torstaina, toukokuuta 04, 2006

Traumojen kannatinteline


Usein tuntuu, että tieteentekijät, myös väitöskirjan kokoajat, tyytyvät kuvailemaan todellisuutta. Pelkkä kuvaileminen, jos mikä, on tällaisessa yhteydessä äärimmäisen puuduttavaa. Tiede kun on asioiden tilan kehittämistä, ei niiden paaluttamista paikoilleen.

Pitkäaikainen käräjätuomari
Maija Auvinen Mikkelistä väitteli viime lauantaina otsikolla Huoltoriidat tuomioistuimissa - Sosiaalitoimi selvittäjänä, sovittelijana, asiantuntijana. Hänen mukaansa tuomioistuimilla pitäisi olla huoltoriidoissa käytössään psykologi tai muu lasten asiantuntija. Psykologin avulla päästäisiin kätevästi nykyistä useammin sopuratkaisuun. Psykologi on hyödyllinen erityisesti vanhemmille, jotka ovat tasavahvoja, joissa kummallakin on hyvät mahdollisuudet päästä lasten lähihuoltajaksi eli saada lapset asumaan luokseen.

Auvinen toteaa: "Psykologilla oli riitaa helpottava rooli. Hän houkutteli vanhemmista esiin hyvää vanhemmuutta eikä vain toisen mollaamista. Hän myös osasi nostaa lapsen heille esiin." (HS 29.4.2006)

Joo-o. Mielestäni koneiston pitäisi kyetä nostamaan esiin lapsen oikeuksia ja hyvää vanhemmuutta jo paljon aiemmin kuin vasta käräjäoikeudessa. Sosiaalijärjestelmän pitäisi kerta kaikkiaan olla sellainen, että se minimoi vanhempien keskinäistä riitelyä. Nyt laki enemmänkin tukee riitaisuutta ja riitojen pitkittymistä. Ja eroihin liittyvät normit suorastaan edellyttävät, että erotaan riitaisina. On vähän teennäistä, että vasta psykologin mukaantulo auttaa vanhempia sopimaan ja näkemään lasten oikeuksien toteuttamisen vanhempien yhteisenä projektina.

Psykologia toki tarvitaan, muissakin elämän kriiseissä kuin vain erotilanteissa. Minusta järjestelmän tulisi olla sellainen, että eroavat vanhemmat pääsevät heti ensimmäiseltä käynniltään sosiaalivirastossa kallonkutistajalle. Niin moni erovanhempi tarvitsee näin suuressa elämänkriisissä henkistä tukea, eikä sitä suomalaisessa kulttuurissa usein on tarjolla kavereilta eikä sukulaisilta. Eroava vanhempi on todella yksin traumoineen, jotka pulpahtavat pintaan elämän käännekohdissa. Lapsuudesta ja nuoruudesta saakka kannetut traumat saattavat ensimmäistä kertaa toden teolla aktivoitua ensimmäisen oman lapsen syntymän aikoihin, eikä trauman kourissa eläminen tee eroamisesta ja lapsen huollon järjestämisestä ainakaan yhtään helpompaa.

Naisia käytetään tunnetalouden hoitajina kotona ja työelämässä. (Se on muuten aina se työnosa, jota ei koskaan huomioida palkkauksessa.) Eron tullessa nainen ei yllättäen vapaudukaan tästä sukupuolelleen asetetusta tehtävästä, vaan nimenomaan hänen on haisteltava tunneilmapiiriä ja tehtävä ex-kumppanin terapointityötä vielä eron jälkeenkin. Siksi psykologia tarvitaan paljon aiemmin, kuin vasta silloin kun huoltoriitaa koetetaan sovitella käräjäoikeudessa. Psykologin avulla tilannetta on mahdotonta kehittää enää tuossa vaiheessa. Sen sijaan näpsäkkä psyyken muovaaja on hyvin hyvin hyödyllinen heti silloin, kun pari on päättänyt erota. (Niin, ja tottakai ennen sitäkin, mutta se on nyt asia johon en tässä puutu.)

Naiseus rakentuu täysin äitiydelle, mieheys sen sijaan ei perustu isyydelle. Miehellä ei ole samanlaisia, yhtä kehittyneitä työvälineitä prosessoida omaan isäksi tulemistaan kuin naisella, joka kasvaa kulttuurisesti äitiyteen jo oman sukupuolensa takia. Naisen osa on siksi usein ydinperheissä ja eroperheissä se, että hän joutuu toimimaan traumojen kantotelineenä. Telineenä, jonka kannettavaksi ex-kumppani, lasten isä, on lastannut omat traumansa. Trauma on aina sosiaalinen sairaus niin kauan kunnes sitä sairastava sen itse kohtaa, tiedostaa ja analysoi auki. Kun mies ei tätä tee, traumasta tulee naisen ja miehen välille tabu, jolle koko ajan joudutaan keksimään kiertoilmaisuja. Trauma hallitsee helposti kaikkea viestintää. Tämä on mielestäni eräs yleinen syy, miksi vanhemmat eroavat riitaisina. Traumojen selvittely on tie kohti sopusointua myös eroperheissä.

Minusta on hullua, että riitely hyväksytään niin normatiiviseksi, itsestäänselväksi asioiden "selvittelymalliksi" erotilanteissa ja lasten huoltoa järjestettäessä.

Miehen traumojen kantotelineenä toimiminen vie naiselta voimia. Lisäksi naisen on suomalaisessa erokulttuurissa hoidettava vielä miehen lapset. Traumatisoitunut mieson tosiasiassa tässä kuviossa se vaativin ja ongelmaisin lapsi.

Mitä miehet koettavat purkaa itsestään ulos traumojen noustessa esiin? Minun näkemykseni mukaan usein on kyse hänen vanhempiensa välisestä parisuhteesta, jossa on ollut julma vallankäyttöasetelma. Itse tunnen tapauksia, joissa kontrollinhaluinen isä on halunnut polkea äitiä koettamalla tehdä tätä mustasukkaiseksi. Sekin on tietynlaista väkivaltaa ja kertoo vain isän itsetunnottomuudesta, pelkuuruudesta, heikkoudesta. (Kumppanin tekeminen mustasukkaiseksi on eräs helpoimmin tunnistettavia merkkejä siitä, että ihminen tuntee itsensä heikoksi.) Tällaisessa asetelmassa kasvaminen vaurioittaa pojan psyykeä pahasti.

Psykologin lisäksi eroisän avuksi voisi tulla myös hänen sukunsa, koska varmasti itsekullakin on jokin käsitys mitä lapsuudenkodissa tapahtui. Lapsuudenkodin ongelmat tahtovat vain helposti muuttua tabuiksi; ne saattavat olla pahasti jäkälöityneitä tabuja vielä silloinkin kun isä ja äiti lapsuudenkodista ovat jo kuolleet.

Minun mallini lapsen huoltoasioiden järjestämiseksi, Lex Kaisa Ruokamo, jossa kumpikin vanhempi sopii suoraan lapsensa kanssa huoltokysymyksistä, raivaisi heti eron alkumetreillä tietä psykologin tai psykiatrin vastaanotolle. Erilaisista ongelmista kärsivät vanhemmat saisivat helpommin apua, koska he olisivat itsenäisiä toimijoita suhteessa lapseen, eikä heidän tarvitsisi toimia sulavasti pariskuntana eron jälkeen, kun nykylaki edellyttää. Itsenäisesti toimivien erovanhempien tarpeet on yksinkertaisesti helpompi tunnistaa kuin nykylainsäädännön kaltaisessa romuttuneelle parisuhteelle perustuvassa "neuvottelussa".

Lex
Ralf Sund ei ole vanhemmaksi kasvamisen prosessi, joten se ei tunnista niitä vaikeuksia joiden kanssa vanhempi elämässään kamppailee. Päinvastoin, Ralf Sundin malli edellyttää, että kummatkin vanhemmat ovat eron hetkellä täydellisiä, erittäin pätevöityneitä vanhemmuudessaan.

Ja naisen tehtävä ei ole kantaa miehen traumoja - ja nimenomaan ei juuri sen vuoksi että tunnetalouden hoitaminen (esimerkkinä vaikkapa kaikki sosiaalialan ammatit ja hoivatyö) on langetettu yksin naisen vastuulle.

Myös tästä olen kirjoittanut eroperhe.netissä.

Ei kommentteja: