maanantaina, kesäkuuta 26, 2006

Tollot vanhemmat narsistisessa yhteiskunnassa

Olen jo aiemmin täällä blogissani maininnut, että luen parhaillaan yhdysvaltalaisen Richard Sennettin kirjaa The Fall of Public Man, joka muuten on peräti vuodelta 1974. Silti teos on erittäin, pistävän ajankohtainen. Se kertoo hengästyttävällä ajatuksenlennolla, poleemisesti ja provosoiden (en ole muuten koskaan pitänyt provosointia kielteisenä ilmiönä, koska kyse on taidosta kärjistää valikoiden eli nostaa tärkeimmät tekijät esiin) kansalaisen yksilöitymiskehityksestä, jossa ihminen yksin vastuutetaan omasta onnestaan ja rakenteiden vaikutus kielletään. Tästähän nykyinen sosiologiakin puhuu eli refleksiivisyydestä eli sopeutumisvaatimusten kasvamisesta. Yhteiskunnan rakenteet ovat edelleen toki vaikuttavana tekijänä olemassa, mutta kansalaisen täytyy oman refleksiivisen joustavuutensa ja sopeutuvuutensa avulla ikään kuin koko ajan kiistää rakenteiden olemassaolo ja siten pönkittää hegemonista yksilöitymisuskoa, joka oikeasti on vain yksi yhteiskunnallinen ideologia muiden joukossa. Mutta yksilöitymisideologia on nykyään se muodikkain aate. Siinä sen voima.

Sennett nostatti yhteiskunnallista keskustelua Suomessakin muutama vuosi sitten julkaisemalla kirjan The Corrosion of Character, joka julkaistiin suomeksikin. Kirja jatkaa hyvin samalla linjalla kuten tämä 70-luvunkin teos, mutta The Fall of Public Man on perusteellisempi ja syvällisempi, vieläkin kiinnostavampi. Molemmat kertovat siitä, kuinka ihmisen pitää ottaa vastuu itsestään, "kasvaa yksilönä", jolloin kollektiivinen ja rakenteellinen vastuu voidaan työntää syrjään. Joudutaan siis tilanteeseen, että kukaan ei ole vastuussa mistään.

Kirjaa The Fall of Public Man lukemalla pääsee myös hyvin syvälle erovanhemmuuden rakenteisiin, joista olen kirjoittanut paljon.

Käsitys siitä, että vanhemmat voivat eron tapahtuessa edistää lapsen parasta (eli tapaamisia, huoltajuuden jakamista, asumisjärjestelyjä ja elatusavun sopimista) PERSOONALLAAN ja hyvällä aikuismaisella ASENTEELLAAN (jollainen jokaisella vähänkään ajattelevalla erovanhemmalla "tietysti" on) on pelkkä harha.

Mielestäni erovanhemmat joutuvat eron tullessa keskelle puhtaaksi viljeltyä narsistista kulttuuria, jossa vanhempien henkilökohtaisten ominaisuuksien katsotaan ja sallitaan olevan kaikkien huoltoneuvottelujen ja siten tulevan erovanhemmuuden perustana. Henkilökohtaiset ominaisuudet ratkaisevat tarkasteltiinpa huoltoneuvotteluja vanhan, yhä voimissaan olevan sukupuoliroolien normittaman vanhemmuuden mukaan tai tiedostavan ja uljaan, vanhemmuuden rooleja kehittävän vanhemmuuden mukaan. On nimittäin niin, että uusi uljas tiedostava vanhemmuus, joka kykenee kaatamaan sukupuolirajoja, on valitettavasti mitä suurimmassa määrin myös vielä täysin PERSOONAN OMINAISUUS eli yksilön oma erityislaatu, eikä mitään sen kummempaa. Siksi mielestäni huoltoneuvottelut olisi kiireimmiten nostettava pois nykyisestä privaatin sfäärin ahtaasta (saksalaisen Ferdinand Tönniesin tyypittelemästä) Gemainschaftista Gesellschaftiin eli avoimelle ja oikeudenmukaiselle julkiselle areenalle ja yhteiskunnalliselle tasolle.

Nykyään puhutaan yhteiskunnallisessa kirjallisuudessa ja keskustelussa paljon siitä, että työelämässä jatkuva ankara yksilöityminen on johtanut ihmisen eli työntekijän luonteen rapautumiseen (esim. Richard Sennett: The Corrosion of Character). Selkäranka itseasiassa katoaa, kun ihminen "yksilönä vahvistuu". Mielestäni erovanhemmuus jos mikä on aivan pahin yksilöitymisen kenttä, tällaista ja näin nopeaa yksilön oman vastuun syntymistä ei luultavasti ole nähty missään muualla elämänalueella tässä yhteiskunnassa. Vielä 1970-luvun lainsäädännön mukaan au-lapsen synnyttänyt, yksinäinen äiti saattoi kieltäytyä lapsensa huoltajuudesta - hänelle yhteiskunta tarjosi tällaisen miesmäisen valinnanmahdollisuuden. Yksilön vastuu omasta onnestaan ei ollut siis silloin yhtä painava kuin se on nykyään.

Olen aina osannut pitää erovanhemmuutta aivan ainutlaatuisena areenana tarkastella yhteiskunnan kehitystä yleensä ja yhteiskunnalliseen ajatteluun sisältyviä piiloideologioita. Erovanhemmuus nimittäin on toiminut kuin KOEKENTTÄNÄ ja laboratoriona, se on saanut/joutunut vastaanottamaan nämä piiloideologiat ensimmäisenä. Samat ideologiat leviävät nyt myös työelämässä ja muuttavat siten yksityistäkin elämää laajemmin.

Eroäidit eli naiset ovat lähteneet lammasmaisen kiitollisina tämän narsistisen yksilöitymiskehityksen koekaniineiksi. Samalla nämä testieläimet uhraavat myös lapsensa ja heidän tulevaisuuden, ikään kuin yksilöitymiskehityksen "huomaamattomana" ja taatusti vähäteltynä sivutuotteena. Lasten uhraaminen on naisten (äitien) mielestä kuitenkin aivan oikein; yksilöitymiskehityshän on yksilön (ei siis rakenteiden) vastuuta itsestään. Tässä yksilöllisessä maailmassa lapset luonnollisesti muuttuvat äidin SUBJEKTIIVISEKSI, yksilölliseksi OIKEUDEKSI, toisin sanoen omaisuudeksi. Erolapsilla ei siis ole ongelmiinsa objektiivisia parannuskeinoja, he ovat itse vain objekteja, vanhempiensa ja vanhemmuuden yksilöitymiskehityksen vankeja ja uhreja.

Naiset (äidit) ovat tässä yksilöitymiskehityksessä ("jokainen luo itse omanlaisensa onnen") paljon pitemmällä kuin miehet (isät). Jostain syystä. Isille kun suodaan paljon suurempi liikkumatila siten, että heitä ei vastuuteta omasta onnestaan - tai edes lasten onnesta - vaan tarvittaessa isät nähdään "rakenteiden" eli tosiasiassa naisten uhreina. Naisten syyllisyyden puolestahan puhuu objektiivisesti se, että he ovat yksilöitymiskehityksessään pitemmällä ja siten enemmän VASTUUSSA onnestaan.

Yksinhuoltajien ja yhteishuoltajien liiton puheenjohtaja Bodil Rosengren puhuu jatkuvasti, kuinka lapset "riistetään" etäisiltä. Hän ei suinkaan syyllistä lainsäädäntöä, sukupuolinormeja aj sukupuolittunutta vanhemmuutta, vaan jonkinlaista tarkemmin määrittelemätöntä "automaatiota", jonka perusteella miehet luulevat että heidän on pakko luopua lapsistaan. Kun kerran nyt tällainen "automaatio" on löydetty, tunnistettu ja nimetty, totta kai se on kaikessa epämääräisyydessään äitien ahneus, mitäpä muutakaan. Yksilöitymiskehityksessään pitemmällä olevat naiset tekevät tietysti raa'an tietoisia (=ahneita) ratkaisuja, kun he alkavat lähivanhemmaksi ja työntävät surevan isän syrjään parkumaan omaa epäonneaan, jota isien ei kuitenkaan odoteta itse korvaavan. Hehän eivät ole niin paljon VASTUUSSA omasta onnestaan kuin naiset; rakenteet kun suojaavat isiä ottamasta kaikkea vastuuta omille harteilleen. Tällainen (etä-)isien marttyyriyttä rakentava ajattelu rakentaa siis myös käsitystä siitä, että isyys on huonompaa vanhemmuutta kuin äitiys. Ja ketä tällainen vertailu, isien "huonommuus" palvelee? No tosiasiassa tietysti näitä naisia, jotka itkevät kärsivien marttyyri-isien vuoksi.

Se, kuinka pitkälle NAISTEN vastuuttamisessa omasta onnestaan (vanhempina) on menty, näkyy selvimmin ja paljaimmin siinä kuinka suhtaudutaan raskaaksi tulleeseen naiseen. Vastuu raskaudesta ja raskauden aikaisesta vanhemmuuden (eli myös isyyden) rakentamisesta on yksin naisen, se on siis JÄTETTY yksin naiselle, jos hän ei elä kiinteässä parisuhteessa isän kanssa (esim. avoliitossa).

Rakenteet suojaavat miestä tältä vastuulta, hänen ei katsota olevan vastuussa oikeastaan edes hedelmöitymisestä. Se kaikki on ehkäisemättä jättäneen naisen syytä. Tämä on suorastaan epäloogista.

Huomauttaisin jälleen, että puheenjohtaja Bodil Rosengren, joka on lupa ja pakkokin asemansa vuoksi käyttää viittauskohteena, on todennut, että tällaisilla naisilla ei olisi oikeus vaatia mieheltä isyyttä. Hänen mukaansa isyyttä ei voi vaatia mieheltä silloin, kun isä itse vastustaa raskautta (niin, Bodil ja kumppanit eivät ole ymmärtäneet raskautta biologisesti, se on on-off -tilanne, siinä on lopulta vain kaksi vaihtoehtoa ilman harmaan sävyjä, joko olet raskaana tai et ole). Tällöinkin ajaudutaan keskelle narsistisen yhteiskunnan sekamelskaa, jossa yksilön erityiset piirteet sanelevat yhteiskunnan kehityksen ja yksilöiden kohtalon yhteiskunnassa. Subjektin voima alistaa objektiivisuuden.

Ei kommentteja: