keskiviikkona, huhtikuuta 26, 2006

Yksinhuoltajuus on vinoutunut identiteetti

Olen aina halunnut kirjoittautua ulos kaikesta "yksinhuoltajuudesta". Yksinhuoltajuus ei sovi minun kropalleni.

En ole koskaan käsittänyt ihmisiä, jotka määrittelevät itsensä ensisijaisesti isiksi ja äideiksi - aivan kuin vanhemmuus olisi jokin erityisesti ihmistä määrittävä erityistehtävä kuten sairaanhoitaja tai laskuvarjohyppääjä. Minusta äitiys ja isyys on verrattavissa siihen, että syömme, juomme ja nukumme. Aivan samoin voisi kukin isä ja äiti määritellä itsensä syöjäksi, juojaksi ja nukkujaksi. Tosi kiinnostavaa...

Vielä vähemmän suostun määrittelemään itseäni YKSINHUOLTAJAKSI, muutoin kuin käytännön ja yleisen ymmärtämisen niin vaatiessa. Yksinhuoltaja ei kerta kaikkiaan kuulu sanavarastooni, käytän ilmaisua vain ja ainoastaan teksteissäni, sillä puheessa tulee hyvin harvoin edes sivuttua tätä teemaa. Huomaan juttelevani yksinhuoltajuudesta hyvin vähän, koska aihe vaatii juttelukumppaniltakin melkoista yhteiskunnallista sivistystä. Hankala teema siis. Korostan tässä, että tarkoittamaani yhteiskunnallista sivistystä ei hankita kouluissa ja yliopistoissa, vaan se on enemmänkin oivaltamista ja asioiden jäsentämistä.

Yksinhuoltajuus näyttäytyy eri keskusteluissa hyvin outona asiana. Koen teeman itseasiassa varsin vastenmielisenä, vaikka aihe pohdinnan kohteena on minulle hyvin rakas. Nimittäin, toteutamme puheissamme ja teksteissämme yksinhuoltajuutta hyvin normatiivisesti eli niiden oppien ja sen ideologian mukaan, joka annetaan meille muualta yhteiskunnasta.

Yksinhuoltajuuskeskustelut ovat kuuliaista ja spanielimaista valtaideologian toteuttamista, jossa esimerkiksi syvästi kumarretaan sukupuoliroolien pysyvyydelle.

Jokainen eronnut eli tälläkin palstalla kirjoittava on käynyt läpi edes jonkinlaisen kriisin, mutta sekään - ihme kyllä - ei ohjaa ihmisiä tarkastelemaan asioita ihan uudesta näkökulmasta. Kriisistä selviydyttyä katsotaan maailmaa jälleen ihan samasta vinkkelistä kuin ennen eroamistakin. Miksi ihmiset eivät kyseenalaista ja ideoi? Miksi jauhaa jatkuvasti vain uusiin lauseisiin käärittynä samoja kangistuneita toimintamalleja, jotka eivät tosiasiassa kehitä eroperheiden asemaa eivätkä paranna erolasten elämää? Minusta ajatteleminen on hyvin kunnioitettava taito, mutta liian usein törmää siihen, että ajattelumuskeleita ei haluta bodata ja käyttää.

Minusta yksinhuoltajuus on identiteettinä on hyvin ongelmallinen. Se on älytöntä ja tolkutonta nöyrtymistä jonkin ihmeellisen, tarkemmin määrittelemättömän edessä (tähän määrittelemättömään pakettiin kuuluvat mm. patriarkaatti, valtaeliitin luoma valtakoneisto, yleiset paheksuvat asenteet, sukupuoliroolit, myyttisen mahtavan mestarillisen äidin rooli, sivuraiteelle poistumisluvan saaneen isän rooli jne...). En ole koskaan ollut kovin hyvä sopeutumaan, joten tunnen yksinhuoltajan roolin hyvin kiusallisena. Yksinhuoltajana tunnen olevani kuin koira, joka on jatkuvasti tottelevaisuuskoulutuksessa (pääsisi joskus edes agilityyn, herrajumala...).

Niin, ja yksinhuoltajuus identiteettinä on valitettavasti jonkinlaista itsensä glorifioimista, paremmaksi tekemistä. Se johtuu siitä, että yksinhuoltajat kokevat niin usein jäävänsä ilman tunnustusta ja arvostusta, jonka he kohtuuden nimessä ansaitsisivat. Tunnustusta vaille jääminen johtaa sellaiseen kieroon ja epäterveeseen mestarointiin ja itsensä ylentämiseen. Tällöin ihminen ylentää itsensä usein ovelasti kiertoteitse, olemalla vaatimaton ja "kurjistettu". Yksinhuoltajuus on hyvä kasvualusta marttyyriydelle ja suunnaton nautinto marttyyreille.

Äitiyshän on samalla lailla itsensä ylentämistä olemalla vaatimaton ja kuuliainen. Yksinhuoltajuus saa valtavasti ravintoa naisen roolista äitinä, koska yksinhuoltajuuden katsotaan perinteisesti kuuluvan nimenomaan naisille ja äitiys näyttäytyy yksinhuoltajuudessa vihdoinkin valtana ja voimana, johon naisetkin tosiasiassa, alitajuisesti tähtäävät. Totta kai tähtäävät, sillä kaikki terveet ihmiset tähtäävät valtaan ja voimaan, mutta minusta sitä ei pidä tehdä patriarkaatille alistumisen keinoin eli mielistelemällä ja nöyristelemällä ja heikentämällä omaa subjektiuttaan.

En myöskään muistuta koskaan olevani vanhempi ja ÄITIYDESTÄNI puhun sitäkin harvemmin. (Sen sijaan saatan puhua hyvin mielelläni esim. imettämisestä, joka mielestäni ei ole vain äidin ja lapsen välinen intiimi asia, vaan jotain ihan muuta, jo pelkästään terveydenhoidollisesta näkökulmasta katsottuna.) Minusta vanhemmuus on niin luonnollinen ja luonteva olotila, ettei siitä riitä loputtomiin juttua. Kuten sanottua, vanhemmus ei riitä sekään identiteetiksi, vain pikkupikku palaseksi identiteettiin, joka rakentuu hyvin paljon toisenlaisista asioista kuin vanhemmuus on.

Koen, että vanhemmus ei hirveästi ruoki muuta elämää, mutta kaikki muu elämä ja kaikki muiden alojen kokemukset ruokkivat vanhemmuutta.


Niin, kirjoitan tästä samasta aiheesta jälleen myös Tiina Kaarelan eroperhe.netissä.


Sen verran aion kyllä myöntyä pienperhe-elämää kohtaan, että käyn uteliaana tekemässä tarkastuksen Kookoksen uudessa talossa. Eli, täältä tullaan, sitten kesemmällä!


Ei kommentteja: