maanantaina, maaliskuuta 20, 2006

Urheilu antaa parhaan kännin

Varmin tapa rakastua itseensä on lähteä rankalle juoksulenkille. Sen tuoma huuma tekee sokeatkin näkeväksi ja saa mykänkin laulamaan. Huuma paljastaa, kuinka upea onkaan uuma, kuinka toimintakykyinen onkaan kroppasi ja lihaksesi. Se on sitä rankan harjoittelun käynnistämää endorfiinimyrskyä. Se on parempi kuin nousuhumala - tai ainakin yhtä tehokas.

Ruumiinkulttuuri on perusta kaikelle muulle, henkisemmälle. Me ihmiset emme pääse kehostamme eroon, vaikka itse minuus ei olekaan sama asia kuin kehomme. Ajattelen jopa, että omaa kehoaan on voitava tarkastella hiukan ulkopuolisena, jotta kropan kanssa on mahdollisimman kiva elää. Silloin se antaa myös parhaan nautinnon. Sillä nautinnon lähdehän keho on. En voi verratan mihinkään sitä, että lähden juoksemaan maaliskuun aamuauringossa pitkälle lenkille, häikäisevään valomereen. Pukeudun aina niin kevyesti, että aina jossain paikassa kehoani tunnen ulkoilman viileyden (tuuli puskee läpi), mutta se kannustaa minua panostamaan entistä tiukemmin juoksemiseen. Kun juoksu kulkee, minä lennän. On hauska näyttää se myös ohikulkijoille ja säälittäville autossa istujille, jotka laiskasti pilaavat aineenvaihduntansa istuma-asentoon tyytymällä. Minä en ole koskaan jaksanut istua kauan paikoillani; esimerkiksi elokuvan katsominen on ihan tuskaa, sillä minua ei ole suunniteltu istumaan puoltatoista tuntia paikoillaan.

Ehkä järjettömimmän nautinnon talvisista urheilulajeista antaa hiihto. Maastohiihto on niin raskasta ja monipuolisesti kehoa rasittavaa, että sen jälkeinen (ja jo suorituksen aikainen) mielihyväryöppy on silkkaa humalaa ja euforiaa. Maastohiihdon hienoimpia ominaisuuksia on se, että se rasittaa upeasti selkää - käsilihasten lisäksi. Ja luistelutyylissä treenautuu myös vatsa.

Hieno vatsa onkin suuri ylpeyden ja hämmästyksen aiheeni. En ole aikoihin trimmannut vatsalihaksiani oikeastaan mitenkään, mutta joka päivä minulla on hyvä keskusteluyhteys niihin hyvän ryhdin ja kehon keskilinjan tiedostamisen avulla. Minusta jo kävellessä voi treenata vatsalihaksia. Minä en siis pääse millään eroon six packistani, vaikka jättäisin sen kuukausiksi rauhaan. Se taitaa johtua siitä, että lihasten päällä ei ole rasvaa. Silloin hentoisetkin lihakset ponnahtavat oitis esiin housujen kauluksen alta. Ja kyllä se six pack on sitten kaunis!!! Olen ajatellut alkaa (jälleen) bodaamaan, koska muutamassa viikossa näytän sitten jo melkoiselta fitness-tekijältä. Voima vain puuttuu, mutta sitähän ei kukaan tiedä.

Kuulostan jo ihan rasistilta, mutta puhun rehellisesti. Uimahallissa meinaan joka kerta pudottaa silmät päästäni sen vuoksi, kuinka ällistyttävän, hirvittävän, älyttömän ja tolkuttoman lihavia ja lihaksettomia suomalaiset ovat. Jotenkin minä tajuan vielä tuon lihavuuden ja kaiken sen hillittömän selluliitin määrän, mutta lihaksettomuutta en ole oppinut ymmärtämään. Kuinka aikuinen ihminen voi olla lihakseton, kun meillä on äärettömät mahdollisuudet liikkua, makeita urheiluväleitä ja mieletön valikoima jalkaa kaikella lailla tukevia ihania lenkkareita? Uimahallissa en yleensä näe yhtään normaalipainoista aikuista, en aina nuortakaan. Lapsetkin näyttävät olevan nekin melkoisia pullareisiä.

Uimahalli kuitenkin on liikkuvan väestön osan suosima paikka; siellä pitäisi nähdä upeita miesten selkä- ja vatsalihaksia jos niitä jossain on sitten nähdäkseen. Ja siellä pitäisi nähdä hyviä rasvaprosentteja ja painoindeksejä, jos niitä jossain esiintyy. Ja silti havaintoni ovat oikeastaan vain läskiä, läskiä ja läskiä.

En ymmärrä. Minua ahdistaa jo se, kun tunnen että elimistööni on kertynyt ylimääräistä nestettä siten, että se näkyy vaa'alla kilon tai kahden lisäpainona. Sen tuntee raskautena.

On minulla tietysti havaintoja myös läskin syntyvaiheesta. Läskin ystävät kokoontuvat harrastamaan kaikkialle muualle kuin kevyen liikenteen väylille ja kuntopoluille. Lenkillä juostessani kun saan yleensä töpsytellä ihan yksin menemään, vaikka niin mielelläni tekisin näyttäviä ohituksia. Pitääkin mainita, että viikko sitten lauantai-iltana poimin heti alkumatkassa päänahaksi erään nuoremman puoleisen miehen, joka hölkytteli edessäni. Minä paahdoin takaa ohi ja mies jäi armotta. Otin häneen kahden kilsan matkalla kunnon kaulan (reitti kulki siten, että näin hänet kahden kilometrin jälkeen). Ja minun keuhkoni huusivat kärsimyksestä: tuli tunne että nyt syntyy happimyrkytys. Juoksu on aerobista, se tuli jälleen todistettua.


lauantaina, maaliskuuta 18, 2006

Urheileminen on synnyttämistäkin parempaa!

Kaarelan Tiina on ymmärtääkseni tekemässä gradua, jossa naisten synnytyskertomuksia tarkastellaan sankaruuden näkökulmasta. (Joo, saatan olla tässä vähän väärässä, mutta suunnilleen noin hänen näkökulmansa on rakennettu ja aineisto on suurinpiirtein tuollainen.) Mielenkiintoista ja hyvin mietitty lähestymistapa! Tuollaisesta tulee varmasti kiinnostava työ, josta synnyttävät etsivät uteliaana vertaiskokemuksia.

Minusta synnytys oli jotenkin helppo homma, vaikka lopullisia synnytyssupistuksia odottelinkin sairaalassa useita päiviä. Lapsivesi oli jo lorissut, mutta kunnon rajuimmat loppusupistukset (jotka avaavat kohdunkaulan ja vauvan ulosmenotien) antoivat odottaa itseään. En hirveästi rakasta sairaalaympäristöä, mutta minusta se odotteluaikakin oli mielenkiintoista. Sain päivien ajan tarkastella sairaalan elämää. Jännä ympäristö. Mutta kylläpä ruoka oli huonoa ja EPÄTERVEELLISTÄ! Ravintotietous on Lapin Keskussairaalassa lähellä grillikioskin tasoa. En ollut pitkään aikaan joutunut syömään missään niin huonosti kuin noiden päivien aikana Lapin läänin suurimmassa sairaalassa. Olin hyvin hämmästynyt. Ruoassa oli liian vähän suojaravintoaineita (mm. vitamiineja ja kasvi- ja kalarasvoja) ja se ape oli siksi niin säälittävän köyhää. Omat eväät siis ensi kerralla mukaan!

Niin, tarkoitukseni oli oikestaan tässä nopeassa päivityksessäni puhua siitä, mikä minusta on sankarillista fyysisessä elämässäni. En ehkä siksi osaa ja halua korostaa synnyttämisen vaikeuden (sitähän se toki on) merkitystä, koska olen aina elämässäni saanut hyvin voimakkaita fyysisiä elämyksiä urheilusta. Synnyttäminen on minusta kuitenkin aika pieni juttu sen rinnalla, että ponnistelet jatkuvasti ruumiin kuntoasi ylläpitääksesi ja parantaaksesesi urheilussa. Urheilu (ja ok, kuntoilukin) vievät kaikenlaisiin "vaikeisiin" ympäristöihin, kuten lumeen ja loskaan, tuuleen, märkään, kylmään.

Tunsin itseni jälleen sankarilliseksi urheilijaksi, kun vedin Tuukka-poikaani rattikelkassa seitsemän kilometriä. Alla oli jo sulanut katu ja hiekoitettu kevyen liikenteen väylä. Aitoa lunta ei ollut enää missään. Kävimme uimahallissa ja paluumatkalla Tuukka nukahti rattikelkan rattiin, makasi sen päällä viimeisen kilometrin. Ihmeesti hän säilytti tasapainonsa. Kysyin häneltä, että voisiko hän nousta ylös ja kävellä sulan yli kymmenisen metriä, mutta hän vain nosti toista luomeaan ja vastasi unisena: "En mä nyt jaksa."

keskiviikkona, maaliskuuta 15, 2006

Yksinhuoltajat - valkoista roskaväkeä?

(Kirjoitin tästä aiheesta, suurinpiirtein näillä sanoin myös Tiina Kaarelan eroperhe.netissä.)


Mielestäni yksinhuoltajien sosiaalisen aseman parantamista pitää vaatia kaikkien tavanomaisempien syiden lisäksi myös siksi, että yksinhuoltajista on mielestäni vaarassa muodostua suuri alaluokka ns. valkoiseen roskaväkeen, joka englannin kielessä tunnetaan nimellä white trash. On siksi erityisen tärkeää, että yksinhuoltajat eivät tyydy siihen, mitä lainsäädännössä, sosiaalityön käytännöissä ja yleisessä käytös- ja kulttuurinormistossa meille annetaan, vaan vaadimme tiedostavasti ja kriittisellä ja terävänäköisellä mielellä SUURIAKIN muutoksia, ei siis vain niin pieniä ja helppoja juttuja.


Tampereen yliopiston mediakulttuurin professori Mikko Lehtonen kirjoitti valkoisesta roskaväestä kolumnissaan Helsingin Sanomissa 22.2.2006. Hän käsitteli aihetta otsikolla "Keskiluokkaistuminen on pysäytettävä", sillä keskiluokka tarvitsee roskaväkensä, alaluokan, josta se voi erottautua ja tuntea siten paremmuutta ja jonka tempauksilla se voi viihdyttää itseään.

Minusta yksinhuoltajat ovat jo kauan edustaneet keskiluokkaisille ydinperheille sitä vaarallista mallia, josta niiden on pysyteltävä erossa. Yksinhuoltajat kun konkretisoivat monenlaisia ongelmia, jotka uhkaavat perheenjäsenten turvallisuutta - paljolti tahtomattaan, sillä yhteiskunnan (eli lainsäädännön ja sosiaalityön) rakenteet ja yleiset normit puristavat heidät ahtaaseen karsinaan. Toimintamahdollisuuksien puute ja rakenteista johtuva vaikeus/mahdottomuus parantaa omaa elämää (taloudellista ja sosiaalista asemaa) ovat myös valkoisen roskaväen tunnusmerkkejä.

Minusta yksinhuoltajat ovat siksi todellisessa vaaravyöhykkeessä. Viimeaikaiset köyhyystutkimukset puhuvat siitä, kuinka köyhyys on keskittynyt yksinhuoltajaperheisiin. Se johtuu osittain tietysti olemattomista elatusavuista, mutta myös siitä että yksinhuoltajien on muita vaikeampi työllistyä. Tällainen ongelmien kasautuminen on hyvin tyypillistä alaluokalle.

Minusta yhteiskunnan rakenteet uhraavat tietoisesti ja tarkoituksella yksinhuoltajat, joiden ongelmien SYIDEN pohdintaa tehdä missään. Miksi ei sitten pohdita? Välinpitämättömyys ja tietty huolettomuus yksinhuoltajien ongelmien käsittelyssä perustuvat tietysti siihen, että ÄITIYDEN rooliin liittyy niin suuri eetos ja paatos, että se sumentaa ajattelun. Äitiyttä on osattava tarkastella ensin kriittisesti (mm. sukupuolinäkökulmasta, kuinka äitiydelle asetetut vaatimukset ovat nimenomaan NAISELLE, NAISUKUPUOLELLE esitettyjä vaatimuksia) ennen kuin päästään yksinhuoltajien ongelmien alkulähteille.

Itseasiassa isän roolin hahmottomuus ja miesten mahdollisuus ottaa vapauksia roolinsa rakentamisessa ei ole mielestäni niin iso ongelma kuin se, että äidin (=naisen) rooli on niin vankasti ja syvälle paalutettu.

Minusta on hienoa, että Yksinhuoltajien ja yhteishuoltajien liitossa on esitetty vaatimus kunnan maksaman elatustuen todella roimasta korottamisesta - se on varmasti varmin keino nostaa etävanhemman maksamaa elatusapua - mutta miksi näyttää siltä ettei liitto kehitä mitään muita parannus- ja kehittämisesityksiä? Muutama kuukausi sitten Tiina Kaarelan omistamalla keskustelupalstalla eroperhe.netissä puhuttiin vuoroasumisesta kuin se olisi jokin ratkaisukeino isättömyyteen. (Näin ymmärsin esim. puheenjohtaja Bodil Rosengrenin kirjoituksista - Bodilhan ei tietenkään puhu koskaan ISÄTTÖMYYDESTÄ, koska termi saattaisi syyllistää miehiä.) No eihän se tietenkään ole. Vuoroasuminen on seuraus rakenteiden ongelmattomuudesta ja toimivuudesta, ei siis mikään työväline niiden korjaamiseen.

Minä isken tässä jälleen pöytään kuningasajatukseni(tämä on
LEX KAISA): Kummankin vanhemman on neuvoteltava suoraan lapsen kanssa erolapsen huoltoa koskevista asioista (asuminen, tapaamiset, elatus, huoltajuus). Lapsen elämän tärkeimmän neuvottelun ja sopimisen on tapahduttava julkisella areenalla, sosiaalitoimessa, eikä privaatisti kodin seinien sisällä eli vanhempien välillä, kuten nykyään lainsäätäjä pakottaa.

tiistaina, maaliskuuta 14, 2006

Puoluejohtaja meni sekaisin


Välillä tuntuu, että media kuuntelee eniten kaikkein pöntöintä puhujaa - riittää, että tällä pöntöllä on auktoriteettia, olkoonkin sitten kuinka perusteetonta tahansa itse asian käsittelyn kannalta. Eilisiltainen tv-1:n ajankohtaisohjelma (a-plusko se on?) haastatteli Turun yliopiston viestinnän tutkijaa, jonka mukaan mediassa auktorisoituu aina jokin osapuoli, ja heikompi ääni tietysti kärsii siitä (esimerkkinä hän mainitse paperiteollisuuden viime keväisen lakon ja työnantajien julistaman työsulun - minä kysyn miksi muuten aina puhutaan lakosta, vaikka kyse oli ennemminkin työnantajien julistamasta työsulusta?). Puheenjohtaja Suvi-Anne Siimes (vas.) sai manifestoida ihan perusteettomalla auktorisoidulla painoarvolla puolueensa kriisiä - heh, heh... Kukapa puolueen kriisiin onkaan voinut vuosien aikana parhaiten vaikuttaa ja oikaista asiat parempaan tolaan kuin puheenjohtaja itse? Suvi-Anne Siimes syytti puolueensa kansanedustajia käytännössä sellaisten asioiden tukemisesta, jonka taakse asettumisesta oli päätetty yhteistuumin puoluehallituksessa. Aivan käsittämätöntä. Ja vielä kummempaa on se, että tiedotusvälineet toistelevat ja pohtivat Siimeksen asettamia kysymyksiä siitä, onko puolueessa kommunisteja ja muita -nisteja. Minä uskallan sanoa, että aivan varmasti heitä on, mutta niin kuuluukin olla. Minua kauhistuttaisi puolue, joka siivottaisiin epäkelvosta väestä, kuten Siimes näyttää haluavan - ja media säestää kiltisti vieressä.

Jos Siimes on tuollainen idiootti, niin kyllä joutikin mennä.

Niin, ja jos aletaan kelailla mitä nerokasta hän on esittänyt maailman parantamiseksi, niin tuleeko mitään mieleen... Eipä tule, kuten muuten ei yleensä muidenkaan poliittisten vaikuttajien kohdalla. Tietysti ideat syntyvät usein yhteistyössä, joten kelpuutan tässä osuvan kritiikinkin aivotoiminnan merkiksi. Mutta näihin mielenkiintoisiin, maailmaan oivallisesti jäsentäviin kriitikkoihinkaan Suvi-Anne Siimes ei kuulu.

Ja nyt uimaan. Uima-altaaseen ja avantoon, molemmat löytyvät uimahallini palveluista. Jee!

lauantaina, maaliskuuta 11, 2006

Miksi sopeutua huonoon toimintamalliin?

Kirjoitin tällaisen mielipiteen Tiina Kaarelan eroperhe.netin keskusteluareenalle:

Minua jaksaa aina vain ihmetyttää se, miksi erolapsen huoltoon liittyvien kysymysten ratkaisemisen JURIDISTA perustaa (eli lain taustalta löytyvää arvomaailmaa) ei aseteta kyseenalaiseksi. Miksi ei edes täällä, tällä foorumilla jossa kokoontuu hyvin edustava otos erolasten asioiden tuntijoista ja alan aktivisteista, huollon määrittelyyn liittyviä tuskallisia ongelmia ei sittenkään pidetä kovin suurena ongelmana? Toisin sanoen, jopa tälläkin kriittisellä palstalla ihmiset (=erolasten vanhemmat) tuntuvat tyytyvän siihen, mikä on nykyinen tilanne laissa ja lakiin pohjaavissa (sosiaalityön) käytännöissä.

Minä kysyn, miksi kukaan muu, minun lisäkseni, ei vaadi muutosta lainsäädäntöön???? Mielestäni Suomen lain perusongelma on, että erolasten vanhempien oletetaan sopivat lapsen huoltokysymyksistä keskenään, ts. parisuhteessaan, ja tässä lainsäätäjä tekee dramaattisen virheen. Vanhemmuus on irrotettava parisuhteesta, tätä vaaditaan erityisesti erolapsen kohdalla, mutta hyvää se tekee ydinperhelapsellekin!!!

Miksi me emme tällä palstalla ajattele erolapsen asemaa enemmän ja selkeämmin IHMISOIKEUSKYSYMYKSENÄ? Minusta erolasten ongelmien pohdinta on ennen muuta sen valvomista, että ihmisoikeudet toteutuvat. Nythän ihan perusoikeudet jäävät erolapsilta toteutumatta. On täysin tuurista kiinni, millaiset suhteet (henkiset, sosiaaliset ja taloudelliset) vanhempi säilyttää lapseensa eron jälkeen.

Minusta (ydin-)perhettä ja sen rakenteita tungetaan ihan perusteetta näihin erolasten ongelmia koskeviin keskusteluihin.

Ja monesti kyllä vaikuttaa, että erolasten ongelmista puhutaan oikeastaan vain VANHEMPIEN ongelmina. Lapselle on saatava subjektiutta lakiin.

Minun muutosesitykseni lakiin on ollut pitkään, että kummankin vanhemman olisi neuvoteltava lapsen huoltoasioista SUORAAN LAPSEN KANSSA, neuvottelut on siis tuotava julkiselle areenalle, pois ahtaasta ja ahdistavasta privaatista, jossa nämä "neuvottelut" nykyään käydään. Julkisuus on yhteiskunnan rakenteissa muuallakin se turvaava tekijä, joka takaa tasa-arvon ja oikeuden toteutumisen.

Vielä kerran: vanhemmuus ei ole parisuhde. Lainsäätäjä ei ole tätä hiffannut.

torstaina, maaliskuuta 09, 2006

Myy itsesi!


Päivä alkaa aamulenkillä. Juokseminen pakkasessa tai missä tahansa helteessä herättää kuolleista ja lataa tarmoa koko päivään. Veri kiertää, joten sisätiloissa saa laskea jopa huoneenlämpöä. Se on suoraa polttopuun säästöä! (Taisi muuten viimeksi tilatussa klapikuormassa olla melkoisen märkää koivua, vaikka ne on koneellisesti kuivattukin. Tuttavalta oli kiva ostaa, mutta kylläpä seuraavaksi pihaan tilataan rankakuorma ja sahataan puut itse. Koivu on aivan liian ylimainostettua polttopuuta, etenkin tuollainen puolimärkä joka toimitettiin alkuvuoden pahimpien pakkasten ja siten pahimman sesongin aikaan. Yrittäjä ei ollut ehtinyt kuivaamaan kunnolla, kun menekkiä oli.)

Bat & Ryyd on taas täällä! Lauantaina olisi keikka paikallisessa hotellissa, olen jo vähällä lähteä katsomaan (ja varmaan myös ikävystymään). Juha Soppela (kumpi hän on, Bat vai Ryyd?) on sukulaiseni kahdenkin eri ihmisen kautta, ja olen pariinkin otteeseen asunut hänen kotikylällään Soppelassa Kemijärvellä. Hänen edesmennyt äitinsä on Ylä-Lapista, omaa sukuaan Laiti ja ymmärtääkseni saamelainen.

Julkisuudessa liikkuu kaikenlaista. Luin aamulla sanomalehdestä tv-ohjelmatietoja, joiden mukaan myöhään illalla esiintyy Enbuske & kuka jätkä se olikaan -show'ssa Matti Nykäsen entinen hellu Sirpa Haste. Jaa... Oliko hänellä jotain kytköksiä Kemijärvelle, miten minulla on sellainen mielikuva... Setäni Markku on kertonut juttuja sukulaisestani Vaales Hasteesta, karhunkaatajasta, joka myös asui Soppelassa, kuten siis Bat ja Ryydin Juha Soppelakin alunperin.
Nyt kun googlailin Sirpa Hastetta, huomasin että hänhän on se Neloskanavan Unelmakämpän eräs kilpailija. En tiennytkään.

No kyllä mä ehdin jo miettiäkin, että miksi se vanha hellu on pitänyt Enbusken studioon raahata täksi illaksi. Nyt se selvisi.

Musiikin tähtitaivaalla hehkuu valovoimaisten Batin ja Ryydin lisäksi muitakin staroja, jotka ovat etäisiä sukulaisiani. Hanna Pakarinen kuuluu samaan pieneen Rautalammin Pakaristen sukuun kuin äitini (os Pakarinen). Äiti ja Hanna ovat kyllä melkoisen samannäköisiäkin... ;)

Niin, jos kerran tv-ohjelmista puhutaan, niin on pakko moittia viime perjantain Krisse-show'ta. Ohjelman käsikirjoittajat eivät päästäneet vieraana ollutta Lenita Airistoa lainkaan vauhtiin, mikä oli kyllä korvaamaton vahinko ohjelman kannalta!!!! Lenita kun on paljon flirtimpi ja provosoivampi kuin Krisse on ikinä, joten Lenitan olisi pitänyt antaa laukkoa iloisena, eikä suitsia lyhyisiin toteamuksiin. Lenita osaa ärsyttää just sopivalla tavalla, erilaisia kohderyhmiä.

Haastattelin Lenitaa ehkä vuonna 1993 Tampereen teknillisen korkeakoulun Anturi-lehteä varten. Veljeni Juha oli järjestämässä insinööreille tyylitapahtumaa, jossa tuleville diplomi-insinööreille opetettiin tyylikkyyttä sen eri muodoissaan. Eräs puhuja oli Lenita Airisto. Haastattelua varten Lenita tapasi neljä insinööriopiskelijaa, joiden kanssa hän samalla suunnitteli tapahtumaa. Herran jee, miten flirtti Lenita olikaan!!! Taitava flirttailu on eräs älykkäimpiä provosoinnin muotoja. Se on Lenitan leipälaji.

Minä muuten olin se, joka keksi koko tapahtumalle nimen: "Myy itsesi!" Sille ensin naureskeltiin, mutta nimi osoittautui hyväksi. Lenitakin osaa sen, itsensä kauppaamisen.

Krissen jutut tuntuvat olevan sen verran mielenkiinnottomia, vaikka käsikirjoittajatiimi onkin taustalla, että päästäkää vieraat ääneen!

tiistaina, maaliskuuta 07, 2006

Remontti-Kaisa


Tietokone on hyvä ase, mutta tasohiomakone se vasta onkin! Olen innostunut remontoimaan, korjaamaan, fiksaamaan ja rakentamaan. Ja sitä riittää joka päivälle. Porakone suhisee yhtä usein kuin hammasharja ja maalipensseliä käytän enemmän kuin puuterisutia. Eilen oli vuorossa pöydän kansi, jonka hioin maalista, eikä sille sitten enää tarvinnutkaan enää tehdä mitään.

Sitten oli vuorossa jo aiemmin hiomani kynnys, jonka maalasin. Lidlissä on muuten seinä- ja kattomaalia tarjouksessa, kymmenen litraa jotain parikymppiä. Ihanaa. Se on maaliksi kyllä edullista.

Lauantaina löysin Tuurista Mikko Keskisen kaupasta (se ei siis liene Vesa Keskisen yrityksiä) rautakiskoa hyllyjen kiinnitykseen. Se oli euron halvempi kuin olen muualla nähnyt. Hintatietous työkaluista ja tarvikkeista rupeaa olemaan minulla jo jotenkin hallussa. (Herttinen sentään sitä Vesa Keskisen mainostamaa ARKKITEHTUURIA...)


Nikkaroinnista on sukeutunut minulle uusi harrastus. Suunnittelen jo meneväni kansalaisopiston puutyökurssille.

Remontoinnin yhteydessä paljastuu melkoisesti edellisten asukkaiden, tässä tapauksessa omistajan, henkilöhistoriaa. Pienellä psykoanalyyttisellä luovuudella voi selvittää aina jotain. Miksi maalata pöydän kansi, jos pinnoitettu pöytälevy ei ole tarkoitettu maalattavaksi ollenkaan? Miksi ihminen haluaa peittää maalin alle hyvä vaalean pinnan, ja tehdä itseasiassa pöydän siten vain rumemmaksi. Oli hullua, että pöytälevy oli maalattu kahdellakin tummalla värillä, vaikka materiaali on sellainen ettei maali voi siinä pysyä. Halusiko omistaja purkaa turhautuneisuuttaan, kun tiesi ettei oikein muuhunkaan pystyisi, vaikka omakotitalossa (nykyään käytetään sanaa "pientalo") riittää remonttikohteita loputtomasti.

Olen ennenkin törmännyt siihen, että remontoidessaan ihmiset tulevat paljastaneeksi jotain motiiveistaan, voimista jotka liikuttavat heitä. Kun teet rumaa ja epäsiistiä, se kertoo siitä että haluat tehdä väkivaltaa itsellesi. Freudilaisissa unissakin talo edustaa sinua itseäsi. Muistan uniani älyttömän harvoin, mutta nyt eräs uni kolme viikkoa sitten piirtyi mieleeni. Pohdin sitä parikin päivää. Menin taloon, jossa oli useita lämpimiä ihania uuneja. Olen sitä mieltä, että tässä unessa menin itseasiassa erään ystäväni "sisään", mutta sain siitä rakennusainetta myös itseanalyysiin.

Rakastan uuneja. Lämmitän itsekin puulla. Isoa muuria on ihana halata.