keskiviikkona, toukokuuta 31, 2006

Perustin kriittisen feminismin koulukunnan

Olen antanut nyt panokseni tieteelle! Minulla on oma koulukunta.

Olen tajunnut huomaamattani luoneen feminismiin (ja siten myös naistutkimukseen) uuden koulukunnan, kriittisen feminismin. Sen lähtökohtana on, että naiseuden annetaan meidän kulttuurissamme rakentua lähes yksinomaan äitiydestä, äitiyden eri ulottuvuuksista. Valtavirtafeminismi tukee tätä ajattelua tietoisesti ja tiedostamatta. Minusta kyse on niin selkeästi uskomusjärjestelmästä eli ideologiasta, että äitiyden asema naiseuden rakentumisessa on pakko haastaa.

Kriittinen feminismi, kuten kaikki kriittiset näkökulmat käyvät itsestäänselvyyksien kimppuun. Minusta feminismiinkin on muodostunut tällaisia pyhiä lehmiä, joita hoivaillaan ja tullaan tiedostamattaan vahvistaneeksi.

Pengoin eilen yliopiston kirjastossa kirjastonhoitajan avustuksella suomen kielellä ja englannin kielellä tietokannoista vahvistusta käsitykselleni, että nimenomaan juuri minä olen ehkä antanut jotain uutta ja ainutlaatuista feminismille tällä paradigman parannusesitykselläni, jossa haluan erottaa äitiyden vihdoinkin pelkäksi kulttuurin luomukseksi. En löytänyt ainakaan vielä mitään minun ajatteluani vastaavaa kirjaston artikkeli- ja kirjakokoelmista. Eikä löytänyt kirjastonhoitajakaan, joka paukutteli menemään omalla koneellaan.

Minä olen törmännyt tähän ajatteluni perustana olevaan äitiyden painolastiin kirjoittaessani Tiina Kaarelan eroperhe.netissä. Siellä kun on ollut pakko mallintaa ihan itse erovanhemmuuden ongelmia, sillä tätä työtä ei yllätyksekseni ole juurikaan tehty. (Nyt muuten luen erittäin mielenkiintoista kirjaa Perhe murroksessa, jota suosittelen kaikille, ja siellä on paljon samaa ajattelua kuin minullakin, joten ajatukseni eivät ole ristiriidassa valtavirtafeminismin kanssa.) Penään tiettyä käsitteiden tarkistamista ja hiomista, minusta esimerkiksi äitiyden taustaoletuksena ei saa olla, että se on naiselle lankeava ihana erityistehtävä, jossa vain nainen pärjää naisen avuin ja työvälinein, joita mies ei voi koskaan saavuttaa.

Kirjoitan kriittisen feminismin olemuksesta lisää myöhemmin.

Nyt taitaa tulla tähän blogiin noin viikon päivitystauko, sitä paitsi. Se viivästyttää ja hankaloittaa omien teorioideni markkinointia.

Niin, eroperhe.netin foorumin ansiosta (siksi, että siellä todella joutuu taistelemaan uskomatonta henkistä kivettyneisyyttä vastaan, hih) olen luonut myös uutta lainsäädäntöä. Se on siis tämä Lex Kaisa Ruokamo, jossa eron jälkeen kumpikin vanhempi neuvottelee ja sopii suoraan lapsensa kanssa huoltoasioista (tapaaminen, asuminen, elatusmaksu ja huoltajuus).

Kokemuksenani keskustelufoorumeista sanon tässä, että harvoin, jos koskaan ajatuksille tulee mitään tukea. Jo pelkästään siksi yleisten yhteiskunnan rakenteiden hahmottaminen on tärkeää. Rakenteiden tunnistaminen ja nimeäminen on tärkeää myös siksi, että voi tarjota ongelmiin jonkinlaisen ratkaisumallin. Ihmisten keskustelu on liian usein ongelman kuvaamista, mutta analyysi ja synteesi puuttuvat. Tosi tylsää siis.

maanantaina, toukokuuta 29, 2006

Onko Tanja Saarela enää uskottava?

Onko kulttuuriministeri Tanja Saarela enää varteenotettava, uskottava ja rationaalinen perhepoliitikko, jollaisena hän on halunnut itsensä kansanedustajana identifioida? - Hänen tapansa rakentaa perhettä ja hänen perheeseensä eri naisten (äitien) kautta kietoutuvien lasten tulevaisuutta on tragikoominen. Saarela on hyvä tapauskertomus siitä, millainen voima yhä on naisten elämässä privaatilla sfäärillä, sillä kaikella yksityisyyttä rakentavalla sektorilla, johon kuuluvat koti, perhe, parisuhde ja lapset. Yksityinen sfääri on ollut ja on yhä naisten toimintakenttää, samaan aikaan kun julkinen toimintaympäristö (taide, tiede, politiikka, talous) on kuulunut miehille. Miehet ovat julkista puutarhaansa hoitaessaan mielihyvin suoneet naisille "vallan" (eli vastuunkannon) kodissa, perheessä ja lastenhoitajina - ja naiset ovat häkeltyneinä tästä suuresta huomionosoituksesta ottaneet tämän vallan kiitollisina vastaan.

On hämmentävää, kuinka vähän Tanja Karpelan (nykyisin siis Saarela) siirtoja on julkisuudessa problematisoitu. Hän loi julkisuutensa vähäpukeisena missinä ja tyttönimellään Tanja Vienonen, mutta kansanedustajan uran alkaessa hän tahtoi haudata siihenastisen julkisuuden menneisyyteen ja otti käyttöön nimen Tanja Karpela. Vasta tultuaan valituksi kansanedustajaksi hän erosi miehestään Totti Karpelasta (mutta ristiriitaisesti vasta tässä vaiheessa hän julkisesti alkoi käyttää Karpela-nimeä). Minusta on äärimmäisen hämmästyttävää, että tällaista suunnitelmallisuutta ei ole koskaan pidetty poliittisena laskelmointina. Mahtaisiko median hyväntahtoisuus johtua siitä, että viihteen ja viihdeteollisuuden rahakoneen kannalta uimapukumalli ei voi koskaan olla paha ilmiö? Nainen voi nousta kaikkien epäilysten yläpuolelle vain näyttämällä joltain. Karpelan hahmoon on ministerinä yhdistynyt aina myös se, että hän muotoilee asiansa hyvin tarkasti, mutta samalla sovinnaisen ja diplomaattisen ympäripyöreästi tietyn naisministerin diskurssin mukaan, joka ei pyri missään vaiheessa paljastamaan eroavaisuuksia ja vastakkaisuuksia.

Tanja Saarelalla on kiistämätöntä valtaa ja vaikutusvaltaa yhteiskunnassa ja kaikkein suorinta valtaa valtionhallinnossa, mutta silti hän päätti tehdä yksityisestä sfääristä eli yksityiselämästään nimenomaan sen areenan, jossa hänen täytyy päteä. Onhan hän nainen, joten ministerikin tunnustaa valtansa välineet vain yksityisellä kentällä, vaikka olisikin iso vallankäyttäjä myös julkisessä sfäärissä. Sukupuoliroolien asenteet ja ideologiat lepäävät lujasti kiinni myös eliitin naisissa, joilla kuitenkin on rahvasta enemmän resursseja itsensä rakentamiseen. Tanja Saarelan piti tämän kevään aikana kiiruhtaa äkkiä avioliittoon ja hankkia pikimmiten aviorouvan status, koska pahana uhkana ilmassa on koko ajan väijynyt hänen miehelleen elokuvaohjaaja Olli Saarelalle syntyvä lapsi. Tuula-nimisen naisen ja Olli Saarelan äskettäin syntynyt lapsi on parisuhteen "kolmas osapuoli", jollaisena yleensä miesten (isien) on määritelty (ja toisaalta siten myös sallittu) nähdä lapsensa. Tanja Saarela on taistellut tätä pahaa voimaa vastaan pika-avioliitolla lapsen isän, Olli Saarelan kanssa.


Parisuhde on kahden kauppa, joten kumpikin osapuoli heijastaa usein samaa ongelmaa. Olli Saarela on puolestaan lähestynyt isyyden vastuuta heittäytymällä marttyyri-isän rooliin, joka on miehille sallittu tapa tarkastella uutta elämänvaihettaan vastasyntyneen lapsen isänä. Marttyyri-isät tietävät saavansa tukea empaattisten naisten laumalta, joita olen kutsunut kilteiksi tytöiksi. Nämä kiltit empaattikkotytöt osallistuvat mieluusti isän suruun. Onhan hirvittävä asia, että ihminen tulee vanhemmaksi lapselle. Empaatikkotytöille riittää palkkioksi se, että miehet myhäilevät kiitollisina saamastaan ongelman määrittelyavusta. Empaatikkotytöt tulevat nimittäin myös määritelleeksi marttyyri-isien (joita ovat laajasti ajateltuna esimerkiksi lähes kaikki etäisät, jotka parkuvat että heiltä on lapset "viety") ongelman siten, ettei se syyllistä miehiä (isiä) itseään. Empaattikkotytöt tuntevat siis tekevänsä tärkeää yhteistyötä miesten kanssa, ja tulevat näin tunnustaneeksi miesten ylemmän aseman yhteiskunnan hierarkioissa.

Minä en käsitä, miksi Olli Saarelan ja Tuula-nimisen naisen lapsesta ylipäätään tuli julkinen. Asian julkistaminen lienee palvellut Olli Saarelan halua hypätä kärsivän marttyyri-isän rooliin, jollaista isiä säälivät empaatikkotytöt miehille auliisti tarjoavat.

Saarelalla ei ole näyttänyt olevan alkeellisintakaan käsitystä siitä, hän seurustelee valtakunnan superjulkkiksen kanssa, jonka vuoksi hän joutuu julkisuuteen jo pelkästään superjulkiksen poikaystävänä, ei siis vain työnsä kautta elokuvaohjaajana.

Miksi Olli Saarela ei järjestänyt julkisuuden ammattilaisena lapsen maailmaantuloa siten, että kenellekään ei olisi jäänyt pienintäkään epäilystä siitä, etteikö hän isänä kantaisi miehekkäästi asiasta vastuuta ja kantaisi empaattisesti huolta syntymästä? Olisi nimittäin riittänyt, että hän olisi ottanut hyvin pieniä askeleita. Äkkiä tulee mieleen kaksi helppoa asiaa, joista hänen odottaisi suoriutuvan: säilyttää normaali puheväli Tuula-nimiseen naiseen ja tavata ja nähdä oma, vastasyntynyt lapsensa. Olipa isyystestin tulos sitten mikä tahansa, nämä pikku jutut kuuluvat normaaliin, terveeseen ihmiselämään, jossa arjen asioita ei tehdä turhaan monimutkaisiksi. Lehtijutuista on nyt syntynyt käsitys, että Olli Saarela ja Tuula ovat viestineet lehtijuttujen kautta, eivätkä he ole keskustelleet keskenään. Olli Saarelan ja Tanja Karpelan avioituminen näyttäytyi siksi silkkana farssina.

Tanja Saarela halusi profiloitua ennen ministeriyttään perhepoliitikkona, jollaiselle Suomessa totisesti olisikin tilausta. Kilpailua ei juuri sillä kentällä ole. Minulla on aina varsin korkea käsitys poliitikkojen kyvyistä ja päämääristä, mutta nyt on pakko todeta että Tanja Saarelan tapauksessa teoria ja käytäntö ovat pahasti ristiriidassa. Saarela on ollut halukas parantamaan perhepoliittisia tukia ja tukemaan esim. taloudellisessa niukkuudessa eläviä perheitä, mutta hän on hyvin nopea ja tehokas mitätöimään syntyneen lapsen (ihmis-)arvon. On kuin Tuula-nimisen naisen lasta ei olisi olemassakaan. Saarelat ovat selvästi kuvitelleet avioitumalla pyyhkivänsä lapsen jonnekin avaruuteen.

Elokuvaohjaaja Olli Saarela olisi tarvinnut vain pari kuukautta lisäaikaa järjestelläkseen tätä erikoista elämänvaihettaan. Itseään arvostava morsian olisi malttanut odottaa, että mies saa hoidettua omat asiansa kuntoon - ja siten nainen saa ehomman, paremman ja vahvemman miehen, eikä olisi tarvinnut tyytyä tuollaiseen marttyyriin, joka saa masokistista nautintoa ongelmissa pyöriskelystä.

Kirjoitan aiheesta myös Tiina Kaarelan hoivaamassa eroperhe.netissä.

perjantaina, toukokuuta 26, 2006

Erolapsi elää yhä alkukantaisessa yhteisössä

Sosiologia on erittäin käyttökelpoinen väline tarkastella piilotettua valtaa, kuten yhteiskunnan sukupuolitettuja rakenteita. Siksi jatkan vielä tässä aloittamallani linjalla.

Sosiologian - kuten filosofiankin - monet termit tulevat saksan kielestä. (Lähetän tässä pusuja saksan kielelle ja kaikille kielen harrastajille, saksan substantiivit ovat tosi maukkaita.) Sosiologiassa saksalaistermit periytyvät siitä, että saksalaissosiologit ovat nähneet järjestyksen (Ordnung) ihmisinä vaivaa rakennella yhteiskunnasta järjestelmäteorioita, mikä tarjoaakin ihan peruskauraa terminologiaan. Saksalainen sosiologi Ferdinand Tönnies (1855-1936) on tiivistänyt sosiologian ehkä kaikkein yksinkertaisimpaan pakettiin. Hän on jaotellut ihmisten yhteiselon Gemainschaftiksi (yhteisö) ja Gesellschaftiksi (yhteiskunta). Tämä typologia, tyypittely, ei välttämättä tarkoita sitä, että Gesellschaft on kehittyneempi yhteisö kuin Gemainschaft, mutta usein tuollainen varovaisuus on kuitenkin turhaa. Minä lähden tässä nyt siitä, että modernissa Gesellschaftissa, yhteiskunnassa, käytetään enemmän järkeä kuin vanhanaikaisessa Gemainschaftissa, joka perustuu traditioiden velvoittamalle, "luonnonmukaiselle" ja itsestäänselvälle yhteenliittymiselle. Gemainschaftista hyviä esimerkkejä ovat perhe, suku ja uskonnolliset yhteisöt.

Minusta erolasten huollosta sopiminen tapahtuu edelleen Gemainschaftissa, vaikka muu yhteiskunta on jo elänyt parhaimmillaan vuosisatoja Gesellschaftissa. Gesellschaftin puolueettomuutta, julkisuutta, demokraattisuutta ja tehokkuutta ei ole saatu vielä säätelemään erolasten huoltosopimuksia. Suomessakin sopiminen on jätetty riitelevän perheen (ts. eroavien vanhempien) ja kodin sisäiseksi, intiimiksi asiaksi. Lainsäätäjä olettaa, että lasten kasvuun ja kehitykseen liittyvät ihmisoikeudet toteutuvat eroavan parin keskenään asioista sopiessa. Minusta tämä on äärettömän vastenmielistä, jo ajatuksenakin. Enpä tahtoisi olla se lapsi, jonka lainsäätäjä tietoisesti asettaa noin vaakalaudalle ja sattumien kuljettamaksi.

Rationaalista, tehokasta ja avoimuutta ja reilun pelin henkeä lisäävää olisi se, että lapsen huollosta sovittaisiin julkisen ja hyvin tietoisesti Gesellschaftin mukaisen prosessin avulla. Siinä samassa Gesellschaftissa muukin yhteiskunta, hallinto ja lainsäädäntö elävät. Minä esitän jälleen, että lasten huollon sopimiseen pitäisi kehittää aivan uusi laki, Lex Kaisa Ruokamo, jossa kumpikin vanhempi sopii huoltoon liittyvistä asioista (asuminen, tapaamiset, elatusmaksu ja huoltajuus) suoraan lapsen kanssa. Sosiaaliviranomainen toimisi lapsen edustajana ja vanhempien halujen sovittelijana. Ja huoltosopimuksia voitaisiin nykyistä enemmän rustata määräaikaisiksi, jolloin vuoden ja kahden päästä voitaisiin sorvata niitä uudelleen, jos vanhemmat eivät ole jostain syystä pystyneet noudattamaan huoltomallia tms.

Nykyisen kaltainen neuvottelu ja sopiminen tehdään tosiasiassa privaatissa ahtaudessa eli kodin, perheen ja karille karahtaneen parisuhteen intiimiydessä, jonne ei valo useinkaan paista. Tarkoitan sitä, että kodin yksityinen sfääri ei ole tunnetusti mikään julkisuuden, avoimuuden, tasa-arvon ja demokratian maailma. Eikä sen tarvitse ollakaan, sillä ei vaan ei ole kodin, perheen ja parisuhteen luonteen ydin, olemus. On siis tarkasteltava kotia ja ihmissuhteita sopimisen kenttänä rehellisesti. Kyseessähän on Suomen lakiinkin kirjattujen ihmisoikeuksien toteuttaminen, jota lasten turvattu kasvu ja kehitys varmasti on. Siksi koti, perhe, ihmissuhteet ja näiden edustamat sukupuoliroolit ovat äärettömän väärä paikka ratkoa lasten tulevaisuutta. Lapsen huollosta tehtävä sopimus on tärkein yksittäinen tekijä, jolla erolasten koko ihmiselämä turvataan.

Erolasten huollosta sopiminen on jäänyt Gemainschaftin puolelle, eikä sitä ole koskaan tuotu Gesellschaftiin, koska lasten hoidon ja kasvattamisen on katsottu traditionaalisen Gemainschaftin arkaaisten mallien mukaan kuuluvan naisille. Lainsäätäjä on tiennyt ihan tarkkaan, että jättämällä lasten huollosta neuvottelemisen ja sopimisen Gemainschaftiin, naiset saavat ja joutuvat vastakin kantamaan lasten kasvatusvastuun.

Gesellschaftin avoimuus, demokraattisuus, tasa-arvoisuus ja rationaalisuus antaisivat erolapsille myös isän.

Erolasten huoltoneuvottelut Gemainschaftissa lujittavat ja uusintavat naisten hoivaajaroolia myös työelämässä ja ydinperheessä. Vanhemmuus on tuotava Gesellschaftiin, jolloin naisvaltaisten alojen arvostuskin nousee.

Vanhemmuutta ei ikinä opita rationaalisesti, demokraattisesti ja tasa-arvoisesti erottamaan parisuhteesta, jos vanhemmuudelle ei rakenneta lainsäädännössämme asemaa osana Gesellschaftia. Vanhemmuudesta on tehtävä julkista. Nyt se on lain kirjaimen ja taustaideologian mukaan osa parisuhdetta. Mitä ihmeen mielenkiintoa lainsäätäjä olettaa lapsen tuntevan vanhempiensa parisuhteeseen?

Erolasten huollon käytävien neuvottelujen ja sopimisten tuominen julkiselle areenalle vahvistaa myös lasten subjektiviteettia lainsäädännössä. Kaikkien lasten, ei vain erolasten.

Kirjoitan samasta aiheesta myös Tiina Kaarelan luotsaamassa eroperhe.netissä otsikolla Erolasten oikeuden makaavat vanhanaikaisessa Gemainschaftissa.

keskiviikkona, toukokuuta 24, 2006

Eroperheiden kehittymätön solidaarisuus

Eroperheiden asemaa koskevassa keskustelussa ja aivan erityisesti eroperheiden omassa, erovanhempien keskinäisessä keskustelussa eroperhe.netissä voi nähdä vanhanaikaisia, juoksuhautamaisia asenteita.

Syvältä itse lapioidun juoksuhaudan pohjalta ammutaan vihollista eli lapsen toista vanhempaa ja kaikkia enimmäkseen kuviteltuja uhkia. Eivät erovanhemmat silti hulluja ole, he ovat rakenteiden uhreja. Suomalaista lainsäädäntöä ei ole viritetty palvelemaan tervettä, aikuismaista ja vastuunottavaa erovanhemmuutta varten, vaan se tukee ja itse käynnistää vanhempien välisiä riitoja.

Silti on aina yhtä hämmästyttävää, että eroperheiden asiantuntijat eli itse erovanhemmat ovat niin jumiutuneet ulkoa opittuun vanhemmuuden malliin, joka kumpuaa ydinperheihanteesta. Tällainen jumiutuneisuus tulee hyvin esiin esimerkiksi eroperhe.netin foorumilla. Ideaali ei toteudu puhtaana edes ydinperheissä, vaan niissäkin se saa oman raihnaisen tai vähintäänkin yksilöllisen muotonsa, joten miten ihanne voi sitten yhä ohjata eroperheiden elämää? Psykologiassa pidetään ulkoa päin ohjautumista (sitä ettei kyseenalaisteta normeja ja lakeja) kypsymättömyytenä, joka ei kuulu aikuisuuteen ja on ristiriidassa ihmisen itsenäisyyden kanssa. Psykologisen perusperiaatteen mukaan aikuinen ihminen osaa itse motivoida itsensä, jolloin puhutaan sisäisestä ohjautumisesta, sisäisestä kontrollista.

Ja aivan kaikista hämmästyttävintä on, etteivät erovanhempien mielipiteet edusta mitään nerokasta edistyksellisyyttä ja järjestelmän kritiikkiä. Näyttää siltä, että erovanhemmille sopii oikein hyvin nykyinen malli järjestellä lasten elatusta, huoltajuutta ja asumista, vaikka huoltosopimukset ovat suurin yksittäinen tekijä joka tekee suomalaisista lapsista puoliorpoja. He menettävät isänsä. Lapset ovat paremmassa asemassa silloin, kun äiti ryhtyy etävanhemmaksi, sillä nainen pysyy edelleen silloin lapsen elämässä mukana, vaikka nainen yhä edelleen leimataankin etävanhemmuuden takia huonoksi äidiksi. Silti se ei estä naista kantamasta vastuutaan (vrt. esim. Kirsi Nousiainen: Lapsistaan erillään asuvat äidit, SoPhi, 2004) - vaikka naisen kärsimyksiä voidaan hyvin verrata etäisän kärsimyksiin, itseasiassa naisen kärsimykset ovat yhteiskunnan asenteiden vuoksi paljon isommat etävanhempana kuin etävanhemmaksi ryhtyvän miehen.

Tätä vaan ei sanota ääneen, sillä nykyisessä eroperhekeskustelun ortodoksiassa korostetaan aina sitä, kuinka isät kärsivät etävanhemman roolissa.

Pelkästään jo erovanhemmuuden diskurssit, puhetavat, ovat pahasti viturallaan, tästähän olen kirjoittanut viime päivinä paljonkin. Diskursseista ja niiden motiiveista ja siten myös päämääristä paljastuu, kenen ehdoilla tyypillisiä erovanhemmuuden keskusteluja käydään. Etäisä on korotettu johonkin ihmeelliseen erityisasemaan, aivan kuin kärsiville etäisille pitäisi rakentaa aivan oma vanhemmuutensa. Jippii, vihdoinkin näin arkaaisessa, pölyttyneessä asiassa kuin vanhemmuus jonka luut lepäävät syvällä jähmeästi muuttuvien sukupuoliroolien haudassa, on kehitetty jotain "edistyksellistä": etäisät kärsivät, koska heiltä on viety lapset pois. Joo, tämäpä auttaa paljon näitä lapsia, kyllähän se nähdään elatusapujen suuruudesta ja lasten ja isien vuorovaikutuksen määrästä.

Erovanhempien, niin eronneiden parien kuin kaikkien erovanhempien iso ongelma on puuduttavan vanhankantainen tapa ajatella asioita. Tulemme taas myös näin puhetapoihin, diskursseihin. Sosiologian ranskalaisen klassikkoa
Émile Durkheimia (1858-1917) soveltaen ja suomalaista Erik Allardtia mukaillen voitaisiin puhua ALHAISESTA SOLIDAARISUUDESTA. Se on tila, jossa palkintojen jakautuminen koetaan epäoikeudenmukaiseksi. Voimakkaat ristiriidat ovat tavallisia. Taustatekijät ovat eroperheistä hyvin tuttuja eli suuri työnjaon aste (mm. se että 90 prosenttia lähivanhemmista on naisia) ja toisaalta myös yhdenmukaisuuden paine on suuri (esimerkkinä tästä vaikkapa erittäin pahasti sukupuolirooleihin luutunut työnjako).

Allardtin alhainen solidaarisuus on mielestäni läheistä sukua Durkeimin MEKAANISELLE SOLIDAARISUUDELLE, joka on tyypillistä etenkin alkukantaisille, eriytymättömille yhteisöille. Se vallitsee yhteisöissä, joissa useammat tekijät yhdistävät kuin erottavat ihmisiä. Yksilöllisyyden idea on korkeintaan idullaan, ja yhteisön jäsenten ajattelu ja toiminta on samantapaista. (Kimmo Saaristo & Kimmo Jokinen: Sosiologia WSOY 2004) Niinpä. Ongelmia ei erityisesti lähdetä analysoimaan eikä syitä vaikeuksiin välitetä etsiä.

Allardtin kaavion kehittynein ja paras aste on Durkheimin esittämä ORGAANINEN SOLIDAARISUUS. Se on luonteenomaista modernille, jossa ihmiset eivät ajattele itseään pelkästään yhteisön jäseninä, vaan myös yksilöinä. Tällaisessa tilassa vallitsee suuri - yllätys, yllätys - kaikesta huolimatta suuri ennustettavuus, koska on olemassa sopimuksia, paljon sosiaalista vaihtoa ja suvaitsevaisuutta. (emt.)

Eräs tyypillisiä nyky-yhteiskunnan illuusioitahan on, että me asetamme itsemme yksilön asemaan, aivan kuin meillä olisi riittävät voimat rimpuilla rakenteista irti. Eroperhe.netin foorumilla tällaisen fantasian elättämisestä juoruaa vaikkapa kilttien empaatikkotyttöjen vaatimukset, että etäisiä ei sitten saa kiusata, heidän kärsimyksiään lapsistaan erillään elävinä isinä pitää ymmärtää. Tämä kilttien tyttöjen empatia kertoo vain siitä, että heidän mukaansa vanhemmuuden perusrakenteissa ei ole mitään vialla, on vain hirvittävän iso lauma kärsiviä isiä. Kärsivät etäisät ovat samanlaisia hoivattavia yksilöitä kuin on vaikkapa Matti Nykänen keltaiselle lehdistölle. Samankaltaista harhaista yliyksilöllistymistä on myös se, että ei nähdä totaaliyksinhuoltajien aseman ongelmia, vaan pidetään niitä tosiaan vain kunkin yksinhuoltajan omina ongelmina. (Tätä käsittelin kirjoittaessani aiheesta "eliittiäidit sulkevat paariaäitien suut.)

Minun mielestäni lasten huoltosopimukset ovat meillä jääneet välttämättömyyden sanelemiksi, jotka solmitaan vanhanaikaisten (sukupuoli-)rakenteiden perustalle ja tällaista sukupuolista jäykkyyttä pönkittäen. Orgaaninen solidaarisuus elää liberaalissa ympäristössä, jossa esimerkiksi viestinä on avointa.

Kirjoitan aiheesta myös eroperhe.netissä otsikolla Jämähtäneisyys ja arkaaisuus pilaavat erovanhempien solidaarisuuden.

tiistaina, toukokuuta 23, 2006

Sokea Maarit Tastula

Kirjoitin jo aiemmin diskurssin vaikutuksesta keskustelun lopputulokseen, eli kuinka puhetapa ja sen luoma puheympäristö muokkaavat ongelman käsittelyä. Diskurssi vaikuttaa rankasti siihen, millaisiin ongelman ratkaisuihin päädytään.

Ihmisten sokeus omalle puhetavalleen on mielenkiintoinen asia. Pohdiskelija on oppinut luottamaan johonkin kehykseen, jota hän aina toistaa puhuessaan siten, että hän liikkuu aina vain tässä oppimassaan tilassa, eikä koskaan ponnistele aitojen yli.

Tv-toimittaja Maarit Tastula on mielestäni hyvä esimerkki hölmöstä hyväntahtoisuudesta, sellaisesta sokeudesta, jossa puhuja itse luulee olevansa kovinkin edistyksellinen, mutta tosiasiassa vain pönkittää vanhoja kangistuneita malleja. Minua on Tastulan Punainen lanka -ohjelmaa katsoessani häirinnyt aina se, että hän näkee vanhemmuuden aina ÄITIYTENÄ - väittipä Tastula asiaa tivatessa sitten mitä tahansa. Olen television ääressä istuessani pitänyt oikein kirjanpitoa siitä, kuinka monta kertaa vanhemmuudesta puhuttaessa haastatteluissa käytetään sanaa äiti ja montako kertaa uskalletaan ottaa myös isä-termi käyttöön. Eräässäkin haastattelussa tulos oli noin 50-2, äidittelyä tehtiin jokaisen asian yhteydessä, kun taas isä unohdettiin lähes tyystin. Ja aihe ei liittynyt suoraan äitiyteen, vaan Punaisen langan tyyliin johonkin traumasta tai vaikuttavista elämänkokemuksista selviämiseen. Minusta Tastula on kaikessa vähäeleisyydessään tärkeimpiä äitimyytin rakentajia Suomessa - vaikka hän julistaakin uusimman Anna-lehden (18.5.2006, 20/2006) kantta myöten, että hän ei halua kannatella moista myyttiä.

Tastulan manifestointi paljastaa minusta hyvin selvästi sen, kuinka syvällä yhteiskunnan rakenteissa nämä perheeseen liittyvät sukupuoliroolit ovat ja kuinka äitimyytti on yhä voimissaan. Jopa Maarit Tastulan kaltaiset, työkseen tiedostamista ja havainnointia tekevät yhteiskunnallisen keskustelun johtohahmot ovat sokeita äitiyden rooliin liitetyille vaatimuksille. Naisten itsensäkin on todella vaikea tehdä pesäero kahden eri käsitteen eli naiseuden ja äitiyden välillä. Tastulan tekemiä haastatteluja seuratessani ja hänestä tehtyjä lehtijuttuja lukiessani törmään aina siihen, että hän sekoittaa nämä käsitteet.

Siksi ei yllätys, että Tastula sotkee keskenään myös käsitteet äitiys ja vanhemmuus. Minusta se, että hän ei kykene näkemään ja tekemään eroja tällaisten peruskäsitteiden välillä vaikeuttaa melkoisesti hänen tekemiensä tv-haastatteluidensa seuraamista. Tastulalle tosiasiallinen, oikea vanhempi on aina äiti.

Yhtä hämmästyttävää kuin on Tastulan sotkeutuminen termeihin, on se että ydinperhe- ja eroperhediskursseissakin terminologia on homologista, termit ovat siis täysin ydinperheideologian mukaisia. Eroperhediskurssi on toki toisenlaista kuin ydinperheestä puhuttaessa, mutta keskustelu eroperheestä käydään aina ydinperheihanteen varjossa. Eroperhe on siis epäonnistunut ydinperhe. Tällainen ajattelumalli johtaa oitis tietysti siihen, että aletaan suoraan tai piiloisesti etsiä syyllisiä: miksi perhe hajosi.

Koska sukupuolirakenteita ja äitimyyttiä on niin kamalan vaikea tunnistaa, syyllisyyttä ei osata etsiä rakenteista, vaan syyllisyys henkilöidään. Niin, arvatkaapa kumpi on todennäköisempi syyllinen, se joka tekee perheen työt (äiti) vai se joka voi piiloutua rooliinsa sivummalle (isä). Nyt pitää muistaa se vanha viisaus, että se joka ei yritä ja tee töitä, ei voi myöskään tehdä virheitä. Niinpä on ihan loogista, että eroista syyllistetään nainen, äiti, ja oikeastaan lopulta lapset, jotka ovat olleet naiselle esteenä omistautua täysipainoisesti miehen henkiseen (ja sosiaaliseen ja fyysiseen) tukemiseen. Ei siis ihme, että lainsäädäntö rankaisee vanhempien eroista nimenomaan lapsia, jotka jäävät elämään surkeilla elatustuilla eivätkä tapaa toista vanhempaansa, etähuoltajaa, juuri koskaan.

Eroperheistä käytävässä keskustelussa itse diskurssi on mielestäni ihan pahin uhka, joka väijyy erolasten yllä. Eroperheiden ja -lasten aseman parantamistyössä eräs hirveimpiä virheitä on se, että nykyään on erittäin hyväksyttyä ja muodikasta puhua isästä uhrina. Mies on uhri, koska hän joutuu etäisän asemaan, ja tässä etäisän asemassa häneltä riistetään vanhemmuus. Minä sanon, että joka ainoa väite tuossa edellisessä virkkeessä on väärin ja ainoastaan sokean miehen marttyyriyttä rakentavan diskurssin tuottamaa.

Olen ennenkin kirjoittanut tästä asiasta, että minusta marttyyrimies-diskurssi on ollut hyvin hallitseva esimerkiksi eroperhe.netissä, jossa Yksinhuoltajien ja yhteishuoltajien liitossa aktiivisesti toimivat kuuluvat sanankäyttäjät ja yhdistyksen keulahahmot itse viljelevät tällaista marttyyri-ideologiaa. Minusta miehen marttyyriys on luokattoman kehno johtopäätös, se perustuu erittäin pinnalliselle analyysille, täydelliselle älylliselle laiskuudelle ja silkalle miellyttämisen halulle. Tokihan moinen marttyyridiskurssi jotain palvelee, kyllä noin pinnalliseen ajattelutapaan tyytyvät jostain palkkion saavat - koska ainakaan älyllistä palkintoa he eivät voi kokea saavansa.

Suomessa on aina ollut ongelmana auktoriteettiusko. Heikommat haluavat mielistellä valtaa. Etäisän marttyyriyttä rakentavan diskurssin käyttäjät tunnistavat itsensä heikoiksi sukupuolensa takia, äiteinä, ja asettuvat tukemaan miehen valtaa empaattisella puheella "etäisät kärsivät, koska heiltä riistetään vanhemmuus". Samaan aikaan, kun he näin myöntävät että rakenteet rankasti sortavat etäisiä, he vaativat että äitien pitää jo yksilöinä osata älytä ja tiedostaa etäisien kärsimys. Olen aina ollut sitä mieltä, että rakenteet eli äitimyytti ja sukupuoliroolit ja niihin perustuva lainsäädäntö ovat rakenteellisesti rakentamassa vähään tyytyvää sankariäitiä, joka jatkuvasti tyytyy vaatimattomiin oloihin ja uhrautuu kuin talvisodan etulinjassa.

Äitiydessä kun on hyvin vähän biologiaa ja välttämättömyyden asettamia ehtoja. Äitiys rakentuu konstruktiivisesti, me itse luomme sitä joka päivä puheessamme, äitiys on siis kulttuurin ja hyvin vahvasti diskurssien tuote.

Eroperheissä äitimyytti näkyy paljaimmillaan, koska lähivanhemmista noin 90 pronsenttia on naisia, ja heistä suurin osa hoitaa ja kasvattaa lapset käytännössä aina yksin.


maanantaina, toukokuuta 22, 2006

Lordi on Rovaniemen Michael Jackson

Tomi Putaansuun pakeneminen maskin taakse on ärsyttävää, koska sille ei ole perusteita muualla kuin Tomi Putaansuun omassa todellisuudessa. Alituisesti naamioituneena starana hän on lähisukua Michael Jacksonille, jonka kuminaama näyttää kuin sulaneen kynttiläillallisella kasaan.

Putaansuu luulee tietävänsä, että Lordilta katoaa identiteetti, koska se perustuu mystisyyteen. Heh. Ei mystisyys pakenemiseen ja piiloutumiseen perustu, kaipa se on enemmänkin valikoitua esiintuomista. Putaansuunkin pitäisi luottaa siihen, että Lordi voi hyvin, vaikka hän itse käyttäytyisi ilman hysteriaa, sillä hysteerinen Putaansuun asenne roolihahmoonsa on.

Pitäisi muistaa, että koko elämä on roolien vetämistä. Yhdysvalloissa elämäntyönsä tehneen kanadalaisen Ervin Goffmanin (1922-82)sosiologiaa mukaillen voi kaikessa ihmisen käyttäytymisen tarkastelussa käyttää apuna teatterimaailman termistöä, kuten rooli, näyttämö, yleisö ja backstage. Me kaikki tosiasiassa vedämme aina roolia, myös silloin kun olemme yksin ja itsestämme tietoisina puuhailemme jotain. Hyvä esimerkki siitä, kuinka helppo rooliin on luiskahtaa, on se kun peilailemme itseämme kaikessa rauhassa peilistä. Alamme hymyillä ja keimailemme. Roolissa eläminen on normaalia ja tervettä ihmisyyttä, siis arkielämää. Minusta Tomi Putaansuu ei ole tajunnut tätä ihmisen käyttäytymisen ydintä, eikä uskalla tosiasiassa luottaa siihen että ihmiset ovat aina valmiit huomioimaan Lordin nimenomaan Lordina, ei Tomi Putaansuuna tai Rovaniemeltä kotoisin olevana muusikkona. Ervin Goffman edustaa sosiologiassa symbolista interaktionismia, joka tutkii kasvokkaista vuorovaikutusta. Koska ihminen on yhteisöeläin ja kaikki oppi ja sivistys syntyy vuorovaikutuksessa toisten ihmisten kanssa (mikään ei ole siis sisäsyntyistä), ihminen huomioi koko ajan käytöksessään esiintyvänsä aina myös muille. Ihminen osaa pitää itseään aina kohteena, hän osaa ajatella objektiivisesti kuinka hänen kuuluu käyttäytyä tässä tilanteessa, siis tässä roolissa. Goffman määritteleekin, että ihminen vetää aina tilanteen (goffmanilaisittain "kehyksen", frame) mukaan roolin ylleen.

Joskus aiemmin arvostelin tässä blogissani kielentutkija Vesa Heikkistä siitä, että hän moittii nettipäiväkirjoja pullisteluareenoiksi, joissa ihmiset esittävät rooleja. Heikkinen lienee ajatellut, että blogit ovat siten epäaitoja, eivät anna rehellistä kuvaa kirjoittajastaan. Haluan lisätä tässä erään erittäin tärkeän vastalauseen Heikkiselle. Oikeasti elämä on roolien esittämistä; eri asia sitten on kuinka paljon rooli on ristiriidassa oman yksilöllisen identiteetin kanssa. Minä veikkaan, että nimenomaan blogeissa päästään hyvin lähelle ihmisen perushaluja ja hänen päämääriään, koska blogi on ilmaisullisesti hyvin vapaa alue - kunhan hallitsee tekniikan eli osaa kirjoittaa. Heikkisen pitäisi tajuta, että itsensä määritteleminen kielellisesti on erittäin vaikeaa, sillä valmis virke ilmaisee vain osittain sen ajatuksen mitä aioin sanoa. Mutta koska ajattelu perustuu kieleen, ajatukset hahmottuvat kielellisinä ilmiöinä, on välttämätöntä oppia ilmaisemaan itseään kielellisesti. Siksi vaikkapa blogi on tärkeä väline itsensä rakentamisessa, koska se kehittää kykyä kirjallisesti sanoa sanottavansa.

Oikeastaan roolikin on tällainen kielen kaltainen väline puhua suunsa puhtaaksi. Tomi Putaansuun Lordi on kuin huutomerkillä varustettu virke. Minusta Lordin sanoma tulisi paljon helpommin esiin, jos Tomi Putaansuu astuisi ulos maskeistaan normaalielämässä (esim. arkisessa aamu-tv:n haastattelussa) ja kävisi siten dialogia Lordin kanssa. Nyt voimme katsella ja kuunnella vain Lordin monologia.Vähän tylsää.

Tomi Putaansuu jyräsi Euroviisuissa asenteellaan. Minusta hänen tyylinsä on puhdasta lappilaista äijämentaliteettia, sukua miesten kalastus- ja metsästysretkille ja sille että miehet palkivat pitkin Sallan tai Sodankylän katuja se ainainen vihreä maastopuku yllään. Lapissa miehiä siunataan sillä, että he ovat säilyttäneet oman äijämäisen tilansa liikkua ja harrastaa. Se pitää loitolla sellaisesta hysteerisestä mäkättämisestä ja turhautuneisuudesta, joka lopulta kääntyy aina naisten syyttelyksi. Lappilaisessa itsetunnossa on jokin kiva asenne, joka armollisesti sulattaa sen että tällainen minä olen, en hirveästi katsele sivuilleni ja ala kysellä tekemisiini lupaa. Lappi on oma perifeerinen provinssi, jossa Suomen normit eivätkä kyllä aina laitkaan päde.

Tomi Putaansuu kaatoi silkalla itsetietoisuudellaan Ruotsin Carola Häggvistin kumoon. Carola ei voinut pärjätä kyllä siksikään, että hänellä oli selvästi selluliittireidet, joita kultaiset pökät vain korostivat. Voi, voi, kyllä pitäisi ammattilaulajan ja pelätyn Euroviisukonkarin tajuta, että laulajattarella ei voi olla selluliittia noin näkyvässä paikassa. Euroviisut alleviivasi vielä tietämättömillekin millainen on naisen habitus kun hän lähtee kilpailemaan "musiikissa".

Oli hienoa, että Tomi Putaansuu ja Lordi pyllistivät nännien pomputtajille ja peppuilijoille, jotka yhteistyöhaluisesti järjestivät laulukisasta genitaalishow'n. Oli loogista, että Kroatian Severina matkasi Euroviisuihin pornoelokuvasta.





lauantaina, toukokuuta 20, 2006

Patriarkaatti suitsii Maria Guzeninankin

Miten miesten luomat yhteiskunnan rakenteet rajoittavat naisen liikkumavapautta omien etujensa ajamisessa? Kuinka paljon naiset joutuvat omaa asemaansa rakentaessaan ja parantaessaan kumartamaan nöyrinä ovelasti piilotetun patriarkaalisen ideologian edessä?

Otetaan esimerkiksi case Maria Guzenina.

Median viihdeteollisuudessa julkisen uran luonut Maria Guzenina valittiin Yksinhuoltajien ja yhteishuoltajien liiton puheenjohtajaksi toukokuussa 2004. Hänet vedettiin tehtävään mustana hevosena; liiton Turun osasto sai innostettua hänet lähtemään veturikisaan. Jälkikäteen voi todeta, että Guzenina ei takuulla tiennyt mitä tehtävä oikeasti piti sisällään. Sosiaalialan yhdistyksen vetäminen on rankasti sidoksissa monenlaisiin epätasa-arvoon liittyviin ongelmiin. Työ on siis raskasta ja seksitöntä, sen avulla ei voi enää ylläpitää helposti lähestyttävää kepeää julkkismagoa.

Äänensä aina hunajaiseksi sähköisessä mediassa virittävä Guzenina ei ehtinyt edes puheenjohtajakautensa (kaksi vuottako se kausi kestää?) puoliväliin, kun hän jo halusi jättää tehtävänsä.

Guzeninalla on halua ja kykyä ottaa kantaa yhteiskunnallisiin ongelmiin, mutta miksi juuri Yksinhuoltajien ja yhteishuoltajien liitto oli hänelle väärä yhdistys? Vastaus löytynee siitä, että liitto toimii hyvin monisäikeisten sosiaaliongelmien parissa, joiden juuret ulottuvat erilaiseen epätasa-arvoon ja rakenteissa piilevään epäoikeudenmukaisuuteen. Julkisuus ei pääsääntöisesti tarjoa puheenjohtajalle mahdollisuutta rakentaa itselleen hallittua ja viatonta julkisuuskuvaa. YYL:n johtaminen tahraa oitis hienostelijat ja herkkähipiäiset. Eroperheissä elävien lasten arkielämän ongelmat eivät ole helposti pureskeltavia eivätkä ne kiinnosta viihdejournalismia. Niiltä puuttuu mediaseksikkyys. Ongelmat ankkuroituvat syvälle yhteiskunnan rakenteisiin (eli lainsäädäntöön ja toimintaa ja käyttäytymistä säätelevät normeihin eli kirjoittamattomiin lakeihin), mikä vaatii kaikilta eroperheiden asemaa kehittäviltä kehittynyttä yhteiskuntakriittistä näkökulmaa.

Guzeninakin lienee tuntenut itsensä hyvin eksyneeksi kaikkien perheinstituutiota säätelevien rakenteiden keskellä. Pöntömpikin perheiden ja lasten elämää kehittävän lastensuojelujärjestön puheenjohtaja oivaltaa lopulta itsekin, että hän on hukassa, jollei hän uskalla kajota patriarkaalisiin, miesten valtaa ja heidän yhteiskunnallista hegemoniaansa tukeviin jokapäiväisiin normeihin ja normeihin perustuvaan lainsäädäntöön.

Puheenjohtajaksi tullessaan Maria Guzenina lienee törmännyt aivan uudenlaiseen maailmaan, jossa hänen olisi pitänyt määritellä uudelleen paikkansa nimenomaan sukupuolensa edustajana, naisena. Hänen siihenastinen työhistoriansa oli ollut selkeästi vallitsevan patriarkaalisen järjestyksen tukemista, koska hän oli työskennellyt täsmälleen siinä roolissa joka naiselle on (viihdyttäjänä) varattu. - Mutta ei tuossa mitään kummallista ja outoa ole, samantyylisissä tilanteissa ovat kaikki naiset joutuneet luovimaan. Naiset kun eivät täytä naisille varattuja rakoja pelkästään viihdeteollisuudessa, vaan vaikkapa esimerkiksi hoitoalan töissä.

Median viihdemössö on mielestäni epäilemättä tärkeää kaikelle luovuudelle ja siten se on itseisarvo sinänsä, mutta naiselle se jättää erittäin kapean liikkumatilan. Kun nainen on esillä persoonana ja median henkilöitymänä, kuten sähköisessä mediassa, hän ei voi peittää ja häivyttää sukupuoltaan. Kuten yleisesti muuallakin yhteiskunnassa, vain nainen on sukupuoli, mies on neutraali standardi.

Guzenina oli median sekatyöläisenä rakentanut julkisuuskuvansa miellyttäväksi ja vaarattomaksi. YYL:n puheenjohtajana hän varmasti tunsi joutuvansa ristiriitaan vallitsevien yhteiskunnallisten rakenteiden kanssa. Hän pelkäsi, että hänet koettaisiin patriarkaatissa uhkaksi. Ristiriitaa kuvaa kuulemani tarina, että hänet oli vielä YYL:n puheenjohtajuuskaudellakin nähty veikistelemässä auton keulalla autonäyttelyn messuosastolla. Ei ihme, että hän alkoi tuntea olonsa kiusaantuneeksi - ei autonäyttelyssä peltilehmän puskurin somisteena, vaan sosiaalialan järjestön keulakuvana.

Mikä sitten oli se palkinto, jonka Guzenina tunsi vaarantavansa ja jopa menettävänsä liiton puheenohtajana? Patriarkaalisen yhteiskunnan tuotteena Maria Guzenina koki saavansa tukea miehisiä arvoja edustavilta yhteisöiltä. (Kenen leipää syöt, sen lauluja laulat.) Jos ajatellaan hyvin konkreettisesti, ne tarjoavat hänelle, keikkoja tekevälle free lancerille työtilaisuuksia. Hänen pitää olla jatkuvasti kaupan ja siten myyntikunnossa.

Maria Guzenina on itsesuojeluvaistoaan bodaten sisäistänyt patriarkaatin säännöt. YYL:n puheenohtajuus olisi ollut hänelle onnistuessaankin vain hyppylauta eteenpäin politiikassa. Media on hämmästyttävän aulis tukemaan valtakulttuurin normien mukaan pelaavaa. Lehtien ihailevissa henkilöhaastatteluissa Guzeninasta on leivottu vakavasti otettavaa poliitikkoa, jolla on jokin erityinen sanoma. Mikä se on, ei ehkä ole vielä ihan tarkalleen selvinnyt. Ja harvalla Espoon kaupunginvaltuutetulla on oma jokaviikkoinen kolumnipalsta Iltalehdessä.

Tämä analyysini ei kuitenkaan missään nimessä tarkoita, että Maria Guzenina olisi ollut jotenkin erityisen epäonnistunut puheenjohtajana. Hän ei varmasti epäonnistunut mitenkään poikkeuksellisesti edes oman julkkisimagonsa ja "sosiaalitantan" roolien yhdistämisessä. Haluan analyysilläni kertoa ennen kaikkea siitä, kuinka pirun vaikeaa naisen on näissä yhteiskunnallisissa rakenteissa tehdä työtä tärkeiksi katsomiensa päämäärien hyväksi.

Kirjoitan aiheesta myös Tiina Kaarelan eroperhe.netissä otsikolla "Miksi Maria Guzenina epäonnistui?".

torstaina, toukokuuta 18, 2006

Haluan ulkohuussin

Nyt kun on kesä, haaveilen päivittäin ulkohuussista. Jep.

Takavuosien innostukseni leimahti jälleen liekkiin, kun tutustuin Riitan ja Osmon huussiin, kävin sitä ihastelemassa ja nuuhkimassa, mutta en vielä koeajanut. Riitta oli asetellut ulkowc:n ikkunalle pieniä hajuvesipulloja, jotka luovuttivat ilmaan kivaa tuoksua.

Olen sitä mieltä, että hoidettu ulkohuussi ei haise. Ja tämähän on ihan puhdas tahtoasia. Kyse on kompostoinnista, joka voidaan käynnistää heti, kun ensimmäiset erät kullanarvoista ulostetta tipahtelevat huussiin keräysastiaan. Kompostointi on kiinnostanut minua melkein koko elämäni, jos lapsuusvuodet jätetään pois laskuista. Ensimmäinen julkaistu yleisönosaston kirjoitukseni käsitteli kompoistointia ja sen lisäämisen tarpeellisuutta, kirjoitin sen Helsingin Sanomiin 14-vuotiaana.

Kompostoinnin avain on typen ja hiilen välisen suhteen säätely. Typpeä ei saisi olla liikaa, kuten kakan ja pissan kanssa helposti käy. Typpeä pitää kuitenkin olla sen verran, että pieneliöstön lahoaminen käynnistyy keväällä, kun lämpöä alkaa olla riittävästi.

Ulkohuussi pientalon pihamaalla saattaa olla vielä lähitulevaisuudessa pieni trendi-ilmiö. Ulosteet ovat niin ravinteikkaita, että silkkaa haaskausta kuljettaa mineraalit jätevedenpuhdistamolle. Puhdistamojen lietettä käytettäneen jotenkin hyödyksi, mutta olisi järkevämpää kompostoida jäte (ulosteet) siellä missä ne tuotetaankin. Kotipihalla. Miksi tekninen kehitys ei ole ratkaissut tätä ongelmaa - että lämpiminä kesäkuukausina, jolloin luonnon pieneliöstö työskentelee ahkerasti, ei kompostoida kaikkea mahdollista? Ulosteiden kompostoinnin lisäksi meiltä puuttuu itseasiassa myös pomminvarmat ja edulliset jokakodin talousjätekompostorit. Teollisuus valmistaa kaikenlaista, mutta minun mielestäni valtio ei ole tajunnut kompostoinnin merkitystä jätehuollossa. Mielestäni on hulluutta esimerkiksi lajitella kompostoituvia jätteitä jätekuljetukseen silloin, kun talon pihamaalla on riittävästi tilaa hoitaa ihan omaa, talokohtaista tai talojen yhteistä kompostoria.

Insinööreiltä, biologeilta ja puutarhureilta vaadittaisiin nyt tuotekehitystä. Kehittäkää halpa ja järkevä kompostointimenetelmä talousjätteille, sellaista ei näköjään vielä ole koska niin moni talous ei vielä kompostoi. Ja kehittäkää ulkohuusseja, jotka ovat hajuttomia ja somia pihan kaunistuksia eli pieniä ja tehokkaita mullantuottolaitoksia.

Ulkohuussi on saanut huonon leiman esimerkiksi siksi, että sen tyhjentäminen haisee niin päällekäyvästi. Tekniikan pitäisi ratkaista helposti jätteen tyhjennyskin. Ja varmistaa se, että kompostoituminen on varmasti käynnissä jo ennen tyhjentämistä.

Ulkohuussi kannustaa hiukan tarkastelemaan naisten kuukautissuojia ihan uudesta näkökulmasta. Ekologisuus kun ei ole ollut niissä valttia, ensimmäiset ekositeet ja muut ratkaisut ovat tulleet ihan äskettäin suuremmankin yleisön tietoon. Kasaan ei voi heittää muovia eikä sinne ehkä kannata viskata hitaammin lahoavaa puuvillaakaan - joskin uskoisin että pelkästä puuvillasta valmistetut tamponit lahoavat siellä nopeasti.

Ongelman aiheuttaa myös käsi- ja alapäähygienia, jota varten varmasti löytyy puhdistusvälineitä, vaikka juoksevaa vettä ei voitaisikaan käyttää.

Oikeasti kompostoinnissa on kyse niin yksinkertaisista toiminnoista, että jätekasa tontin nurkalla on ihan hyvä ratkaisu. Minun tunkiostani puuttuu vielä kehikko ympäriltä, mutta kasan vilkas pöhinä herättää minussa aina lämpimiä tunteita epämääräistä kekoa kohtaan. Vien sinne kaiken maatuvan jätteen, ja muokkaan ainesta pihamaan jätteillä kuten maahan varisseilla lehdillä, ruoholla ja korsilla. Se on täysin hajuton, kun taas astiaan kerättynä hajuongelma uhkaa herkemmin. Hapen pitää siis päästä jätteen sekaan, jotta palaminen tapahtuu. Talveksi olisi saatava jokin lämpöeristetty systeemi, jotta pieneliöstö pysyy hengissä ja jätteet pienenevät murto-osaan muuttuessaan mullaksi.

Meillä on annettu miehille ohje, että pissalla pitäisi sitten käydä pihalla, aivan sama lopulta minne suihkuttaa, mutta esimerkiksi komposti rakastaa virtsan ureaa. Ureaa voi ostaa kaupastakin ja lisätä sitä omaan pikku tunkioon.

Puutarha ja maanviljelys tarvitsevat ehdottomasti muutakin kuin teollisia lannoitteita. Peruslannoitteiden pitäisi olla tuhka ja kompostimulta. Teollisuuden valmistamassa lannoitteessa on vain pariakymmentä alkuainetta, monissa laaduissa aineita on vielä vähemmänkin. "Puutarhan keväässä" on muistaakseni noin 20 ja "puutarhan kesässä" vain kymmenen. Se kuulostaa tosi kurjalta, kun kasvien käytössä pitäisi olla kaikki kaikki ne samat aineet mistä elolliset ovat rakentuneet.

Viljelen paljon keittiössä tiskialtaan reunamillakin. Uusin löytöni idätettävistä siemenistä on quinoa, joka on vähän valjun makuinen (mauton), mutta ihan kelvollista syötävää.

tiistaina, toukokuuta 16, 2006

Kilttien tyttöjen toteemi

Ranskalaisen sosiologin Émile Durkheimin mukaan "kaikki ajattelun kohteina olevat reaaliset ja ideaaliset seikat jakaantuvat kahdeksi luokaksi tai vastakkaiseksi ryhmittymäksi, jotka yleensä varustetaan kahdella toisistaan erottuvalla termillä ja jotka ovat riittävän hyvin ilmaistavissa sanoilla profaani ja pyhä". (Uskontoelämän alkeismuodot, s. 55)

Eroperhe.netin keskusteluissa nousee näkyvästi esiin diskurssi, jossa etäisälle on varattu hyvin erityinen (ja koko vanhemmuuden kontekstissa varsin ainutlaatuinen) rooli: etäisän katsotaan joutuneen väkivalloin eroon lapsistaan. Totuus kuitenkin on, että etäisien ongelmana on pikemminkin normi eli käyttäytymistä ohjaava sääntö, etteivät he tapaa lapsiaan eivätkä rakenna arkeaan sellaiseksi että siihen kuuluu luonteva yhteys lapsiin. Etäisien kärsimyksistä ei ole tehty tutkimusta, mikä antaa suuren vapauden etäisille ja heidän ymmärtäjilleen (jota kutsun eroperhe.netissä kilttien tyttöjen klaaniksi) eläytyä rooliinsa. Voimme katsella siis estradilla suurta draamaa.

Lapsistaan eroon joutuneesta, "kärsivästä" etäisästä on tullut tässä empaattisessa diskurssissa pyhä, joka seisoo toteemina eli jumalankuvana ymmärtäjien klaanille. Èmile Durkheim tutki alkukantaisia uskontoja Australian alkuasukasheimojen parissa. Kärsivä etäisä on ymmärtäjien eli kilttien tyttöjen klaanien toteemi, jota klaani palvoo rituaalisin menoin. Yhteenkuuluvuutta ja uskonnollisen tunteen intensiteettiä voimistavana rituaalina toimii "vain tapailemaan" pääsevän etäisän aseman surkuttelu. Voivottelu oikeuttaa puolestaan pyhän etäisän sotkemaan isyyden kokemuksiinsa kaikki elämässään kokemat hankaluudet, jotka hän voi marttyyrin rooliin vihdoin päästyään purkaa kärsivän, kaltoin kohdellun etäisän roolissa.

Miehelle tilaisuuksia marttyyriyteen aukeaa niin kovin harvoin.

Kilttien tyttöjen klaani puhuu etäisistä sukupuolineutraalisti eli pelkästään etävanhempina, mutta se on vain yritys peitellä raakaa totuutta. Etävanhemmista peräti 90 prosenttia on miehiä. Lähivanhemman asemaan joutuneista miehistä iso osa on leskiä.

Durkheimin mukaan uskonnollinen ajattelutapa on kaiken ajattelun perusta. Uskonto on syntynyt ihmisen tarpeesta luokitella ihmisiä ja asioita moraalisesti. Kilttien tyttöjen klaanikaan ei voi väittää, että he ovat neutraaleja ja siksi oikeassa. Kyseessä on kaikessa epäanalyyttisyydessään selvä alkukantainen uskonto, totemismi, koska etäisien kärsimyksien tueksi ei ole mitään tutkimus- tai tilastotietoa. Tilastollisesti on kyllä ihan päinvastaista tietoa: etäisät ansaitsevat selvästi paremmin kuin lähiäidit. Tilastotietoa löytyy myös lähiäitien kärsimyksistä, koska uusimmissa köyhyystutkimuksissa nimenomaan yksinhuoltajuus on köyhyydelle altista tekijä.

Kilttien tyttöjen klaanin käsitys etäisien kärsimyksistä on dogmi, uskonnollinen opinkappale, jolle ei ole perusteita tässä profaanissa, todellisessa maallisessa maailmassa. Toteemin kumartamisen ja rituaalien sijaan kilttien tyttöjen pitäisi laskeutua takaisin maan päälle sieltä elitistisestä pilvilinnasta ja alkaa miettiä miten vanhemmuus vastuineen jaetaan oikeudenmukaisemmin naisten ja miesten välillä. Eivät lähiäiditkään ole olleet marttyyreinä kerjäämässä ymmärtämystä. Lähiäidit ovat tehneet työn, joten he ovat päässeet lähempää ja realistisemmin tarkastelemaan vanhemmuuden jakautuneisuutta (suoranaista dualismia) tukevia rakenteita. Jakautuneisuuden syynä ovat historialliset ja selvärajaiset sukupuoliroolit, jotka kiltit tytöt tulevat pyhittäneeksi, koska kilttien tyttöjen klaanissa on nähtävissä valtakulttuuria mielistelevää ja tasa-arvon illuusiota ruokkivaa sukupuoliroolien kieltämistä. Sukupuoliroolit muuttuvat tabuiksi, koska niiden aiheuttamaa sukupuolten epätasa-arvoa ei tunnusteta.

Kategorisointi, luokittelu, on ihmisen ajattelun tapa toimia. Siksi on käsittämätöntä, jos sukupuolijärjestelmän merkitystä sukupuolille annettuine rooleineen ei myönnetä. Ranskalainen antropologi Claude Lévi-Strauss seurasi Durkheimin ajatuksia omassa tutkimuksessaan. Levi-Straussiin viitaten voi sanoa, että sosiaaliset kategoriat syrjäyttävät luonnontieteiden, esimerkiksi biologian puhtaat, luonnon järjestyksen mukaiset kategoriat. Biologia on siten sosiaalistettu, ihmisen luoma konstruktio. Kaikki ajattelu siis perustuu kategorisoinnille. Ajattelu ja elävä (tabuista eroon pyrkivä) tapetaan, jos erovanhemmuudessa kielletään naisten ja miesten, lähi- ja erovanhempien kategoriat.

Kategoriat ovat Durkheimin mukaan kollektiivisia representaatioita. Toisin sanoen, niiden avulla voimme ymmärtää mitä toinen ihminen sanoo - ja mitä mieltä itse olemme. Kategorioiden häivyttäminen ei ole liberaalia raja-aitojen madaltamistava, vaan poliittisesti tarkoitushakuista ja väkivallan muoto, jolla koetetaan peitellä totuutta ja realiteetteja.

Erovanhemmuudessa aivan samoin kuin sen perustana olevassa ydinperhevanhemmuudessa tarvitaan jatkuvaa kategorisointia, alituista jaottelua naisiin ja miehiin, lähivanhempien ja etävanhempien luokkiin. Marxilaisittain ajateltuna historian kehityksen suoranainen edellytys on näiden luokkien vastakkaisuus (dualismi) ja vastakkaisuuteen perustuva dialogi.


maanantaina, toukokuuta 15, 2006

Eroperhe.netin diskurssien ongelmat

Eroperhe.netin keskustelufoorumin diskursseja (ts. tapoja puhua, eli puheena oleva asia määrittelee myös tavan kuin asiasta puhutaan) on ollut mielenkiintoista seurata. Ensimmäiseksi nousee mieleen hiukan ahdistavana piirteenä näissä diskursseissa se, kuinka kapea-alaisia ja näköalattomia ne ovat. Ne pönkittävät vanhaa ja vanhanaikaista, toisin sanoen eroperheiden elämän kehittämiseen tähtäävät keskustelut tulevat pönkittäneeksi hyvin ahtaita sukupuolille ja perheenjäsenille luotuja ydinperherooleja. On kuin mitään universaalia vanhemmuutta ja perheenjäsenyyttä ei olisi olemassakaan ydinperheen ulkopuolella. Keskustelu jää sisällöltään kangistuneeksi ja ajatuksia on ahdistava lukea: tämäkö on se maailma, jossa minunkin pitäisi elää.

Eräs eroperhe.netin diskursseista on olettamus, että äitiys ja isyys ovat kulttuurisina ilmiöinä samanlaisia ja rinnasteisia. Tasa-arvon illuusiossa ("Suomi on tasa-arvoinen maa") elävät kuvittelevat, että isyyden ongelmat johtuvat ainoastaan äitien vastaanhangoittelusta ja naisten puolelta tulevasta tihutyöstä. Tasa-arvoillusionistit eivät näe ja tunnusta olemassaolevia sukupuolittavia rakenteita, jotka määrittelevät miespuolisen vanhemmuuden ja naispuolisen vanhemmuuden aivan erilaisiksi maailmoiksi, ne ovat jakautuneisuudessaan kuin eri planeetalta.
Tasa-arvoillusionistit eivät käsitä, että miesten perusongelma on se, että heidän vanhemmuutensa ei ole vielä vahvaa edes ydinperheessä - puhumattakaan siitä mitä heidän kokemansa isyys oli silloin kun nykyiset isät olivat itse lapsia.

Eroperhe.netin keskustelukulttuurissa ei mielestäni nähdä ollenkaan sitä, että
isyyden sallitaan ohentua ja häipyä olemattomiin miehen kohtaamien kriisien aikana. Alkoholisti-isälle on täysin luvallista heittää kaikki vanhemmuuden vastuut äidin harteille eikä juopolta mieheltä edes edellytetä nopeaa nousemista takaisin isyyteen. (Tästä kirjoitin blogissani muutama päivä sitten, kun kerroin kuinka nykypäivänä alkoholisti-isien isyyden ajatellaan yhä selkeämmin ohenevan.)
Aivan vastaava elämänkriisi miehelle on ero vaimosta/avopuolisosta, jolloin miehen isyyden on ikäänkuin luvallista heikentyä - mutta samaan aikaan oletetaan naiselta että äitiyden pitää vahvistua ja ikäänkuin muuttua entistäkin organisoidummaksi ja jämäkämmäksi, lähes jonkinlaiseksi puolustusvoimien kersanttiarvoa vastaavaksi toiminnaksi.

Tähän väliin, isien lohduksi astelevat apuun erovanhemmuuden terapeutteina toimivat "kiltit tytöt", jotka selittävät ohenevaan isyyteen luiskahtaneiden miesten kärsimysten syyksi sen, että he joutuvat elämään erossa lapsistaan. Eli kiltit tytöt selittävät seurauksen itse syyllä, joka tietysti sotkee asiat päälaelleen.

Eroperhe.netin diskurssien suurin ongelma on se, että isättömyys on terminä kieltolistalla. Ihmettelen jatkuvasti, miksi isättömyyttä ei tunnusteta ääneen, miksi siitä ei suorastaan mellakoida, vaikka on se on suurin yksittäinen ongelma ja kaikkien muiden ongelmien perusta eroperheissä. Isättömyys on jo terminä niin kavahdettava, että sen muuttuminen tabuksi johtaa keskustelun monenlaisiin naamiointiyrityksiin. Isättömyys on muunnettu jonkinlaiseksi parisuhdesuhdanteeksi, eli mies (isä) ei voi tavata lapsiaan koska entisen avo-/avioliiton (jo kuollut ja kuopattu) parisuhde estää sen. Minun mielestäni lasten isättömyyden tarkastelussa on erittäin paha ongelma se, että isättömyyden ilmiötä ei ole koskaan irrotettu parisuhteesta. Isättömyyden ilmiöön voidaan siis jatkuvasti löytää erilaisia motiiveja menneestä parisuhteesta eli toisinsanoen naisesta, lasten äidistä.

Isättömyyden ongelman naamiointia on myös se, että vallitsevan puhetavan mukaan eroperheiden suurimmat ongelmat ovat miesten joutuminen etävanhemmiksi ja liian harvinaisiksi jäänyt vuoroasumisen ilmiö. Vuoroasumisen hitaan yleistymisen valittelun tosiasiallinen motiivi on siinä, että oikeasti kannetaan huolta siitä kuinka miehet joutuvat maksamaan elatusmaksuja lähivanhemman luona asuvista lapsistaan. Vuoroasuminen on eroperheiden auttamisen ensimmäisenä keinona hyvin epärealistinen, koska perusongelma on peräti se, että isät eivät halua tavata lapsiaan. Jos kolmasosa isistä ei tapaa juuri koskaan ja kolmasosa silloin tällöin, niin tällaisille miehille on turha mennä puhumaan vuoroasumisesta.

Sukupuolineutraali diskurssi on jo teknisesti niin hankala tapa puhua asioista, että se oikeastaan estää ankkuroimasta vanhemmuutta koskevat keskustelut muuhun yhteiskuntaan. Yhteiskunta on nimittäin täysin ja peruuttamattomasti rakennettu sukupuolierottelulle, joten puhe vanhemmuudesta ja sen ongelmista ilman sukupuolitunnuksia on silkkaa kaaosta. Eroperhe.netissä on ollut jonkinlaisena ihanteena luoda pyöristelevä ja sukupuolineutraali diskurssi, josta kaikenlainen kaksinapaisuus ja vastakkainasettelu on peitetty. Ja tällöin vielä reippaasti väitetään, että vastakkainasettelun peittävä diskurssi olisi peräti poistanut ikävä dikotomian. Se on melkoista lapsen reaalielämän halveksimista. Erolapset näkevät maailman ja lähimmät ihmissuhteensa äärimmäisen jakautuneina ja toisilleen vastakkaisina leireinä eli kahtena kovin erilaisena sukupuolena ja kahtena kovin erilaisena vanhemmuuden mallina eli lähivanhemmutena ja etävanhemmuutena. En tiedä yhteiskunnasta toista ihmisryhmää, jonka elämä olisi näin rankasti jakautunut esimerkiksi sukupuolileireihin!!!

Kilttien tyttöjen diskurssi käsittää kaikki nämä luettelemani puhetavat, mutta siihen sisältyy vielä kaikenlainen miehen erikoisaseman ymmärtäminen. Toisinsanoen, kiltit tytöt eivät pidä miestä oikeastaan oikeana vanhempana, eivätkä ole aidosti kehittämässä miehen vanhemmuutta aikuismaiseen suuntaan.
Kiltit tytöt tulevat tukeneeksi sellaista miehen toimintaa, jossa isyydestä loitontuminen eli etäisyyden ottaminen vanhemmuuteensa on miehelle ihan sallittu itseilmaisun keino. Etäisyyden ongelmien itkeskely on tapa saada myötätuntoa ja huomiota, päästä jonkinlaiseen hoivattavan ja marttyyrin asemaan. Miehen on vaikea esitellä ja itse käsitellä ongelmiaan ja heikkouttaan - tietyt tunnetalouden hoitamisen työvälineet ovat miehellä huonommat kuin naisella, koska kulttuurisesti nainen on aina vastuutettu hoitamaan tunnetaloutta yhteiskunnassa.
Vanhemmuuden vastuiden välttelystä on siis tullut - yllättävää kyllä - legitiimi (oikeutettu) ja normatiivisesti hyväksytty tapa hakea - JA SAADA - huomiota. Mies voi siis selitellä itselleen, että lasten isättömyys ei ole mikään ongelma, vaan hänellä itsellään on tärkeiden yksilöllisten syidensä vuoksi oikeus vetäytyä pois lasten elämästä ja vanhemmuudesta.

Miehen motiivit saavat helposti moninkertaisen painoarvon naisen syihin verrattuna. Nainen ei voi koskaan samoin syin legitimoida, perustella ja oikeuttaa omaa vetäytymistään. Nainenhan ei voi perustella oikeastaan edes sitä, miksi hän ei ole pystynyt rakentamaan siltaa isän ja lasten välille ja miksi hän ei ole onnistunut lujittamaan isyyttä. Naisen pitäisi koko ajan työskennellä viljelijänä isyyden puutarhassa.

Tämän tekstin julkaisin myös Tiina Kaarelan eroperhe.netissä.

lauantaina, toukokuuta 13, 2006

Illuusio isyyden vahvistumisesta

Isyys on vahvistunut? - Siis muka oikeastiko?

Olen aina kritisoinut naisia, jotka armeliaasti "suovat" miehille tietyn, muka miehille sopivan ja miehet huomioon ottavan erityisaseman vanhemmuudessa.
Kyse on oikeasti väkivaltaisesta ulosheittämisestä, miesten syrjäyttämisestä ja miesten heikkona säilyttämisestä. Syrjäytyneen ihmisen prototyyppi on alkoholisoitunut, työtön ja vaimoton mies, jolla asuu yksin. - Ja usein ei edes asu, koska asunnottomista ylivoimaisesti suurin osa on miehiä ja juuri tämänkaltaisia miehiä.

Miehiä varten on siis kiistämättä olemassa ansa, johon he voivat pudota. Minä luulen, että sinne mies putoaa sukupuolensa vuoksi, heikkojen rakenteellisten valmiuksiensa vuoksi. Hänellä on kulttuurisesti heikot työvälineet ratkoa lapsuuden ja nuoruuden traumojaan, harjoittaa tarvittavaa itseterapiaa (jota meidän kaikkien ihmisten täytyy tehdä, koko ajan, psyyke on jatkuvassa kehitystilassa) ja rakentaa ihmissuhteita. Mies ei ole niin monitaitoinen kuin nainen, joka kulttuurissamme yhä vastaa tunnetalouden hoidosta.

Minun mielestäni naisten ei koskaan pitäisi ryhtyä paapomaan, surkuttelemaan ja säälimään miehiä, joiden on vaikea kantaa arjen vastuita, kuten vaikkapa vastuuta omista lapsistaan. Moinen säälittely kun vain säilyttää miehet edelleen heikkoina, eikä heidän tarvitse siksi tehdä työtä itsensä ja sukupuolensa rakentamiseksi.

Stakesin Dialogi-lehdessä 3/2006 on artikkeli siitä, miten ympäristö suhtautuu alkoholisti-isään. Hiukan käsitellään sitäkin kuinka suhtautumistapa eroaa alkoholistiäidistä. "Alkoholisti-isä on muuttunut vuosien saatossa neuroottisesta riehujasta avuttomaksi ressukaksi." Hetkonen. Miten tässä näin on käynyt? Tottahan se on ymmärrettävää ja helvetin oikein, ettei mies enää samalla lailla miehisyyspisteitä alkoholisoitumisestaan kuin esimerkiksi 1960-luvulla, vaan nyt sairaus nähdään realistisemmin. Mutta miten isän tie on kulkenut avuttomaksi ressukaksi? Ingressissä jatketaan: "Syrjäytynyt ja yksinäinen isä muuttuu näkymättömäksi jos hänet unohdetaan." Aivan niin. Miehen vanhemmuus on vielä niin heikoissa kantimissa kulttuurisesti tarkasteltuna, että hänet todellakin voidaan unohtaa isänä ja miehen roolin ylväänä kantajana, jos hän kaatuu pulloon. Jutun on kirjoittanut gradunsa pohjalta Susanna Oksanen, joka hämmästelee alkoholisti-isän roolin ohenemista kuluneiden vuosikymmenten aikana. Isän asema ei olekaan vahvistunut nykyaikana, vaan päinvastoin heikentynyt kun tarkastellaan asiaa alkoholistiperheiden kautta!!!! Tämä meidän pitäisi mielestäni ottaa huomioon myös kaikkien perheiden isyyttä pohdittaessa. Minun mielestäni isyyden vahvistumisesta on onnistuttu luomaan illuusio, joka istuu hyvin siihen konsensuskäsitykseen, että meillähän on Suomessa on jo hyvällä mallilla kaikki tasa-arvoasiat. Isyyden vahvistumisen illuusiota ovat olleet luomassa muutamat yksittäiset akateemiset miehet, miestutkijat ja kotiin lastenhoitovapaalle jääneet tutkijatyypit.

Illuusio isyyden vahvistumisesta on hyvin paljon sukua illuusiolle tasa-arvon vahvistumisesta. Käsitys tasa-arvon parantumisesta on paljon positiivisempi kuin on todellisuus. Usko tasa-arvon vahvistumiseen kuuluu hyväntahtoiseen yhteistyöhenkeen, joka ei nosta ongelmakohtia esiin ihmisten mielipahaksi.

Minusta sosiologia sopii niin paljon paremmin näkökulmaksi vanhemmuuden ongelmien tarkasteluun kuin vaikkapa psykologia, että psykologisella silmällä pelaava huomaa oitis kuinka vaikeaa johtopäätösten tekeminen onkaan verrattuna sosiologiseen lähestymistapaan. Niin kiinteästi sidoksissa valtakulttuuriin ja sukupuolittuineisiin yhteiskunnallisiin rakenteisiin vanhemmuus on. Sosiologinen linssi paljastaa, että nykyelämän yksilöityminen, ihmisten atomisoituminen kauas toisistaan yksilöllisten valintojensa myötä ja yhteisöllisyyden murentuminen muokkaavat myös vanhemmuutta. Minusta meidän ei pidä hämääntyä uskomaan, että isyys on oleellisesti vahvistumassa muutamien yksittäisten miesliikkeen äänten vuoksi, jotka vaativat isien oikeuksien parantamista. Ongelma todellakin on se, että ne ovat yksittäisiä ääniä. Oikeasti isäliike puuttuu vielä - samoin kuin aidosti vanhemmuutta uudistava äitiliikekin!!!! Äitiliikkeen ääninä julkisuudessa ovat toimineet vain pervot kotiäidit, jotka markkinoivat samalla yleisemminkin ultrakonservatiivista ajatusmaailmaansa. Itseasiassa on hämmästyttävää, kuinka myös äitiliikehdintä puuttuu. Äitien ääniä käyttävät nyt vain naiset, joiden slogan on: "Naiset kotiin lapsia hoitamaan, jottei lapsista kasva rikollisia."

Jos joku tulee huomenna äitienpäivänä tarjoilemaan minulle ruusuja äitikulttuurin mukaisine "maailman parhaalle äidille"-toivotuksineen, alkaa lätty lätistä. Survaisen ruusun kukkakeppeineen puutarhapenkkiin ja onnittelukortista teen kyltin, joka kertoo ruusulajikkeen juurella on jotain vielä kompostoitumatontakin ainesta.

perjantaina, toukokuuta 12, 2006

Kiltit tytöt pilaavat isyyden

Minua aina ärsyttää naisten (niin, naisten!) valmius suinpäin ja oitis sännätä puolustamaan ja paapomaan etäisäparkoja, jotka riutuvat lasten kaipuussaan. Empaattiset päivittelijänaiset Cry eivät voi sille mitään, että moinen vetistely Cry pitää sisällään tausta-ajatuksen, että joku on kohdellut etäisärassukkaa kaltoin. Niin, onko se joku sitten lähiäiti vai lapset - jommasta kummasta se syyllinen löytyy. Järjestelmää (lakia, viranomaisten toimintaohjeita, toimintamalleja kodissa ja perheessä, yleisiä kulttuurisia normeja) ei osata yleensä kovin hedelmällisesti syyllistää, vaikka totisesti syytä olisi.

Väitän, että erolapsille ei voi olla enää mikään vahingollisempaa kuin se, että lapsistaan erillä asuvia etäisiä aletaan hoivailla ja ymmärtää. Se kun ei auta isiä yhtään, vain marttyyriyteen taipuvaiset miehet hoksivat siinä elämänsä tilaisuuden tulleen. Nyt he saavat vihdoinkin mahdollisuuden hypätä täysillä marttyyrin Cry rooliin! Siihen kun miehen elämässä ei juurikaan ole muutoin tilaisuuksia. Miehiä ja isiä on toki tarkasteltava empaattisesti kuten ketä tahansa, mutta metsään mennään kun isien ongelmien syyksi nähdään vain se, että "he ovat pakon vuoksi joutuneet julmasti eroon lapsistaan" Cry Cry Cry.

Kaikki naiset ovat valmiita kaivamaan Kleenexit suuresta muumikäsilaukustaan, kun mies aloittaa tarinansa siitä kuinka häntä on isänä kohdeltu kaltoin.

Lasten ja isien itsensä kannalta moinen märiseminen on vahingollista, koska tällaiset voivottelivat ovat tosiasiassa konservatiiveja, jotka ovat valmiita säilyttämään järjestelmän virheet nykyisellään. Märisevät naisethan ovat sitä mieltä, että lapsiaan kaipaavaa etäisää on kohdeltu väärin NAISEN JA MIEHEN VÄLISESSÄ IHMISSUHTEESSA, toisin sanoen naisten täytyisi osata "kehittää" psyykeään miesmyönteisemmäksi.

Minä väitän, että tällaisten konservatiivisten itkijänaisten alitajuinen päämäärä on, etteivät isät voisi vahvistaa asemaansa perheensä, vaan että he säilyisivät edelleenkin perheen henkisessä ilmastossa hiukan puolikykyisinä, vähän reppanoina. Isän aseman vahvistuminenhan ravistelisi ankarasti naisen asemaa perheessä. Konservatiivit ovat hyvin kiitollisia siitä, että miehet ovat antaneet naiselle "vallan" eräässä yhteiskunnallisessa tehtävässä, nimittäin lasten ja heikkojen ja sairaiden hoitamisessa. Konservatiivit eivät ole vielä ymmärtäneet kuinka radikaalisti perheen sisäistä työnjakoa on tarkasteltava ja kuinka dramaattisesti on käytävä siksi käsiksi sukupuolirooleihin ennen kuin isättömyyden tauti väistyy suomalaisia lapsia kiusaamasta.

Konservatiivisilla itkijänaisilla tarkoitan esimerkiksi Tiina Kaarelan kunniakkaasti vaaliman eroperhe.netin keskustelufoorumilla näkyvästi esillä olevia joitakin Yksinhuoltajien ja yhteishuoltajien liiton johtohahmoja, kuten puheenjohtaja Bodil Rosengreniä. Olen erittäin huolestunut siksi, että Rosengren edustaa käsityksiä, jotka ovat yksinkertaisesti vain hölmöjä tai sitten hän ei alitajuisesti todellisuudessa edes halua miesten astuvan vanhemmuuteen ja lasten elämään. Hölmöjä siksi, että yhteiskunnallinen näkemys puuttuu niistä lähes täysin. Näkemystä puheenjohtaja Bodil löytää lähinnä vain etäisien vuolaista kyynelistä. Cry Cry(Niin, ja lasten itkuahan ei taaskaan kuuntele kukaan.)

Puheenjohtaja Bodililla kun kaikki tärkeämmät erolapsen asemaa koskevat ajatukset liittyvät aina ja lopulta siihen, kuinka etäisät kärsivät. Ja sitten hänen ympärillään on heti hurraamassa muiden tältä palstalta löytyvien "kilttien tyttöjen" lauma, jotka haluavat kaikessa korostaa puhdasoppisuuttaan mitä tulee naisen rooliin ja sukupuolirooleihin yleensä. Kaipa he tuntevat itsensä jotenkin paremmaksi naisena, kun oppi ja ideologia ovat menneet hyvin perille.

Ja suorastaan palkitsevaa tästä kilttinä tyttönä toimimisesta tulee silloin, kun voidaan osoittaa kaikki muutamat tuhmat tytöt, jotka eivät olekaan valmiita säilyttämään konservatiivien lailla status quota. Minä väitän, että tuhmat tytöt (joihin itsekin kuulun) ajavat oikeasti ja tietoisesti, hyvin punnitusti ja koko kapasiteetillaan lasten ja miesten etua, kun taas kiltit tytöt alitajuisesti siis toimivat miesten ja lasten etua vastaan. Kilteille tytöille kun riittää se, että he saavat nostaa ääntään miehiä (kilttien tyttöjen puheessa "loukattuja miesparkoja" ja "isärassukoita") puolustaessaan, jolloin miehiltä tulee helppo ja nopea kiitos. Se on kiltille tytölle sielun voidetta.

Usein tulee tunne, että mitähän käsittelemättömiä traumoja me tälläkin palstalla oikein prosessoimme. Meidän kaikkien pitäisi yrittää tiedostaa karille karahtaneen parisuhteensa ongelmat, eikä tuoda niitä traumojen muodossa eroperheitä koskeviin kehityskeskusteluihin. (Monet eroperhe.netin keskustelufoorumin kirjoitukset ovat melkoisia traumojen hautausmaita.)

Kiltit tytöt näyttävät sysäävänä syrjään niin monta ihmispsykologiaan liittyvää perusasiaa. Minusta ihan fundamentaali juttu perheenmuodostuksessa on se, että lapsi tulee perheeseen "kolmanneksi osapuoleksi". Tästä on kirjoittanut esimerkiksi Riitta Jallinoja Perheen aika -kirjassaan, Otava 2000. Äidin ja lapsen välistä suhdetta voidaan tarkastella perheen uutena romanssina, joka siten uhkaa miehen asemaa. Olen sitä mieltä, että märisevät marttyyri-isät eivät ole koskaan kasvaneet kohtaamaan tätä "uhkaa", jonka lapsen ja äidin välinen tiivis suhde aiheuttaa. (Tekstini vilisee nyt ilmaisuja kuten "uhka" ja "tiivis suhde" jotka ovat lähinnä kulttuurin luomia vahvoja kuvia, eli tarkoitan sitä että mielestäni lapsen ja äidin välinen suhde on ennen muuta kulttuurin rakentama konstruktio eikä mikään reaalitodellisuuden peili.) Kiltit tytöt ovat siten valmiita pitämään isän perheessä pienenä ja voimattomana, joka ikuisesti pelkää Mahtavaa Äitiä ja hänen suhdettaan omaan lapseensa. Tämän vuoksi tarvitaan sukupuolirooleja muokkaavia uudistuksia perheessä ennen kuin voidaan aidosti rakentaa isien ja lasten välille siltaa.

Mielenkiintoista on, että tuo sosiologi Riitta Jallinojankin käsittelemä lapsen asema "kolmantena osapuolena parisuhteessa" näkyy myös lainsäädännössämme. Monet olettavat, että huonolla ja toimimattomalla lapsenhuoltolailla halutaan rangaista eroavia pariskuntia. Minä väitän, että asia ei ole ollenkaan noin yksioikoinen. Huonolla lailla halutaan rangaista sitä, joka siitä eniten suoraan ja tosiasiassa kärsiikin eli lapsia. Lapsethan syntyvät parisuhteeseen, jolloin nainen ei voi enää täysillä huolehtia miehen hyvinvoinnista ja esimerkiksi menestyksestä työelämässä. Siksi laki rankaisee erolasta, joka on selvästi syyllistynyt johonkin, kun erokin on tullut. Parisuhde on rikkoutunut. Meidän pitää muistaa, että miehen avioituessa hänen tulonsa kasvavat, joten miehelle on kiistatonta taloudellista hyötyä siitä, että hänellä on nainen. Naisen tulot tilastojen mukaan taas putoavat, kun hän pariutuu. Voimakkaimmin ne pienenevät juuri avioituessa, avosuhde vähensi naisen tuloja maltillisemmin. (Pitäisi etsiä jostain tämä mielenkiintoinen sukupuolten tulovertailu johon nyt viittaan.)

Näin lainsäädäntökin tukee sitä syvällä normeissa olevaa ajatusta, että lapsi on "kolmas osapuoli" parisuhteessa, jossa naisen kuuluu hoivata miestä. Siksi mielestäni naisten, ei tuhmien eikä kilttien, kuulu missään tapauksessa lähteä mukaan sellaiseen etäisien paapomisleikkiin, jossa nainen virittää itsensä älyllisellä tavalla miellyttämään miestä. Yhtäkaikki, vaikka miestä ymmärtävä nainen esittäisi siinä miten rationaalisia perusteita tahansa, hän tekee sen miestä miellyttääkseen. Kuinka säälittävää! Eivätkö kiltit tytötkin voisi jo oppia, ettei ketään tarvitse miellyttää?

Kiltit tytöt tekevät tihutyötä lapsillemme.

Kirjoitan tästä myös Tiina Kaarelan eroperhe.netissä otsikolla Kiltit tytöt pilaavat miesten mahdollisuuden isyyteen. Siellä on tekstiäni jo kovasti kommentoitukin.

torstaina, toukokuuta 11, 2006

Tupakka torjuu raskasta äitiyttä

Hannu Vierolan kirjoittama kirja Pysy nuorena - elä kauemmin. Tyttöjen ja naisten tupakkakirja (Tietosanoma, 2006) on aivan loistava tietokirja, luulenpa että se nousee vielä Tieto-Finlandia -ehdokkaiden joukkoon.

Tämä tietopaketti on paljon tanakampi ja antoisampi kuin kansi ja kirjan nimi antavat ymmärtää. Tärkeän sisällön lanseerauksessa on mennyt jokin pieleen. Kansi punaisine sydämineen saattaa tietysti olla graafisesti tehokas ja selkeä, mutta täysin väärä nimi vie ajatukset jonnekin tyttöjen elämäntaito-oppaaseen. Kirja on paljon enemmän kuin sitä, itseasiassa hyvin tyypillinen ja perusteellinen yleistietoteos tupakoinnin vaaroista. Minusta kirjaa markkinoidaan hölmösti tietylle hyvin kapealle kohderyhmälle eli tytöille. Teoshan kertoo aivan upeasti esimerkiksi tupakkateollisuuden kieroilusta kansainvälisillä pelikentillä ja terveyden hoidosta yleensä!

Minusta terveydenhoito onkin aivan se ensimmäinen lähtökohta, kun ihminen alkaa rakentaa itsestään vahvempaa persoonaa ja energisempää toimijaa joka kantaa vastuun itsestään ja ympäristöstään. Mikään hyvän tuulen ja luoksetulevan palveluhengen seminaari työpaikalla sillöin tällöin ei lataa ihmiseen sellaista kasvun halua kuin hyvä fyysinen kunto, joka on paljolti yksinkertaisesti hyvin viritettyä kehon terveyttä. Terveet elämäntavat antavat ihmiselle voimaa ottaa kantaa ja ilmaista mielipiteensä - tavallaan terveyden vaaliminenkin politisoi ihmisen. (Olen aina ihmetellyt ihmisiä, jotka sanovat etteivät ole kiinnostuneita politiikasta, ja suhtautuvat siihen jotenkin kauhistellen. Politiikka on jotain paljon suurempaa, yleispätevämpää ja päämäärätietosempaa kuin eduskunnassa käyty vaimea paina nappia -äänestys. Politiikkaa ei ole myöskään vielä se, että äänestää valtiollisissa vaaleissa.)

Sukupuoli on naiselle paljon heikompi lähtökohta kuin miehelle. Mies saa sukupuolensa vuoksi paremman lähtöalustan. Yhteiskunnasta ei juuri löydy tilaa ja toimintaympäristöä, jossa miehen asiat on rakenteellisesti huonommin kuin naisella. Olen kyllä lukenut miesten esittämiä väitteitä missä he kohtaavat sortoa. Eräs tällainen uusi väite on, että naiset ovat väkivaltaisempia kuin yleinen keskustelu antaa ymmärtää. Excuse me. Tuolle väitteelle ei löydy mitään todisteita, vaikka asiaa lähestyttäisiin siten, että miehet jättävät ilmoittamatta naisten tekemiä pahoinpitelyitä. (En muuten käsitä miksi jättäisivät ilmoittamatta - ainakaan heidän ilmotuskynnyksensä ei voi mitenkään olla niin korkea kuin raiskatuiksi tulleilla naisilla. Raiskaukset ovat selvimmin rikoksia, joissa uhri jättää tekemättä rikosilmoituksen.) Eräs "todiste" miesten sorrosta miesten mukaan myös se, että miehet kuolevat nuorempina. No tässä voi olla vihdoinkin paljon sitä kuuluisaa biologiaa mukana - luontohan järjestää että poikia syntyy enemmän kuin naisia. Mutta Hannu Vierolan tupakkakirjassa törmäsin sellaiseen mielenkiintoiseen tietoon, että tupakointi lyhentää naisten elinikää "vain" 7-8 vuotta, miesten peräti kymmenen vuotta. Edes tupakka ei kohtele miehiä samoin kuin naisia. Mitkä kaikki miesten oman elinpiirin tekijät voimistavat tupakoinninkin vaikutukset tuollaisiksi? Ehkä syytä voidaan hakea miehistä itsestään, ei esimerkiksi naisista tai heidän tavastaan tupakoida. Naisethan näyttävät osaavat tuon homman paremmin, tehdä sen itseään paremmin säästäen.

Naisten "seksikkyyden" (voidaan tulkita myös tiettynä itsetuntoisena läsnäolemisena, viihtymisenä oman itsensä kanssa) ylläpidon ongelmana on äitiyden liittäminen kaikkeen ulkoiseen näyttävyyteen, imagoon, suorittamiseen ja henkiseen rakennustyöhön (jota muuten esimerkiksi tällainen blogin kirjoittaminen kaikkine filosofointeineen on). Naiseuden ongelma on se, että se rakentuu lähes yksinomaan äitiydelle, kun mieheys taas on jotain ihan muuta kuin isyyttä. Seksikkään naisen on siis irrotettava itsensä tietoisesti pois äitiydestä, vaikka hän äiti olisikin. Mies sen sijaan ei koskaan ole lähtökohtaisesti isä, joten hänen ei tällaista irroittautumistyötä tarvitse tehdä. Miehekkyyshän on nimenomaan kaikkea sellaista mikä on jopa pahasti ristiriidassa isyyden kanssa. Äitiys on siksi tavallaan luovuttamista, antautumista vaarattomaksi patriarkaatin osaseksi, luotettavaksi ja hiljaisesti palvelijaksi. Nainen on niin selkeästi vastuutettu lapsistaan, että hän nurkumatta uhraa voimansa ja aikansa lapsilleen - ja saman logiikan mukaan myös muuhun hoivatyöhön yhteiskunnassa.

Minusta Hannu Vierola on oivaltanut yhteiskunnan rakenteista jotain äärettömän syvällistä, kun hän on kohdistanut upean kirjansa nuorille naisille. (Mutta olen vieläkin sitä mieltä, että väärin kohdistettu, toki nuorista naisista pitää puhua, mutta näin hienoa kirjaa ei pitäisi "tuhlata" heille.) Nuorten naisten lisääntynyt tupakointi on minusta merkki siitä, että äitiyden ja naiseuden välillä on vakava ristiriita, tupakoiva nuori nainen itseasiassa kapinoi julmasti leimaamaa äitimyyttiä vastaan. Lapsille ja koko äitiydelle vaarallinen tupakka erottaa hänen siitä rumasta ja elähtäneestä tantasta, jonka ääni on vaimennettu ja jonka kaiken energian oletetaan suuntautuvan lapsiinsa.

Tupakoinnin sijaan voi valita toisen, ihan päinvastaisen tien. Mielestäni älykäs ja kehoa kuunteleva ruumiinkulttuuri, kehonhoito, auttaa naista pyristelemään irti heikentävästä ja ahdistavasta äitileimasta. Minusta on äitiys on politisoitunut sellaisten umpikonservatiivisten äänien pelikentäksi, että minä olen mielelläni julistamassa että äitiys sucks, äitiys on ihan dorkaa - vaikka lapsen vanhempana oleminen onkin ihan mukavaa.

Urheilullinen keho on seksikäs. Tarpeen on myös kaikki muu ulkonäönhoito. Seksikkyyden vaaliminen saattaa olla feministisenä teemana itseasiassa moniulotteisempi kuin tullaan ajatelleeksi. Ensinnäkin, naisten ei pidä määritellä seksikkyyttä ei enää miehen katseen kautta, vaan yleisöä voidaan ajatella sukupuolettomana. Naisen seksikkyys naisen silmin on minusta urheilullisuutta ja elinvoimaa - jota se on varmasti lopulta myös miehen katsetta ajateltuna. Seksikkyyden määritelmää on pyrittävä itse rakentamaan ja laajentamaan. Vielä nykyisinkin naisen seksikkyydelle on varattu iso tila alueella, jossa nainen on avuton, tyhmä (=blondi), hänellä ei ole voimaa eikä lihaksia. Me ihmiset olemme avuttomia jo ihan luonnostaan, minusta sitä ei tarvitse enää erikseen korostaa.

Olen alkanut koko ajan enemmän arvostaa Lenita Airistoa, joka ajattelijana jää kieltämättä varsin pinnalliseksi (hänen kirjansakin ovat pääosin melko onnettomia tekeleitä, sellainen asiaan porautuminen ja asioiden uudelleen jäsentäminen puuttuvat), mutta hän on eräs eniten ihailemiani naisia. Aivan ansiosta. Hän on laajentanut seksikkyyden käsitettä hyvin hedelmällisesti, hän on Suomessa ehkä tärkein "seksikkyyden" muokkaaja ja termin aukaisija. Hän ei varmastikaan ole kovin urheilullinen, mutta äärettömän huoliteltu ja tyylikäs aina. Hyvä ulkonäkö antaa tilaa upealle esiintymiselle ja vankalle itsetunnolle. Lenita on tämän maan räväkimpiä mielipiteiden laukojia, vaikka selvästi edustaakin hillittyä ja charmanttia porvaristoa. Lenitan seksikkyys ei ole ruumiinosien paljastelua, vaan sitä purevaa havainnointikykyä ja ryhdikkäänä mielipiteiden takana seisomista. (Luonnollista on, että tämän vuoksi pidän seksikkäänä Pentti Linkolaa ja Hannu Taanilaa - ja Taanila on muuten Lenitan vanha läppä- ja väittelykumppani.)

Tyttöjen tupakointi vähenee parhaiten siten, että naiset saavat laajemman henkisen liikkumatilan. Lenita Airistokin on näyttämässä siinä tytöille tietä. Äitiyden myytit, jotka kahlitsevat naisen, on yksinkertaisesti kitkettävä ja kärrättävä kottikärryllä kompostiin. Nainen ei voi hyvin näiden myyttien rehottaessa ja niiden kestolannoituksen jatkuessa.

maanantaina, toukokuuta 08, 2006

Naiset pitävät miehet sukupuolensa vankilassa

Eroperheiden ongelmia tarkasteltaessa keskustelua sävyttää vahvasti kulttuuriset syvärakenteet, eli kaikkialla muuallakin elämässämme toteuttamamme normit ja siten meille syötetyt uskomukset.

Aivan käsittämättömäksi keskustelu menee silloin, kun sukupuolirakenteet pöydälle nostavaa aletaan syyttää sukupuolifanaatikoksi ja niihin jumiutuneeksi, vaikka nimenomaan tiedostamattomien itsestäänselvyyksien eli normien toteuttajat ovat juuri niitä sukupuoleensa ja sukupuolittuneeseen kulttuuriin liimautuneita. Siksi väitän, että nimenomaa isiä puolustavat naiset ovat täysin sukupuolinormien hallitsemia ja siten propagoivat kaikkialla sukupuolittuneisuuden puolesta.

Sukupuoliroolit tiedostava taas haluaa laimentaa rooleja ja vapautua niistä. Kuten vaikkapa feministit. Sukupuoli ei saa vankila kenellekään, ei isille eikä miehillekään.

On hämmentävää, kuinka vankasti esimerkiksi sukupuolirooleihin liittyvät luutumat hallitsevat ajatteluamme. Olemme niin sokeutuneita näille arjen itsestäänselvyyksille, että luutumat esiin nostava kriitikko halutaan ampua heti alas esimerkiksi siksi, että kriitikko tulee "sorsineeksi" miessukupuolta. Naiset ovat ällistyttävän hanakoita puolustamaan miesten oikeutta toimia kuten he tähänkin saakka normien mukaan toimivat. Naiset ovat niin täydellisesti omaksuneet kannattelijan ja tunneilmaston rakentajan roolin, että he eivät näe mitä ja ketä he siinä palvelevat. Naisten mielestä miesten arvosteleminen on yksinkertaisesti väärin kohdistettua kritiikkiä. Yhä vieläkin löytyy naisia, jotka eivät kunnolla tunnusta esimerkiksi sukupuolten välisiä palkkaeroja, naisten vaikeuksia edetä urallaan työelämässä tai naisten vaikeuksia kaikesta vanhemmuudesta vastuussaolevana.

Minä olen sitä mieltä, että vanhustenhoito on Suomessa päästetty rappeutumaan siksi, koska vanhusten hoivaamisen katsotaan kuuluvan yksinomaan naisille. Ja vieläpä siten, että oikea ja kunnon nainen tekee se kotioloissa, esimerkiksi pikkuisen omaishoitotuen avulla. Naisten työt ovat yksinkertaisesti niin huonosti arvostettuja, että nimenomaan naishoivaajien vuoksi vanhukset märkänevät vaippoihin. Jännittävää on, että naisten töitä aliarvostavat samalla lailla niin miehet kuin NAISETKIN. Vanhustenhuolto on esimerkki siitä miten käy kun itsestäänselvyyksiä (vahingollisia normeja) ei tarkastella kriittisesti ja miten naiset itsekin ovat olleet tosiasiassa laulamassa juuri niitä lauluja, joita valtaeliitti (miehet) meille kulttuurin syvärakenteissa opettavat.

Eroperheitä koskevassa keskustelussa tökkää silmään sellainen lähtökohta, että naiset kyllä puhuvat isän tärkeydestä perheessä, mutta oikeasti lasten isättömyyttä ei olla sitten enää halukkaita tunnustamaan. Sehän olisi jotenkin julmaa miehiä kohtaan, viis siitä että itse isättömyys on julmaa lapsia kohtaan. Minusta on nähtävissä, että naiset jopa pehmentelevät miesten (isien) virheitä ja vinoutunutta isäkulttuuria, ja siten selittävät todellisuutta ihan toiseksi kuin oikeasti on. Isien virheet ovat naisille siis tabu. Kun tabuja ruokitaan ja viljellään, on varmaa että yksikään peili ei voi enää heijastaa tällaista todellisuutta, vaan se on ainoastaan miesten virheiden pehmentelyyn rakennettu konstruktio, oma maailmansa, joka ei kohtaa elämämme realiteetteja. Jaksan aina ihmetellä suuresti sitä, että naiset koettavat kääntää miesten virheet ikäänkuin naisten ja peräti lasten virheiksi.

Olen ennenkin moittinut tällaisesta selittelystä Yksinhuoltajien ja yhteishuoltajien liiton puheenjohtajaa Bodil Rosengreniä ja moitin nyt tässäkin. Rosengrenin vika on melkein täydellinen sokeus yhteiskunnallisten rakenteiden edessä. Ei todellakaan riitä, että tuntee papukaijamaisesti lakipykälät, vaan on nähtävä miten lakipykälät ovat syntyneet. Eroperheiden hylkiöt eli isät ja heidän lapsensa eivät halunne kuulla Rosengrenin suusta mitä laki sanoo, se tieto löytyy kaikkialta muualtakin. Sen sijaan lapsettomat isät ja isättömät lapset tahtoisivat kuulla mistä kaikki nämä ongelmat johtuvat.

Pintarakenteita eli vaikkapa lain kirjainta tutkiva ei pysty tarjoamaan muuta kuin kehäpäätelmiä - ja niitähän ei huolita edes approbatur-tasoisiin opinnäytteisiin.

lauantaina, toukokuuta 06, 2006

Panu purkaa traumojaan feminismiin

Panu hei, terve taas, tervehdin sinua nyt tässä heti alkuun, sillä uskon että nimenomaan sinä saat suloista tyydytystä siksi että ruodin tässä feminismin
vastaisuuttasi. Mikään kapina kun ei elä ja hengitä, jos se ei saa aika ajoin käyttövoimakseen kritiikkiä ja vastalauseita. Minä esitän niitä nyt tässä sinulle.

Panun raivo feministejä vastaan muistuttaa jo salaista ihailua.

Panu on muuten ollut jo pitkään tämän blogini linkkilistassa. Panu on sittemmin koonnut feminismin vastaiset tekstinsä kätevästi samaan paikkaan.

Miksi naiset eivät saa kirjoittaa samalla tavalla, liioittelevaan ja samalla kuolemanvakavaan tyyliin kuin Panu blogissaan? Hän survaisee ja runttaa alatyyliä lähennellen feminismiä, joka on hänestä vaaraksi ihmiskunnan älylliselle kehitykselle. Tai ainakin yleiselle järjestykselle, siihen mikä vallitsee juuri tällä hetkellä. Tämä ns. yleinen järjestys on tietysti vain silmänräpäys koko maailmanhistoriaa tarkasteltaessa, mutta joidenkin mielestä nykyiset vallitsevat normit ja toimintamallit pitää säilyttää muuttumattomina ja siksi niistä pitää rakentaa jäykkiä uskomusmalleja, jotka jäykkyydessään tietysti muuttuvat helposti myös tabuiksi.

Minä vastaan, että siksi koska äkäisenä puhisevan naisen mielipiteitä pidetään vain silkkana perusteettomana tunnereaktiona; alakynnessä olevan naisen heikkouteen ei kannata paneutua, hänhän ilmaisee vain turhautumistaan. Ja sehän ei miesten mielestä mitään uutta ole. Panu voi sen sijaan kirjoittaa tunnesekamelskaansa ilman, että hänen tarvitsee pelätä tulevansa leimatuksi "turhautuneeksi nalkuttajaksi".

Panun maalailevat tekstit ovat hiukan hankalia lukea ja siten omaksua, koska kirjoittaja on paisuttanut ne ylenmääräisellä kuohunnalla. Hän kuvailee ja värittää arvostelun kohteitaan adjektiivein, mutta ei onnistu tärkeimmässä eli perustelemisessa. Jos kerran feminismi on niin vaarallista ja rappeuttavaa kuin Panu väittää, niin miksi emme saa siitä järjellisiä perusteita? Ei riitä, että hän pitää ilmiötä pelottavana.

Nainen ei voisi kirjoittaa samaan tyyliin kuin Panu, huohottaen ja uhmaikäisesti jalkaa maahan polkien. Ensinnäkin, naisen on ruodittava patriarkaattia järjellisesti, sillä se ympäröi meidät niin täydellisesti että ensin on saatava silmät auki eli on aloitettava tiedostaminen. Minä en voi mitään sille, että miehet eivät tarvitse miesasialiikettä (eihän sellaista todellakaan ole), koska miehet ovat saaneet hoidettua asiansa kätevästi yleisen normiston avulla. Mies on ihmisen standardi ja vain nainen on sukupuoli. Mies on itseasiassa neutraali sukupuoli, vain naiselle sukupuolella on merkitystä. Onko sinulla Panu jäänyt tämä asia ymmärtämättä?

Sukupuolittuneisiin rakenteisiin ihminen joutuu jo lapsuuden kodissaan. Vanhemmuus jos mikä on äärimmäisen sukupuolittunutta. Siksi muun yhteiskunnan jakautuneisuus ei enää tunnukaan niin dramaattiselta, lapsuuden kokemusten jälkeen. Vanhemmuus on jopa niin sukupuolittunutta, että äidin hommia tekevä mies voidaan helposti katsoa "naiseksi" ja hän voi itse nauraen vitsailla, että minä olen tällainen "pyykkäri-Reetta". (Minä muuten edustan näkemystä, jonka mukaan tasa-arvon perusta ei piile kotitöiden jakamisessa, vaan jossain suuremmassa ja yleisemmässä, tietyssä halussa kantaa VASTUUTA esimerkiksi kodin ilmapiiristä ja lapsista. Kotitöiden jakaminen ei ole minusta mikään iso ongelma.)

Panun feminismin vastaisissa teksteissä on ehkä kaikkein merkittävin ero naisten teksteihin verrattuna se, että hän kokee ikäänkuin itsestäänselvänä, että hänellä on oikeus puhua tyylittömästi, tuhmasti, rumasti ja heikkouksia liioitellen naisista. Hän on varannut naisen roolia varten hyvin pienen liikkumatilan, ja siihen oikeiden ja kunnollisten naisten pitäisi ahtautua.

Panu on selvästi kontrollifriikki. Hän haluaa ihmisen liikkumista rajoittamalla turvata oman tilansa, vaikka eihän tuo oman vapauden rakentaminen noin mene. Päinvastoin: mitä enemmän annat tilaa toiselle, sitä voimakkaammaksi hän tulee ja sitä enemmän sinä itse saat tilaa tulla ja mennä. Vapaus ei todellakaan ole nollasummapeliä, kuten Panu luulee.

Minusta sinun Panu pitäisi miettiä millainen henkinen ilmasto sinun lapsuuden kodissasi oli. Puuttuiko sinulta isä, tavalla tai toisella, vai oliko äitisi se jota jouduttiin etsimään? Tunnustan, etten ole hirveästi perehtynyt Panun aivoituksiin - toivoisin hänen kirjoituksiltaan parempaa luettavuutta (selkeyttä ja järkiperusteluja teksteissä esiintyvän kohonneen verenpaineen tilalle) - mutta kallistun väittämään että hän ei ole saanut turvaa äidiltään. Panun vanhempien välisessä suhteessa on hyvin todennäköisesti vallinnut myös hyvin vinoutunut valtatasapaino, jossa ainakin toinen vanhemmista on koko ajan "lujittanut" omaa arvoaan ja asemaansa puolisoaan polkemalla.

Minusta Panun sylkee hämmentävän emotionaalisesti naisten päälle teksteissään. Siihen ei voi olla mitään kovin objektiivista yhteiskunnallista syytä (vika siis ei ole esimerkiksi feminismissä), joten Panu prosessoi kirjoituksissaan omaa elämäänsä. Eli toisin sanoen, hänen feminismin vastaiset julistuksensa ovat näköalapaikkoja hänen henkilöhistoriaansa ja traumoihinsa. Nyt psykoanalyytikot hommiin!

Panun aivoitukset ovat hiukan voimattomia tuossa tunnemylläkässään. Ne edustavat niin suurta sisäistä (Panun sisäistä) myrskyä, että kirjoitusten huutomerkit eivät pysty puhaltamaan voimaa enää lukijaan päin. Panun tekstit ruhjovat vain häntä itseään. Näkökulmaa kannattaisi joskus vaihtaa, sillä objektiivisuus voi olla hyvin parantava prosessi. Miksi latoa omat traumansa toisten silmille (ja siten tavallaan toisten kannettavaksi), jos ei itse välitä mitenkään tehdä työtä niistä vapautumiseksi?

Traumat ovat valtava voima, joka liikuttaa ihmistä ja pitää häntä puristavassa otteessaan. Onneksi trauman kourissa sinnittelevän ihmisen käyttövoima on kanssaihmisten helppo tunnistaa. Ja on pakkokin, jottei vuoropuheluun lähtevä joudu hyväksikäytetyksi terapeuttina.

Kaikista paskinta on, että tuo heikkouksiesi paljastaminen, mitä sinä Panu harrastat feminismin vastaisuuteen verhoten, herättää joissakin naisissa halun auttaa ja hoivata. Mutta sekin on kulttuurin kautta opittu toimintamalli, ei välttämättä täysin ja kokonaan biologiaa. Onneksi me feministit taistelemme juuri tuollaista normatiivista sukupuolen hyväksikäyttöä vastaan.



perjantaina, toukokuuta 05, 2006

Lisää sensuuria maailmaan!

Iltalehden vastaava päätoimittaja Kari Kivelä ja Tampereen yliopiston tiedotusopin professori Erkki Karvonen väittelivät radion "Napit vastakkain" -ohjelmassa, joka mielestäni kiinnostavinta tarjontaa radiossa. Taitaa tulla Ylen ykköskanavalla.

Olin ällistynyt kuinka hyvin Kivelä esitti asiansa. Olin kaikessa hänen kanssaan samaa mieltä. Aiheena olivat lööpit ja niiden vahingollisuus ja median sensaationhakuisuus ja viihteellistyminen. Sydämeni lämpeni suorastaan helläksi, kun Kivelä selvitti miksi poliitikkojen sairauksista ja avioeroista kannattaa kertoa. Siksi, että niistä puhuminen oikeasti tarjoaa tietoa ja ajattelunaihetta lukijalle näistä vaikeista asioista. Olen samaa mieltä. Viihteellistyminen ei ole lainkaan paha juttu, sillä mielestäni viihteelliset henkilöjutut innostavat ihmisiä ottamaan asioista selvää - miksi pitäisi aina ajatella niin päin, että viihde sumentaa ajattelun? Minusta tällaisessa yhteiskunnassa, jossa koulutustaso on korkea, pitää voida luottaa siihen että ihmiset rakastavat tietoa ja osaavat itse rakentaa tiedollisia rakennelmia todellisuuden hahmottamiseksi. (Eihän se näin kyllä ole, vielä, sivistyksen tässä vaiheessa, mutta tuollainen tiedollinen ja älyllinen autonomia on vielä tulossa joskus, varmasti!)

Samaan aikaan kun ihailin Kari Kivelää, hämmästelin Erkki Karvosen banaaleja ajatuksia esimerkiksi lööppien vahingollisuudesta. Minusta lapsiasiavaltuutettu Maria Kaisa Aula on noussut julkiseen keskusteluun lasten kannalta erään täysin triviaalin asian vetämänä. Hän ehdotti, että lööpit voitaisiin poistaa joiltakin kauppojen kassoilta, joten lapsiperheet voisivat kulkea näiden lööpittömien kassojen kautta. Höh, mikäs siinä, kyllä lööppijulistetelineet on helppo poistaa kassalta, mutta aivan samat julisteet toivottavat jo kaupan tuulikaapissa ja lehtikioskien ikkunoissa ihmiset tervetulleeksi. Lööpittömyys on minusta lähinnä sensurointia. Laiskat vanhemmat eivät viitsi suojella lastaan juttelemalla heille, kertomalla heille mitä lööpissä tarkoitetaan ja siten he jättävät kertomatta millainen maailma on. Lööppisensuuri vapauttaa vanhemmat siitä tärkeästä tehtävästä, joka heillä on lapsen tiedollisen kehityksen turvaajana. Vanhempien täytyy jäsentää lapsille maailmaa, tapahtui siellä sitten mitä tahansa. Kyllä aikuisen pitää osata puhua lapsen kielellä rumistakin asioista.

Olen peräti ihmeissäni, että minkä tasoisia hankkeita Maria Kaisa Aulalta voidaan odottaa, jos hän ottaa keskusteluun näin joutavan jutun. Kyllä lasten elämä on oikeasti paljon tätä vaikeampaa, siinä on lööpeillä aivan naurettavan pieni rooli.

Kuulin radio Keski-Suomesta kahden keuruulaisen nuoren naisen, Millan ja Matleenan, haastattelun, jossa he kertoivat muistaakseni toimittaja Arvo Vuorelalle (kotoisin Sallasta) nimien keräyksestään. He vastustavat tv:n huonoja eli lähinnä kai väkivaltaisia lastenohjelmia. (Lastenasialla.net)

Voihan tohtori sykerö, maija mehiläinen vieköön! En kertakaikkiaan halua elää maailmassa, jossa jokin lautakunta valitsee puolestani ohjelmia lapsille katsottavaksi. Dvd-soitinkin on kodeissa jo niin yleinen, että ei luulisi yhdessäkään hysteerisessä kodissa olevan vaikea tarjota lapsille sopivaa katsottavaa. Sitä paitsi, kesän ollessa tässä vaiheessa, lapset eivät seuraavien neljän kuukauden aikana edes katso tv:tä. No, nuo olivat helvetin huonoja perusteluja minulta, mutta tarkoitan sitä, että lastenohjelmiakaan ei voi jaotella suotaviin ja epäkelpoihin. On vain kulttuurisin normein hyvää ja huonoa laatua, jaottelua ei pidä koskaan tehdä sopivan ja kelvottoman kategorioihin. Kaikessa "huonossa" on siemen johonkin, ja tämä on oleellista. Todellisuuden jäsentäminen vaatii sitä, että todellisuutta on voitava tarkastella realistisesti. Vain siten lapsetkin voivat oppia käsittelemään maailmassa vallitsevia ongelmia. Aikuisten tehtävä on jäsentää maailmaa lapsilleen, ei sensuroida sitä lapsiltaan.

Perkele. Nyt mä kyllä menen ja tinttaan jotakin niin, että tähdet pyörivät silmissä...

Suorastaan aggressioita nostattavaa on ollut seurata, kuinka lällysti tiedotusvälineet ovat käsitelleet lastenohjelmista koottua adressia. Ääh. Toimittajat on hymistellen kehuneet tyttöjä hyvästä työstä, vaikka media ei ole ollenkaan pysähtynyt miettimään minkä takia he nimilistaa kiittelevät.

Sitä paitsi, en ole vielä nähnyt yhtään huonoa (liian väkivaltaista) lastenohjelmaa. Missä ne ovat? Itseasiassa eräs aivan ehdoton suosikkini on lastenohjelma, Addams Family. Ooh, mä rakastan sitä kummitusperhettä, joka tekee koko ajan hirveyksiä...