tiistaina, marraskuuta 15, 2005

Äiti ja lapset syynä miehen pahoinvointiin

Hoitotieteen tutkija Nina Halme kirjoittaa Helsingin Sanomien Sunnuntaidebatissa 13.11.2005 parisuhteen vaikutuksesta isyyteen. Halme on käsittääkseni saanut valmiiksi väitöskirjan, jossa käsittelee asiaa enemmän.

On varmasti tärkeää tutkia, kuinka parisuhde vaikuttaa isyyteen. Tieto on oleellinen siksi, että isyyden rakenne paljastuu ja siten myös isyyden kärsimät ongelmat. Sen sijaan hämmästelen kovasti sitä, että alan eturivin tutkija Nina Halme ei lähde kertaakaan kyseenalaistamaan isyyden sidonnaisuutta parisuhteeseen.


Halme ei asetu kertaakaan tarkastelemaan asiaa aidosti lapsen kannalta, eikä mieti kuinka tuon kaltaista isyyttä pitäisi muuttaa lapsen tarpeita vastaavaksi. Halme legitimoi isyyden, joka on täysin riippuvainen äitiydestä, äidin asenteista ja mielihaluista. Hän kritisoi ilkeitä äitejä, jotka eivät anna isien olla vanhempia lapsilleen, mutta hän ei ymmärrä tarttua tähän perusongelmaan: miksi isyyden pitäisi koskaan ja missään oloissa kulkea äitiyden kautta?

Tuollainen malli on vain ja ainoastaan vahingoksi lapsille.

Vanhemmuuden vastuiden epätasaista jakautumista tarkasteltaessa pitäisi huomata eräs tärkeä (lastensuojelullinen) asia: vanhemmuus ei ole parisuhde.


Halme kirjoittaa:

"Tampereen yliopiston hoitotieteen laitoksessa tekeillä olevan tutkimuksen mukaan isyys voi huonoimmin niin sanotussa perinteisessä perheessä. Hyvin koulutetut, työssäkäyvät, avioliitossa asuvat ydinperheen isät ovat vähiten yhdessä leikki-ikäisen lapsensa kanssa. He myös kokevat yhdessäolon lapsen kanssa vähiten mielekkääksi."

Tätä minä olen aina sanonut. Eronneiden vanhempien ongelmat kumpuavat ydinperheen työnjaosta. Ongelmat eivät aiheudu eron jälkeen, vaan avo-/avioero tekee ne näkyviksi.

Eroperheissä vanhemmat itsekin hairahtuvat siihen, muun järjestelmän mukana, että eroperheen ideaalina on ydinperheen elämä. Niin ei pitäisi olla, koska eihän huonompaa ja heikompaa kannata kopioida.

Ja minusta itse perusongelma on se, mitä Nina Halme ei ole tajunnut: vanhemmuus ei ole parisuhde, vaikka nämä kaksi aivan eri asiaa sotketaan jatkuvasti keskenään. Siitä kärsii eniten lapsi – ja näköjään miehen isyys.

”Paradoksaalista tai ei, kaikkein sitoutuneimpia omien lastensa elämään vaikuttaisivat olevan eronneet, lasta säännöllisesti tapaavat isät. He nauttivat yhdessäolosta lapsen kanssa ja osallistuvat lapsen hoitoon, lukevat, leikkivät, osoittavat hellyyttä ja asettavat rajoja silloin, kun heillä on mahdollisuus olla lapsensa kanssa.”

Nimenomaan. Ero antaa mahdollisuuden rakentaa ihan uusi, hieno vanhemmuus. Ero ei saisi olla synonyymi huonolle vanhemmuudelle, kuten nykyisin ajatellaan. Päinvastoin, aivan samalla tavalla ero voi johtaa entistä parempaan vanhemmuuteen.


”Miksi monet miehet huomaavat oman isyytensä arvon vasta eron jälkeen? Asiaa voidaan tarkastella parisuhteen näkökulmasta. Parisuhteessa on elementtejä, jotka parhaimmillaan tukevat ja mahdollistavat isänä olemista, mutta pahimmillaan luovat isyydelle lisähaasteita.”

Niinpä niin. Tämä on tätä parisuhdepaskaa. Minä en käsitä mitä tekemistä parisuhteella on lapseni kanssa. Pitäisikö minun laittaa lapseni vastuuseen parisuhteeni onnellisuudesta?


”Useat tutkimukset ovat osoittaneet, että perheissä, joissa puolisot ovat tyytyväisiä parisuhteeseensa, isät osallistuvat aktiivisesti lapsen hoitoon ja ovat sitoutuneita isyyteensä. Sama toimii molempiin suuntiin: hyvä parisuhde edistää isän sitoutumista vanhemmuuteen, ja isän ja lapsen yhdessäolo parantaa parisuhdetta.”


Kääntäen: tässä Nina Halme kaataa lasten niskaan sen kuonakuorman, joka syntyy huonosta parisuhteesta. Yhtäkkiä lapset paljastuvatkin huonon parisuhteen syyksi. Vain kivat, isän mielestä hauskat lapset takaavat parisuhteen edellytykset.


”Tyytymättömyyden lisääntyessä isän ja lapsen yhteinen toiminta väheni, isät eivät kokeneet yhdessäoloa yhtä mielekkääksi ja tärkeäksi, eikä lapsen mukaanottaminen arjen askareisiin ollut yhtä helppoa kuin niillä isillä, jotka olivat tyytyväisempiä parisuhteeseensa. Yhdessäoloon liittyi myös enemmän ristiriitatilanteita, jos isän parisuhteessa esiintyi ongelmia.”

Niin. Isän mentaalinen tyytyväisyys, psyykkinen hyvä olo on tärkeämpää kuin se, että tämä mies on vanhempi lapselleen. Arvot ovat jotenkin päälaellaan. Loppupeleissähän tässä voidaan syyttää lapsia. Lapset aiheuttavat isälle pahaa oloa. Ensin tietysti mies saa aloittaa syyttelyn vaimostaan. Nainen ei ole hoitanut parisuhdetta niin hyvin, että mies jaksaisi kiinnostua vanhemmuudesta.


"Monet miehet havahtuvatkin huomaamaan oman isyytensä merkityksen vasta eron jälkeen, kun voimavarat ja 'isyyden itsetunto' eivät hupene rikkonaisen parisuhteen pyörteissä."

Millainen mahtaa olla vaadittava äitiyden itsetunto? Kuka siitä on huolestunut? Pitäisikö tulkita, että äitiyden itsetunto on valtaisa, kun lähes 90 prosenttia yksinhuoltajista on naisia. Siitäkö se yksinhuoltajuus vain johtuukin – kuntoon bodatusta egosta?


”Parisuhteesta sekä perheen arjesta puhumiselle tulisikin antaa enemmän tilaa – nimenomaan miehen näkökulmasta.”

Onko tässä tausta-ajatuksena, että nainen estää miestä ilmaisemasta itseään?


(…) ”sillä äitiys ja isyys ovat eri tavoin kehittyviä ominaisuuksia, joita ei voi eikä aina pidäkään verrata.”

Täsmälleen näin. Siksi isyyden ei pitäisi millään tavoin kulkea äitiyden kautta, kuten Nina Halme olettaa ja propagoi.

”Lapsen äitiä voidaan myös pitää merkittävänä isyyden vastuun säännöstelijänä.”

Niinpä niin. Äitihän siitä isyydestä vastaa ja toimii kokopäiväisenä isän terapeuttina ja mielialojen tulkkina. Lasten liittyvät velvollisuudet ovat pikkujuttuja sen rinnalla. Nina Halme rakentaa isästä perheen pienimmän ja tarvitsevimman lapsen.


”Isän tapa toimia lapsen kanssa on erilainen kuin äidin, mutta se ei tee siitä yhtään sen huonompaa – päinvastoin. Lapselle on hyvä, että hänellä on kaksi erilaista vanhempaa.”


Kyllä. Siksi vanhemmuus ei ole parisuhde. Vanhemmuus on kahden aikuisen erillistä toimintaa, jossa kummankaan ei tarvitse osata lukea toisen ajatuksia ja harjoittaa alituista telepatiaa. Kumpikin vanhempi rakentaa vanhemmuudessa oman uransa.

Isä ja äiti luovat itse suoraan suhteensa lapsiin, eikä niin että isä toimii suhteenluomisessa äidin kautta. Näin pitää tapahtua ydinperheessäkin, jotta Nina Halmeen kuvaamaa isien pahoinvointia ei esiintyisi.

Isän paha olo perheessä on osa suurempaa kudosta, sitä kuinka miesten rooli määritellään sukupuolisopimuksessa. Tuo sopimus normittaa miesten ja naisten välisen työnjaon kaikilla yhteiskunnan kentillä. Tasa-arvotyö heijastuu siksi yhteiskunnasta perheeseen ja päinvastoin.

Isättömyys on aina ollut modernin yhteiskunnan ongelma, kun taas vertailun vuoksi äidittömyys sen sijaan ei sitä ole.

Mielestäni Suomen lainsäädäntö kannustaisi tehokkaimmin isyyden haltuunottoon lailla, jossa isä velvoitetaan käymään eroon liittyvä lapsen huollosta sopiminen lapsen kanssa "kahdenkeskisissä" neuvotteluissa. Äiti ei niihin osallistuisi. Äiti hyväksyisi vain lopputuloksen. Lapsen apuna neuvotteluissa olisi esim. sosiaaliviranomainen. Laki ohjaisi tälla tavalla isää itsenäiseen vanhemman rooliin.

Isyys ei saa kulkea eroperheessäkään äitiyden kautta, vaikka eroperheissä Halmeenkin käsittelemien ydinperheiden ongelmat kärjistyvät.

Isän itsenäisyys on varmasti karmealla tavalla uhattuna, kun perhetutkimusta tehdään Nina Halmeen edustamasta näkökulmasta.


Kirjoitin Helsingin Sanomien verkkosivujen keskusteluun oman näkemykseni Halmeen Sunnuntaidebatista.



Ei kommentteja: