lauantaina, huhtikuuta 29, 2006

Guru Ralf Sund opastaa miehiä isyyteen

Tälle päivälle tulee nyt kaksi postausta.

Ralf Sundin
ajatuksille kannattaa aina antaa tilaa mediassa, koska hän on ainoita yhteiskunnallisen isäliikkeen ääniä
.

Hän opastaa miehiä, kuinka heidän tulisi ottaa isyys haltuunsa, eikä antaa sen ajelehtia nykymalliin jossain heidän elämänpiirinsä ulkopuolella. Hyvin kunnioitettavaa, sillä hänen ajatuksensa pohjustavat naisille liikkumatilaa niin kotona, vapaa-ajalla kuin vaikkapa palkansaajana. Naisten huonommat palkat kun johtuvat suoraan niistä naisten ja miesten roolimalleista, jotka heillä on äiteinä ja isinä!

Kirjailija, lapsiasiamies ja entinen Vasemmistoliiton puoluesihteeri Ralf Sund kirjoitti viime viikon sunnuntain aamulehden Asiat-liitteessä. Se julkaistiin lähes aukeaman kokoisena mielipiteenä. Hyvä, Sund, teit sen jälleen! Teksti oli hyvin samankaltainen vuonna 2004 Helsingin Sanomissa julkaistun Debatti-puheenvuoron kanssa.

Tässä muutama mielestäni hyvä ajatus Sundilta (AL Asiat 23.4.2006):

"Noin 85 prosentissa tapauksia lapset määrätään äitinsä lähihuoltoon ja isästä tulee tapaajavanhempi. Luku ei ole juuri muuttunut 30 vuoden aikana. Kun molemmat vanhemmat ovat sekä kyvykkäitä että halukkaita ottamaan päävastuun lapsista, isä päätyy huoltajaksi erittäin harvoin. Yleensä isät heittävät pyyhkeen kehään jo alkuvaiheessa, koska heillä ei ole syytä luottaa järjestelmän puolueettomuuteen."

"Jo pelkästään yksinhuoltajuuden hakemisen yhteishuoltajuuden asemesta pitäisi herättää viranomaiset pohtimaan, miten suurta henkistä väkivaltaa lasta kohtaan harjoitetaan. Jokainen tapaamisen estäminen pitäisi tulkita - ainakin jonkinasteiseksi - väkivallaksi lasta kohtaan."

"Isän asemaa kohentaisi merkittävästi tasa-arvopolitiikasta tutun positiivisen diskriminaation idean soveltaminen huoltajuusratkaisuihin. Jos sekä isä että äiti todettaisiin kyvykkäiksi ja halukkaiksi lähihuoltajiksi, määrättäisiin lasten ykköskodiksi isän koti."


Jee. Juuri näin. Hyvä Ralf Sund, harvinaisen epäsovinnaista ajattelua mieheltä. (Epäsovinnaisuus ei ole tyypillinen miehinen hyve, sillä sovinnaisuuden toimintamallit yleisesti ottaen palvelevat miehen sukupuolta.)

Sundin malli tarkoittaa eräällä tavalla mieskiintiöitä eron jälkeiseen lähivanhemmuuteen. Tämäkin malli on ihan ok, kaikki tällainen on kehitystä parempaan suuntaan, mutta mielestäni minun mallini, jossa kummatkin vanhemmat neuvottelevat suoraan lapsensa kanssa, kasvattaa kokonaisvaltaisemmin yhteiskuntaa kohtaamaan isien vanhemmuuden ongelmat ja lasten isättömyyden. Lähihuoltajuuden kiintiöiminen isille on tyypillistä miehistä vallankäyttöä, jossa ongelmat ratkaistaan siis silkalla vallankäytöllä ja itse ongelmaan eli siihen miksi mies on niin heikko vanhempi, miksi niin monet miehet luistavat vanhemmuuden vastuista, ei tarvitse puuttua. Minun mallini kehittää paremmin itse yhteiskunnassa vallitsevaa vanhemmuuden normistoa, jossa miehille sallitaan vastuuttomuus ja ajelehtiminen jossain ulkokehällä. Eron jälkeisessä huoltoneuvotteluissa isät joutuisivat vihdoin kohtaamaan lapsensa ja siihen liittyvän vastuun, kun toteutetaan minun malliani. Ralf Sundin malli sallii helpommin edelleen sen, että mies nykymalliin voi kieltäytyä pohtimasta vanhemmuuttaan - eikä kukaan ulkopuolinen aseta moista luistamista edes kyseenalaiseksi.

Sundin malli on ongelmallinen miesten lisäksi myös naisille. Sehän on, kuten jo totesin, hiukan väkivaltaista (tyypillisen miehisen suorasukaista) vallankäyttöä naisia kohtaan. Isäkiintiöt kuulostavat hiukan teennäiseltä runnomiselta, koska isyyden ongelmat eivät ole lähivanhemmuuden menettämisessä eron jälkeen, vaan ongelmien alkusyyt löytyvät jo ydinperheestä, naisten ja miesten roolimalleista lasten vanhempina. Mutta silti tsemppaan vahvasti Sundia.

Myös Ralf Sundin ajatuksista kirjoitan eroperhe.netin keskustelufoorumilla.



Isyys tekee miehestä marttyyrin

Aikakauslehtien ja iltapäivälehtien julkkisten elämä vaikuttaa niin risaiselta, että monella taloudellisestikin hyvin toimeentulevalla julkulla elämän hallinta on samaa tasoa kuin kehityksen kyydistä pois pudonneen white trash -luokan. (White trash muodostuu sivistymättömistä, ja ennen muuta tiedostamattomista, silmät ummessa kulkevista junteista.

Meidän juorulehtien lukijoiden on alettava vaatia vahingonkorvauksia julkimoilta - on kohtuutonta, että traumojaan kaikille esittelevät julkut koettavat aina olla vaatimassa kipukorvauksia medialta. Pah. Homma menee niin, että lukijana tuntee vain pahaa oloa, pyörrytystä ja ruokatorvesta ylös nousevaa korventavaa oksennusta, kun julkkujen "kehityskertomuksista" kirjoitetaan jälleen lehden uusimmassa numerossa.

Eräs tällainen sosiaalista sairautta levittävä ihmisryhmä ovat marttyyri-isät, jotka parkuvat passiivisesti tai aktiivisesti lehdissä onnettomuuttaan: heille on syntynyt lapsi. Isät märisevät hirveää kohtaloaan siksi, että nainen on ollut paha heitä kohtaan, nainen on varastanut heiltä siittiöitä, nainen on julkeasti synnyttänyt lapsen. Nämä marttyyri-isät eivät voi syyttää edes rakenteita julmasta kohtalostaan etäisänä ja elatusmaksujen maksajana - rakenteellista kritiikkiä miesrintamasta ei yleensäkään tule näitä asioita kohtaan, joten voi olettaa että lapsen huoltokysymykset eivät aiheuta heille ongelmia. Marttyyri-isät syyttävätkin elämänsä pilaamisesta NAISEN PSYYKETTÄ yleensä. Kaikki heidän arjen ongelmansa ovat lähtöisin naisen psyykestä, joka on tietysti äärimmäistä ja sokeaa ongelman psykologisointia.

(Väitän, ettei yleensä koskaan, ei edes parisuhteessa, ongelmien syitä ja alkujuurta voida löytää kumppanin psyykestä, vaan ulkoisemmista, ympäristöstä löytyvistä rakenteista.)

Marttyyriys on miehelle äärettömän vaikea laji siksi, että siihen on niin vähän mahdollisuuksia miehen elämässä. Miehen ei vain ole lupa valittaa mistään, eikä siten esitellä kärsimyksiään. Mies on tottunut ratkaisemaan kärsimyksensä suoralla vallankäytöllä; miehet vain yksinkertaisesti säätävät sellaisia lakeja ja toimintatapoja jotka vähentävät heidän kärsimyksiään. Ei heidän tarvitse olla marttyyrin asemassa.

Isyys näyttääkin olevan ainoita yhteiskunnan alueita, joissa marttyyriys on ikäänkuin sallittua, legitiimiä, miehille. Kukaan ei ala nauraa ja kyseenalaistaa miesten motkotusta, jupinaa, ongelman pakoilua ja levotonta rimpuilua, jos mies syyttää isyydestään naista ja väittää lapsen pilaavan hänen elämänsä. Itseasiassa nämä nämä hellyttävät ympärilleen tuekseen jopa suuren joukon naisia, jotka hämmästelevät yhdessä miesten kanssa naisten eli lasten äitien suunnatonta röyhkeyttä.

Tähän väliin on kohtuullista muistuttaa naisiakin siitä, että koskaan nainen ei työnnä emättimeensä miehen sukupuolielintä kuin jotain irtonaisena pöydällä pyörivää avaimenperää. En ymmärrä miksei ole vieläkään sovittu siitä, että tosiasiassa mies aina itse päättää elimensä sijoittelusta; nämä marttyyri-isiä tsemppaavat naiset näköjään ajattelevat että nainen voi koska tahansa riistää esimerkiksi miehen etusormen seksileikkeihinsä ja tyydytyksen välineeksi.

Elokuvaohjaaja Olli Saarela on hämmästyttävä tapaus. Miksi hän ei ole hoitanut Tuula- nimisen naisen kanssa lapsiasioita kuntoon omassa privaatissa rauhassaan, miksi hän halusi päästää tällaisen sopan mediaan? Saarelalla olisi ollut kaikki valttikortit käytössään hoidella raskautta ja lapsen syntymää yksityisyydessä, kaikessa rauhassa ja piilossa tarpeettomalta yleisöltä. Tuskin Tuula olisi tuonut lasta julkisuuteen, jos Olli Saarela olisi malttanut kiihkotta ja ilman hysteriaa odotella isyystestin tuloksia. Nyt näyttää, että Saarela haluaa vauhkoontuneena ja marttyyriydestaan huumaantuneena esitellä kaikille vain "kurjaa kohtaloaan" lapsen isänä.

Aivan samoin ihmettelen laulaja Frederikiä. Reetu märisee lehdessä, että hänellä on Ruotsissa saman naisen kanssa peräti kaksi lasta. Reetu väittää uskovansa, että ainakaan toinen ei ole hänen lapsensa. Hänen epäilevyytesä asteesta kertoo paljastavasti se, ettei hän ole osallistunut isyystestiin. Hänhän olisi helposti välttynyt toisen, nuoremman, lapsen isyydestä, kun olisi vain antanut verinäytteensä Ruotsin viranomaisille. Mutta näyttääkin siltä, että isyys on tosiasiassa miehelle niin kunniakas ja hieno asia, ettei mies tahdo siitä luopua. Tärkeää vain on, että mies saa marmattaa ja märistä naisten iljettävästä ja petollisesta luonteesta eli naisten psyyken tasapainottomuudesta noin yleensä. Mies tulee siten kätevästi projisoineeksi kaikki elämänhistoriansa siihen astiset ongelmansa eli kestävimmätkin traumansa naiseen. "Naisen psyykkistä tasapainottomuutta" käytetään miehen elämän ongelmien kaatopaikkana. Miehen ongelmathan eivät johdu vaikkapa yhteiskunnan yleisistä rakenteista eikä esimerkiksi hänen lapsuuden kodistaan, vaan nimenomaan ja naisten psyykestä noin yleensä.

Ja sitten mies taas säätää vallankäyttäjäsukupuolen edustajana lakeja ja toimintamalleja, jotka helposti ratkaisevat hänen ongelmiaan - ja piilottavat todellisen henkisen kasvun ja vastuunoton vaatimukset maton alle. Perinteisen vallan käytön avulla mies pystyy luomaan vain keinotekoisia, itse ongelman säilyttäviä ja piilottavia ratkaisumalleja.

Kirjoitan tästä aiheesta myös Tiina Kaarelan keskustelufoorumilla eroperhe.netissä.

perjantaina, huhtikuuta 28, 2006

Rupea bloggaamaan, Vesa Heikkinen!

Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen erikoistutkija, dosentti Vesa Heikkinen kirjoittaa useissa eri päivälehdissä suomen kielestä. Hän tarttui Keskisuomalaisessa 18.4.2006 julkaistussa jutussa samaan haasteellinen-sanan yltiöpäiseen viljelyyn, josta minäkin kirjoitin joskus muutama kuukausi sitten tässä blogissa. Heikkistä ei "haastava" tai "haasteellinen"-adjektiivien käyttö ärsytä varmaankaan yhtä paljon kuin minua, mutta olemme selvästi samoilla linjoilla. Mielestäni haastellisuuden tuhlailulla koetetaan hakea jotain fiksumpaa tyyliä, mutta samalla hämärretään kuvaillun asian luonne. Heikkinen kirjoittaa: "Kirjoitetussa nykykielessä haaste etsii usein seurakseen mahdollisuuden lisäksi sellaisia isoja mutta tyhjyyttään tohisevia sanoja kuin kehittäminen ja panostaminen sekä muutos ja tehokkuus." Heikkinen muistuttaa, että erityisesti poliitikkojen suusta tipahtelee haasteita ja haastavuuksia.

Niin, poliitikon on venyttävä moneen ja koetettava kaikilla alueilla toimiessaan kuulostaa "järkevältä, uskottavalta". Niinpä asiat eivät saisi kuulostaa yleisen konsensuksen nimissä ja mielistelyn hengessä "vaikeilta", vaan ne ovat siksi vain "haastavia".

Sallasta kotoisin oleva Vesa Heikkinen on tullut tunnetuksi virkakielen tutkijana. Meidän elämämme sivuavat eräässä taitekohdassa toisiaan. Hän tuli paikallislehti Koillis-Lappiin minun seuraajakseni, kun päätoimittaja Jorma Korhonen oli vetäissyt mannavelliä henkeen muiden toimittajien kanssa yhdessä tekemämme vappulehti Huldan vuoksi. Lehden neitsytnumero oli varmaankin hiukan liian komea ja hiukan liian huomattu. Lehtiuudistuksia kun tehdään yleensä jähmeästi, sen verran tyytyväisiä saavuttamaansa auktoriteettiasemaan ja yhteiskunnalliseen statukseen lehdet yleensä ovat.

Olin hyvin hämmästynyt, kun törmäsin jossain (en ole löytänyt lähdettä, vaikka olen etsinyt) Vesa Heikkisen käsitykseen bloggaamisesta. Hänen mielestään weblog oli muistaakseni jonkinlaista itsetehostusta, turhaa ja varmaan bloggaaminen heikentää myös yleistä ryhtiä ja nuorten kasvua. Heikkisen perustelut nimittäin kuulostivat just noin painavilta. Heikkinen ei tuntunut ymmärtäneen lainkaan bloggaamisen ydintä ja tärkeintä tehtävää: kyse on ihan aidosti sananvapaudesta ja sen merkityksestä, että asiat todella tulee sanotuksi, jaettua muillekin ihmisille.

Minusta bloggaamisen merkitystä ei yhtään heikentäisi edes se, että sitä pidettäisiin ihmisen henkisen kehityksen prosessina, sillä minusta tämä ihan oikeasti on sellaista. Blogikin on vain osattava tietoisesti valjastaa oman kehityksen tueksi ja välineeksi.

Blogin voi tietysti tehdä pelottavaksi monikin asia, esimerkiksi se, että nettipäiväkirjoissa henkilökohtainen tulee väistämättä poliittiseksi, halusipa blogin pitäjä sitä tai ei. Aina kun asiat esitetään julkisesti, julkisuus politisoi ne. Kun ihminen kaihtaa ottamasta kantaa arjen asioihin ja suuntaa tarmonsa tietoisesti johonkin abstraktiin ja neutraaliin, kuten tieteen metodein tehtyyn tieteeseen eli puhdistettuun ja hygienisoituun tietoon, on tietysti ymmärrettävää että blogikin voi tuntua vaaralliselta. Haasteelliselta.

Blogin - ja Internetin siis noin yleensä - eräs parhaita piirteitä on, että yksityisen ja julkisen raja hämärtyy. On äärettömän terveellistä asioiden kehittämisen kannalta, että yksityisen, intiimin, rajat rikotaan ja tuodaan asiat intiimin hämärästä päivänvaloon. Ei julkisessa pohdinnassa mitään pahaa ole, julkisuus on yleensä kaiken demokratian, tasa-arvon ja oikeuksien toteuttamisen lähtökohta.

torstaina, huhtikuuta 27, 2006

Peeveli, toimittajat ovat riesanamme

Asun sanomalehti Keskisuomalaisen vaikutuspiirissä, mutta Aamulehden Pirkanmaakin on lähellä, joten AL hönkäilee tähän suuntaan erikoistarjouksillaan.

Olen aina ollut kova sanomalehtien tilaaja. On ihan tavallista, että minulle tulee kolme päivälehteä, tarjouspätkistä riippuen.

Olen asunut Keski-Suomessa ennenkin. Ja pitkään. Ihmettelen, kuinka muuttumattomina asiat säilyvät täällä tiedotusvälineissä. Sanomalehti Keskisuomalaisen järeistä muutoksista toimitusvahvuudessa tunnistan lähinnä vain ulkomaantoimittaja Juhana Lepoluodon, joka hyvänä ja mielenkiintoisena kirjoittajana loistaa edukseen. Itseasiassa joskus ihmettelen kuinka hän on toistuvasti yhtä terävä ja jotenkin raikas - vaikka vanha tupakoitsija onkin. (Polttaaks Juhana vielä tupakkia?) Hän on vanha ystäväni ja kuului siihen kööriin, jossa suljimme suosioomme myös Sodankylän entisen nimismiehen, edesmenneen Kari Rantasen (ex-ministeri ja diplomaatti Paavo Rantasen veli). Juhana perusti Ouluun sittemmin kaatuneen Radio Kaiun, joka oli Suomen ensimmäinen tai ensimmäisiä paikallisradioita.
Hän oli aikoinaan Suomen ahkerimpia Jerry Cottonin kirjoittajia.
Tässä salaperäinen kuva Juhanasta. Hän näyttää istuvan äijäseurassa just pahasti mikrofonijalustan takana.

Ihailen Keskisuomalaisessa myös tv-kriitikko Marko Ahosta. Hän on minulle - ja muuten monille muillekin KSML:n lukijoille - ihan ykkönen tekstintekijänä. Kuvassa rohkeasti pullukkana esiintyvä Ahonen on oivaltajana ihan timantti - kaikesta sohvaperunamaisesta olemuksestaan huolimatta. Keskisuomalaisen tilaamista kannattaa harkita pelkästään Ahosen takia.

Siksi niin banaalina ilmestyksenä tulee aina vastaan lehden toinen pitkäaikainen kriitikko, Jorma Heinonen. En käsitä, miksi KSML ei ensinnäkään stilisoi Heinosen tekstejä, sillä niiden kirjoitusasu tekee jutut usein vaikealukuisiksi ja ymmärrettävyys kärsii. Heinonen heittelee tekstimassan sekaan erilaisia välimerkkejä miten sattuu - suosikki on tietysti ajatusviiva. Pelkään milloin hän lisää valikoimaansa puolipisteen - vai joko hän on jo senkin raiskannut?
Heinonen ei kirjoittajana ole tippaakaan kriitikko, häneltä puuttuu täysin sen lajin tyylitaju. Kriitikon täytyy itsensäkin olla hyvin tyylitietoinen; Heinosen kunniaksi on toki sanottava että hän on varmasti kehunut monia oikeasti tyylitajuisia hengen tuotoksia.
Heinonen kirjoittaa löysästi, lässyttää ja eksyy koko ajan sivupoluille kiertämään omaa napaansa. Minä-muotoinen puhe tv- ja kulttuurikritiikissä on huonoa tyyliä. Ulkoistaminen sopii lajiin paljon paremmin.
Ei ihme, että hänen kritiikkinsä ovat aina liian pitkiä. Jo pelkällä lyhentämisellä jutuille voisi tehdä ihmeitä.
Kun ei ole aidosti mitään sanottavaa, palstatila täyttyy pelkästä huokailusta ja peräti mielistelystä.

Mielistely on muuten eräs vastenmielisimpia piirteitä ihmisessä. Se viestii siitä, että raukkaparka ihminen kaipaa koko ajan pönkitystä muilta, ikäänkuin heittäytyy toisten käsivarsille heidän kannateltavakseen. Höh. Aivan kuin kanssaihmisillä ei olisi jo muutenkin riittävästi tekemistä.

Mielistelystä ja kaikkien miellyttämisestä puheenollen: Radio Keski-Suomessa työskenteli jo 1980-luvulla juontohommissa toimittaja Titta Herring, silloinen Titta joku muu, en muista sukunimeä. Hän juonsi nuorten toiveradiota. Hänen tankkaava, takelteleva, katkonainen ja jotenkin sisällöllisesti arkinen puheensa oli ihan hirveää kuunneltavaa. Sitä ei voinut kiusaantumatta. Kuuntelijana mietin, että hänellä on varmasti vain projektina tämä nuorten toiveradio, mutta asia ei nimenomaan ollut näin. Vuodesta toiseen tämä kaikkien katkopuhujien herttainen ja suloinen kuningatar, radioaaltojen söpöstelevä prinsessa puhuu Yleisradion kanavalla - ja saa kuuntelijan hämmentymään. Minä en radion kuuntelijana vaadi sulavasanaista puhetta, vaan sitä että puhe olisi edes sillä arkisella tasolla sujuvaa, johon ihan tavallisessa kahvipöytäkeskustelussa totumme. Mutta ehdottomasti vaadin, että radiossa esitetty puhe täytyy olla PALJON mielenkiintoisempaa kuin kahvipöytäkeskustelut. Teekupin äärelle voit valita keskustelukumppanin, maakuntaradion kanavia on sen sijaan vain yksi.

Titta Herring ei ole kuitenkaan ole ollut kautta aikojen pahin riesa radio Keski-Suomessa. Hirveintä jälkeä radioaalloilla tekivät Jorma Hietamäki ja se toinen kundi, mikä hänen nimensä nyt olikaan... He täyttivät arvokkaan ohjelmatilan älyttömillä soita meille -ohjelmilla, joissa kysyttiin mikä oli tämä ääni (raksahdus, poksahdus, pamahdus, riipaisu, vinkaisu tai jotain muuta yhtä kiinnostavaa). Lisäksi oli varmasti heidän ansiotaan, että radio Keski-Suomi oli täynnä musiikkiohjelmia, jotka eivät tietenkään liittyneet mitenkään maakunnan asioihin.

Kavereista on onneksi jo päästy. Hietamäki on edennyt Helsingin päähän päälliköksi. Millä ansioilla, ihmettelen minä. Ihan kiva kaveri hän oli puhelinkeskustelussa, kun tein lehtijuttua radion soittolistoista ja niiden rajoittavuudesta, siitä oli julkisuudessa pitänyt metakkaa esimerkiksi muusikko-kansanedustaja Mikko Alatalo. Hietamäki vastasi puhelimeen Euroviisumatkalta, hän taisi olla juontamassa Euroviisuja radio Suomeen vuonna 2004.


keskiviikkona, huhtikuuta 26, 2006

Yksinhuoltajuus on vinoutunut identiteetti

Olen aina halunnut kirjoittautua ulos kaikesta "yksinhuoltajuudesta". Yksinhuoltajuus ei sovi minun kropalleni.

En ole koskaan käsittänyt ihmisiä, jotka määrittelevät itsensä ensisijaisesti isiksi ja äideiksi - aivan kuin vanhemmuus olisi jokin erityisesti ihmistä määrittävä erityistehtävä kuten sairaanhoitaja tai laskuvarjohyppääjä. Minusta äitiys ja isyys on verrattavissa siihen, että syömme, juomme ja nukumme. Aivan samoin voisi kukin isä ja äiti määritellä itsensä syöjäksi, juojaksi ja nukkujaksi. Tosi kiinnostavaa...

Vielä vähemmän suostun määrittelemään itseäni YKSINHUOLTAJAKSI, muutoin kuin käytännön ja yleisen ymmärtämisen niin vaatiessa. Yksinhuoltaja ei kerta kaikkiaan kuulu sanavarastooni, käytän ilmaisua vain ja ainoastaan teksteissäni, sillä puheessa tulee hyvin harvoin edes sivuttua tätä teemaa. Huomaan juttelevani yksinhuoltajuudesta hyvin vähän, koska aihe vaatii juttelukumppaniltakin melkoista yhteiskunnallista sivistystä. Hankala teema siis. Korostan tässä, että tarkoittamaani yhteiskunnallista sivistystä ei hankita kouluissa ja yliopistoissa, vaan se on enemmänkin oivaltamista ja asioiden jäsentämistä.

Yksinhuoltajuus näyttäytyy eri keskusteluissa hyvin outona asiana. Koen teeman itseasiassa varsin vastenmielisenä, vaikka aihe pohdinnan kohteena on minulle hyvin rakas. Nimittäin, toteutamme puheissamme ja teksteissämme yksinhuoltajuutta hyvin normatiivisesti eli niiden oppien ja sen ideologian mukaan, joka annetaan meille muualta yhteiskunnasta.

Yksinhuoltajuuskeskustelut ovat kuuliaista ja spanielimaista valtaideologian toteuttamista, jossa esimerkiksi syvästi kumarretaan sukupuoliroolien pysyvyydelle.

Jokainen eronnut eli tälläkin palstalla kirjoittava on käynyt läpi edes jonkinlaisen kriisin, mutta sekään - ihme kyllä - ei ohjaa ihmisiä tarkastelemaan asioita ihan uudesta näkökulmasta. Kriisistä selviydyttyä katsotaan maailmaa jälleen ihan samasta vinkkelistä kuin ennen eroamistakin. Miksi ihmiset eivät kyseenalaista ja ideoi? Miksi jauhaa jatkuvasti vain uusiin lauseisiin käärittynä samoja kangistuneita toimintamalleja, jotka eivät tosiasiassa kehitä eroperheiden asemaa eivätkä paranna erolasten elämää? Minusta ajatteleminen on hyvin kunnioitettava taito, mutta liian usein törmää siihen, että ajattelumuskeleita ei haluta bodata ja käyttää.

Minusta yksinhuoltajuus on identiteettinä on hyvin ongelmallinen. Se on älytöntä ja tolkutonta nöyrtymistä jonkin ihmeellisen, tarkemmin määrittelemättömän edessä (tähän määrittelemättömään pakettiin kuuluvat mm. patriarkaatti, valtaeliitin luoma valtakoneisto, yleiset paheksuvat asenteet, sukupuoliroolit, myyttisen mahtavan mestarillisen äidin rooli, sivuraiteelle poistumisluvan saaneen isän rooli jne...). En ole koskaan ollut kovin hyvä sopeutumaan, joten tunnen yksinhuoltajan roolin hyvin kiusallisena. Yksinhuoltajana tunnen olevani kuin koira, joka on jatkuvasti tottelevaisuuskoulutuksessa (pääsisi joskus edes agilityyn, herrajumala...).

Niin, ja yksinhuoltajuus identiteettinä on valitettavasti jonkinlaista itsensä glorifioimista, paremmaksi tekemistä. Se johtuu siitä, että yksinhuoltajat kokevat niin usein jäävänsä ilman tunnustusta ja arvostusta, jonka he kohtuuden nimessä ansaitsisivat. Tunnustusta vaille jääminen johtaa sellaiseen kieroon ja epäterveeseen mestarointiin ja itsensä ylentämiseen. Tällöin ihminen ylentää itsensä usein ovelasti kiertoteitse, olemalla vaatimaton ja "kurjistettu". Yksinhuoltajuus on hyvä kasvualusta marttyyriydelle ja suunnaton nautinto marttyyreille.

Äitiyshän on samalla lailla itsensä ylentämistä olemalla vaatimaton ja kuuliainen. Yksinhuoltajuus saa valtavasti ravintoa naisen roolista äitinä, koska yksinhuoltajuuden katsotaan perinteisesti kuuluvan nimenomaan naisille ja äitiys näyttäytyy yksinhuoltajuudessa vihdoinkin valtana ja voimana, johon naisetkin tosiasiassa, alitajuisesti tähtäävät. Totta kai tähtäävät, sillä kaikki terveet ihmiset tähtäävät valtaan ja voimaan, mutta minusta sitä ei pidä tehdä patriarkaatille alistumisen keinoin eli mielistelemällä ja nöyristelemällä ja heikentämällä omaa subjektiuttaan.

En myöskään muistuta koskaan olevani vanhempi ja ÄITIYDESTÄNI puhun sitäkin harvemmin. (Sen sijaan saatan puhua hyvin mielelläni esim. imettämisestä, joka mielestäni ei ole vain äidin ja lapsen välinen intiimi asia, vaan jotain ihan muuta, jo pelkästään terveydenhoidollisesta näkökulmasta katsottuna.) Minusta vanhemmuus on niin luonnollinen ja luonteva olotila, ettei siitä riitä loputtomiin juttua. Kuten sanottua, vanhemmus ei riitä sekään identiteetiksi, vain pikkupikku palaseksi identiteettiin, joka rakentuu hyvin paljon toisenlaisista asioista kuin vanhemmuus on.

Koen, että vanhemmus ei hirveästi ruoki muuta elämää, mutta kaikki muu elämä ja kaikki muiden alojen kokemukset ruokkivat vanhemmuutta.


Niin, kirjoitan tästä samasta aiheesta jälleen myös Tiina Kaarelan eroperhe.netissä.


Sen verran aion kyllä myöntyä pienperhe-elämää kohtaan, että käyn uteliaana tekemässä tarkastuksen Kookoksen uudessa talossa. Eli, täältä tullaan, sitten kesemmällä!


tiistaina, huhtikuuta 25, 2006

Imettäminen ei ole intiimi asia

No niin, ja nyt lempiaiheeseeni, jota monet vierastavat. Imettämiseen siis. (Tälle päivälle tulee kaksi päivitystä, kaksi uutta blogijuttua, koska eilen valmiiksi kirjoittamani päivitys jäi muhimaan tämän weblogini varastoon, teknisistä syistä.)

Olen taivastellut imettämisen väheksyntää ja jotain outoa ilmapiiriä asian ympärillä. Imettäminen on rakennettu kummallisen salamyhkäiseksi lapsen ja äidin väliseksi intiimiksi asiaksi, vaikka minusta se on oikeastaan etupäässä kaikkea muuta. Se on myös naisen ja lapsen välistä vuorovaikutusta, mutta tuo vuorovaikutuskin on keinotekoisesti rajattu naisen ja lapsen väliseksi. Minusta perheissä ja yleensä lasten kasvatusta ja hoitoa käsittelevissä keskusteluissa pitää vaatia, että myös miehet alkavat imettää. Miehen tekemänä imettäminen on sitä, että hän antaa lapselle mahdollisuuden imeä sillä aikaa kun äiti on juuri sillä hetkellä estynyt ruokkimaan lasta. On syytä olettaa, että monilta miehiltä alkaisi imettäminen käyttää pikku harjoittelun jälkeen. Naisetkinhan joutuvat usein harjoittelemaan kovasti vauvan imettämistä äidinmaitorintoineen.

Väitän, että imettämisestä on tehty mielikuvissamme tarpeettomasti ILJETTÄVÄÄ. Sitä ei kukaan tahdo myöntää, sillä äidin ja lapsen välinen yhteyshän on jotain "kaunista" ja "aidointa". Siksipä juuri, tuon myyttisen ja mestarillisen äitiyden takia ei voida rehellisesti ja avoimesti tarkastella imettämiseen liittyviä henkisiä estoja.

Imettämisen ajatellaan rappeuttavan naisen vartalon siihen kuntoon, että riippurinnat joutaisivat nahkurin orsille kuivumaan ja uusiokäyttöön. Heh. Miksi kukaan ei koskaan eikä missään ole kertonut, että yhdeksän kuukauden raskaus, synnyttäminen ja lapsen pitkä, monivuotinen imettäminen muokkaavat aivan ihanan vartalon naiselle? Imettäminen kiskoo naisen kropasta kaiken ylimääräisen rasvan, ja kaaret selkeytyvät ja hienostuvat. Ja myös lihaksisto nousee näkyvämmin esiin. Vartalo alkaa näyttää TOSI lihaksikkaalta. Rinnat pysyvät pystyinä ja hyvässä ryhdissä; en usko että imettäminen voisi olla syy rupsahtamiseen ja riippumiseen, ongelman aiheuttaa huonot rintsikat ja heikko rintalihaksisto.

Kesän tulo on kovassa vauhdissa. Kolmevuotias poikani ei muistane kesän aikana enää imutella, joten meillä ei jouduta koskaan imetystä lopettamalla lopettamaan. Se vaan hiipuu itsekseen. Se on parasta myös rinnoille, jotka eivät pakkolopettamisen takia täyty kipeäksi kertyvästä maidosta.

Imetys ei suju jokaisen lapsen kohdalla samalla lailla, mutta varautuisin seuraavaa lasta imettäessäni luovuttamaan maitoa. Luonnontuotteena sen myynti verotonta, mutta tulot jäävät silti pieniksi. Omaa meijeriä ei kannata perustaa, mutta luovuttamisesta saakin paljon kokonaisvaltaisempaa iloa. Olisin Tuukan ensimmäisinä elinkuukausina voinut maidon riittävyyden puolesta luovuttaa maitoa keskussairaalaan, mutta välimatka oli jo ihan mahdoton.

Uudella kierroksella aloittaisin heti myös totaalisen kestovaippailun, heti syntymästä lähtien. Tietäisin jo jotain parhaista yksinkertaisista viritelmistä. Ympäristöministeri Jan-Erik Enestam on ihan oikeassa rohkeassa toiveessaan (jolle jälkeenpäin paljon naurettiin), että vauvaperheiden pitäisi siirtyä kestovaippailemaan.

maanantaina, huhtikuuta 24, 2006

Alasti juoksukisaan

Luin lauantaina juoksijoiden "ammattiliiton lehteä" Juoksijaa tosi huolella. Etsin kiinnostavia juoksutapahtumia, joissa olisi kilpailua ja ajanottoa. Kriteereinäni on, että osallistumismaksu ei saisi olla pöyristyttävä (ihan tavallista on, että maratontapahtumissa joutuu pulittamaan 30-40 euroa, vaikka sitten tyytyisikin puolimaratoniin tai varttimatkaan), osallistumismaksu ei saisi paikanpäällä ilmoittautuneille olla kohtuuton verrattuna etukäteen ilmoittautuneisiin (en ole koskaan ymmärtänyt ihmisiä, jotka suunnittelevat elämäänsä viikkotolkulla - ja näiden ilmoittautumismaksujen tapauksissa kuukausikaupalla - eteenpäin) ja muitakin matkoja pitäisi olla tarjolla kuin pelkkä maraton. Niin, juoksukalenterista löytyi esimerkiksi sadan kilsan kisa. Monipuolisuutta juoksuun on rakenneltu ylämäkikisoilla (mm. Helsingissä Malminkartanossa juostaan Stairway to Hell) ja NAKUJUOKSULLA. Piti alkaa tarkistella, että millainen Pervo Pettersson tätä Nakukymppiä järkkää - idea kun alkoi hetken makusteltuani vaikuttaa jonkun tyypin seksuaalifantasian toteutukselta. Ihan kunniallinen järjestäjähän sieltä löytyi, naturistiyhdistys.

Tässä muuten naturisti.org -keskustelupalstalla aiheesta käytyä keskustelua.

Viime vuonna kisaan osallistui 15 miestä, mutta ei yhtään naista. (Heh, onko muuten missään toisessa juoksukisassa mukana nimimerkillä juoksevia...)

Säänöissä luvataan tänä vuonna, että naisilla saa olla topit yllään, mutta housuja ei. Tuohan on jo hyvä myönnytys - etenkin jos viime vuonna on ollut vaatimus että naistenkin pitäisi juosta ilman yläosaa. En tiedä. Joka tapauksessa, kisa kuulostaa hauskalta - ja se on suosittu yleisölaji. Kun osallistujia oli Padasjoen kunnassa Vesijaon pikkukylällä pidetyssä kisassa 15, oli katsojia sentään jo 200. Paikallinen kyläyhdistys vastaa juoksijoiden huollosta (!).

Juoksu on niin iskevää ja koko kehoa pomputtavaa, että useimpien naisten ei mielestäni kannata lähteä juoksemaan kymmentä kilsaa ilman rintsikoita. Pelkästään jo huonosti tukevat rintsikat lerppuuttavat tissit roikkuviksi biljardipöydän pusseiksi. (Tähän ongelmaan suosittelen kyllä pitkää lapsen imettämistä; rinnat pysyvät tosi timmissä kunnossa, kun imettää lasta vuosikausia. Ja tämä ei ollut vitsi. En todellakaan usko, että imettäminen veltostaa naisen rintakudoksen, velttous johtuu kyllä rinnan olla olevien lihasten puuttumisesta tai kuvailemani kaltaisesta tuen puutteesta.)

Juoksukuntoni on ihan kelvollinen, mutta selkeitä lepopäiviä pitäisi olla säännöllisemmin. Kunto ei kasva eikä lihas kehity, jos ei lepää. Lenkkarini ovat jo monta vuotta vanhat, joten askelvirheitä minulla ei ole. Kengät ovat kuluneet hyvin tasaisesti, molemmat samalla tavalla. Muissa jalkineissa huomaan, että vasen kenkä kuluu nopeammin, myös päältä ei vain pohjasta.

Mitä juoksu sitten saa aikaan kehossa? Kaikkea ihanaa tietysti, mutta katselin viikonloppuna huolestuneena joka puolelle taloa asentamistani suurista kokovartalopeileistä pohkeitani ja esiin työntyviä reisilihaksiani. Alankohan olla kohta liian lihaksikas minihameiluun? Minulla on aina ollut suuret pohkeet - farkkujen laittaminen jalkaan ottaa kiinni nimenomaan pohkeista - mutta ovatkohan ne nyt kasvaneet yhä lisää? No, toisaalta, pohkeettomuus taitaa olla vielä suurempi ja yleisempi ongelma.

Minihameilusta muuten. Minä en suostu siihen, että minihameeseen pukeutuminen on YLIseksualisoitu. Minihame on raiskausten kuvastossa kuin käsky hyökätä päälle. Joku maanikko jahtaa naisten sääriä, toinen "esteetöntä" pääsyä jalkojen väliin. Miksi muuten ihmisten pitäisi suojata muurilla pissavehkeensä, jotta ei antaisi liian suurta stimulaatiota kanssaihmiselleen? Eikö vika sittenkin ole katselijassa, joka kehittää itseensä kiihkoa paljaasta ihosta ja limakalvoille pääsyn ajattelemisesta?
Minihame on urheilullinen ja raikkaana pitävä vaate, joka antaa tilaa suurille liikeradoille ja joustaa kaikissa asennoissa - silloin kun kangas ja leikkaukset eivät kangista. Sääret saavat aurinkoa ja D-vitamiini pääsee varastoitumaan ihon kautta elimistöön talven varalle.

Nakukymppi kyllä kiinnostaa, pitää kysellä huoltojoukoiltani että lähtevätkö he minua nesteyttämään. Matka Padasjoelle on lyhyt kotoani.
Juoksu alkaa illalla kello 20, joten iltahämärä voi tuntua armolliselta, ongelma vain on että kesäkuun 16. päivä eletään vuoden valoisimpia aikoja. Pimeässä nakujuoksun vetäminen ei olisi mikään ongelma.

Ja vähintään puolimaraton pitää tänä kesänä juosta. Nakukymppi on vain kymmenen kilometriä.

Ja poikaani rupean heti treenaamaan minimaratonille. 5-6 -vuotiaille näyttää olevan tarjolla 400 metrin leiskauksia, joten kyllä tuollainen kolmevuotias jo sellaisen kipittää - kunhan vähän treenaa.

Kovaa hommaa, kun joutuu aloittamaan urheiluharjoitukset jo pikkuisena. Lieventävänä tekijänä on se, että hän osaa jo juosta hyvin.



lauantaina, huhtikuuta 22, 2006

Vanhemmille julkinen vaihtopaikka

Erovanhemmat pystyvät rakentamaan hämmästyttäviä ongelmia tilanteissa, joissa lasten kuuluu vaihtaa toisen vanhempansa luokse, eli kun lapset ovat esimerkiksi menossa tapaamaan etävanhempaansa.

Lasten noutaminen ja palauttaminen on vietävä julkiselle areenalle, monestakin syystä. Julkisuus on jo itsessään tukemassa pelin reiluutta ja lasten tapaamisten kehittymistä oikeaan suuntaan.

Jokaiseen suurempaan kaupunkiin pitäisi saada vaihtopaikka vanhemmille. Erovanhempi toisi sinne lapsensa odottelemaan, että pian saapuu lasta noutamaan hänen toinen vanhempansa.

Arvelen, että lapsen noutaminen kotoa ei useinkaan toimi. Pelkästään erilaiset ihmissuhderiidat ovat riittävän suuri syy järjestää vaihtopaikkoja lasten noutamista varten. Jos uhitteleva ja pullisteleva ex-kumppani on syytä saada pysymään mahdollisimman kaukana kodin rauhasta. Kaikenlainen väkivalta saa kasvualustaa silloin, kun ex hakee lapset entisen puolisonsa kotoa. Tutkimuksissa on todettu, että yhteiselon aikainen väkivalta jatkuu vielä eron jälkeenkin. Hyvän maaperän väkivallalle tai sillä uhkaamiselle tarjoavat tilanteet, joissa vanhempi palauttaa tai noutaa lapset, koska se on usein ainoa mahdollisuus kohdata ex-puoliso kasvokkain.

Minusta koti pitäisi voida rauhoittaa myös erovanhempien kohtaamisissa. On tapaamisten kannalta etu, että myös tapaamiset viedään tällä tavoin, vaihtopaikka järjestämällä, ns. JULKISELLE AREENALLE, pois privaatista kodista ja siten ihmissuhdesekamelskasta.

(Olen vaatinut omassa lainmuutosesityksessäni julkisuuden tuomista myös lapsen huollosta käytävään sopimiseen. Mielestäni kummankin vanhemman, myös siis etävanhempien, tulee sopia suoraan lapsensa kanssa huoltajuudesta, tapaamisista, elatusavusta ja asumisesta. Julkinen toimintaympäristö lisää oikeudenmukaisuutta ja vie kodin ja parisuhteen ummehtunutta privaattia sfääriä paremmin kehitystä eteenpäin.)

Lasten tapaamisten lisäämiseksi ja tapaamisten säännöllistämiseksi on tehtävä kaikki mitä voidaan. Korkeinkaan elatusmaksu ei varmasti voi olla lapselle yhtä merkityksellistä kuin aito yhteys omaan vanhempaan, MOLEMPIIN vanhempiin.

Julkinen vaihtopaikka, esimerkiksi päiväkodin tai minkä tahansa laitoksen yhteydessä, vähentäisi lähivanhemman niskasta sitä kuormaa, jota tapaamisista lipsuva etävanhempi lähivanhemmalle lastaa. Lähivanhempi jättäisi lapset odottelemaan valvotussa hoidossa etävanhempaa, täsmälleen sovittuna aikana, jolloin lähivanhempi pääsee jo kiiruhtamaan omien harrastustensa pariin. Jos etävanhempi jättää noutamatta lapset, on lähivanhempi tuossakin surkeassa tilanteessa saanut sentään harrastaa jo usean tunnin ajan. Muutama tuntikin tehokasta bodaamista ja pitkänmatkan juoksua tekee ihmeitä!

Julkinen vaihtopaikka helpottaa myös puuttumaan tapaamattomuuteen, jos etävanhempi luistaa sovituista tapaamisista tai lähivanhempi ei halua lapsia luovuttaa etälle.

Homma ei voi olla kovin vaikea järjestää eikä käynnistää; tarvitaan vain yksi asiaa varten työllistetty aikuinen kulloinkin paikalle. Hänen huomaansa jätetään lapset odottelemaan toisen vanhemman saapumista.

Minusta on hieno asia, jos kodit saadaan tällä tavoin rauhoitettua. Kukin voi itse päättää, kenet hän ottaa vastaan ja kuka saa pysytellä tontin ulkopuolella.
Usein jo toisen naaman näkeminen ällöttää. Tällainen vaihtopaikka antaa mahdollisuuden olla kokonaan tapaamatta ex-kumppania. Toki kaikki voivat sopia halutessaan lastensa noudon ja palautuksen myös kotiinsa, jos on parempi vaihtoehto.

Näitä vapautta ja liikkumatilaa luovia ratkaisuja pitäisi olla erovanhemmille - ja etenkin lähivanhemmille - huomattavasti nykyistä enemmän. Ja ajattelutapaa pitäisi kehittää yleensäkin siihen suuntaan, että vapaus ja liikkumatila ovat sallittuja.

Kirjoitan tästä ideastani myös Tiina Kaarelan eroperhe.netissä.

perjantaina, huhtikuuta 21, 2006

Lex Kaisa Ruokamo

Juttelin eilen puhelimessa Yksinhuoltajien ja yhteishuoltajien liiton toiminnanjohtajan Heljä Sairisalon kanssa, kun päivittelin eroperheiden asemaa koskevia tietojani. Aion ottaa suoraan kansanedustajaan/-jiin yhteyttä ja koetan saada heidät innostumaan Lex Kaisa Ruokamosta, eli siitä että etävanhempien (jotka tavallisesti ovat miehiä, isejä) pitäisi neuvotella suoraan lapsensa kanssa lapsen huoltoon liittyvistä asioista, ei lähivanhemman (naisten eli äitien) kanssa. Se ei voi olla kuin suuri voitto a) miesasialiikkeelle (hmm... niin, onko sellaista - eiväthän miehet tarvitse yhteiskunnallista liikettä naisten tapaan asioitaan hoitamaan, asiat ovat jo nyt sen verran hyvin), suuri voitto b) yleensä miesten kuin isienkin juridisen aseman parantamiselle (suorastaan historiallinen jättiharppaus miesten aseman parantamisessa, sillä miesten yhteiskunnallista asemaa ei ole hirveästi tarvinnut korjailla, se on aina ollut parempi kuin naisilla ja siten näyttänyt esimerkillään tietä minne naistenkin pitää kulkea) ja suuri voitto c) eroperheille.

Niin, unohdin tässä tarkoituksella lapset, sillä heidät sopii mainita näissä edunsaajien listoissa viimeisenä. Se on täysin soveliasta. Kaikista suurin voitto lapsen suora neuvottelu vanhempien kanssa olisi nimenomaan d) lapselle, josta ylipäätänsäkin tulisi tässä lainuudistuksessa ensi kertaa aidosti juridinen henkilö, neuvotteluosapuoli. Tietysti asiantuntijan avustuksella.

Ai niin! Meinasipa ihan unohtua. Vanhemman ja lapsen suora neuvottelu olisi toki suuri voitto myös FEMINISMILLE! Tämä pitää nyt näin jälkikäteen korjaten vielä lisätä. Suomalainen feminismi (ja sukupuolirooliodotukset noin laajemmaltikin, globaalisti) on niin järkyttävän KONSERVATIIVISTA, että tiedostavimmatkin naiset, feministit, ovat jumiutuneet ajattelumalliin, että LAPSET OVAT NAISTEN SAAVUTETTU ETU. Ja paskat, sanon minä. Naiset ovat uineet siinä sisään silkkiseinäiseen vankilaan, jonka miehet ovat heille rakentaneet, hyvää tarkoittava hymy kasvoillaan. On tasan tarkkaan ja ensisijaisesti miesten etu, että naiset on sitoutettu lapsiin, heikkoihin, vammaisiin, sairaisiin, vanhuksiin eli yleensä hoitotyöhön. Se ei ole edes hoidettavien, lasten, vammaisten, sairaiden, vanhusten jne etu.

Tällä hetkellä Suomessa ollaan uudistamassa vain lastensuojelulakia, joka ei suoraan koske erolapsen asemaa, eikä siten vaikuta itse erolasten ongelmiin. Työnalle olisi siis saatava laki lapsen huollosta, jonne tämä Lex Kaisa Ruokamo olisi ängettävä. Lapsen oikeudet ja tarpeet on vapautettava nykymallista, jossa eroavat/eronneet vanhemmat neuvottelevat keskenään, omassa privaatissa rauhassaan, ja siten tosiasiassa keskellä parisuhteen ja ihmissuhteiden sotkuja. Ahdistavan kuuloistakin. Tilastoista löytyy vaikka minkälaista näyttöä, ettei tuo parisuhteen raunioilla ja umpinaisessa ja ankeassa privaatissa sfäärissä neuvotteleminen tuota tulosta. Päinvastoin. Riitelevät, epätoivoiset ja usein eri tavoin henkilöhistoriassaan traumatioisoituneet ihmiset jätetään riitelemään keskenään, sillä yhteiskunta ei tosiasiallisesti tarjoa neuvotteluapua edes näihin parisuhteessa käytäviin lapsen huoltoneuvotteluihin. Ja oikeastaan, miten voisikaan, jos kerran kaikki sopiminen pitäisi perustaa karille karahtaneen parisuhteen raunioille?

Lapsi on vapautettava vanhempiensa parisuhteesta!

Lapsen suorat neuvottelut etävanhemman kanssa parantaisivat todennäköisesti kaikista keinoista parhaiten lapsen elatusapua, jota etävanhempi maksaa. Elatusavuthan ovat nykyään surkuhupaisat, kun muistetaan että elatusvelvolliset tapaavat lapsiaan yleensä harvakseltaan. 70 prosenttia kaikista sosiaalitoimen vahvistamista (!) elatusavuista on alle 135 euroa kuussa, kun lapsen keskikulutukseksi on kuitenkin laskettu 525 euroa kuussa. On selvää, kuka, kumpi sukuoli lapsen ja lapset pääsääntöisesti elättää.

Heljä Sairisalo etsi nopeasti mielenkiintoisia tulotietoja etävanhempien ansioista, jotka ovat 1990-luvun lopulta. Minä nimittäin aloin vaikertaa, että miten ihmeessä voi olla totta, että etävanhemmat (miehet) ovat muka pienituloisempia kuin lähivanhemmat - tällainen uskomus elää vahvasti eroperheitä koskevissa keskusteluissa. Uskomus on suhteeton siksikin, että miehet ansaitsevat keskimäärin 540 euroa enemmän palkkaa joka kuukausi kuin naiset (lehtitieto tämän vuoden helmikuulta, lehtileikettä en nyt löydä käsiini, mutta tallessa se minulla on). Sairisalo sanoi, ettei väite pidäkään paikkaansa, missään tapauksessa. Nimittäin,

- yksinhuoltajanaiset ansaitsivat 90-luvun lopussa keskimäärin 89 000 markkaa vuodessa,

- muualla yksin asuvat isät ansaitsivat 119 000 markkaa, isät joilla oli uusi kumppani 130 - 150 000 markkaa,

- yksinasuvat perheettömät isät 111 282 markkaa.

- Jopa se ressukkamiehet, jotka asuvat vielä vanhempiensa kanssa ja ovat siten itsekin vielä "lapsia", ansaitsivat enemmän kuin yksinhuoltajanaiset, 99 000 markkaa vuodessa. He muodostivat 90-luvun lopulla seitsemän prosenttia isistä.


Tästä pääsee Tiina Kaarelan ohjastamassa eroperhe.netissä aiheesta käynnistämääni keskusteluun otsikolla "Isien voimauttaminen on suuri voitto feminismille!"

torstaina, huhtikuuta 20, 2006

Huonoa seuraa

Ihminen joutuu rypemään vaikka minkälaisessa seurassa. Ystävyys ei takaa oikeastaan mitään. Mennyttä tarkastelemalla voi laskeskella ihmisiä, joihin ja joidenkaltaisiin ei haluaisi enää edes tutustua.

Kirjoitin äsken pitkän pätkän minua toistakymmentä vuotta vanhemmasta naisesta, jonka ristin tekstissä Pipaksi, kunnes koneesta katosi virta. Tässä nyt enää lyhyesti Pipasta. Ihmettelen yhä mitä hänen luonaan asuvat lapset saivat syödäkseen, kun jääkaappi oli enimmän aikaa hyvin puutteellisesti varustettu. Kasvuiässä oleva tytär kävi pyörähtämässä pettyneenä kaapilla, koska mitään järkevää, helppoa ja nopeaa syötävää ei löytynyt. Itselleen Pippa kokin koulutuksen saaneena keitteli dieettiateriakseen kaalisoppaa, mutta eihän sillä se ankara kaljapöhö ja ylikilot mihinkään lähteneet. Vähiä rahoja olisi kannattanut kantaa mieluummin ruokakauppaan kuin kaljabaariin.

Pippa istui autooni ja ajeli kyydissäni ihan tavallisena reissuna satoja kilometrejä. Koskaan hän ei osallistunut polttoainekustannuksiin. Kun uskalsin vihdoin puuttua asiaan, se olikin heti viimeinen käänne suhteessamme, ja se olikin mielestäni se paras käänne. Pippa ei halunnut kuullakaan asiasta. Muut ovat hänen onnettomuutensa aiheuttaneet ja muut ovat hänen kantamisestaan vastuussa.

Pipan kautta tutustuin erääseen kiinnostavaan naiseen, jonka naama näytti tavatessani enemmänkin tippaleivältä. Hän ei ollut lainkaan ihastunut, kun Pippa meni tapaamaan entistä miestään, joka siis asui tippaleivän kanssa. Pipan reippaus oli tässä kohdassa mielestäni ihan ihailtavaa, sillä hänellä tuntui olevan ongelmattomat välit ex-mieheensä. Tippaleipä on edennyt urallaan kovasti. Hän on tämän tästä julkisuudessa sisäministeriön korkean virkamiehen roolissa. Hän käveli monta kertaa vastaan Kruununhaan kaduilla. Hän ei varmasti tunnistanut minua, sillä hän oli takuulla halunnut poistaa mielestään vierailumme.

Gitan kanssa matkustin paljon, ja Gitta kyllä maksoi osansa polttoaineesta. Hienoa. On tosi miellyttävää, ettei kustannusten jakamista tarvitse alkaa kerjätä. Kerjäläiseksi kun joutuu siinä se, joka palvelee ja auttaa ja on jo yleensä runsaasti apuaan tarjonnut kaverilleen. Tosi hassua.

Gitta otti asiakseen, että hänen rakastajansa oli oltava hänen luonaan silloin kun hän halusi ja kun hänellä oli aikaa. Ajastahan meillä monesti on pulaa. Gitalla oli suhde naimisissa olevaan perheelliseen mieheen, jolla oli pieniä lapsia. Gitta itse eli kulissiavioliitossa sinänsä ihan kivan miehen kanssa, mutta siskona ja veljenä.

Gitta oli erikoistunut kapiaisiin, joita hänellä oli riittänyt. Hän lausui herkutellen rakastajansa arvon, majuri, ja sai siitä varmasti eroottista mielihyvää. Gitta kertoi, kuinka majurin vaimo on ylipainoinen eikä pidä huolta itsestään.

Suhtauduin jo tuolloin, yli kymmenen vuotta sitten, närkästyneesti siihen, että Gitta vaati rakastajaansa luokseen silloin kun miehellä olisi vihdoinkin ollut aikaa perheelleen. Rakastaja teki matkatöitä, joten hän oli harvoin kotonaan. Rakastajakin oli kuulem vaatimuksesta ärsyyntynyt, mutta totteli kuuliaisena majurina ylempäänsä.

Gittaa varmasti vaivasi jokin isompi ongelma, kertoihan väljähtyneeseen avioliittoonkin jumiutuminen jotain. Hän purki huonon liiton tarpeitaan väärin rakastajaansa. Olen sitä mieltä, että Gitankin olisi pitänyt ymmärtää, että rakastaja on sitä onnellisempi ja siten hyödyllisempi myös Gitalle, jos hänellä on kotona asiat hyvin. Kakkosvaimon (en nyt tähän nopeaan tekstiin keksinyt mitään osuvampaa ilmaisua) osa on varmasti ihan laatuisa, jos kakkosvaimo tukee miestä kotiasioiden järjestämisessä. Miksi pitää omia ja omistaa? Nauttikaa vapaudestanne, ihmiset. Liikkumatila on hienointa mitä ihmisellä voi olla.



tiistaina, huhtikuuta 18, 2006

Mahtailevat miehet

Mahtailu on miesten laji. Mahtaileva nainen? Kenet voisin mainita esimerkkinä? Vaikeaa olisi löytää mahtavaa habitusta ylläpitävää naista, samaan aikaan kun keksii yhden naisen osaa nimetä 30 miestä.

Pöhöttynyt ego on miesten tauti. Tilaisuudet paneutua pöhötystautia sairastavan miehen sisimpään paljastavat aina tragikoomisen totuuden.

Viime ajoilta on kuitenkin eräs hyvä turvonnut esimerkki naisesta, Kirsti Paakkanen. Hän typertyi, pöyristyi ja joutui sokkiin Saimi Nousiaisen antamasta kritiikistä, jossa Nousiainen arvosteli kelvollisen palautteen tunnusmerkit täyttäen Marimekon Jokapoika-paitaa. Kirsti Paakkanen sai muutaman ylimääräisen sydänpysäyksen, hän ei saanut kiskottua happea eikä korkokenkien aiheuttama jokailtainen turvotus ottanut laskeakseen. Totuushan on, kerrottakoon tässä Kirsti Paakkasellekin, että Marimekon vaatteet ovat melko kammottavia. Saimi Nousiainen kohdisti lyhyen kritiikkinsä ihan oikeaan osoitteeseen, arvosteli tyhmän näköisen paidan, joka on tehty tärkätyn näköisestä jäykkiskankaasta. Hirveimpiä vaatteitahan tosiaan ovat ne, jotka eivät istu päällä, vaan näyttävät tehdyn ihan toiselle eläinlajille, esimerkiksi puhveleille.

Paakkasen kritiikki on pelkkää pöhöttyneisyyttä ja tyhmää itsetyytyväisyyttä, kun tiedetään että hän on oikeasti melko tyylitajuinen ja on suurilla taidehankinnoillaan harjoituttanut esteettistä silmäänsä. Paakkasen ylireagointi Saimi Nousiaista vastaan perustunee muutoshaluttomuuteen. Paakkanen on jumiutunut retroiluunsa ja ällöttäviin graafisiin kuoseihinsa.

Hän ei ollut vielä Marimekon omistaja ja yhtiön keulakuva, kun näin hänen esittävän afgaaninvinttikoiraansa SF MVA Coastwind Ivorycoast Tuftania Helsingin Messukeskuksessa. Hän omisti silloin vielä mainostoimistonsa Womenan, joka työllisti vain naisia. (Hmm... Mistähän syystä....) Paakkasella oli farkkukankainen röyhelöhame, joka oli mielestäni ältsin tyylikäs, sellainen cowboy-henkinen. Pitäisin sitä varmasti yhä sellaisena. Se oli hyvännäköinen, kangas lienee ollut melko ohutta, joten se laskeutui ihan kelvollisesti. Menin kauppaan ja ostin hameeseen sopivaa kangasta ja ajattelin ommella samanlaisen itselleni. Homma jäi, mutta kretonki olisi ollut varmasti makeennäköinen pitkävartisten saappaiden kanssa. Talvinen vaate tuollainen kuitenkin on, kesällä kun käytetään minihameita. (Haa, odotan kesää.)

Niin, Kirsti Paakkasen kaksi muuta afgaania olivat valkoinen Nord Ch Tazi-pa-Chenga Daidalos ja musta Int Ch (kansainvälinen muotovalio) Tuohi-Tikan Talismani. Paakkanen toi Coastwind Ivorycoast Tuftanin Yhdysvalloista, mutta uros ei tehnyt kovin merkittävää uraa koiranäyttelyissä eikä siitosuroksena Suomessa.

Tähän pöhötysaiheeseen sain alunperin ajatuksen tietenkin miestä tarkastellessani. Kihlakunnan syyttäjän virasta eronnut Olli Santanen käveli vastaani Jyväskylän Sokoksella. Hän on tullut tunnetuksi oikeuslaitoksen arvostelijana, mikä sinänsä on todella ihailtavaa ja pelkästään hyvä juttu. Sen sijaan hän puuttui todella kummallisesti silloin kesken olevaan Bodomjärven oikeudenkäyntiin, jossa hänen mukaansa kohdeltiin kovin kaltoin syytettyä, Nils Gustafssonia. Minusta Olli Santanen oli tuolloisessa kannanotossaan pelkästään typerä, sillä kaikki edellytykset oli hyvän oikeudenkäynnin järjestämiseksi. Sille ei voi mitään, että murhaajaa ei saatu vieläkään todistetuksi, mutta se ei tee itse prosessia tarpeettomaksi. Olisi kauhean kummallista, jos syyttäjän pitäisi lähteä lähtökohtaisesti voittamaan juttu - tuollainen ajattelutapa ei kuulu vapaaseen yhteiskuntaan. Prosessi pitää olla sallittu ilman lopussa häämöttävää varmaa voittoa. Prosessi on jo itsessään arvokas. Tärkeintä ei ole päämäärä, vaan liike. Tämä hieno ajatus sopii tähänkin.

Bodomin oikeudenkäynnistä vielä. Miksi teltan oviluukun narujen solmuja ei käytetty paremmin (jos käytettiin ollenkaan) Nils Gustafssonia vastaan? Kukaan ei porukalla telttaillessaan sido sellaista määrää umpisolmuja - jokainen tahtoo hyvin juodun illan jälkeen käydä pissalla. Kukaan ei myöskään sido ovea solmuin umpeen, jos pihalla riehuu joku tuntematon uhka. Murhatut nuoret sitoivat solmut, koska he hyvin tunsivat murhaajan ja halusivat oven "lukitsemalla" ärsyttää häntä. Kyse oli siis kommunikaatiosta ja leikistä. Tositilanteessa kukaan ei telkeä itseään telttansa vangiksi.

Olli Santasesta tuli tunne viime syksynä hänen Bodom-arvostelua seuratessani, että hän suojeli jotain yleistä miehen ja miehistä kunniaa. Sukupuolitettu kunniantunto on aina äärettömän vaarallinen ajatus, se rapauttaa yhteiskuntaa aina jostan nurkasta, salakavalasti. Luen parhaillaan edesmenneen Kirsti Härkösen kirjaa "Kunniallisen naisen taakka" Turkin poliisilaitoksen toiminnasta ja sikäläisestä oikeusjärjestelmästä, jossa kirjoittamaton laki pätee paremmin kuin kirjoitettu. Kirjan mukaan Turkki ei ole EU-kelpoinen. Naisen kunnia ja sen varjeleminen ovat niin tärkeitä, että nainen joutuu uhraaman kaiken kunniansa eteen. Kunnia on tässäkin valossa, myös Olli Santasen katsantokantaan peilaten, hyvin hankala ja rakenteita mädättävä lähtökohta.

Kunnian ja kunnioituksen pitää kohdistua yksilöön sinänsä, sukupuolen kanssa sillä ei saisi olla mitään tekemistä.

torstaina, huhtikuuta 13, 2006

Terveellisyys ennen kaikkea!

Mämmi on parasta mitä tiedän. Pääsiäisen saapuminen on hienoa aikaa, koska silloin kaupoissa alkaa olla mämmiä tarjolla ainakin pakastealtaissa. Monissa myymälöissä tätä terveellistä herkkua on myynnissä varmaan läpi vuoden.
Ostan aina vain sellaista mämmiä, joka on saanut makeutensa imellyttämällä. Sokeroitua en huoli. Olen joutunut tyytymään siksi tasan yhteen vaihtoehtoon, Kymppi-luomumämmiin. Luomu on siinä vielä kiva bonus, mutta sokerittomuus on se tärkein kriteeri.

Mämmissä on paljon B-vitamiineja, foolihappoa ja antioksidantteja. Mämmin erityinen terveellisyys johtuu siitä, että rukiin B-vitamiinipitoisuudet ja erityisesti foolihapon määrä nousevat mallastamalla. "Myös antioksidantit, eli solun hapettumista ehkäisevät fenoliset yhdisteet, kohoavat mämmissä tasolle, joka on kolminkertainen rukiiseen verrattuna." (HS 30.3.2006)

Olen viime aikoina valmistanut täysin suolatonta ruokaa, ja samaan aikaan olen ankarasti tarkkaillut rasvojen koostumusta ja kuidun määrää. (Pelkkä kokkaaminen ei minusta ole itsessään mitenkään erityisen haasteellista ja hauskaa, pitää olla jokin laajempi kehys johon ruoan valmistuksen ja ravintonsa asettaa. Terveellisyyden vaaliminen tarjoaa tällaisen henkisen ja innoittavan ihanteellisen ympäristön.) Ja kuten jo todettua, myös sokeri on täysin pannassa. Hedelmäsokeria toki kaapista löytyy, mutta sitä tulee sekoitettua harvakseltaan tummaan kaakaoon.
Mämmissä on kuitua tavallisen ruisleivän verran, rapeat kahdeksan grammaa sadassa grammassa.

En koe joutuneeni luopumaan mistään erityisestä makunautinnosta tämän kunnianhimoisen ruokavalioni aikana. Oikeastaan päinvastoin. Näen kovasti vaivaa, että ostan kaupausta vain ja ainoastaan terveellistä ja ravitsevaa ruokaa. Mikään muu ei kelpaa, ja miksi pitäisikään? Säästöä syntyy hiukan siinä, että en osta esimerkiksi alkoholia, mutta olenko sitä nyt ihmeemmin koskaan ostanutkaan...

Olen sitä mieltä, että suomalaisten ihanne lautasen tyhjäksi syömisestä eli ruokaa ei saa jättää, on terveyden kannalta vaarallista. Minä annan lapseni mieluummin näykkiä kaikenlaista. Kyllä vatsalaukku ja ruoansulatus ovat parhaita oppaita tässä asiassa, eivät kukkuralliset kauhamitat.

Aterian valmistaminen HYVISTÄ raaka-aineksista on usein vaikeaa. Näyttää siltä, että keskisuomalaisessa pikkukaupungissa vannotaan lujasti nautasikajauhelihan nimeen. Kala-altaat ovat huomaamattomia ja puolityhjiä kaiken valmisruoan keskellä.

Ruoan ostaminen ja sen valmistaminen puolivalmiista pakkauksista ja valmisaterioista olisi HALPAA ja helppoa, mutta en lähde siihen. Teollista ruokaa on hyllymetrien perusteella myynnissä moninkertaisesti raaka-aineisiin verrattuna.

Raaka-aineet vaativat jatkuvaa syventymistä. Idätän ja kasvatan versoiksi erilaisia jyviä ja siemeniä (esim. sinimailasta syön kani joka päivä), ja haaveilen aina uusista retkistä luontaistuoteosastoille ja alan erikoisliikkeisiin, joista etsin uutuuksia. Nyt kovan etsinnän alla on merilevä, jota on ollut jo vuosien ajan vaikea löytää mistään. Vanhat tuotantopaikat ovat ilmeisesti niin saastuneet, että tavaraa ei enää saada markkinoille.

keskiviikkona, huhtikuuta 12, 2006

Vahva urheilijanainen

Kärppien maalivahdilla Mika Pietilällä ei ole pyyhkinyt kovin hyvin käynnissä olevan kiekkoliigan loppupeleissä. Tarkoitukseni ei ole kuitenkaan kommentoida jääkiekkoa - vaikka feministiset arviot miesten laumasieluisuudesta ja joukkovoiman tuntemisen tarpeesta olisivat mielenkiintoisia.

Pointtini liittyy siihen, että vanhempamme ovat hellustaneet keskenään. Mika Pietilän äiti Riitta-Liisa on eräs hämmästyttävimpiä ja hurmaavimpia naisia, joita tunnen. Hän on juuri siten urheilullinen, kuin kaikkien naisten pitäisi olla. Se nimittäin ei ole kuitenkaan ollenkaan liikaa vaadittu. Olin lähdössä juoksulenkille kuumana kesäpäivänä, ja yllätyksekseni sain kaverin matkaa taittamaan. (Lenkkikaveria ei yleensä löydy mistään, ei juoksureissuille. Eikä muuten myöskään hiihtoon...) Riitta-Liisa oli heti valmis, mitään maanittelupuheita ei tarvinnut pitää. Hän juosta päkitti vieressäni ja rinnallani KESÄSANDAALEISSA neljä kilometriä - ja jaksoi loistavasti. Lenkkarit eivät olleet tulleet mukaan. Hän ei simahtanut missään vaiheessa. Minä harmittelin lenkin aikana, että uikkari ei tullut mukaan, olisin käynyt myös uimassa, mutta sellaista lepohetkeä ei Riitta-Liisan kunto vaatinut. Todella rautainen mimmi. Ihailen suuresti.

Minuun ei voi juuri mikään muu tehdä yhtä suurta vaikutusta kuin tuollainen valmius.

Hyvin hoidettu fyysinen kunto näkyy myös hänen luonteessaan, kaikessa käyttäytymisessään. Kun keho voi hyvin, on ihmisellä hyvä olla muutenkin.

Suloinen Riitta-Liisa kantoi mukanaan valokuvia poikansa Mikan lapsesta, joka oli päässyt (jos muistan oikein) isänsä mukana jäälle Ranskan kiekkoliigan finaaliottelun jälkeen juhlimaan voittoa.

lauantaina, huhtikuuta 08, 2006

Seksuaalimaanikko

En pidä itse bloggaamisesta kirjoittamista kovin kiinnostavana aiheena (bloggaamisesta lukeminenkin on pääsääntöisesti puuduttavaa), minusta se on vain väline eikä siten itsessään järin mielenkiintoinen. Ja tarkoittamani VÄLINE se on vasta silloin, kun kirjoittajalla on oikeasti sanottavaa. Kun ei ole ajatuksia, tulee tietysti turisseeksi vaikka itse blogin päivitysprosessista.

Hesaria jälleen saksien kanssa lukiessani (luen aina nimenomaan vanhoja numeroita ja silvon lehdet palasiksi, koska kerään leikekirjaa useista minua kiinnostavista aiheista - aivan hillittömän, älyttömän terapeuttista ja maailmaa jäsentävää!) löysin pikkujutun, joka oli otsikoitu: "Bloggaa itsesi työttömäksi" (HS 20.3.2006). Jep. Tämä on minulle tarkoitettu muistutus. En paljon kumartele, ketään. Mutta yksipalstaisen sanoma oli, että ole varovainen, voit menettää työpaikkasi, jos paljastelet heikkouksiasi netissä.

Heh. Mielestäni blogin kirjoittaja ei ole oivaltanut bloggaamisesta yhtään mitään, jollei hän tajua että touhu todella on vaarallista. Se on täysin verrattavissa siihen, että kirjoitat itsestäsi paikallislehteen ja rakennat siellä lehdenpalstalla kuvaa itsestäsi kaikille. Ja tuopa juuri onkin bloggaamisen nautinto ja palkkio, julkistaminen ja tabujen rikkominen. Juuri noin vaarallista bloggaamisen pitää juuri ollakin! En minä haluaisi mitään heikkoa välinettä hyödyntää, mediassa pitää hemmetti soikoon olla voimaa!

Blogin täytyy olla just tällainen totuudentorvi ja asioiden analysoinnin käynnistäjä, kammottavien ja kahlitsevien tabujen murskaaja. Minusta bloggaajien pitäisi paljon, paljon enemmän hyödyntää tätä ominaisuutta. Kaikista pahinta sivistyksessä ja sen periaatteiden toteutumisessa ovat tabut. Ja nyt en tosiaankaan tarkoita vain esim. seksiin liittyviä tabuja, vaikka joidenkin vanhanaikaisten mielestä nimenomaan seksi symboloi tabuja parhaiten. Ei symboloi. Pahimmat ja uuvuttavimmat tabut löytyvät ihan muualta.

Livahdetaan kuitenkin hiukan seksin puolelle. Hesarin Päivän pokkari -kirjallisuusarviossa (HS 20.3.2006) muistutettiin, että Märta Tikkanen sai perverssin seksuaalimaanikon leiman otsaansa, kun hän kirjoitti romaaninsa Miestä ei voi raiskata (1975, suom. 1976). Ylemmän keskiluokan rouvashenkilö oli tiuskaissut hänelle:"Hyi häpeä miten kamalia kirjoja sinä kirjoitat, hyi häpeä!" Niin. Juuri tällaista on se, kun sananvapaus on puutteellista. Ihmiset odottavat, että kukin kahlitkoon omat ajatuksensa. Blogi raivaa koko ajan progressiivisesti sananvapaudelle tilaa. Sananvapaus on jotain ihan muuta kuin "vastuunkantoa muslimimaailman mielenterveydestä". Tarkoitan tällä sitä, että sananvapauteen nimenomaan kuuluu ylilyöntejä, vain ylilyöntien avulla voidaan haistella ja mittailla missä rajat kulkevat. Kaikkea, siis ihan kaikkea pitää saada piirtää, silloin kun kohteena ovat instituutiot kuten uskonto. Tuollainen pidäkkeettömyys vaan on ihan fundamentaali osa länsimaista sivistys- ja vapauskäsitystä.

perjantaina, huhtikuuta 07, 2006

Kotiäidit ovat bimboja

Teknisiä ongelmia kotona - edelleen - joten nettipimento ja tietokoneeton elämä jatkuvat edelleen. Siksi näitä blogikirjoituksiani tipahtelee harvakseltaan.

Nyt-liite tarttui tänään ilmestyneessä numerossaan aiheeseen, josta toimitus varmastikin arvelee syntyvän paljon jälkikuohuntaa. Kotiäitiys on kansijuttu, ja se lienee seulottu juttuaiheeksi muutaman viikon takaisen jutun takia, joka käsitteli vanhemmuuden kustannusten jakamista työelämässä. Kotiäidit lienevät nostaneet ääntään, että eihän vanhemmuuden (ts. äitiyden) kustannusten jakaminen ole yhteiskunnallinen ja taloudellinen ongelma, sillä naisethan hoitavat lapset kotona kaikkein parhaiten.

Jutussa haastatellaan kolmea kotiäitiä. He ovat amerikkalaisen kanssa naimisissa oleva mormoni Jaana Rogers, Päivi Viro ja Kati Kankaanpää. Tosi uskottavaa porukkaa muuten; heillä kellään ei ole takanaan uraa eikä ihmeemmin kunnianhimoa rakentaa sitä. Näinhän se tosiaan menee laajemminkin; heikoimmin työllistyvät ja köyhimmät naiset jäävät kotiin hoitamaan lapsiaan. Ja sen he sitten katsovat "uraksi". Käsittämätöntä.

Jaana Rogersin kotisivut ovat yhtä privaatit ja pahalta maailmalta suojassa kuin on hänen oma elämänsä ja hänen lapsensakin. Sivuille kuljetaan salasanalla.

Nyt-liitteen kannessa Jaana Rogersia nimitetään kapinalliseksi kotiäidiksi. Heh. Mitä hänen elämänsä muuta on kuin alistumista mukavuuteen ja helppouteen? Kosmetologin työ ei näemmä houkuttele häntä - etenkään, kun on ollut kotosalla jo kahdeksan vuotta.

Eivät muuten hoida.

Kotiäitiliike on eräs pahimpia ajattelun ja suhteellisuuden tajun sumentajia silloin, kun keskustellaan mitä lapsi oikeasti tarvitsee. Lasten ongelmat yhteiskunnassa eivät aiheudu KOTIÄIDITTÖMYYDESTÄ, sillä äidittömyys ei ole Suomessa mikään kipukohta. Isättömyys sen sijaan on. Isättömyyden vaikutukset ovat niin konkreettisia ja selkeästi havainnoitavia, että sen aikaansaamat taloudelliset vaikutukset on helppo laskea. Ja ne taloudelliset vaikutukset koskevat lapsen lisäksi myös naisia ja kuormittavat veronmaksajia.

En ymmärrä, miksi lasten pahaolo (siis esimerkiksi erilainen häirikkökäyttäytyminen) luetaan ÄITIEN ja ÄIDITTÖMYYDEN ja KOTIÄIDITTÖMYYDEN syyksi. Mitään muuta järkevää perusteluyritystähän nämä kotiäidit eivät näköjäään, Nyt-liitteen mukaankaan, oikein pysty tarjoamaan. Minä väitän, että lasten pahaolo, turvattomuus ja kaikenlainen ajelehtiminen johtuvat siitä, että lapsilla on vain yksi vanhempi, se ylikuormitettu nainen. Näin on usein ydinperheessä, puhumattakaan eroperheistä, joissa säännönmukaisesti kuormitetaan vain ja ainoastaan naista. Äidistä tulee kotiäitien ajatusmaailmaan tutustuessani oitis kirosana, kaikkien suomalaisten vahvojen manausten rinnalle. Pelkkä termi on poliittisesti on tosi vaarallinen ja ahdistava.

Minä muistan omasta lapsuudestani, että nautin suunnattomasti ajasta, jolloin sain olla koulun jälkeen YKSIN KOTONA. Olisin kertakaikkiaan kasvanut jotenkin vinoon, jos jompi kumpi vanhempi olisi pirrannut kotosalla jatkuvasti, lapsiin ja kodinhoitoon keskittyen. En olisi pitänyt sitä enää täyspäisen hommana. Enpä usko, että olisin yhtä rivakasti harrastanut vaikkapa hiihtoa, lähdin yksin hiihtelemään pitkiä lenkkejä synkkään metsään. Minulla oli koko ajan omaa tilaa, omaa aikaa ja runsaasti omatoimista tekemistä. Olen hyvin kiitollinen, ettei äiti tai isä ollut paistamassa minulle kotona pullia. Hyi kauhistus sentään.

Minä olen sitä mieltä, että monet naisten hoitamista "tärkeistä tehtävistä" kuuluisivat miesten puuhavalikoimaan. Seurakunnan päiväkerho on ihan kamalinta mitä tiedän, mutta vien sinne kerhoilusta pitävän lapseni mielelläni. Homma kuuluisi kyllä miehelle, sillä se kerhon äitilauma ahdistaa tällaista tavallista naista. Ja sitten neuvola. Terveydenhoitajien ammattikuntakin voisi alkaa pikku hiljaa miehistyä, kun isät/miehet käyttäisivät lapsia neuvolassa. Ei mikään ole ärsyttävämpää kuin se, että neuvolassa on aina joku emäntä vastassa.

Olin eilen Pilates-jumpassa kuntosalilla. Mietin noin sekunnin mikä tässä hommassa minua oikein mättää. Sitten tajusin: nämä kaikki jumpparit ovat naisia. En ole koskaan viihtynyt naisseurassa. En yleensä liiku paikoissa ja tilaisuuksissa, joissa on vain naisia. En todellakaan ole se rakastettava ja kannustava sisko toiselle siskolle, vaan otteeni sukupuolten tasa-arvon rakentamiseen ja parantamiseen on paljon analyyttisempi. Jos ryhmä muodostuu pelkästään naisista, se muistuttaa minusta pahasti siitä, että alistettujen ja sorrettujen porukka on taas koolla. Eikä tuollaisella sukupuolisella vinouttamisella nousta sorron yöstä. Naisten ei mielestäni pidä missään nimessä rakentaa suojaisia, miehiltä eristettyjä areenoita, kuten kotiäidit tekevät. Kotiäidit tosiasiassa tyytyvät vain siihen valtaan, jonka valtaeliitti, miehet, ovat heille valmiit antamaan. Se on vallankäyttöä (ts. lähinnä vain tunnelman ja ilmapiirin mestarointia) kotona, perheessä ja vanhemmuudessa. Tuollainen kotiäitien vallankäyttö kasvattaa sairaita lapsia ja voimistaa vinojen ja kierojen sukupuolirakenteiden lujittumista KAIKKIALLA YHTEISKUNNASSA.

Kirjoitan tästä aiheesta hiukan toisin sanoin Tiina Kaarelan eroperhe.netissä otsikolla Lasten ongelma ei ole kotiäidittömyys, vaan yleinen isättömyys.