tiistaina, kesäkuuta 27, 2006

Haasta äitiys, Eeva Jokinen!

Rupesin viime yönä lukemaan Eeva Jokisen kirjaa "Väsynyt äiti. Äitiyden omaelämäkerrallisia esityksiä." (Gaudeamus, 1996), kun lapseni kipuili yllättäen nousseessa kovassa kuumeessa vierelläni. Onnekseni hän ihastui heti tärkeäksi kokemaansa kuumemittariin ja huusi heti herättyään aamulla, että missä on se mitta! Tahdon mitan. Minä lähdin etsimään mittanauhaa, viivotinta ja remonttimiehen mittarullaa, kunnes käsitin että kuumemittarihan se täytyy olla nyt tälle itsehoidon pikkuammattilaiselle.

Jokisen Väsynyt äiti on mielenkiintoista luettavaa lyhyehkösti esitellyn teoreettisen taustansa takia, mutta itse ydinteema, äidin väsymys, ei kirjan avulla avaudu. Jokinen tyytyy raportoimaan miten äidit kuvaavat omaa väsymystään. Minusta syy tällaisen tutkimuksen tekemiseen ja kirjan kirjoittamiseen katoaa, koska näkökulma puuttuu. Mielestäni pelkkä maailman kuvaaminen kertoo vain haluttomuudesta ja kyvyttömyydestä ottaa kantaa ja osallistua siten vastuunkantajana ongelmien ratkaisemiseen. Pidän tyytymistä ongelmien kuvailuun siis melkoisena luikurimaisuutena, selkärangattomuutena.

Äidin väsymys on mielestäni peiteilmaisu kaikille niille elämäntilanteille ja ongelmille, jotka jäävät "väsymykseen" vetoamalla nimeämättä ja jopa tunnistamatta. Äitien ongelmat ovat siis usein jotain ihan muuta kuin väsymistä. Ongelmat johtuvat erilaisista epätasa-arvon tuntemuksista yhteiskunnallisissa rakenteissa, sukupuolijärjestelmässä, vanhemmuuden jakamisessa sukupuolten kesken, työelämässä ja perheen sisällä, kotona. Mielestäni Jokinen olisi saanut tutkimukseensa mielenkiintoisen ja innostavan näkökulman, jos hän olisi tutkinut äitien väsymyspuheeseen piilotettuja ristiriitatilanteita, joiden esiin nostamista naiset karttavat. Naisten kun pitää, etenkin äidin roolissa, jakaa yleistä hyvää kaikille ja hoitaa tunnetaloutta yhteiskunnan eri osa-alueilla.

Jokisen kirjaa lukiessa syntyy väistämättä ajatus, että hänen tutkimansa äidit ja heidän kirjoituksensa tulevat lopulta syyllistäneeksi lapset, ja vain ja ainoastaan lapset, väsymyksestään. Ongelma on nimittäin se, että naiset eivät, kuten olen jo koettanut tässä selvittää, nimeä oikein, tarkasti ja totuudenmukaisesti ongelmiaan, vaan vetoavat johonkin määrittelemättömään, abstraktiksi jäävään väsymiseen. Tällaisessa diskursissa pidetään ihan luonnollisena, että äidit puhuvat siitä, kuinka lasten vanhempana oleminen vie voimat. Mielestäni tällainen syyllistäminen on kohtuutonta lasten kannalta, heitä syytetään aiheetta, kun oikeat syylliset löytyvät ihan muualta. No, mutta eihän tämä ole ensimmäinen kerta kun naiset ovat valmiit uhraamaan lapsensa, jotta konsensus esimerkiksi sukupuolten välillä säilyisi.

On aivan hullua, mihin kaikkeen naiset (äidit) oikein suostuvatkaan, jotta he eivät tulisi ärsyttäneeksi miesnäkökulmaista hegemoniaa (sanan "patriarkaatti" tilalle täytyy aina koettaa viritellä hiukan kuvaavampia ilmaisuja...). Tälläkin tavoin miesnäkökulmaan suostumalla naiset kaivavat omaa hautaansa. Olen aivan varma, että lapsensa surmannut äiti saa lyhyemmän tuomion siksi, että hän voi esittää kuinka uupunut hän oli lastensa kanssa eläessään - kunhan surmaaja muistaa vaieta siitä, että uupumus johtuu kyllä jostain aivan muusta kuin lasten vanhempana olemisesta.

Kirjasta ei ole (vielä) selvinnyt minulle mikä lasten kasvatuksessa väsyttää. Minä ehdotan, että väsymys johtuu huonosta yleiskunnosta. Pöljät äidit tuhraavat kaiken aikansa kodin sisällä, vaikka kannattaisi joka päivä irrottaa vähintään tunti urheiluun. Ja kaupassakin on syytä tehdä ajatuksella ruokaostoksia, jotta elinvoimaa virtaa myös ravinnon kautta. Nämä ovat pikku juttuja; isät pitävät varmasti silmällä lapsia sillä aikaa kun äiti käy hakemassa lenkkipolulta myönteistä energiaa.

Jokisen kirjassa häiritsee myös se, että äitiydestä kirjoitetaan tällaisessa feminismiäkin sivuavassa tutkimuksessa jotenkin niin luonnollisena, vaihtoehdottomana elämäntilanteena, aivan kuin järkevän naisen tulisi kyselemättä sopeutua johonkin äitiyden muottiin. Niinhän järkevä nainen ei oikeasti tee. Vain loistavalla, purevalla älyllä voi tunnistaa sen suuren ongelman, että äitiyden käsite on kaikkialla läsnä. Lähimmäksi Jokinen yltää äitiyden olemuksen ja käsitteen problematisointia, kun hän kirjoittaa että että vedessä uiva kala ei näe sitä vettä jossa se ui. Juuri näin. Näinkin voi kuvata kaikkivoipaisen, kaikkialle ulottuvan, mahtavan ja äärettömän äitiyden ongelmallisuuden.

Meille naisille tarjotaan yhteiskunnallisen ajattelun nimissä kaikenlaista piiloideologista "edistyksellistä" kirjallisuutta. Olin hiukan hämilläni, kun luin
Leila Simosen teosta "Kiltin tytön kapina - muistot, ruumis ja naiseus" (Naistieto Ky 1995). Ööh, mitään kapinallista tässä kirjassa ei ole, joten kirjaa nimettäessä on ruvettu harhauttavasti liioittelemaan. Teoksessa naiset puhuvat kehostaan, jonka vankeja he ovat. Huomautan jälleen, myös tässä kirjassa esitellyn kaltaisille naisille, että liikkukaa, urheilkaa ja kohottakaa ilmeisen heikkoa kuntoanne. Suhde omaan vartaloon nousee kohisten.

Eräs lempiteemoistani on imetys, josta olen kirjoittanut paljon. Suhtautuminen imetykseen on mielestäni hyvä esimerkki siitä, kuinka naiset ovat suostuneet johonkin älyttömään itsensä latistamiseen ja vähättelyyn tekemällä imettämisestä psykofyysisen ongelman. Mielestäni imetyksen "ongelmallisuus" heijastaa oikeasti kaikkia niitä muita naisen elämää koskevia ongelmia, joilla ei lopulta ole mitään tekemistä itse imettämisen kanssa. Ja taas lapsi kärsii.
Luin eilen vanhaa Hyvä terveys -lehden (terveisiä vaan äidin lapsuuden tuttavalle, kotikylän pojalle, päätoimittaja
Jali Ruuskaselle) artikkelia (4/1995) imettämisestä. Siinä asiantuntijakirjoittaja kertoi jälleen, kuinka imetysongelmista kärsivä nainen on ristiriitaisessa suhteessa kehonsa kanssa. Aivan niin, tehdään näistä suurista yhteiskunnallisista ongelmista siis naisen ja hänen vartalonsa välisiä ongelmia.

Haluan tässä selvyyden vuoksi huomauttaa, että minusta imettäminen ei ole mikään kuningas- tai kuningatarlaji. Se on vähän samanlaista kuin piereskely, syöminen tai nukkuminen, ja tuollaisena yksinkertaisena ja luonnollisena toimintona sen pitäisi säilyäkin. Silloin myös imettämistä kaihtavat äidit saisivat vapautuksen. Kulttuurista erinomaisuutta siihen ei kannata sekoittaa - vai saako joku tyylipisteitä ihanasta piereskelystä?

2 kommenttia:

Peggy G. kirjoitti...

Minulle on usein tullut mieleen, että olisivatko äidit ollenkaan niin väsyneitä, jos miehet kantaisivat oman osansa kotityötaakasta.

Itseäni on alkanut viime aikoina kiinnostaa juuri tämä epätasa-arvon muoto: naisten suostuminen kahden työn tekemiseen. Ensin hoidetaan työ ja sitten lapset ja koti. Ei ole ihme, jos väsyttää!

Kun tietäisi, kuinka tätä ongelmaa voisi lähteä purkamaan. Sellaistakin on nähty, että kokkaamisen ja kotityöt hallitseva mies ei tee avioitumisensa jälkeen näitä hommia. Missä vika?

Anonyymi kirjoitti...

Kokkaamista ym kotitöitä hallitseva mies ei avioitumisen jälkeen voi niitä tehdä, koska ne eivät kuulu miehen rooliin. Se on vaimon rooli, josta vastaa vain ja ainoastaan nainen avioitumisen jälkeen. Muuten hän on huono vaimo, sekä suvun että itsensä silmissä. Työ on naiselle elinehto, kun taas lapset on melkein harrastuksena. Eihän muut siitä paljon pitä, kun nainen (tai vaikka mies) on TAAS lapsen takia töistä pois.