perjantaina, elokuuta 12, 2005

Järjestelmä tukee lapsen kehityksen vaarantamista

Järjestelmää ei kiinnosta lapsen elävä suhden kumpaankin vanhempaansa. Kun vanhemmat eroavat, järjestelmälle riittää, että etävanhempi makselee pikkuruista elatusmaksua, jos jakselee. Usein ei jaksele. Ostin kirjaston poistomyynnistä Helsingin kaupungin tilastollisen vuosikirjan vuodelta 2004. Siitä selviää, että elatusmaksujen maksamatta jättäminen on maan tapa. Normatiivisesti hyväksyttyä. Mikä ettei olisi; on ihan normatiivisesti hyväksyttyä myös se, että etäisä ei tapaa säännöllisesti lastaan. Tapaamattomuus on itse lapsen kannalta vieläkin pahempaa kuin maksamattomuus. Tapaamaton ja maksamaton etävanhempi heittää lapsensa syöksyspiraaliin, jossa hänen ekonomis-sosiaalis-psyykkinen kehityksensä vaarantuu.


Kävin Stakesissa kysymässä suoraan virkamieheltä, lapsen asemaan perehtyneeltä tutkijalta, miten etävanhemman ja lapsen tapaamiset oikeasti käytännössä toteutuvat. Tiesin kyllä jo etukäteen, että tätä asiaa ei ole tutkittu, mutta ajattelin sentään löytäväni edes jotain. Vaikkapa viittauksen siihen vanhaan, 1980-luvulta peräisin olevaan kyselyyn, jossa Suomen Yksinhuoltajien liitto tiedusteli asiaa eroperheiltä, ilmeisesti lähivanhemmilta. Pääsin niin pitkälle, että sain soittaa talon sisäisen puhelun aulan vastaanotosta. Katutasossa sijaitsevan kirjaston hoitaja oli etsinyt minulle kahden tutkijan nimet, jotka ovat perehtyneet asiaan: Salla Säkkinen ja Anne Forss. Säkkinen ei ollut talossa paikalla, mutta Forss oli. Hänen erityisalueekseen kirjastonhoitaja oli nimennyt lasten huoltokysymykset. Oikea ihminen siis vastaamaan. Forss ei osannut kertoa minkäänlaisia tilastotietoja tapaamisten toteutumisesta, sellaisia ei kerta kaikkiaan ole olemassa, eikä hän tuntunut niitä erityisesti kaipaavan. Hän kehotti minua ottamaan yhteyttä isojen kuntien sosiaalitoimistoihin, ne voisivat mahdollisesti tietää jotain. Forss ei osannut kylläkään antaa vinkkiä, mistä sosiaalitoimistosta kannattaisi aloittaa.
- Niin, mutta jotta sosiaalitoimiston virkamies antaa tällaisia numerotietoja, on viraston ensin täytynyt tehdä kysely asiakkailleen. Minä en ole kuullut, että tätä asiaa olisi missään selvitetty. Olen paljon seurannut lapsen asemaa erossa käsittelevää keskustelua, enkä ole koskaan nähnyt viittausta tällaiseen sosiaalitoimiston tekemään kyselyyn. Ja jos virkamieshän ei usein suostu sellaiseen, että hän antaisi pelkkää omakohtaista kokemusperäistä mutu-tietoa; silloin byrokraatti kerkeästi vetoaa siihen, ettei asiaa ole tutkittu.
- Mutu-tieto on vain sen yhden virkamiehen kokemaa, Forss kuittasi väliin.
- Joo, mutta se voi mahdollisesti peilata totuutta hyvin; se voi paljastaa yleisemmän linjan, joka asiassa vallitsee. Mielestäni on vain virkamiehen ryhdittömyyttä ja pelkurimaisuutta, että hän ei tohdi kertoa havaintojaan, tiuskaisin.
- Kyllähän tiedon vastaanottaja osaa laittaa byrokraatin antaman tiedon oikeaan kehykseen, jos kerran virkamies painottaa tiedon olevan mutu-kokemuksia, jatkoin.
- Minusta on muuten kummallista, että tapaamisista ei näyttäisi olevan kerättyä tietoa, vaikka niiden määrä on esimerkiksi taloudellisesti merkittävä kysymys lapsiperheessä. Jos etävanhempi ei tapaa kuin harvoin tai ei koskaan, pitäisi sen vaikuttaa elatusapua nostavasti, sillä harvat tapaamiset kuormittavat lähivanhemman taloutta. Elatusavun pitäisi mielestäni määräytyäkin ennen muuta sen perusteella, kuinka paljon etävanhempi suostuu lastaan tapaamaan. Lähivanhemmanhan on esimerkiksi järjestettävä maksullinen hoito lapselleen, jos lähi päättää lähteä illalla jotain harrastamaan. Ja se maksaa.
- Onhan vanhemmilla mahdollisuus sopia elatusavun suuruus paremmin kohdalleen, kun erosta on ehtinyt kulua jokin aika ja he ovat nähneet kuinka tapaamiset käytännössä eron jälkeen toteutuvat, Forss huomautti.
- Joo, mutta kun tiedetään, että elareista 90 prosenttia on suuruudeltaan vain noin 100 euroa, on selvää, että tuollaista uudelleensopimista ei tehdä, kun on jo yksi huoltosopimus eron jälkeen saatu tehtyä. Vanhat normatiiviset sukupuoliroolimallit estävät vielä sen, että elatusapu vastaisi paremmin todellisia elämisen kustannuksia. Määräaikaiset elatusapusopimukset olisi eräs hyvä keino, mutta ei sekään itsessään auta, kun pidetään mielessä tuo sadan euron suuruinen normiksi muodostunut elatusapu. Olisi saatava raakaa tutkimustietoa siitä, kuinka paljon miehet eli etävanhemmat tapaavat lapsiaan. Olisi tehtävä normatiivisesti hyväksytyksi ajattelutavaksi se, että tapaamattomalta etävanhemmalta on oikeus ja kohtuus vaatia isompaa elatusmaksua, minä luennoin.

- Voisin tietää yhden kontaktin, josta voisit kysellä lapsen asemasta. Sosiaali- ja terveysministeriössä työskentelevä Outi Luoma-aho on valmistelemassa ohjeita kuntien sosiaalitoimistoille, Forss muisti äkkiä.

Kirjoitin Luoma-ahon puhelinnumeron ylös.

- Mutta mikä on se vanha, mahdollisesti 1980-luvulta peräisin oleva kysely, jossa etävanhempien, joista ylivoimaisesti suurin osa on isiä, aktiivisuutta selvitettiin. Siinä paljastui, että vain kolmasosa etävanhemmista tapaa säännöllisesti, kolmasosa silloin-tällöin ja kolmasosa ei koskaan, tivasin Forssilta.

Forss oli nyt todella hukassa. Vaikutti siltä, ettei hän ollut kuullutkaan asiasta koskaan.

- Kyllä näitä lukuja ja tätä jakautumaa on esitelty usein julkisuudessa, minä painostin. Minua alkoi jo todella hermostuttaa; eikö tutkija seuraa julkista keskustelua, jota hänen alastaan käydään?

- Tähän kyselyyn on usein viitattu; eikä ihme, jos ei kerran muutakaan numerotietoa ole tapaamisten toteutumisesta saatavana. Olen ihan viime aikoinakin lukenut artikkeleita, joissa kyselyn tulos on mainittu. Esimerkiksi eroisien aktiivi, miesliikkeen edustaja tutkija Ralf Sund viittasi kyselyyn Helsingin Sanomien Sunnuntaisivujen Debatti-kirjoituksessaan, vuodatin Forssille.

Isän pitäisi
neuvotella lapsen,
ei äidin kanssa


Päätin konkretisoida ongelman ytimen tutkijalle, jonka perehtyneisyydestä en ollut lainkaan vakuuttunut. Halusin esitellä hänelle yksinkertaistettuna syyn kaikkiin lasten huoltoon liittyviin ongelmiin. Ja sehän on se, että lainsäätäjän mukaan äidin eli naisen täytyy pitää huolta myös miehen eli isän vanhemmuudesta. Lainsäätäjän mukaan naisen velvollisuus on rakentaa suhde lapsen ja isän välille. Tämä tehtävä lankeaa naiselle juridiikassa vanhempien eroon liittyvässä sopimisessa, mutta normatiivisesti näin ajatellaan olevan myös ehjässä ydinperheessä.


- Mielestäni lakia olisi muutettava siten, että isä neuvottelee eron jälkeen suoraan lapsensa kanssa, eikä niin kuin nykyään että kaikki isän käytännön vanhemmuus lainsäädännössä kulkee äidin kautta.
- Niin, nythän äiti on se neuvottelukumppani, Forss sanoi.
- Kyllä, eikä äiti mielestäni liity isän vanhemmuuteen mitenkään. Isä ja äiti ovat kaksi erillistä toimijaa. On naurettavaa, että tätä pitää aina korostaa, mutta käsite ”vanhemmat” ajatellaan aina normatiivisessa ajattelussamme sotkuisena toisiinsa kietoutuneena pakettina. Lainsäätäjä edellyttää, että äiti on aktiivinen ja kannustaja, oikean ilmapiirin luoja, äiti myötäilee ja uhrautuu, jotta mies ymmärtää ottaa isyyden vastuun vastaan. Mielestäni sen väärin naista kohtaan; nainen joutuu siinä kiusalliseen asemaan. Hänen täytyy sotkeutua asiaan, joka ei hänelle edes kuulu. Äidillehän kuuluu luonnollisena osana 50 prosenttia kaikesta vastuusta; vasta sitten kun vastuukuorma ylittää sen 50 prosenttia hän voi alkaa kysellä suoraan mieheltä että miksi hän ei hoida omaa osuuttaan. Ei naisen tarvitse miehen asioita hoitaa erossa, kuten ei myöskään miehelle kuuluvaa vanhemmuuden vastuukuormaa.
- Ja mikä huikea vääryys tämä asetelma on lasta kohtaan, jatkoin puhisten.
- Niin, mutta eronneiden vanhempien asioiden sopimista ja niistä neuvottelua sotkevat myös ulkopuoliset eli vaikkapa vanhempien uudet kumppanit. Ihmisiähän me olemme, Forss muistutti.
- Mielestäni uudet kumppanit ovat kunkin oma yksityisasia; yksityiselämän asiat eivät kuulu vanhemmuudesta neuvottelemiseen. Kukin saa pitää ne ihan omana tietonaan. Minä en suostuisi lapsen isän kanssa lapsen huollosta neuvotellessani setvimään ja neuvottelemaan isän parisuhteista. Ne eivät liity keskusteluaiheeseen. Pitäisikö meidän neuvotella myös isän kaikista muista ihmissuhteista, suhteista vanhempiinsa, sisaruksiinsa, työkavereihinsa? Eronneiden vanhempien välisen neuvottelemisen pilaa jo lähtökohtaisesti se normatiivinen ajattelu, että vanhemmuus on parisuhde. Sitä se ei ole. Vanhemmuus on ennen kaikkea lapsen ja hänen vanhempansa välinen suhde, ei isän ja äidin suhde. On aina palvellut miehen etua, että vanhemmuus on määritelty parisuhteeksi; naisen täytyy siis palvella sekä miestään että lastaan. Äiti on ollut parisuhteen kautta riippuvainen isästä eli miehestä, joka taas ei ole ollut riippuvainen naisesta. Nainen on siis hoitanut kodin ja lapset, mies on saanut keskittyä käyttämään valtaa julkisessa sfäärissä.

Totesin, että kovin köykäiseksi jäi tiedonsaantini talosta, joka on maan johtaja tutkimustiedon tuottaja sosiaalialalla. Tuntui kivalta kävellä ulos rakennuksesta, koska tyhjistä tynnyreistä kuuluu kuminaa vain, kun niiden kylkeen paukauttaa. Muuten ne ovat harmitonta romurautaa.

Puhun tästä aiheesta myös aloittamassani keskusteluketjussa, Tiina Kaarelan "pomottamassa" eroperhe.netissä:

http://www.eroperhe.net/keskustelu/index.php?topic=12586.0


KUVISTA kaksi olen ottanut Helsingin kasvitieteellisessä puutarhassa Kaisaniemessä 10.8.2005. Poikani Tuukka istuu savinen kukkaruukku päässään kotona ikkunalaudalla 11.8.2005.

Samat kuvat ja muutamia muitakin uusia löytyy nettialbumistani. Katsele kuvat SLIDESHOW-toiminnolla, jotta ne eivät olisi jättiläismäisiä.

1 kommentti:

Tiina Kaarela kirjoitti...

Janus -lehden numerossa 2/05 on tästä aiheesta artikkeli. Tapaamistiedot oli koottu 4500 perheelle lähetetystä kyselystä, näistä yh-perheitä oli muistaakseni 1500 ja uusperheitä 1500 ja vastauksia näistä perheistä tuli noin 1200.

Tutkimus vahvistaa sen käsityksen tapaamisten toteutumisesta, että 1/3 perheistä lapsi/lapset ei tapaa muualla asuvaa vanhempaansa lainkaan. Joka viikko tapaamisia oli yh-perheissä 28% ja joka kuukausi 43%.

Eli Jussi Niemisen tutkimuksen jälkeen (Lapsen tapaamisoikeuden toteutumisen ongelmia / Jussi Nieminen Tampere : Tampereen
yliopisto, 1990) ei asiassa näytä tapahtuneen merkittäviä muutoksia, vaan joka viikko (=jos lapsi tapaa "norminmukaisesti" joka toinen viikonloppu ja kerran arkena) tapaavia on edelleen se 1/3, harvoin tapaavia 1/3 (vähintään 1 x kk) ja ei koskaan tapaavia 1/3.

Ks. http://www.eroperhe.net/keskustelu/index.php?topic=12323.0