tiistaina, elokuuta 30, 2005

Kiltit tytöt terapoivat miehiä

Eilisessä Yksinhuoltajien ja yhteishuoltajien liiton järjestämässä paneelikeskustelussa puhuttiin elatusavun oikeasta määräytymisestä. Paneelissa keskustelussa ei ollut lukkoon lyötyä päämäärää, vaan työvälineitä elatusavun määrittelemiseksi tarkasteltiin eri asian kyljiltä.
Tapahtumasta kerrottiin Helsingin Sanomien Minne mennä –osastolla, mutta yleisöä oli silti laihasti. Alan uskoa siihen väitteeseen, että lapsen huoltokysymyksistä puhuminen on epätrendikästä ja se koetaan sosiaaliaiheeksi, joka tartuttaa kurjuutta asiaa seuraaviinkin.

Lapsen huollosta keskusteltaessa ei ajatella, että senhän pitäisi laista löytyvän ”lapsen edun” käsitteen nimissä oikeasti olla lapsen tulevaisuuden rakentamista, tulevaisuuden henkisten ja materiaalisten edellytysten mahdollisimman tukevaa turvaamista. Me vanhemmat ja muut aikuiset sen sijaan näytämme pitävän selviönä, että lapsen huollon järjestely on aina negatiivisen lopputuloksen antava projekti. Ihmiset joutuvat tuon ajattelutavan vangiksi, vaikka he ovat tarmokkaasti etsimässä oikeaa elatustasoa.

Huoltokysymysten negatiivinen leima vaivaa ihan samalla tavalla erovanhempia kuin ulkopuolisiakin, vaikka erovanhemmat voisivat itse käytännössä terapoida aktiivisesti itseään siten, että järjestelevät lapsen elatuksen ja muun huollon mahdollisimman hyvin. Erovanhempienkin alkuoletus heti huoltokysymyksiin törmättäessä ja vielä myöhemmin huoltoneuvottelujen aikana tuntuu olevan, että lopputuloksen ei tarvitse turvata lapsen elämää ja sen edellytyksiä; riittää että vanhemmat säilyttävät tunteen, että lapsen huolto järjestetään korrektisti.

Kaikesta tästä konsensushakuisuudesta ja todellisten lapsen etua koskevien ongelmien piilottelusta huolimatta lapsen huoltokysymysten pohtimisella on selvästi huono imago. Huoltokysymykset halutaan työntää syrjään, niiden pohtiminen ei houkuttele, vaikka ne ovat tärkein asia jolla yksittäisen ihmisen kasvu kansalaiseksi turvataan. Pitäisikö meidän vanhempien ja kaikkien aikuisten alkaa siis jo puhua rehellisesti lapsen huollosta ja yleisemminkin lapsen oikeasta, aidosta edusta tässä yhteiskunnassa? Lapsilla on vakavia sosiaaliseen asemaan ja taloudelliseen turvattomuuteen liittyviä ongelmia, mutta me naiset edelleen keskitymme vain jakamaan terapiaa miehille, jotka etäisinä tutkitusti ovat pienituloisempia kuin lähiäidit.

Erolapsen asemaan ja lapsen huoltoon (huoltajuus, asuminen, elatusmaksu ja tapaamiset) liittyvät ongelmat on demonisoitu siksi, että niitä ei rohjeta tarkastella rehellisesti. Lapsen vaikeat sosiaalis-taloudelliset ongelmat halutaan vääntää lähivanhemman eli äidin psyyken ongelmiksi, vaikka lainsäädäntöä ja sosiaalisektorin käytäntöjä uudistettaessa pitäisi pureutua ongelmavyyhden ytimeen: sukupuolisopimuksessa määriteltyyn naisen ja miehen väliseen työnjakoon. Tämä työnjako on jo pahasti vanhentunut nykypäivän vanhemmmuudessa ja nykypäivän lasten tarpeita huomioitaessa. Silti tämä pölyttynyt sukupuolisen työnjaon malli säätelee yhä vahvasti vanhemmuutta.

Oli opettavainen tuokio seurata entisen puheenjohtajan Maria Guzeninan taivalta Yksinhuoltajien ja yhteishuoltajien liiton keulakuvana ja johtajana. Lyhyydestään huolimatta hänen kautensa kertoi paljon siitä, millainen imago on yleensä erolapsen ongelmilla. Viihdemaailmassa julkisuutensa rakentanut Maria Guzenina katsoi viisaammaksi, että hän vetäytyy pois sosiaaliongelmien parissa painiskelevasta liitosta. Liiton ajamat asiat alkoivat varmasti tuntua uhkana viehätysvoimaa vaativalle julkkiksen asemalle. Lisäksi hänen ongelmanaan varmasti oli myös se, että erolasten ongelmien ratkaisemiseen tarvitaan vallitsevien rakenteiden (mm. sukupuolisopimus) rikkomista, mikä edellyttää puheenjohtajalta muutakin kuin miellyttämistä ja viehättävänä olemista. Lasten huolto-ongelmat ovat mediassa epäseksikäs aihe.

Eilisessä keskustelutilaisuudessa kuultiin muutama hyvä puheenvuoro. Vieressäni istui asianajaja Maria Pöyhönen, joka ruoti hämmästellen keskustelun linjaa. Hänen mielestään keskustelussa ei oltu toteuttamassa ainakaan lapsen etua. Joku yleisössä istunut nainen muotoilikin osuvasti, että keskustelu lapsen elatusavusta kääntyy kuin itsestään selvästi toimeentulotukiasiaksi eli aletaan hakea sitä minimiä jolla lapsi elää ja hyväksytään kuin annettuna, että erolapsesta tulee kunnan toimeentulotuen asiakas.

(Jos minä tarvitsisin lapsen huoltoasiaan juristia juuri tällä hetkellä, kysyisin hommaan ensimmäisenä Maria Pöyhöstä. Ajattelevia asianajajia on harvassa.)

Maria Pöyhönen huomautti, että paneelitilaisuuden kaltainen ”kilttien tyttöjen keskustelu” ei paranna lapsen asemaa. Niinpä. Kiltit tytöt rientävät apuun sinne, missä arvelevat miesten tarvitsevan terapointia ja vastakkainasettelun poistamista. Miehistä ei ole kiva, jos heille tulee syyllinen olo. Ja sellaista epämukavuuttahan naiset eivät miehille halua – olkoonkin vaikka syyllisyys kertoisi realismin tajusta ja olisi ihan rationaalinen johtopäätös.

Pöyhönen muistutti, että nykyisen elatusapujärjestelmän iso ongelma on, että tavallisessa yksinhuoltajaperheessä, jossa lähivanhempi käy työssä, etävanhemman ei koskaan tarvitse maksaa enempää kuin 300 euroa kuukaudessa.

[Teen tähän korjauksen jälkikäteen. Heh, kunpa olisikin noin, että normaalituloinen lähivanhempi saisi 300 euroa miljonääri-isältä. Asia taitaa olla kuitenkin niin, että käytössä olevat elatusapujen laskentatavat edellyttävät, että 300 euroa saavan lähivanhemman pitää olla lähes täysin tuloton, jotta hänen lapsensa siis saisi elatusapuna 300 euroa, lähivanhempi (tavallisesti siis äiti) saa ansaita vain 100 euroa kuussa. Sehän on vain viikkorahan suuruinen tulo. Eli jos äidillä on vähänkään tuloja, lapsen elatusapu tipahtaa oitis niin alas, että oikeasti lasta ei sillä summalla elätetä.]

Pienituloinen etä maksaa siis suhteellisesti ottaen hirvittävästi enemmän kuin hyvätuloinen. Etävanhempien turvana on siten jo nyt hyvin yksinkertainen malli, joten ainakaan kohtuuttomuudesta panelistien ja yleisön ei tarvinnut itseään eilen syyttää. Sen sijaan etävanhempien eli miesten terapoimisessa on tietysti meillä naisilla vielä paljon työkenttää, ja tätä sarkaa kynnettiin myös eilisessä keskustelussa. Tunnetalouden hoitohan on naisten kunniakas tehtävä.

Pöyhönen hämmästeli miksi naiset luopuvat saavutetuistakin eduistaan. Hänen mukaansa lapsilisän yksinhuoltajakorotusta ei tarvitsisi lain mukaan yhdessäkään tapauksessa lukea lapselle tuloksi, kun elatusapua lasketaan. Silti sekin katsotaan jo 1980-luvulla vakiintuneen käytännön mukaan tuloksi, joka pienentää etävanhemman maksamaa elatusapua. Yksinhuoltajakorotus on 36,60 euroa, joka on korvausta vaikkapa siitä, että yksinhuoltaja ei voi lapsiinsa ja kotiin sidottuna pyrähdellä jokaisen tarjouspesupulverin perään. Sen sijaan mikään lastenhoitokorvaus noin pieni summa ei voi olla. On vaikea löytää lapsenlikka, joka suostuu vahtimaan tenavia yhden illan kuussa 30 eurolla.

Korrektius huollosta keskusteltaessa palvelee vanhempia, ei lasta. Olen muuten odottanut, milloin elatusapupäätösten tekeminen siirretään kunnan sosiaaliviraston lastensuojelusta jonnekin toisaalle; onhan viittaahan lastensuojelu kunnan sektorialana liikaa lapseen, suojeluun ja peräti lapsensuojeluun… Viranomaisen nimessä tämä etäännytys jo hiukan näkyy: hän on lastenvalvoja.

Paneelissa osa panelisteista ja suuri osa yleisöstä ilmaisi mielipiteitä, jotka olivat tietysti korrekteja. Mutta ne eivät olleet pelkästään sitä, ne olivat kilttejä. Se on melkoinen vika kesken olevassa ideointia ja luovuutta vaativassa kehitysprosessissa, jossa elatusapujen määrittelyn edellytyksiä laaditaan. Panelisteista ensimmäisenä esitteli itsensä Outi Luoma-aho, joka laatii sosiaali- ja terveysministeriön ja oikeusministeriön yhteisessä hankkeessa ohjeistusta elatusavusta kuntien sosiaaliviranomaisille eli lähinnä lastensuojelulle. Tälläkin paneelilla lienee ollut tarkoitus kuunnella suuren yleisön mielipidettä. Ongelma on, ettei lapsen huolto kiinnosta suurta yleisöä. Huoltoasiat nähdään ankeana sosiaaliongelmana, eikä tajuta että sitähän voisi tarkastella trendikkäänä bisneskysymyksenä ja lapsen psyyken rakentajana. Ajattelutapa voisi siis olla se, että huolto-ongelmien sijaan pidettäisiin mielessä se, että huollon eri kysymyksistä neuvoteltaessa tosiasiassa vanhemmilla on mahdollisuus rakentaa lapsestaan elinvoimainen ja urhea maailmanvalloittaja (joka minun terminologiassani on hiukan eri asia kuin ns. menestyjätyyppi).

Sosiaaliongelmana lapsen elatusta tarkasteltiin myös paneelissa. Toki termit ”sosiaali” ja ”ongelma” halutaan aina piilottaa puheessa jonnekin taustalle, sillä nehän ovat likaisia asioita ja ne häiritsevät vallitsevaa konsensusta. Lasten huollon ongelmista vallitsee laaja ja suloinen yhteisymmärrys, että huollossa ja sen järjestämisessä ei isommasti ongelmia ole. Lasten huoltoon liittyvät ongelmat ulkoistetaan siististi määrittelyongelmiksi, kuten eilisessä paneelissa. Panelistien ja yleisön suurin huolenaihe tuntui olevan se, kuinka saadaan yhtenäinen ohjeistus lapsen elatusavun laskemiseksi. Osa panelististeista ja osa yleisöstä tuntui hakevan tiettyä standardia lapsen elatuksen oikeaksi määräksi. Lapsen elatusavun standardoiminen haiskahtaa moraaliselle opetukselle; standardilla opetetetaan lapsille ja lähivanhemmille mikä on kohtuullista. Standardin ylittävä elatusapu on osoitus lapsen ja hänen lähivanhempansa ahneudesta, joten elatusavun oikean määrän ylittäminen on paheksuttavaa ja suorastaan rikos etävanhempaa kohtaan.

Lapset ja lähivanhemmat toivovat monessa tilanteessa, että heidät vapautettaisiin avaruuslennolle jonnekin kaukaiselle tähdelle.




Paneelissa istunut Hannele Sauli Tilastokeskuksesta kauhistelikin sitä, jos lapsen elatukseen halutaan normiksi jokin keskimääräinen kulutustaso. Hän kertoi, että lapsen keskimääräinen kulutus on yleisin kysymys, jota ihmiset häneltä soitellen kyselevät. Hän hämmästelee moisen keskiarvon raamatullista ilmoitustehtävää, sillä luku ei kerro lapsen tarpeista yhtään mitään. Hänestä on järkyttävää, jos elatussopimuksia laaditaan siten, että tarkastellaan pelkästään keskimääräistä kulutusta.
Niin, millaisen liikkumavaran keskimääräinen kulutus jättää lapselle ja hänen tarpeilleen? – Ei minkäänlaista. Siitä huolimatta tällaiseen ahtaaseen, vangitsevaan karsinaan eiliset panelistit ja yleisö tuntuivat olevan valmiit itsensä ajamaan. Kulutuksen keskiarvo tuntui kangastelevan suorastaan elatusavun päämääränä.
Ajatellaanpa vertailukohtana sitä, että me kaikki vaatisimme työstämme keskimääräistä palkkaa. Jos meistä jokainen saisi työstä riippumatta keskiarvopalkkaa, se ei varmasti jättäisi juurikaan mahdollisuuksia oman osaamisen erityissektorin kehittämiselle, innovoinnille, työn tehostamiselle, kansantalouden kehittämiselle, ei yhtään millekään. Niin, ja palkkaahan voitaisiin aina maksaa pelkästään todellisten kulujen perusteella… Se taitaisi muuten olla vieläkin huonompi ja pysäyttävämpi palkkamalli, kaikessa mielessä. Neuvostoliittolainen stagnaatio olisi edessä.

Lähivanhemmat eli naiset ovat näköjään valmiita ihan kaikenlaiseen mielistelyyn etävanhemmilta arkista huomiota saadakseen. Eilinen keskustelutilaisuus ei muuten isommasti kiinnostanut etävanhempia ja miehiäkin oli paikalla noin kolme. Yksi lähivanhempimies kuului paneeliin ja yleisössä istui kaksi tai kolme. Niinpä niin, naisten tehtävähän se on ajaa miesten etuja. Pitää muistaa, että etävanhemmista 90 prosenttia on miehiä. Elatusmaksun maksamisvelvollisuus kuuluu etälle.

Mielestäni lapsen huollon (eli lapsen huoltajuus, asuminen, elatusmaksu ja tapaamiset) ongelmia tarkasteltaessa ja sitä koskevaa politiikkaa uudistettaessa lapsen ja lähivanhemman asioita pohditaan aina syyllistävästä näkökulmasta. Lähivanhempi ja lapsi nähdään syyllisinä, johonkin ja jostain syystä. Siksi lähivanhempien ja lasten täytyy säilyttää malttinsa, yleistä konsensusta ja hyrisevää yhteisymmärrystä ei saa särkeä. Ja mm. eilisen panelikeskustelun perusteella voin väittää, että lähivanhemmat tuntevat jostain ihmeen syystä olevansa koko ajan kerjuulla, he kärkkyvät armopaloja, vaikka rahallisesti tarkasteltuna huoltokysymyksissä kyse on ihan tavallisesta talousasiasta, normaali bisnesneuvottelu. Ei sen kummempaa. Huoltopaketissa on tietysti kyse myös ainutlaatuisella tavalla lapsen psyyken kehityksen turvaamisesta, mutta sillähän ei sinänsä ole mitään tekemistä rahan kanssa. Vain raha puhuu, se pitää muistaa, silloin kun puhutaan talouden hoidosta. Taloutta ei hoideta empatialla ja toiveikkuudella, jota lähivanhemmilta odotetaan etävanhempien siunaukseksi.



Erovanhempiin kuuluu hyvin erilaista väkeä myös siinä mielessä millaisen huoltosopimuksen he ovat tehneet entisten kumppaneidensa eli lastensa toisen vanhemman kanssa. On jännittävää havaita, kuinka erovanhemmuudessakin voidaan rakentaa itselle sosiaalinen status ja hierarkkinen asema, joka on parempi kuin eronneiden ja yksinhuoltajavanhempien suurella massalla. Keino erottautua muita paremmaksi on vaikkapa se, että kuuluu Jaettu vanhemmuus –yhdistykseen, joka korostaa isän ja äidin yhteistyötä ja siihen perustuvaa lasten ja heidän elämänsä jakamista. Jaettu vanhemmuus korostaa siten vanhemmuuden perusydintä, joka on tärkeä kaikille ydinperhe- ja erovanhemmille. Yhdistys ei näyttäisi kuitenkaan olevan muutaman näkyvimmän aktiivinsa toiminnan perusteella mikään uudistava liike, vaan vanhojen luutumien pönkittäjä.

Kirjoitin kriittisesti JaVasta aloittamassani keskusteluketjussa.

Se uittaa perhepolitiikkaan ihmeellistä konsensushenkeä, jossa vanhempien sukupuoleen liittyviä yhteiskunnallisia eroja ei tunnusteta, vaan vannotaan sokeasti vanhempien (= sukupuolten ja heidän yhteiskunnallisen asemansa) samanlaisuuden nimeen. Toki eri sukupuolet ovat lapsen mielestä vanhempina täysin samanvertaisia ja –arvoisia, mutta yhteiskunnallisesti äiti ja isä ovat eri planeetoilta. Jaettu vanhemmuus ry on vain yksi esimerkki siitä, kuinka vanhemmuuden todelliset yhteiskunnalliset ja siten lapsen etua koskevat ongelmat pyritään peittämään.

Jaettu vanhemmuus ry kuuluu vanhempien eliittiin, jonka voi olla vaikea laskeutua ylhäältä huipulta tavallisen kansan pariin. Yhdistyksen edustajana paneelissa istunut Reetta Rajala kiirehti kertomaan yleisölle, että hän ei tunne yhtään etävanhempaa joka ei tapaa lastaan. Niinpä niin. Eri kyselyiden mukaan näyttää kuitenkin olevan, että jatkuvasti esiin nousee noin kolmasosa etävanhemmista, jotka eivät lastaan tapaa käytännössä koskaan. Sehän on yhtä suuri osa kuin se, joka tapaa lapsiaan säännöllisesti ja riittävän usein.

Reetta Rajala pääsi livauttamaan myös sen ilmeisen javalaisen (Jaettu vanhemmuus) hokeman, että naiset eli lähihuoltajat eivät anna miesten eli etähuoltajien tavata lapsiaan. Ai jaa, no nyt selvisi syy sille, miksi järkyttävän iso osa lapsista tapaa harvoin tai ei koskaan etäisäänsä.
Kannattaa mainita tässä yhteydessä, että tilaisuudessa ei kukaan livauttanut sellaista, että etäisät eivät halua tavata lapsiaan, sillä se on vain kylmä fakta, jolle ei tarvitse kerätä kiljahtelemalla uskonvahvistusta.

Kun itse on hyvä ja eliittiä, voi opettaa huonompiaan, sitä suurta yksinhuoltajien massaa, joka elää karummassa elämäntilanteessa. Reetta Rajala viittasi eilisessä paneelissa siihen, kuinka nykyisen miehen entinen puoliso on aiheuttanut ongelmia hänen uusioperheessään. Nykyisen miehen ex kun vaatii liikaa elatusapua. Reetta Rajalan mielestä moiselle rahantuhlaukselle on siis saatava loppu. Ja etävanhempana toimiva isähän säästää kaikista helpoimmin siten, että me lähiäidit laadimme ja vaadimme eilisen kaltaisissa paneelikeskusteluissa standardia elatusavulle, sellaista säädyllistä elatusavun minimiä.

Jaetun vanhemmuuden iso ongelma on, että se ei työskentele todellisten lapsen etua vahingoittavien ongelmien kanssa, vaan on säätänyt itselleen soman piiperryskentän, jossa voidaan keskittyä terapoimaan ja paikkaamaan empatialla etäisän psyykeä. On tietysti kiva unohtaa se dramaattinen rakenteellinen ongelma, että vanhemmuuden taloudelliset ja henkiset vastuut jakautuvat nykyisessä erovanhemmuudessa hyvin epätasaisesti. Ja me sitten istumme eilisen kaltaisissa paneelikeskusteluissa itseemme tyytyväisinä pohtimassa, mikä voisi olla lapsen elatuksen oikea taso.

Lapsen elatuksen oikea taso ei käsittääkseni voi aiheuttaa minkäänlaisia riitoja vanhempien välille, vaikka tähän paneelissa jatkuvasti viitattiin. Suomessa lapsen elatukselle kun ei ole mitään tasoa; lapset saavat tosiasiassa hyvin pientä elatusmaksua. Paneelikeskustelun sävy oli nimittäin se, että riita aiheutuisi elatusmaksun suuruudesta, ei sen pienuudesta, joka kyllä lapsen ja kaiken inhimillisyyden ja todellisuuden ja suhteellisuuden tajun nimissä olisi oikeutetumpaa.

Osa yleisöstä ja paneelikeskustelijoista siitä huolimatta huolta nimenomaan siitä, että etävanhempi ei tuntisi maksavansa turhasta eli että elatusmaksu ei olisi liian korkea. Huolenaihe on perusteeton ja suomalaisia lapsia vahingoittava. Peräti 90 prosenttia etävanhempien maksamista elatusavuista pyörii sadan euron hujakoilla kuukaudessa. Se on niin pieni summa, että etävanhempi itsekin tietää aiheuttavansa sillä kurjuutta lapselleen. Varmasti iso osa etävanhempien tapaamattomuudesta johtuu siitä, että etä ei yksinkertaisesti halua olla tekemisissä tämän kurjuuden kanssa.

Isät haluttomuutta tavata lastaan lisää varmasti vielä se, että on maan tapa jättää maksamatta se pienikin kuukausittainen elatusapu. Viimeistään maksamatta jäänyt elatusapu vahvistaa miehen päätöksen, että hän ei jatkossa myöskään tapaa lastaan. Helsingissä oli vuonna 2003 perittävänä elatusapuja yli 500 euroa jokaista elatusvelvollista kohti. (Helsingin kaupungin tilastollinen vuosikirja 2004.)



Paneelikeskustelua johtanut Yksin- ja yhteishuoltajien liiton puheenjohtaja Bodil Rosengren pääsi vihdoinkin paneelin loppuvaiheessa julistamaan perhepolitiikkansa keskeisen viestin: etävanhemmat ansaitsevat vähemmän kuin lähivanhemmat. Hänen sanomansa on se, että etävanhemmilta ei voida elatusapuja vaatia, elatusapujen määrittely on oikeasti vain niukkuuden jakamista.

Minun mielestäni Bodil Rosengren ratkaisee etävanhempien työllisyys- ja terveysongelmia ihan väärällä keinolla, kun hän näyttää käyttävän siihen perhepolitiikkaa. Kyllä siihen tarvitaan avuksi jotain ihan muuta politiikan alaa, kuin raapimista lähiäitien selkänahasta. Perhepoliittisestihan etävahemmille on jo annettu oikeastaan kaikki mahdolliset keinot parantaa toimeentuloaan, koska he ovat saaneet ajankäyttöönsä mittavasti lisää resursseja. Etävanhemmat pystyvät itse järkeistämään ajankäyttönsä mieleisekseen.

On muuten ällistyttävää, että lapsiin ja paljon puhuttuihin sosiaalitukien kannustinloukkuihin sidotut lähivanhemmat ansaitsevat enemmän kuin etävanhemmat, jotka perheen hajottua usein luopuvat myös normaaleista vanhemmuuden henkisistä ja taloudellisista vastuista. Lähivanhempi sen sijaan puurtaa työssä, vaikka naisen palkka on vain 80 prosenttia miehen palkasta. Pienipalkkaisessa naisvaltaisen alan työssä puurtaessaan hän tietää jäävänsä ilman sosiaalitukia, jotka olisivat suunnilleen yhtä paljon kuin hänen nettopalkkansakin. Nainen maksaa palkastaan täyden päivähoitomaksun (200 euroa/lapsi kuussa), jossa ei yksinhuoltaja-alennusta tunneta. Tämä sama nainen tyytyy vielä etäisän maksamaan pikkuruiseen elatusapuun, joka pyörii sadan euron tuntumassa. Työtä tekevä lähiäiti jää monessa sosiaalietuudessa katveeseen, eikä palkka varsinaisesti kohenna yksinhuoltajaperheen elintasoa.
Nopein tapa kohentaa naisten elättämän yksinhuoltajaperheen elintasoa on se, että etävanhemmat alkavat maksaa lasten todellisten elinkustannusten mukaista elatusmaksua nykyisen nimellisen korvauksen sijaan.

Ihmiset poistuivat eilisestä paneelista päällimmäisinä tunteina syvä rauha ja kiitollisuus. Kaikki voivat olla vakuuttuneita siitä, että tilaisuuden järjestäneen Yksinhuoltajien ja yhteishuoltajien liiton aktiivijäseniä Reetta Rajala ja Bodil Rosengreniä kiitellään jatkossakin ”hyviksi jätkiksi”.
Lukekaapa muuten Reetta Rysän eli nykyisen Reetta Rajalan haastattelu Stakesin julkaisemasta Dialogi-lehdestä, numerosta 4/2005. Koko tekstin läpi kulkee haastateltavan asenne, että äidit vahingoittavat miesten etua.

Kuka tavallisen järkevä ihminen tuollaistakin tajuaa pelätä – hyvien jätkien ja kilttien tyttöjen lisäksi? Joillekin naisille ainoa mahdollinen yhteiskunnallisen tarkastelun näkökulma näyttää olevan naisten syyllistäminen miesten kohtaamista ”ongelmista”.

Koska se tunnetalouden hoitaminen ei lopputuloksen perusteella onnistunut hyvin eroon päättyneessä parisuhteessa, niin ei sitä ahertamista ei kannattaisi jatkaa enää julkisella kentällä. Yksinhuoltajien ja yhteishuoltajien liiton puheenjohtaja Bodil Rosengren, Jaettu Vanhemmus ry:n tiedottaja Reetta Rajala ja muut naiset – käsi sydämelle! Ovatko miehet oikeastaan koskaan edes pyytäneet teitä terapoimaan itseään?

Kirjoitan tästä Mikä lapselle elatusavuksi -paneelikeskustelusta myös Tiina Kaarelan nettiyhteisössä eroperhe.netissä.

JaValaisuutta kritisoin tässä aloittamassani keskusteluketjussa eroperhe.netissä.

6 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Hyvää ja jämäkkää tekstiä. Minustakin olisi aika lopettaa tuo elatuspinnareitten poskeensilittely ja ylenmääräinen ymmärtäminen. Ei ole ymmärrystä kun kituuttaa virkanaisen palkalla lasten kanssa lainoja maksellen, toisen luistaessa kaikesta vastuusta. Meidän tapauksessamme peräti ulkomaille. Kumman helppo toisten on jättää lapsensa tuosta vaan yksin toisen vanhemman huolehdittaviksi.

Kiltit tytöt, juoskaa suolle, me olemme vihaisia! Ja me olemme enemmistö.

Anonyymi kirjoitti...

Kyllä femma puhuu asiaa.Muut vain hymistelevät.Yylin pj:n kantana taitaa olla jaettu vanhemmuus hinnalla millä hyvänsä.

Tiina kirjoitti...

Kaisa, tiivistä tekstiäsi!! Hemmetti, hyvät pointit katoaa tuohon tekstitsunamiin ;-)

Arvatenkin sinä tykkäät Maria Pöyhösen tiukasta asenteesta! Kiva!

Anonyymi kirjoitti...

Kiltit tytöt istuvat hiljaa takarivissa ja niin taisi olla maanantainakin siellä paneelikeskustelussa. Paneelissa ja myös yleisön keskuudessa oli onneksi myös sellaisia jotka ovat valmiita tekemään jotain asioiden eteen.

Syy miksi elatusavut ovat niin alhaiset ovat mm sen takia että tällä hetkellä puuttuu näitä normeja jonka mukaan näitä määritellään. Tästä syystä YYL järjesti tuon maanantaisen tilaisuuden. Mitä nopeammin tuo normi saadaan aikaiseksi sitä nopeammin saadaan myös parannusta elatusapujärjestelmään.

Tällainen työ vaatii kuitenkin asiantuntemusta eikä tosiaan riitä että mankuu "lisää rahaa minulle" ilmaan minkäänlaisia perusteita.

t. Bodil Rosengren

Anonyymi kirjoitti...

Perusteluja elatusapujen/tukien nostamiseen non ihan riittävästi siinä, että yksinhuoltajien köyhyys on tosiasia ja siinä, että elatusavut ovat skandaalimaisen pieniä Suomessa.

Sinänsä elatusavun normittaminen ei ehkä ole huono asia, epäilen vaan, ettei siitä normista päästä ikinä yhteisymmärrykseen.

Anonyymi kirjoitti...

Valitettavasti jos tuota normia ei saada aikaiseksi elarit tulevat pysymään nykytasolla. Juuri sen takia olisi hyvä saada edes joku kaava - vaikka se ei kaikilta osin olisi "täydellinen". Esimerkiksi jos käytettäisi yleisesti tuo oikeudessa käytetty kaava niin keskimääräinen elatusapu nousisi varmaan yli kahdensadan (nykytilanne ehkä 120-130 e).

Yksinhuoltajien köyhyysongelmaan elatusavun nostaminen ei riitä. Monet näistä on elatustuen varassa ja sen lisäksi siihen liittyy muita haasteita. YYL on nyt lähtenyt ajamaan tuon elatustuen nostamista tärkeimpänä keinona parantaa kaikkein pienituloisten yksinhuoltajien tilannetta.

Bodil Rosengren