskunnankin rahaa kevyenä järjestelmänä. Sen idea on saatava niin yhteiskunnan sosiaalipalveluiden rakenteisiin kuin normatiiviseen ajatteluummekin. Tällä hetkellä lapsiparkista ei tässä maassa edes keskustella. Sen taustalla oleva nopean ja lyhyen hoidon tarve, jota vanhemmat tarvitsevat vaikkapa harrastuksien vuoksi, on siis tuntematon. Vanhemmat olkoot siis kiinniköytettyjä lapsiinsa. Ja yleensä siis vain toinen vanhempi, sillä yksi vanhempi usein hoitaa koko katraan.

Lapsiparkeista puhun myös täällä, eroperhe.netissä: http://www.eroperhe.net/keskustelu/index.php?topic=12251.0


Ja sitten: uusimpia valokuviamme uudessa nettialbumissa

Kaisan ja Tuukan kuvia

Ja tässä on kesäinen yksittäiskuva Helsingin uimastadionilta: poikani Tuukka kirmaa stadionin katsomon ylimmällä tasolla.

tiistaina, elokuuta 02, 2005

Ankea ateria Tampereen Coloradossa

Suomalaista (ravintola)ruokaa haukutaan kelvottomaksi. Oikeassa ovat. Kyllä Chirac ja Berluskooni tietävät mistä puhuvat! Kun en saanut Chiracin suosimaa vasikanpäätä ja Berluskoonin rakastamia rapeaksi paahdettuja nuijalla tapettuja italialaisen yhteiskunnan kriitikkoja, piti minun tyytyä tulisessa kastikkeessa tarjoiltuihin broilerin siipiin.

Söin jälleen kerran huonon aterian suomalaisessa ravintolassa, tällä kertaa Tampereen keskustassa sijaitsevassa Coloradossa.

Heh, että ne jaksavat tuolla Tampereella aina kohkata noiden broilerin siipiensä kanssa. Melko täsmälleen samaa safkaa oli muuten tarjolla viereisessä ravintolassa (joka sijaitsee Kehräsaaressa punaisessa teollisuusrakennuksessa, se tosi suosittu paikka heti sataman tuntumassa), jossa söin Tampereella edellisen kerran eli Sanna-Kaisan kanssa kesällä 2002. Siivethän ovat oikeasti melkoista jätettä, toki hyvänmakuisia silti. Sanna-Kaisa halusi mennä silloin syömään sitä rasvaista ja taikinakuoressa lilluvaa höttöä, joten minä perässä.

Kehräsaaren vieressä, Tammerkosken vastakkaisella rannalla sijaitsevassa Coloradossa broilerin siivet raakojen porkkanasiivujen ja kermaviilikastikkeen kera maksoi noin kymmenen (10) euroa. 250 gramman "pihvi" lisukkeineen maksoi 15 euroa. Pihvi oli naurettava esitys: jauhelihaa.

Odotimme aterioitamme 40 minuuttia.

Viereisessä pöydässä aterioineilta jäi syömättä melkoinen kasa rasvapottuja. Lokit kävivät niitä napsimassa. Kermaviilikastikemössöjäkin jäi naapureilta syömättä, joten oikean puoleisen lokin toinen jalka ui syvällä kastikeruukussa. (Kuvattu ravintola Coloradon terassilla Tampereella 31.7.2005.)


















Ruokahuolto on surkeassa jamassa Helsingissäkin. Tiedän vain yhden ravintolan, jota voin suositella, hinta-laatu -suhde on kohdallaan: thairavintola Kok Thai Runeberginkadun varrella Töölössä. Suosikkipaikkani on kuitenkin Satu Silvon kasvisravintola Silvoplee, joka on valitettavasti jonkin verran ylihintainen. Juon siellä joka kerta Volgansienimehua. Pirteä juoma maistuu itseasiassa hiukan limsalle, jota taas en juo koskaan, koska en pidä mausta.

maanantaina, elokuuta 01, 2005

Maatalousnäyttelyssä Tampereella

Sunnuntaina kävi kutina, että nyt olisi kiva päivä lähteä jonnekin. Päädyin sitten Farmari-maatalousnäyttelyyn Tampereelle.

Oikeastaan kohdeidea syntyi siksi, että saisin katsella poikani Tuukan toilailuja ja sehän antaa aina suurta hupia! (Itse näyttely oli vähemmän kiinnostava, kuin ennakkoon odotin.) Tiesin, että pikkuäijä menisi ihan sekaisin kaikkien ruohonleikkureiden, traktoreiden ja mönkijöiden keskellä. Olin ihan oikeassa. Yllätys minulle sen sijaan oli kuinka älyttömän pitkään ja vimmaisesti Tuukka jaksoi koneita testiajaa. Hän pirrasi ja surisi koneiden äärellä ihan tappiin saakka, näyttelyn sulkemiseen asti. Ja sittenkin juoksi vielä takaisin näyttelypaikalle, kun teimme jo poislähtöä ja olimme vihdoinkin lompsineet portista ulos. Blääh... Näyttelyyn saavuttuni havahduin heti, että onpas kuuluttajalla tutun kuuloinen ääni. Joo, muuramelainen koneagrologi Mennalan Pekkahan se, jälleen. Hän on muistaakseni kuuluttanut ennenkin maatalousnäyttelyitä. Muurameen 1984 muutettuamme ostimme talon Pekka Mennalalta, joka siirtyi etäämmäs taajamasta, marjoja viljelemään.

Näyttelyyn ajaessamme pysähdyimme Toijalan ABC-huoltamolla. Kävin ostamassa hiukan eväitä. Kassalle jonottelin ajatuksissani, kunnes sitten vihdoinkin ostoksia maksaessani nostin katsettani: kassalla istui Johanna Berg Kemijärveltä Soppelasta Pärinkummulta! Hänen kotitalonsa on setäni naapurissa, samalla Kemijärven saarella. Minä katsoin hitaasti ja sanoin sitten, että Johanna! Minä sinä täällä teet? Hän oli keväällä muuttanut Kemijärveltä Toijalaan.

Edellisenä iltana, lauantaina 30.7.2005, ihailimme auringonlaskua Helsingin tuomiokirkon portailta ja eri tasanteilta. Tuomiokirkon portaikko on lempipaikkojani iltahengailuun Helsingissä. Sinne vaan eväitä nauttimana ja ihastelemaan keskikaupunkin rauhaa. Senaatintorilla kun on yleensä iltaisin rauhallista, hiljaista oikeastaan. Ihmiset vain talsivat portaita ylös-alas ja etsivät kivaa istumapaikkaa. Kuvassa poikani Tuukka on jälleen karkaamassa vihreän pikkulapionsa kanssa. Työkalut ovat aina mukana. Tai kuorma-auto tai moottoripyörä.