keskiviikkona, toukokuuta 24, 2006

Eroperheiden kehittymätön solidaarisuus

Eroperheiden asemaa koskevassa keskustelussa ja aivan erityisesti eroperheiden omassa, erovanhempien keskinäisessä keskustelussa eroperhe.netissä voi nähdä vanhanaikaisia, juoksuhautamaisia asenteita.

Syvältä itse lapioidun juoksuhaudan pohjalta ammutaan vihollista eli lapsen toista vanhempaa ja kaikkia enimmäkseen kuviteltuja uhkia. Eivät erovanhemmat silti hulluja ole, he ovat rakenteiden uhreja. Suomalaista lainsäädäntöä ei ole viritetty palvelemaan tervettä, aikuismaista ja vastuunottavaa erovanhemmuutta varten, vaan se tukee ja itse käynnistää vanhempien välisiä riitoja.

Silti on aina yhtä hämmästyttävää, että eroperheiden asiantuntijat eli itse erovanhemmat ovat niin jumiutuneet ulkoa opittuun vanhemmuuden malliin, joka kumpuaa ydinperheihanteesta. Tällainen jumiutuneisuus tulee hyvin esiin esimerkiksi eroperhe.netin foorumilla. Ideaali ei toteudu puhtaana edes ydinperheissä, vaan niissäkin se saa oman raihnaisen tai vähintäänkin yksilöllisen muotonsa, joten miten ihanne voi sitten yhä ohjata eroperheiden elämää? Psykologiassa pidetään ulkoa päin ohjautumista (sitä ettei kyseenalaisteta normeja ja lakeja) kypsymättömyytenä, joka ei kuulu aikuisuuteen ja on ristiriidassa ihmisen itsenäisyyden kanssa. Psykologisen perusperiaatteen mukaan aikuinen ihminen osaa itse motivoida itsensä, jolloin puhutaan sisäisestä ohjautumisesta, sisäisestä kontrollista.

Ja aivan kaikista hämmästyttävintä on, etteivät erovanhempien mielipiteet edusta mitään nerokasta edistyksellisyyttä ja järjestelmän kritiikkiä. Näyttää siltä, että erovanhemmille sopii oikein hyvin nykyinen malli järjestellä lasten elatusta, huoltajuutta ja asumista, vaikka huoltosopimukset ovat suurin yksittäinen tekijä joka tekee suomalaisista lapsista puoliorpoja. He menettävät isänsä. Lapset ovat paremmassa asemassa silloin, kun äiti ryhtyy etävanhemmaksi, sillä nainen pysyy edelleen silloin lapsen elämässä mukana, vaikka nainen yhä edelleen leimataankin etävanhemmuuden takia huonoksi äidiksi. Silti se ei estä naista kantamasta vastuutaan (vrt. esim. Kirsi Nousiainen: Lapsistaan erillään asuvat äidit, SoPhi, 2004) - vaikka naisen kärsimyksiä voidaan hyvin verrata etäisän kärsimyksiin, itseasiassa naisen kärsimykset ovat yhteiskunnan asenteiden vuoksi paljon isommat etävanhempana kuin etävanhemmaksi ryhtyvän miehen.

Tätä vaan ei sanota ääneen, sillä nykyisessä eroperhekeskustelun ortodoksiassa korostetaan aina sitä, kuinka isät kärsivät etävanhemman roolissa.

Pelkästään jo erovanhemmuuden diskurssit, puhetavat, ovat pahasti viturallaan, tästähän olen kirjoittanut viime päivinä paljonkin. Diskursseista ja niiden motiiveista ja siten myös päämääristä paljastuu, kenen ehdoilla tyypillisiä erovanhemmuuden keskusteluja käydään. Etäisä on korotettu johonkin ihmeelliseen erityisasemaan, aivan kuin kärsiville etäisille pitäisi rakentaa aivan oma vanhemmuutensa. Jippii, vihdoinkin näin arkaaisessa, pölyttyneessä asiassa kuin vanhemmuus jonka luut lepäävät syvällä jähmeästi muuttuvien sukupuoliroolien haudassa, on kehitetty jotain "edistyksellistä": etäisät kärsivät, koska heiltä on viety lapset pois. Joo, tämäpä auttaa paljon näitä lapsia, kyllähän se nähdään elatusapujen suuruudesta ja lasten ja isien vuorovaikutuksen määrästä.

Erovanhempien, niin eronneiden parien kuin kaikkien erovanhempien iso ongelma on puuduttavan vanhankantainen tapa ajatella asioita. Tulemme taas myös näin puhetapoihin, diskursseihin. Sosiologian ranskalaisen klassikkoa
Émile Durkheimia (1858-1917) soveltaen ja suomalaista Erik Allardtia mukaillen voitaisiin puhua ALHAISESTA SOLIDAARISUUDESTA. Se on tila, jossa palkintojen jakautuminen koetaan epäoikeudenmukaiseksi. Voimakkaat ristiriidat ovat tavallisia. Taustatekijät ovat eroperheistä hyvin tuttuja eli suuri työnjaon aste (mm. se että 90 prosenttia lähivanhemmista on naisia) ja toisaalta myös yhdenmukaisuuden paine on suuri (esimerkkinä tästä vaikkapa erittäin pahasti sukupuolirooleihin luutunut työnjako).

Allardtin alhainen solidaarisuus on mielestäni läheistä sukua Durkeimin MEKAANISELLE SOLIDAARISUUDELLE, joka on tyypillistä etenkin alkukantaisille, eriytymättömille yhteisöille. Se vallitsee yhteisöissä, joissa useammat tekijät yhdistävät kuin erottavat ihmisiä. Yksilöllisyyden idea on korkeintaan idullaan, ja yhteisön jäsenten ajattelu ja toiminta on samantapaista. (Kimmo Saaristo & Kimmo Jokinen: Sosiologia WSOY 2004) Niinpä. Ongelmia ei erityisesti lähdetä analysoimaan eikä syitä vaikeuksiin välitetä etsiä.

Allardtin kaavion kehittynein ja paras aste on Durkheimin esittämä ORGAANINEN SOLIDAARISUUS. Se on luonteenomaista modernille, jossa ihmiset eivät ajattele itseään pelkästään yhteisön jäseninä, vaan myös yksilöinä. Tällaisessa tilassa vallitsee suuri - yllätys, yllätys - kaikesta huolimatta suuri ennustettavuus, koska on olemassa sopimuksia, paljon sosiaalista vaihtoa ja suvaitsevaisuutta. (emt.)

Eräs tyypillisiä nyky-yhteiskunnan illuusioitahan on, että me asetamme itsemme yksilön asemaan, aivan kuin meillä olisi riittävät voimat rimpuilla rakenteista irti. Eroperhe.netin foorumilla tällaisen fantasian elättämisestä juoruaa vaikkapa kilttien empaatikkotyttöjen vaatimukset, että etäisiä ei sitten saa kiusata, heidän kärsimyksiään lapsistaan erillään elävinä isinä pitää ymmärtää. Tämä kilttien tyttöjen empatia kertoo vain siitä, että heidän mukaansa vanhemmuuden perusrakenteissa ei ole mitään vialla, on vain hirvittävän iso lauma kärsiviä isiä. Kärsivät etäisät ovat samanlaisia hoivattavia yksilöitä kuin on vaikkapa Matti Nykänen keltaiselle lehdistölle. Samankaltaista harhaista yliyksilöllistymistä on myös se, että ei nähdä totaaliyksinhuoltajien aseman ongelmia, vaan pidetään niitä tosiaan vain kunkin yksinhuoltajan omina ongelmina. (Tätä käsittelin kirjoittaessani aiheesta "eliittiäidit sulkevat paariaäitien suut.)

Minun mielestäni lasten huoltosopimukset ovat meillä jääneet välttämättömyyden sanelemiksi, jotka solmitaan vanhanaikaisten (sukupuoli-)rakenteiden perustalle ja tällaista sukupuolista jäykkyyttä pönkittäen. Orgaaninen solidaarisuus elää liberaalissa ympäristössä, jossa esimerkiksi viestinä on avointa.

Kirjoitan aiheesta myös eroperhe.netissä otsikolla Jämähtäneisyys ja arkaaisuus pilaavat erovanhempien solidaarisuuden.

3 kommenttia:

Tiina Kaarela kirjoitti...

Nyt hyökkäät minusta asiattoman jyrkästi eroperhe.netin keskustelufoorumin kimppuun. Käsittelet muutaman foorumin jäsenen kirjoituksia ikäänkuin ne heijastaisivat kaikkien rekisteröityneiden mielipiteitä.

Solidaarisuutta ei synny ainakaan tällä tavalla...

Panu kirjoitti...

Hienoa! Rääkyvät fanaatikot käyvät lopulta murhanhimoissaan toistensa kurkkuun. Tätä päivää olen odottanut. Tapelkaa, tytöt, saatte tupakkaa!

Bodde kirjoitti...

Huvittavinta tässä on että itse puolustat henkeen ja vereen vanhanaikaisia asenteita ja rakenteita. Isän pitää palvella nöyrästi äitiä myös eron jälkeen, auttaa lastenhoidossa ja kantaa äidille rahaa kotiin. Jos joku lähtee ajamaan itsenäistä ja vahvaa erovanhemmuutta niin koet sen uhkana.

Maailma on tosiaan muuttunut ja sen takia pitää muuttaa myös näitä rakenteita ja asenteita jotka ovat esteenä hyvälle erovanhemmuudelle.