maanantaina, joulukuuta 12, 2005

Isäkin on hyvää työvoimaa

Miten muotoilla sellainen vaatimuslista, että sen vuoksi kannattaa lähteä mielenosoitukseen?

(Mielenosoittamisen tarpeellisuudesta kirjoittaa muuten myös Raisa Raparperi-blogissaan.)

Ainakin siinä pitäisi olla sellaisia esityksiä, jotka olisi muutos nykyiseen verrattuna. On siis tunnistettava, mihin nykyisillä valmiuksilla jo yllettäisiin ainakin teoriassa (vikahan on usein siinä, ettei päämäärään päästä käytännössä) ja mikä estää sen, ettei päämäärä toteudu.

Eroperhe.netin Barrikaadeille-keskusteluketjussa on pohdittu, miksi erolapsellakin ei voisi olla kaksi vanhempaa, siis molemmat vanhemmat eli isä ja äiti. Olen kommentoinut Yksinhuoltajien ja yhteishuoltajien liiton puheenjohtajan Bodil Rosengrenin yleisluontoista vaatimuslistaa sellaiseksi, jossa ei oikeasti vaadita mitään. Kaikki Bodilin vaatimukset on toteutettavissa jo nykylainsäädännön avulla – ongelma on se, että laki ei tue mitenkään näiden vaatimusten toteutumista.


Vain lain henki on näiden hienojen päämäärien (esim. yhtään etävanhempaa ei saa eristää lapsestaan) puolesta. Suomeksi sanottuna Bodilin vaatimusluettelon toteutumista estää, että lainsäätäjä on jättänyt vaatimusten toteuttamisen lähivanhemman (joista lähes 90 prosenttia on naisia) harteille.

Minusta ongelman ydin on siinä, että nykylain mukaan lähivanhempi hoitaa niitä neuvotteluun ja sopimiseen liittyviä tehtäviä, jotka pitäisi itsestään selvästi tehdä puolueettomalla julkisella areenalla, virkamiesten avustuksella sosiaalivirastossa. Lapsen huoltoa koskeva lainsäädäntö kun sotkee vanhemmuuden ja parisuhteen, vaikka niiden ei pitäisi etenkään laissa liittyä mitenkään yhteen.

On lapsen ja vanhemman (niin etävanhemman kuin lähinkin) turva, että vanhemmuus politisoidaan yhteiskunnalliseksi toimeksi, se on juridisesti siirrettävä pois yksityisestä sfääristä julkiselle areenalle. Yksityinen ja piilossa oleva kodin yksityinen kenttähän on aina kuulunut naiselle, julkinen vallan ja toiminnan alue on ollut miehen omaisuutta. Eron jälkeisen päätöksen teon siirtäminen vanhemmuudessa julkiselle areenalle toisi siis varmasti laajempaakin tasa-arvoa vanhemmuuteen ja myös muihin sukupuolirooleihin.

Ja pitää muistaa, että yksityisessä sfäärissä toimiminen palvelee aina eliitin, vallanpitäjien, etua. Varmaaa ainakin on se, että se ei koskaan voi olla heikomman osapuolen etu. Tämän vuoksi julkisuus ja avoimuus ovat niin rajuja asioita, ne ovat rakenteiden vuoksi heikommassa asemassa olevien mahdollisuus osallistua päätöksentekoon.

Vanhemmuuden neuvottelujen ja suurten ratkaisujen pitäisi aina tapahtua neutraalissa, julkisessa sfäärissä eli virkamiesten ja lain neutraliteetin suojissa. Nyt erovanhemmuuden päätösten ja neuvottelujen odotetaan ja edellytetään tapahtuvan privaatissa ihmissuhdeverkostossa, eli sen karille karahtaneen parisuhteen raunioilla. Olen hyvin järkyttynyt. Erovanhemmuuden sopijaosapuolina ei siis saisi mielestäni olla tietty yksilö, tietty henkilö vaan neutraalisti ja yleisesti vanhempi ja hänen lapsensa.

Nyt laki uittaa vanhempia privaatin ihmissuhdemaailman parisuhde- ja ihmissuhdemössössä, jossa emootioiden annetaan johdattaa prosessia ja itseasiassa tuhota koko vanhemmuuden rakentuminen.

Lapsen huoltolain vika on, että se edellyttää riitelevien vanhempien sopivan itse autonomisesti lapsen huoltokysymyksistä eron jälkeen. Lainsäätäjä on tietoisesti luonut ihanteellisen alustan kaikenlaisille alhaisuuksille, vaikka kyse on yhden ihmisen, lapsen, elämän tärkeimmistä päätöksistä. Minun ehdotukseni on jo jonkin aikaa ollut, että etävanhemman pitää alkaa neuvotella suoraan, itsenäisesti ja kahden kesken lapsensa kanssa, ei lähihuoltajan. Lasta neuvotteluissa avustaa viranomainen tai juristi.

Lapsen ja etävanhemman kahdenkeskinen sopiminen toisi sopimisen pois kauheasta privaatista maailmasta turvalliselle ja reilulle julkiselle areenalle, avoimempaan ja neutraalimpaan tilaan. Lapsen paras ja etu ei voi olla se, että hänen tulevaisuutensa on riippuvainen ihmisten emootioista ja päähänpistoista.

Vanhemmuus pitää vihdoinkin neutralisoida laissa yhteiskunnalliseksi toiminnaksi, eikä noin tärkeän asian kuin lapsen eli kansalaisen tulevaisuuden rakentaminen saa missään tapauksessa tapahtua privaatin sfäärin sisäsiittoisissa ja ahtaissa puitteissa, vaan noin tärkeät päätökset pitää tehdä virkamiesvetoisesti neutraalin byrokratian antamassa turvassa.

Noin tärkeää asiaa kuin erovanhemmuus ei saa kodin ja yksityiselämän subjektiivisuuksilla sotkea. Etävanhemman pitää mennä sosiaalivirastoon neuvottelemaan lapsensa kanssa vanhempana, ei niinkään Jorma Hatulaisena eikä etenkään Irma Hatulaisen ex-puolisona. Lain ja byrokratian tarjoama neutraliteetti olisi näissä vanhemmuuden neuvotteluasioissa aivan kullanarvoinen asia!

Olen kuitenkin sitä mieltä, että me lähivanhemmat emme voi YKSIN viedä loppuun saakka sellaista muutosta, että etävanhemmuus pääsisi eroon huonosta maineestaan, stigmastaan. Etävanhempien on herättävä ihan itse, lähivanhemmat voivat antaa VAIN TUKENSA heille heidän taistelussaan asemansa parantamiseksi. On aivan hullua johdattaa tällaista etävanhemmuuden ongelmien pohdintaa sillä tavalla, että siinä syyllistetään lähivanhemmat etävanhempien kantamasta stigmasta. Silloin tullaan vain toimineeksi siten, että syyllistetään todelliset kärsijät, uhrit. Mutta niinhän syyllistäminen muuten usein toimii. Se ei ole uutta.

Mutta, minä kysyn, että missä hemmetissä ovat nämä etävanhemmat? (Etävanhemmista on muuten miehiä lähes 90 prosenttia.) Ja miksi he eivät vaadi itselleen sitä vanhemmuutta, josta etävanhempien parhaana ystävänä tunnetun Bodilin aloittamassa keskusteluketjussa puhutaan?

Mahtaisiko olla syy siinä, että he ovat tottuneet liian helppoon elämään? Jos joku kohtelee ihmistä kaltoin, hänen olisi itse se kerrottava ääneen. Pitäisi nyt sentään tehdä EDES JOTAIN - kyllä kärsivät saavat tuekseen tsemppareita ja tukijoita nopeasti, etenkin kun laajat ihmispiirit jo tiedostavat kuinka vaikeita ja vakavia ongelmia erovanhemmuus tuo mukanaan.

Naisten urakaksi on näköjään jätetty tämäkin vanhemmuuden kehittämistyö.


torstaina, joulukuuta 08, 2005

Isäliike hoipertelee


Suomeen ei ole vielä syntynyt vahvaa isäliikettä. Yksittäisiä äänekkäitä isäaktivisteja toki on, ja heitä on aina mielenkiintoista kuunnella. Lisäksi on joitakin akateemisten miesten puheenvuoroja isyydestä ja miestutkijoita.

Liike ei siis juurikaan puuhaile vanhemmuuden vastuiden ja hoivatyön tasapuolisemman jakamisen puolesta. Lapsen etua se ei siis aja. On ollut tähänkin saakka täysin normatiivista, että mies voi ajatella ensisijaisesti omaa etuaan. Nainen sen sijaan on yhteistä etua varten.

Suurissa länsimaissa on syntynyt liikehdintää, jota voi kutsua Fathers’ rights movementiksi. Liikkeellä on kannattajakuntaa myös suomalaisten miesten keskuudessa, sillä kovimmat isäaktivistit kuulostavat omaksuneen sen kannanottoja. Fathers’ rights movement kuulostaa paljon rakentavammalta kuin se lopulta paljastuu olevan. Liikkeen ongelma on hämmästyttävä ja suorastaan naurettava: se ei aseta vastustajakseen vallitsevaa sukupuolten (eli äitien ja isien) roolijakoa ja työn jakoa perheissä, vaan sen päävastustajia ovat feministit. Olen hyvin, hyvin ällistynyt. Fathers’ rights movement paljastuu itse asiassa vanhojen ja vahingollisten roolimallien kannattajaksi. Ainoa ero vallitsevaan isäkäsitykseen verrattuna on vain se, että liike korostaa miehen omistusoikeutta omiin lapsiinsa eli omaan perimäänsä. Tässä näin lyhyesti ja karkeasti todettuna.

Isäliikkeen puuttuminen tarkoittaa sitä, että isyyttä (kuten ei äitiyttäkään) ole vielä politisoitu. Vanhemmille näköjään riittää se, että yhteiskunnalliset merkittävät vanhemmuuden ongelmat ratkaistaan kotien kätköissä, kaukana julkiselta areenalta.

Suurissa länsimaissa on syntynyt liikehdintää, jota voi kutsua Fathers’ rights movementiksi. Liikkeellä on kannattajakuntaa myös suomalaisten miesten keskuudessa, sillä kovimmat isäaktivistit kuulostavat omaksuneen sen kannanottoja. Fathers’ rights movement kuulostaa paljon rakentavammalta kuin se lopulta paljastuu olevan. Liikkeen ongelma on hämmästyttävä ja suorastaan naurettava: se ei aseta vastustajakseen vallitsevaa sukupuolten (eli äitien ja isien) roolijakoa ja työn jakoa perheissä, vaan sen päävastustajia ovat feministit. Olen hyvin, hyvin ällistynyt. Fathers’ rights movement paljastuu itse asiassa vanhojen ja vahingollisten roolimallien kannattajaksi. Ainoa ero vallitsevaan isäkäsitykseen verrattuna on vain se, että liike korostaa miehen omistusoikeutta omiin lapsiinsa eli omaan perimäänsä. Tässä näin lyhyesti ja karkeasti todettuna.

Fathers' rights movementia on tutkinut ihailemani australialainen tutkija Michael Flood. Hän julkaisee oivallista nettisivustoa sukupuolitutkimuksesta.


Sosiaaliportin keskustelufoorumilla esimerkiksi ketjussa "Syrjimmekö miehiä" kirjoittavat Jyrki Tarkkonen ja nimimerkki tutkija edustavat mielestäni hyvin Fathers' rights movementin päämääriä.

keskiviikkona, joulukuuta 07, 2005

Tytti Solantaus puijaa


(Lisäys jälkeenpäin: Suunnilleen tämä sama kirjoitus löytyy myös eroperhe.netin keskustelufoorumilta, jossa ajatuksiani on kommentoitu kiivaastikin.)

Siivosin sähköpostiani, ja sieltä pilkisti silmään eräs maili, jonka olen tarkoituksella säästänyt. Ystäväni lähetti minulle sähköpostitse tällaisen uutisen:

”Ilta-Sanomat 1.10.2005

Tutkimus:

Lapsi ei tarvitse biologista isää

Lapsi on yhtä onnellinen kahden äidin, äidin ja isän tai pelkän äidin kasvattamana, jos häntä rakastetaan ja hoidetaan hyvin. Tämä on uusin moneen kansainväliseen tutkimukseen perustuva tieto, joka rikkoo vanhat uskomukset.

- Uudet tutkimustiedot haastavat vanhat teoriamme. Elämä antaa paljon rikkaampia vaihtoehtoja, kuin olemme uskoneet, sanoo lastenpsykiatri Tytti Solantaus.

Solantaus on ollut mukana toimikunnassa, joka on selvittänyt rekisteröityihin parisuhteisiin liittyviä kysymyksiä Suomessa. Sen mietintöön on koottu yli 30 näistä tutkimuksista. Lasten kasvuympäristöt ovat kaikissa näissä vaihtoehdoissa erilaiset. Se ei kuitenkaan tee yhdestäkään vaihtoehdosta huonoa, kehittämispäällikkönä Stakesissa työskentelevä Solantaus huomauttaa.

- Lapsen kannalta pahinta on vanhempien riitaisa ero, joka jatkuu lapsesta taistelulla sekä esimerkiksi taloudellisella ahdingolla.Perinteinen tutkimustieto isättömien lasten surkeudesta saatiin lähinnä tällaisista taustoista. Kun isä lähtee, hylkää tai kuolee ja äiti ei jaksa olla vanhempana, lapsi kärsii.

- Erokaan ei ole paha asia, jos se hoidetaan hyvin ja vanhemmuus pysyy vahvana, Solantaus muistuttaa.”


Huh, huh, sanon minä. Uutisen lähettäneen ystäväni mielestä on hienoa, että vihdoinkin myönnetään ettei lapsi välttämättä tarvitse isää. Minä en näe asiassa mitään hyvää.

Kuka yhä tilaa näitä tutkimuksia, joissa kaikesta näennäisestä naismyöteisyydestä huolimatta korostetaan rivien välissä, että nainen, sinun on sitten muistettava hoitaa ne lapset jatkossakin! Olen järkyttynyt. Miksi tässä tutkimuksessa, ei ainakaan sen uutisoinnissa edes vilahda se ajatus, että myös mies pystyy kasvattamaan lapset ilman naisen apua? Ideaali perheen rakenteesta ja sen jäsenten rooleista on hämmentävän ummehtunut, enkä minä aio olla missään yhteistyössä sen kanssa. Näytän persettäni tällaisille tutkimuksille, jotka yhä legitimoivat naisen uhrautumisen ja uhraamisen.

Tällainen Tytti Solantauksen tutkimus on näennäisen edistyksellinen ja se näyttäytyy todennäköisesti sellaisena monen ajatusmaailmassa. Monelle edistykselliselle kun riittää se, että puolustetaan homoseksuaalien etuja. Samaan aikaa ei tajuta, että heteronormatiivista perhemallia ei hylätty mihinkään.


Ilta-Sanomien uutisen edustama naismalli on sellainen, että siihen yhtyvät naiset mielestäni ansaitsevatkin kärsimyksen, jotta pääsevät kokemaan huippuhetkiään marttyyrinkyyneleitä vuodattaessaan. Vasta se tekee heidän elämästään arvokasta, heidän itsensä mielestä. Tämä kärsimyshän on JALOA, sillä se palvelee vallankäyttäjäeliittiä ja heidän tarpeitaan. Kyllä moinen motivoi pienen ja vähän tyhmän naisen uhrautumaan ja unohtamaan itsensä. Nainen antautuu innokkaasti uhriksi huijauksessa, jossa palkkion uskotellaan tulevan hänelle itselleen. Näinhän asia ei ole, vaan se palkkio napsahtaa yhtä varmasti tilillesi kuin luterilaisen kirkon takaama taivasosuus, sitten kuoleman jälkeen.





maanantaina, joulukuuta 05, 2005

Vesi sataa sisään ja ruostuttaa

Rakenteiden kunnon tarkkailu ja rakennussuunnittelun laadun tutkiminen on tarkkaa hommaa.

* * * * * * * *

Lähestyin kirjeelläni Helsingin kaupungin rakennusvirastoa ja -lautakuntaa. Valitin käsittämättömistä aukoista vesikatoksissa. Vesi pärskähtää ulosastuttaessa suoraan kasvoille tai kastelee suojaan laitetut lasten rattaat ja ajokit.

Alppiharjussa sijaitsevan päiväkoti Pikku-Duunarin ulkokatoksen rakennussuunnittelussa on mennyt jotain vikaan. Katon halki kulkee kymmenen sentin levyinen aukko, josta vesi sataa sisään. Katos on ainoa paikka, jossa voi säilyttää lasten rattaita ja polkupyöriä. Suoja on aina täynnä rattaita, koska päiväkoti-ikäiset saapuvat rattaiden kyydissä jollei heitä kuljeteta yksityisautoilla.

Katoksen pitkä ura lienee kokonaisuudessaan vähintään yhden neliömetrin kokoinen. Se on keskellä katosta, ei harmittomasti sen laidassa. Rattaat kastuvat joka kerta, kun ne osuvat reiän alle. Lasten rattaiden istuinosa on kuppimainen, joten ne keräävät vettä maljaan. Rattaat on valmistettu tekstiileistä ja pehmusteista. Päivän päätteeksi rattaiden malja on niin märkä, että lapsen takapuoli ja selkä kastuvat.

Rakennussuunnittelu on ollut muutenkin omituista Pikku-Duunarin talossa. Pääulko-oven yläpuolella on ihan samanlainen pitkä ja leveä aukko, josta vesi sataa ja tippuu pitkin ulko-ovea ja ulkoseinää. Kosteus pääsee myös sisälle taloon. Ulko-ovien karmit ovat ruostuneet sisäpuolelta eteisestä. Sadevesi pääsee roiskahtamaan suoraan kasvoille, kun ulko-ovesta astutaan ulos. Pääoven yläpuolella ei siis oikeasti ole minkäänlaista katosta, joka suojaisi rakennusta ja oven kautta kulkevaa.

Toivon, että reiät katoksissa korjattaisiin nopeasti. Ne ovat strategisesti hyvin tärkeissä paikoissa. Sadat ihmiset kulkevat joka päivä niiden alta. Ja lapset kastuvat ihan turhaan, rakennussuunnittelun oikuttelun takia.


lauantaina, joulukuuta 03, 2005

Kehoni on temppelini

Image hosted by Photobucket.com


Henkilökohtainen on poliittista. Se on tiedostavan, aktiivisen ja voimaansa käyttävän kansalaisen lähtökohta. Kansalainen ei tässä taivu alamaisuuteen ja yhdeksi lampaaksi herran tarhaan. Henkilökohtaiset asiat on itse osattava nähdä tärkeinä, jolloin oman pienen elämämme kautta saamme yhteyden myös kanssaihmisiin. Ja itseasiassa: koko universumiin. Henkilökohtaisen merkityksellisyydestä on kirjoittanut äskettäin Tiina Kaarela blogissaan.

Kaikki kun liittyy kaikkeen. Urheilu on minulle aivan hillitön nautinnon lähde; jollen pitäisi kiinni omasta ajastani ja jopa tietystä velvollisuudestani hoitaa kuntoani, olisin heikko lammas herran lammaslaumassa - ja tämä herra johtaisi minut varmasti sen kummemmin ajattelematta harhaan. Eihän herrat pohdi, voivatko lampaat hyvin.

Pitkän matka juoksu. Isompaa nautintoa ei enää löydy. Tunnen itseni jo juoksun aikana voittajaksi, mestariksi joka hallitsee kadun ylittämisen, vihreän valon odottelun mahdollisimman tehokkaasti lihaksia rääkäten (yhdellä jalalla hyppimällä) ja erilaisten ajatusten nopean esiinnoston. Kun aineenvaihdunta elpyy kehossa, myös kaikki muut toiminnot tehostuvat. Myös ajattelu, joka muuttuu leikitteleväksi ja uusien ideoiden moottoriksi. Mahtavaa! Juostessa maailma näyttää tosi mielenkiintoiselta paikalta. Ehkä ajattelun uudistumista voisi kuvata siten, että maailma jäsentyy uudelleen. Rankka urheilu lienee siis kuin pieni iloinen känni.

Myönnän olevani urheilu- ja terveysmaanikko. Enkä pelkästään elämäntavoiltani, vaan myös mielipiteitteni ja asenteeni vuoksi. Löydän myös paljon hyvää Sitran yliasiamies Esko Ahon ehdotuksesta, että ihmiset pitäisi saada kantamaan vastuuta terveydestään (vaikka onkin muuten aivan liian yliarvostettu poliitikko ja mediaeläin). Se kun mielestäni kasvattaisi kaikkea kansalaistietoisuutta. Terve ihminen tiedostaa enemmän (tässä "terve" pitää ymmärtää suhteessa kunkin ihmisyksilön omaan, ainutlaatuiseen terveyteen, terveyttä ei siis voi verrata eri yksilöiden välillä).

Terveelliset elämäntavat ovat innostaneet minua, se on VOIMAUTTAVA perusta jolla hyvää elämää rakennetaan. On nimittäin hienoa tuntea oma voimansa loistokunnossa olevan kehon avulla. Se on aivan erilaista voimaa kuin mikään vaikutusvalta tai suora päätösvalta, jonka olet onnistunut hankkimaan.

Terveellisiin elämäntapoihin perehtyminen on filosofisesti hyvin palkitsevaa. Siinä näkee kuinka kaikki vaikuttaa kaikkeen.




torstaina, joulukuuta 01, 2005

Haluatko vartalon? - Imetä!

Unioni Naisasialiitto Suomessa ry:n tiloissa, ns. Maikki Friberg –kodissa kokoontuu Feministiäidit-niminen ryhmä. (Harmi, kun Unionin nettisivut ovat niukat, eikä keskustelufoorumiakaan ole, joten en voi linkittää tässä mihinkään hyödylliseen osoitteeseen.)

Viikko sitten feministiäidit kokoontuivat kuuntelemaan kulttuuriantropologi Riika Huitti-Malkan alustusta imetyksestä, sen kulttuurisesta merkityksestä. Näkökulma on kiinnostava, koska aihetta on yleensä tarkasteltu ravitsemuksellisesti ja lapsen yleisen hoidon kannalta.


Olen kyllä myös sitä mieltä, että imetyksen merkitystä ei ole riittävästi pohdittu edes tuon ravitsemuksen vinkkelistä; Suomessa imetetään selvästi vähemmän kuin muissa Pohjoismaissa. Mielestäni se liittyy yleisten kulttuuriin liittyvien asenneongelmien lisäksi myös siihen, ettei ravitsemuksellista arvoa ole sittenkään täysin tunnustettu.

Äidinmaidon ongelma on, että se rinnastuu monen tietämättömän mielessä lehmänmaitoon, siis siihen jota on maitopurkeissa. Kyse on kuitenkin täysin eri tuotteesta. Äidinmaito on jo tärkeimmän rakennusaineensa, proteiinien puolesta aivan erilainen koostumukseltaan. Erona on karkeasti sanottuna se, että äidinmaidon valkuaisaineet sulavat, kun taas lehmänmaidon ei. Lehmänmaidon proteiineista lapsi paljon kuona-aineita, jotka vain kuormittavat elimistöä, kun ne kulkevat ruoansulatuksen läpi.

Lisäksi ”ämmässä” on vasta-aineita viruksia ja tauteja vastaan ja hyviä rasvahappoja. Lisäksi jo itse imeminen kasvattaa lapsen aivoja.

Monelle äidille imetys saattaa olla jossain vaiheessa vaikeaa, koska erilaisia ongelmia ilmenee imuotteesta, rintatulehduksista ja lapsen yhteistyöhalusta alkaen. Olen ollut onnekas sikäli, että poikani oppi imemisen oitis, kun hän sai synnyttyään nännin suuhunsa. Kätilö totesi vain, että teistä tuli heti pari. Poika on ollut aina terve, imetyksen ansiota tai ei. Viimeksi lienee käväissyt silmätulehdus, joka meni ohi lievänä, vaikka päiväkodissa se on sairastuttanut muutamia lapsia. Olen imettänyt nyt yli kaksi ja puoli vuotta ja luulen, että Tuukka on kiskaissut ainakin puoli kuutiota maitoa. Ensimmäisenä vuotenahan sitä tulee litran verran vuorokaudessa.

Tuukka imi maitoa öisinkin yli vuoden ikään asti, enkä kokenut sitä hankalana. Kumpikin nimittäin nukkuu imetyksen aikana. Imetys on säästänyt minut - ja pojan - yövalvomisilta. Toki heräilyjä on ollut, mutta kumpikin on nukahtanut heti uudelleen.

Olen aina kuulunut pro-imetys –puolueeseen, koska se helpottaa elämää kaikin tavoin.

Imetyksestä hyötyy myös äiti. Sen tiedetään vähentävän lapsen mahdollisuutta sairastua diabetekseen. Nyt on selvinnyt, että jokainen vuosi imetystä laskee dramaattisesti myös äidin sairastuvuutta tähän tautiin. Sen lisäksi vähenee alttius mm. rintasyöpään. Puhutaan siis yleisistä ja todella vaikeista sairauksista. Varmasti jokainen tahtoo pienentää uhkaa joutua niiden kynsiin.

Riika Huitti-Malka on tehnyt imetyksestä kulttuurimme osana pro gradun. Ymmärsin, että hän on tarkastellut gradussaan naiseuden ja imetyksen välisiä ristiriitoja. Naisellisuus on pitkälle miesten määrittelemää, joten imetyksen (eli lapsen ruokkimisen ja omistautumisen lapsen hoivaamiseen) arvellaan olevan uhka naisellisuuden säilymiselle.


Huitti-Malkan mielestä naisellisuus tarkoittaa nimenomaan miesten luomaa käsitystä naisesta seksiobjektina, viettelijättärenä ja fyysisten nautintojen tarjoajana. Tuollainen lähtökohta on hyvin ymmärrettävä, mutta minun mielestäni imetyksen ongelmana ei ole niinkään tuo seksuaalisen markkina-arvon lasku.

En usko, että imetyksen arvellaan olevan kovin suuri uhka nimenomaan naisen seksuaaliselle viehätysvoimalle kuin naisen normatiiviselle asemalle ydinperheessä. Eli mielestäni imetys nähdään uhkana sille, että nainen ei hoida enää täysipainoisesti tehtäväänsä kodin hengettärenä ja tunnetalouden hoitajana ja miehen tulkitsijana, vaan keskittyy kiinteän fyysisen yhteyden takia lapseen.

Totta kai osittain voi olla kyse siitä, että naisen viehätysvoiman pelätään laskevan, mutta minusta se ei yksin riitä.

Sitä paitsi, minusta nimenomaan pitkään imettäneiden viehätysvoima on aiempaakin suurempi, ainakin niiden muutamien havaintojen mukaan joita minulla on. Naisen vartalo ei nimittäin voi olla enää rasvattomampi, linjakkaampi, kiinteämpi ja kauniimpi kuin pitkään imettäneellä. Siluetista tulee tosi kaunis. Tämä on yllättävää. Yksikään nainen ei ole kauniimmin ja naisellisemmin rasvaton ja selluloosaton, kuin jatkuvasti kaloreita maidossaan lapselle antava imettäjä. Tästä puhutaan mielestäni turhan vähän; toisaalta ei meitä kauhean pitkään imettäneitäkään hirveästi ole.

Mutta on tietysti tärkeää huomata tässäkin, että yksin imetyksellä ei voi bodata kroppaa kuntoon. Siihen tarvitaan rinnalle myös urheilua. Yhdessä urheilun kanssa imetys muovaa kerrassaan mainion kehon!

Mutta ei imetys ole vain vartalofriikkien hommaa. Mieleeni on jäänyt pitkään imettäneen Raisan Raparperi-blogista slogan: Riot, not diet! Tuollainen uhmakkuus saa hyvälle tuulelle.