lauantaina, maaliskuuta 18, 2006

Urheileminen on synnyttämistäkin parempaa!

Kaarelan Tiina on ymmärtääkseni tekemässä gradua, jossa naisten synnytyskertomuksia tarkastellaan sankaruuden näkökulmasta. (Joo, saatan olla tässä vähän väärässä, mutta suunnilleen noin hänen näkökulmansa on rakennettu ja aineisto on suurinpiirtein tuollainen.) Mielenkiintoista ja hyvin mietitty lähestymistapa! Tuollaisesta tulee varmasti kiinnostava työ, josta synnyttävät etsivät uteliaana vertaiskokemuksia.

Minusta synnytys oli jotenkin helppo homma, vaikka lopullisia synnytyssupistuksia odottelinkin sairaalassa useita päiviä. Lapsivesi oli jo lorissut, mutta kunnon rajuimmat loppusupistukset (jotka avaavat kohdunkaulan ja vauvan ulosmenotien) antoivat odottaa itseään. En hirveästi rakasta sairaalaympäristöä, mutta minusta se odotteluaikakin oli mielenkiintoista. Sain päivien ajan tarkastella sairaalan elämää. Jännä ympäristö. Mutta kylläpä ruoka oli huonoa ja EPÄTERVEELLISTÄ! Ravintotietous on Lapin Keskussairaalassa lähellä grillikioskin tasoa. En ollut pitkään aikaan joutunut syömään missään niin huonosti kuin noiden päivien aikana Lapin läänin suurimmassa sairaalassa. Olin hyvin hämmästynyt. Ruoassa oli liian vähän suojaravintoaineita (mm. vitamiineja ja kasvi- ja kalarasvoja) ja se ape oli siksi niin säälittävän köyhää. Omat eväät siis ensi kerralla mukaan!

Niin, tarkoitukseni oli oikestaan tässä nopeassa päivityksessäni puhua siitä, mikä minusta on sankarillista fyysisessä elämässäni. En ehkä siksi osaa ja halua korostaa synnyttämisen vaikeuden (sitähän se toki on) merkitystä, koska olen aina elämässäni saanut hyvin voimakkaita fyysisiä elämyksiä urheilusta. Synnyttäminen on minusta kuitenkin aika pieni juttu sen rinnalla, että ponnistelet jatkuvasti ruumiin kuntoasi ylläpitääksesi ja parantaaksesesi urheilussa. Urheilu (ja ok, kuntoilukin) vievät kaikenlaisiin "vaikeisiin" ympäristöihin, kuten lumeen ja loskaan, tuuleen, märkään, kylmään.

Tunsin itseni jälleen sankarilliseksi urheilijaksi, kun vedin Tuukka-poikaani rattikelkassa seitsemän kilometriä. Alla oli jo sulanut katu ja hiekoitettu kevyen liikenteen väylä. Aitoa lunta ei ollut enää missään. Kävimme uimahallissa ja paluumatkalla Tuukka nukahti rattikelkan rattiin, makasi sen päällä viimeisen kilometrin. Ihmeesti hän säilytti tasapainonsa. Kysyin häneltä, että voisiko hän nousta ylös ja kävellä sulan yli kymmenisen metriä, mutta hän vain nosti toista luomeaan ja vastasi unisena: "En mä nyt jaksa."

1 kommentti:

Tiina Kaarela kirjoitti...

Ei sankaruuden, vaan selviytymisen.

Gradun työnimi on "Kokemuskerronta selviytymisen strategiana". Tulen tarkastelemaan synnytys- ja erojuttuja kerronnantutkimuksellisesta (narratiivisesta) näkökulmasta ja pohtimaan sitä, miten kertojat rakentavat, tunnistavat ja hakevat yhteisöllisyyttä kerrronnan avulla. Jotain tämmöstä.

Sankaruus on toki yksi positio, johon omaa selviytymistä peilataan. Synnytysjutuissa sankaruus tulee ihan ilmiselvästi ideaalisynnyttäjän mitaksi, mutta tässä työssä en ehkä pohdi sitä asiaa paljokaan.