tiistaina, toukokuuta 23, 2006

Sokea Maarit Tastula

Kirjoitin jo aiemmin diskurssin vaikutuksesta keskustelun lopputulokseen, eli kuinka puhetapa ja sen luoma puheympäristö muokkaavat ongelman käsittelyä. Diskurssi vaikuttaa rankasti siihen, millaisiin ongelman ratkaisuihin päädytään.

Ihmisten sokeus omalle puhetavalleen on mielenkiintoinen asia. Pohdiskelija on oppinut luottamaan johonkin kehykseen, jota hän aina toistaa puhuessaan siten, että hän liikkuu aina vain tässä oppimassaan tilassa, eikä koskaan ponnistele aitojen yli.

Tv-toimittaja Maarit Tastula on mielestäni hyvä esimerkki hölmöstä hyväntahtoisuudesta, sellaisesta sokeudesta, jossa puhuja itse luulee olevansa kovinkin edistyksellinen, mutta tosiasiassa vain pönkittää vanhoja kangistuneita malleja. Minua on Tastulan Punainen lanka -ohjelmaa katsoessani häirinnyt aina se, että hän näkee vanhemmuuden aina ÄITIYTENÄ - väittipä Tastula asiaa tivatessa sitten mitä tahansa. Olen television ääressä istuessani pitänyt oikein kirjanpitoa siitä, kuinka monta kertaa vanhemmuudesta puhuttaessa haastatteluissa käytetään sanaa äiti ja montako kertaa uskalletaan ottaa myös isä-termi käyttöön. Eräässäkin haastattelussa tulos oli noin 50-2, äidittelyä tehtiin jokaisen asian yhteydessä, kun taas isä unohdettiin lähes tyystin. Ja aihe ei liittynyt suoraan äitiyteen, vaan Punaisen langan tyyliin johonkin traumasta tai vaikuttavista elämänkokemuksista selviämiseen. Minusta Tastula on kaikessa vähäeleisyydessään tärkeimpiä äitimyytin rakentajia Suomessa - vaikka hän julistaakin uusimman Anna-lehden (18.5.2006, 20/2006) kantta myöten, että hän ei halua kannatella moista myyttiä.

Tastulan manifestointi paljastaa minusta hyvin selvästi sen, kuinka syvällä yhteiskunnan rakenteissa nämä perheeseen liittyvät sukupuoliroolit ovat ja kuinka äitimyytti on yhä voimissaan. Jopa Maarit Tastulan kaltaiset, työkseen tiedostamista ja havainnointia tekevät yhteiskunnallisen keskustelun johtohahmot ovat sokeita äitiyden rooliin liitetyille vaatimuksille. Naisten itsensäkin on todella vaikea tehdä pesäero kahden eri käsitteen eli naiseuden ja äitiyden välillä. Tastulan tekemiä haastatteluja seuratessani ja hänestä tehtyjä lehtijuttuja lukiessani törmään aina siihen, että hän sekoittaa nämä käsitteet.

Siksi ei yllätys, että Tastula sotkee keskenään myös käsitteet äitiys ja vanhemmuus. Minusta se, että hän ei kykene näkemään ja tekemään eroja tällaisten peruskäsitteiden välillä vaikeuttaa melkoisesti hänen tekemiensä tv-haastatteluidensa seuraamista. Tastulalle tosiasiallinen, oikea vanhempi on aina äiti.

Yhtä hämmästyttävää kuin on Tastulan sotkeutuminen termeihin, on se että ydinperhe- ja eroperhediskursseissakin terminologia on homologista, termit ovat siis täysin ydinperheideologian mukaisia. Eroperhediskurssi on toki toisenlaista kuin ydinperheestä puhuttaessa, mutta keskustelu eroperheestä käydään aina ydinperheihanteen varjossa. Eroperhe on siis epäonnistunut ydinperhe. Tällainen ajattelumalli johtaa oitis tietysti siihen, että aletaan suoraan tai piiloisesti etsiä syyllisiä: miksi perhe hajosi.

Koska sukupuolirakenteita ja äitimyyttiä on niin kamalan vaikea tunnistaa, syyllisyyttä ei osata etsiä rakenteista, vaan syyllisyys henkilöidään. Niin, arvatkaapa kumpi on todennäköisempi syyllinen, se joka tekee perheen työt (äiti) vai se joka voi piiloutua rooliinsa sivummalle (isä). Nyt pitää muistaa se vanha viisaus, että se joka ei yritä ja tee töitä, ei voi myöskään tehdä virheitä. Niinpä on ihan loogista, että eroista syyllistetään nainen, äiti, ja oikeastaan lopulta lapset, jotka ovat olleet naiselle esteenä omistautua täysipainoisesti miehen henkiseen (ja sosiaaliseen ja fyysiseen) tukemiseen. Ei siis ihme, että lainsäädäntö rankaisee vanhempien eroista nimenomaan lapsia, jotka jäävät elämään surkeilla elatustuilla eivätkä tapaa toista vanhempaansa, etähuoltajaa, juuri koskaan.

Eroperheistä käytävässä keskustelussa itse diskurssi on mielestäni ihan pahin uhka, joka väijyy erolasten yllä. Eroperheiden ja -lasten aseman parantamistyössä eräs hirveimpiä virheitä on se, että nykyään on erittäin hyväksyttyä ja muodikasta puhua isästä uhrina. Mies on uhri, koska hän joutuu etäisän asemaan, ja tässä etäisän asemassa häneltä riistetään vanhemmuus. Minä sanon, että joka ainoa väite tuossa edellisessä virkkeessä on väärin ja ainoastaan sokean miehen marttyyriyttä rakentavan diskurssin tuottamaa.

Olen ennenkin kirjoittanut tästä asiasta, että minusta marttyyrimies-diskurssi on ollut hyvin hallitseva esimerkiksi eroperhe.netissä, jossa Yksinhuoltajien ja yhteishuoltajien liitossa aktiivisesti toimivat kuuluvat sanankäyttäjät ja yhdistyksen keulahahmot itse viljelevät tällaista marttyyri-ideologiaa. Minusta miehen marttyyriys on luokattoman kehno johtopäätös, se perustuu erittäin pinnalliselle analyysille, täydelliselle älylliselle laiskuudelle ja silkalle miellyttämisen halulle. Tokihan moinen marttyyridiskurssi jotain palvelee, kyllä noin pinnalliseen ajattelutapaan tyytyvät jostain palkkion saavat - koska ainakaan älyllistä palkintoa he eivät voi kokea saavansa.

Suomessa on aina ollut ongelmana auktoriteettiusko. Heikommat haluavat mielistellä valtaa. Etäisän marttyyriyttä rakentavan diskurssin käyttäjät tunnistavat itsensä heikoiksi sukupuolensa takia, äiteinä, ja asettuvat tukemaan miehen valtaa empaattisella puheella "etäisät kärsivät, koska heiltä riistetään vanhemmuus". Samaan aikaan, kun he näin myöntävät että rakenteet rankasti sortavat etäisiä, he vaativat että äitien pitää jo yksilöinä osata älytä ja tiedostaa etäisien kärsimys. Olen aina ollut sitä mieltä, että rakenteet eli äitimyytti ja sukupuoliroolit ja niihin perustuva lainsäädäntö ovat rakenteellisesti rakentamassa vähään tyytyvää sankariäitiä, joka jatkuvasti tyytyy vaatimattomiin oloihin ja uhrautuu kuin talvisodan etulinjassa.

Äitiydessä kun on hyvin vähän biologiaa ja välttämättömyyden asettamia ehtoja. Äitiys rakentuu konstruktiivisesti, me itse luomme sitä joka päivä puheessamme, äitiys on siis kulttuurin ja hyvin vahvasti diskurssien tuote.

Eroperheissä äitimyytti näkyy paljaimmillaan, koska lähivanhemmista noin 90 pronsenttia on naisia, ja heistä suurin osa hoitaa ja kasvattaa lapset käytännössä aina yksin.


2 kommenttia:

Panu kirjoitti...

Ihmisten sokeus omalle puhetavalleen on mielenkiintoinen asia. Pohdiskelija on oppinut luottamaan johonkin kehykseen, jota hän aina toistaa puhuessaan siten, että hän liikkuu aina vain tässä oppimassaan tilassa, eikä koskaan ponnistele aitojen yli.

Kun tiedät näin hyvin, mikä omassa kirjoittelussasi on vikana, on hämmentävää, että jatkat tuon saman virheen toistamista loputtomiin.

Ihan vihjeenä: Juttusi ovat tylsiä, ennalta-arvattavia ja irrelevantteja. Väsähtäneet femukliseet eivät jaksa innostaa ketään provosoitumaan - minäkin luen ja kommentoin näitä vain antaakseni siitä taannoisesta henkilökohtaisesta hyökkäyksestä samalla mitalla takaisin. Jos olisit edes hyvä kirjoittaja, saisit nämä tylsyydet ehkä kuulostamaan uusilta ja raikkailta. Mutta hyvä kirjoittajahan sinä et ole. Kannattaa miettiä, miksi minua luetaan ja sinua ei, miksi minua lukevat ja minusta vaivautuvat provosoitumaan myös sinun aatetoverisi ja miksi minulle ollaan valmiita maksamaan sellaisesta kirjoittelusta, sinulle ei tästä.

Ehkäpä siksi, että minulla on oikeasti jotain uutta sanottavaa, jonka osaan sanoa uudella tavalla. Siis että olen ihan objektiivisesti sinua parempi, fiksumpi ja luovempi kirjoittaja.

Anonyymi kirjoitti...

Lainaus alkuperäisestä:
"Ihmisten sokeus omalle puhetavalleen on mielenkiintoinen asia. Pohdiskelija on oppinut luottamaan johonkin kehykseen, jota hän aina toistaa puhuessaan siten, että hän liikkuu aina vain tässä oppimassaan tilassa, eikä koskaan ponnistele aitojen yli."


Hei Feministi

Tuo kirjoittamasi oli kyllä parasta tähän asti :)