lauantaina, lokakuuta 08, 2005

Epätasa-arvo räikeimmillään erovanhemmuudessa


Sukupuolten tasa-arvon ongelmat näkyvät kaikkein selkeimmin vanhemmuuden toteutumisessa. Vanhemmuuteen liittyvien vastuiden jakaminen perustuu yhä vanhentuneeseen ja historialliseen sukupuolisopimukseen. Työelämässä vastuita ja palkkioita on onnistuttu jakamaan paremmin ainakin siten, että naisen tien katkaisevia ajatteluluutumia on murrettu. Silti työelämässäkin on yhä jotain pahasti vialla. Kuinka paljon vialla sitten onkaan perheen työnjakoon ja moraalisen vastuunkannon jakautumisessa? Perhe on julkiselle työelämälle vastakohtainen yksityinen sfääri, privaatilla alueella toimiva yksikkö, jossa näivettyneitä ajattelurakennelmia hellitään edelleen.

Erityisen räikeästi suomalaisen perheen tila paljastuu perheen hajotessa. Sukupuolten tasa-arvoisuus keikahtaa vieläkin erossa vinoutuneempaan suuntaan kuin se oli perheen koossa ollessa. Tämä on hyvin ällistyttävää, sillä tasa-arvokeskustelun aikana luulisi isän oikeuksia vaativien miesten ja äidin vastuista väsyneiden naisten jakavan kuormansa eron hetkellä! Erossa tasapuolisen jaon tekeminen olisi minusta jopa helpompaa kuin itse ydinperhe-elämän aikana, koska erotessa jokainen vastuualue on pakko aktiivisesti tiedostaa, toisin kuin ehjän perheen aikana. Silloin perheeseen liittyvät tehtävät hoituvat paljolti omaa rataansa.

Yksinhuoltajien ja yhteishuoltajien liiton entinen puheenjohtaja Tiina Kaarela kirjoittaa weblogissaan 7.10.2005, että kuntien sosiaalitoimistojen vahvistamat lasten elatusapusopimukset ovat niin pieniä, että yli 90 prosenttia lapsista saa vain noin sata (100) euroa kuussa, moni lapsi saa vielä tuotakin vähemmän. Tuo summa on vakiintunut sosiaalitoimistojen käytäntöön siksi, että se sama kuin kunnan maksama elatustuki. Elatustuki on tarkalleen 118,15 euroa kuussa. Kunta maksaa lapselle elatustukea, jos elatusvelvollinen vanhempi ei hoida elatusavun maksamista. Kaarelan mukaan sosiaalitoimistot eivät siis aja lapsen asiaa, vaan vain kunnan etua. Sosiaaliviranomaiset huolehtivat siis vain siitä, että kunnan ei tarvitsisi maksaa lapsen elatusta. Kukaan ei ajattele tässä dramaattisessa toimeentulo- ja vastuidenjakokysymyksessä lasta eikä hänen lähivanhempaansa. Yksinhuoltajista on miehiä vain 13 prosenttia.


Eron jälkeen siis lasten elatusvelvollisuus siirtyy lähes yksinomaan naisen harteille (muista lapsiin liittyvistä velvollisuuksista puhumattakaan). Palkkapolitiikassa tätä ei ole huomioitu koskaan, vaan perheen elättäjän rooli toiminut miesten palkkoja nostavasti. Naisten on katsottu hyötyvän siitä, että he voivat elää miehensä palkalla.

Tasa-arvotyötä tarvittaisiin siis kaikkein kipeimmin juuri eroperheissä, missään muualla yhteiskunnassa sukupuolten välinen eriarvoisuus ei ole niin suurta kuin siellä. Mielestäni suomalainen tasa-arvopolitiikka eikä edes naisten asemaa parantavat muutosvoimat (kuten julkishallinnon tasa-arvotoimikunnat, tasa-arvoa hoitavat viranomaiset, tasa-arvopolitiikka, naisasialiike, miesliike) eivät ole tajunneet perheen työnjaon merkitystä kaikelle tasa-arvolle. Se on kaikkein radikaalein väylä kehittää niin naisten kuin miestenkin tasa-arvoa, sillä mielestäni miestenkin pahimmat tasa-arvon ongelmat lymyävät nimenomaan isyyden oikeuksien toteutumisessa. Vanhemmuuden tasa-arvo on myös ehkä radikaalein yksittäinen toimenpide kasvavien lasten tasa-arvoisuuden kehittämisessä; molempien vanhempien huolenpito kun on lapsen sosiaalisen ja taloudellisen tasa-arvon kannalta tärkein vaikuttava tekijä.

Mielestäni suomalainen feminismikään ei ole oivaltanut vanhemmuuden rakenteellisen perustan vaikutusta kaikkeen tasa-arvoon. Feminismi ei osaa nostaa vanhemmuuden ja lapsen asemaa koskevia ongelmia esiin. Asia jaksaa hämmästyttää minua aina. Vanhemmuuden tasa-arvon tulokset kun ylittäisivät reippaasti kaikki sukupuoliset rajat; vaikutus tuntuu sukupuolta universaalimmissa kategorioissa kuten yleisenä taloudellisena ja sosiaalisena tasa-arvona ja ihmisarvon käsitteen syventymisenä. Se tasa-arvo näkyy eri sukupolvien ja erilaisten vähemmistöjen tasa-arvon parantumisena.

Yksinhuoltajien ja yhteishuoltajien liiton pitäisi mielestäni aloittaa ihan oma sukupuolten tasa-arvo-ohjelmansa. Se voidaan aloittaa kokoamalla luettelo niistä ongelmista, joista erolapsi kärsii. Sukupuolten tasa-arvoisuuden vaikuttavuus tulee hyvin todistetuksi, kun listalle aletaan laatia ratkaisumalleja. Minä väitän, että jokainen erolasta koskeva ongelma selvitetään SUKUPUOLTEN tasa-arvon rakentamistyöstä löytyvällä ratkaisulla!

Nainen ei voi ikinä saavuttaa todellista tasa-arvoa työelämässä, jollei vastuita ja työkuormaa jaeta perheissä uudelleen. Naisen tekemä työ säilyy edelleenkin huonosti arvostettuna ja naisvaltaisten alojen palkat pieninä. Näistä seuraa se, että naisen ei katsota voivan osallistua myöskään johtamistyöhön.

Isän ja äidin välinen tasa-arvo on kaikkein rankin tapa vaikuttaa miehen ja naisen väliseen tasa-arvoon. Lapsiin ja kaikkinaiseen hoitamiseen ja huolehtimiseen sidottu nainen ei voi koskaan saavuttaa tasa-arvoa vastuista vapaan miehen kanssa.


Miesliike on lähestulkoon hiljaa. Muutama yksittäinen mies jaksaa korottaa ääntään perheeseen liittyvän epätasa-arvon vuoksi. Miehet eivät ole politisoineet tasa-arvonsa ongelmia. Ei heidän tarvitse, koska tosiasiassa he eivät koe kärsivänsä sukupuolten välisestä epätasa-arvosta. Osittain tästä syystä miesten on vaikea ymmärtää feminismiä.

Vanhemmuuden vastuiden vinoutunut jakautuminenkin toimii todellisuudessa yhä miesten edun puolesta, kun etua mitataan taloudellisesti ja kyvyllä toimia kodin ulkopuolisessa julkisessa sfäärissä. Miehillä on aikaa ja vapautta, miksi he eivät sitten omistaudu tasa-arvotyölle, jolla eroisätkin saisivat vahvemman isyyden itselleen? Tämänkin tasa-arvotyön miesten puolesta joutuvat tekemään naiset – silloin, kun perheeltään ja lapsiltaan ehtivät.

Etävanhemmuus ja sukupuoli -keskustelua käydään parhaillaan eroperhe.netissä. Etävanhemmuus lienee kaikkein sukupuolittunein asia Suomessa; heistä lähes 90 prosenttia on miehiä. Voiko mikään inhimillisen elämänalueen jakautuneisuus olla vieläkin totaalisempi?

Tasa-arvoasiain neuvottelukunta jakaa vuosittain tunnustukseksi miehen aseman parantamisesta Miehen työ –palkinnon. Palkinnon saajaa voi kuka tahansa ehdottaa, minäkin mietin ketä esittäisin. On todella vaikea löytää miehiä, jotka työskentelevät miehen yhteiskunnalliseen asemaan liittyvien ongelmien ratkaisemiseksi. Minä en löytänyt kuin yhden hyvän tyypin, isäaktivisti Nazmi Kucukkösen, joka elokuussa osoitti nälkälakkoillen mieltään Helsingin tuomiokirkon porrastasanteella. Hän joutui sitten heikentyneen kuntonsa takia sairaalaan, kun ulkopuolinen oli hälyttänyt hänelle apua. Suomessa pitkään yrittäjänä toimineen Nazmi Kucukkösen piti tulla Turkista asti Suomeen vahvistamaan heiveröistä suomalaista isäliikettä.




1 kommentti:

Panu kirjoitti...

Evin Rubarille on myönnetty Ruotsin television tasa-arvopalkinto dokumentista Könskriget. Näin etenee Jumalan totuus. Halleluja!