perjantaina, lokakuuta 28, 2005

Väkivaltaisen isän vanhemmuutta tuetaan


Hullu maailma, lasten huoltoneuvottelujen asetelma on ihan vinksallaan.

Nimittäin, etävanhempi voi luistaa kaikesta lapseen liittyvästä vastuusta, vaikka hänelle itselleenkään ei olisi ollenkaan selvää miksi hän karttaa lastaan. Yhteiskunta vaatii vain, että etä maksaa pientä elatusmaksua.

Järjestelmä lainsäädäntöineen ei pakota tällaista etävanhempaa kohtaamaan vanhemmuuttaan. Sitten ovat nämä väkivaltaiset etävanhemmat, jotka voivat siekailematta pyörittää sekä järjestelmää että lähivanhempaa ja lastaan siinä sivussa.

Väkivaltainen vanhempi saa pelkkään vanhemmuuteensa vedoten täydet vanhemman oikeudet, vaikka hän ei olisi itse lapsesta ollenkaan kiinnostunut. Järjestelmä sallii sen, että fyysistä väkivaltaa voi jatkaa eron jälkeen henkisen väkivallan muodossa. Vanhempien oikeudet ovat tämän väkivaltaesimerkinkin perusteella vahvat - ja lapsellahan niitä ei juuri ole.

Vanhemmuuden KOHTAAMINEN ja siten vanhemmuuden prosessointi, sen käsittely siis, on täysin eri asia kuin vanhemmuuteen pakottaminen. Kun taas esimerkiksi patologisoituneissa huoltajuusriidoissa, jotka jatkuvat vuodesta toiseen, ei vanhempi (etä-) välttämättä ole joutunut KOHTAAMAAN vanhemmuuttaan. Myöskään väkivaltaisten parisuhteiden purkautuessa väkivaltainen etähuoltaja ei välttämättä ole ehtinyt joutua kunnolla silmäkkäin vanhemmuutensa kanssa.


Väkivaltaisten vanhempien puolisot ovat tutkimuksessa kertoneet, että isien halu vanhemmuuteen on alentunut.
Lainaan
eroperhe.netin blogia hoitavan Tiina Kaarelan mainitseman tutkija Teija Hautasen artikkelia sosiaalipolitiikan Janus-lehdessä (3/02): "Myös äitejä on pyydetty määrittelemään, miten heidän miehensä toteuttavat isyyttään. Väkivaltaisten miesten puolisot ilmoittivat isien kiintymyksen lapsiin ja osallistumisen lasten elämään vähäisemmäksi kuin vertailuryhmän naiset. Tästä huolimatta miltei 40 prosenttia väkivaltaa kokeneista naisista arvioi miestensä olevan vähintään keskinkertaisia isyydessään."

Isiltä ei siis ole perinteisessä isyydessä vaadittu kovin paljon. Alentuneetkin suoritukset ovat hyvin kelvollisia.

Luin juuri äsken uudelleen Hautasen kyseisen artikkelin ”Keskustelua väkivaltaisen miehen isyydestä”.

Keskustelun aihe on hyvä ja tärkeä, mutta heikkous tässä on se, että Teija Hautanen tarkastelee vain miehen tekemää väkivaltaa. Ainakin hänen artikkelinsa Janus-lehdessä on rakennettu niin. Se ei vielä latista keskustelua perheväkivallasta, eikä ohjaa sitä väärille raiteille, sillä käsittelemme silti vielä suurinta osaa perheessä tapahtuvasta väkivallasta.

Mutta hyvä on tietysti muistaa, että myös äidit syyllistyvät väkivaltaan ja ovat ihan mestareita pienimpien lasten pieksemisessä.

Ymmärtäisin Hautasen artikkelin perusteella, että hänen mielestään on oleellisen tärkeää sukupuolittaa väkivaltaa. Sukupuolitunnukset on pidettävä esillä. Se auttaa hänen mielestään myös laajemman vanhemmuuden kentän tarkastelua. Ensin on siis myönnettävä tosiasiat erityisissä ongelmakohdissa, jollainen väkivaltakin on. Sukupuoli on eräs tällainen tärkeä jaottelu- ja kategorisointitekijä.

Hautanen tuo esiin monia kiinnostavia seikkoja. Hän ensinnäkin haluaa raivata uraa sille, että miehiä tutkitaan väkivallan tekijöinä SUKUPUOLENSA edustajina:

"Kriminologiassa on toki kautta aikain sen historian tutkittu rikollisia väkivaltaisia miehiä, mutta alan tutkimuskohteiden valtavirtaan eivät yksityisen alueelle mielletyt väkivallanteot ole kuuluneet. Myöskään miesten tutkiminen miehinä, sukupuolensa edustajina, ei ole ollut tavallista krinologiassa eikä yhteiskuntatieteissä." (Janus 3/02 s. 239)

Hautanen painottaa myös sitä, että miehen väkivaltaisuutta ei ole tutkittu yhdessä isyyden kanssa. Väkivaltaisen miehen isyys on unohdettu, eikä isän roolia tässäkään mielessä ole tuotu esiin. Mies kun ei ole lähtökohtaisesti isä, kuten nainen on lähtökohtaisesti äiti. Hautanen korostaa, että naisten väkivaltaisuudesta puhuttaessa muistetaan aina tuoda esiin, että naisella on velvollisuutensa äitinä. Mies on sen sijaan saanut olla isyydestä vapaa myös väkivaltatutkimuksissa.

Siksi isien väkivaltaisuus on - yllättävää kyllä - itseasiassa tuore tutkimusaihe.

Palaan Tiina Kaarelan esiin nostamaan kysymykseen: pitäisikö väkivaltaperheen huoltoriidat siis käsitellä tuomioistuimissa? Lukemani perusteella minun on vaikea nähdä miksi Hautanen suosittelisi oikeuslaitosta väkivaltaisten vanhempien huoltoriitojen ratkaisupaikaksi, kuten Hautanen kuuluu esittäneen tällä viikolla torstaina Helsingin yliopistossa järjestetyssä sukupuoli ja väkivalta -seminaarissa. Löydän artikkelista ainoastaan sen syyn, että väkivallan uhri ei ole tasaveroinen neuvottelukumppani, jota sovittelutilanne sosiaalitoimistossa lastenvalvojan luona vaatisi.

Mielestäni tuo seikka vaan korostaa tarvetta siihen, että vanhempien pitäisi voida toisistaan täysin erillään voida sopia lapsensa huoltajuudesta ja muista huoltoasioista. Se korostaisi etähuoltajankin itsenäistä asemaa. Siinä tilanteessa järjestelmä voisi kannustaa väkivaltaisen etähuoltajan hoitoon. Hoitoon menoon motivoisi mahdollisuus alkaa elää myöhemmin täysipainoista vanhemman elämää tapaamalla lasta.

Väkivaltaista etää ei saa päästää lapsen lähelle. Ei valvomattomiin tapaamisiin. Jossain täytyy mennä raja. Myös väkivallalla uhkailu on saatava loppumaan eroon, joka kuitenkin on uhrin vakava yritys lopettaa väkivalta.

Tiina Kaarelan blogikirjoituksen innoittamaa nettikeskustelua käydään eroperhe.netissä.


Ei kommentteja: