torstaina, heinäkuuta 27, 2006

Äidit - pelottavat vallankäyttäjät

Photobucket - Video and Image Hosting


Äitiyden vallankäyttö on yhtä pelottavaa kaikille naisille kuin on mikä tahansa pakottava valta, kuten vaikkapa valtion sotilaallinen ja kurinpitovalta. Äitiyden naisvalta heijastaa samoja miehisen vallan sortomalleja, joiden kohteena naiset ovat sukupuolensa takia aina olleet. Näin naiset ovat siis oppineet jonkin suuren, taustalla vaikuttavan metakertomuksen vallan toiminnasta ja sen vahvistamisesta miehiltä.

Jaana Vuoren kirjoittama erittäin mielenkiintoinen kirja ja tohtoriväitös Äidit, isät ja ammattilaiset (Tampereen Yliopistopaino Oy 2002) kertoo karua kieltään kuinka valtion ja kuntien koneistoissa rakennetaan ja vahvistetaan tiettyä äitivaltaa, sitä kapeaa ja kankeasti määriteltyä vallanlohkoa joka muuten vallattomille naisille on suotu. Kirjan nimi on mielestäni hölmö; se yksinkertaistaa liikaa sisältöä, joka ei nimensä mukaisesti kerro kuinka äidit, isät ja ammattilaiset niputetaan omiin luokkiinsa. Kirja kertoo mielestäni etenkin siitä, kuinka äitiys on kaikkialla asiantuntijakirjoituksissa ja viranomaisten kannanotoissa se ensisijainen vanhempi.

Suuri intohimon kohteeni, psykoanalyysikin, on kaikin tavoin vahvistamassa äitien ensijaisuutta jopa siten, että ainoastaan naissukupuolinen voi olla lapsen hoitaja. Naisen ruumiiseen syntynyt mikä tahansa sosiaalinen äiti on aina parempi "lapsen kehityksen kannalta" kuin oma biologinen isä.

Feminismin ydinongelma on mielestäni sen suhtautuminen äitiyteen. Naista ei haluta feminismissä verrata mieheen, vaan mieheyden sijaan tehdään mielellään vertailuja ja samastuksia ÄITIYTEEN. Äitiydestä on tullut feminismin sokea piste. On ihan legitiimiä, yleisesti oikeutettua rinnastaa nainen äidiksi.

Jaana Vuori kirjoittaa asiaa selventävästi:

"Naisten toiminnan tarkastelu vertaamatta miehiin on ollut feminismille tärkeä asia. Se on mahdollistanut naisten toiminnan pohtimisen monimuotoisena ja niin, että myös naisten välisiä eroja voi tarkastella hienovaraisemmin kuin silloin, jos vertailukohdaksi otetaan miesten toiminta." (Jaana Vuori: Äidit, isät ja ammattilaiset, s. 87)

Juuri näin. Siksi tarvitaan feminismin kriittistä koulukuntaa. Totean kriittisenä feministinä, että pelkkä miehiin vertaamisesta luopuminen ei paranna feminististä analyysiä ja maailmantarkastelua. Eikä etenkään se, että feministit ja naistutkijat ovat ajautuneet tarkastelemaan naisia pelkästään tietyssä äitikontekstissa, feministit rakentavat epätoivoisesti äitiydestä jonkinlaista kummallista itseriittoista toimintaympäristöä.

Äitiys ei riitä naissukupuolen määrittelyyn - feminismikään ei ole vielä osannut kertoa mitä se naiseus on, tai että millainen miehisestä vallasta vapaa naissukupuoli voisi joskus olla. Määrittelyt ovat mielestäni ihan oikeasti hirveän tärkeitä, sillä pitkälle kehittyneessä maailmassa niiden avulla rakennetaan sosiaalista ympäristöä.

Naiset haluavat olla miehiä

Naiset tahtovat olla miehiä.

Naisten puheääni on madaltunut tämänpäiväisten Ylen radiouutisten mukaan puoli sävelaskelta. Uusi uutinen tämä ei ole, siitä on puhuttu viime vuosina aiemminkin, mutta naisten puhetavan muutoksiin se ei ole johtanut. Naiset yhä ajattelevat itsestäänselvyytenä, että on hienoa puhua mahdollisimman matalalta, mieluusti tummana soivalla äänellä. Se vakuuttaa kuulijat. Vain miehisesti puhuva on uskottava, naisen äänellä puhuva on jotain muuta.

Suomessa on vain yksi luonnollisesti puhuva nainen, ja se on Lenita Airisto. Häntä olen kiitellyt tästä ominaisuudesta ennenkin. Hän ei ole madaltanut ääntään Margaret Thatcherin tyyliin, vaan seikkailee naisen asein miesten maailmassa. On silkkaa kulttuurista oppimista mitä ihminen pitää uskottavana ja kuuntelemisen arvoisena tapana puhua. Lenita Airisto panostaa kaikkeen muuhun esittämiseen ja esiintymiseen puheäänen möreyttämisen sijaan. Se vaatii varmasti enemmän luovuutta ja rohkeutta kuin silkka miehisen äänenkorkeuden matkiminen.

Kun naiset kerran ovat suorastaan massaliikkeenä valmiita ilman sen kummempaa tiedostamista ja kuin itsestäänselvyytenä matkimaan miehiä puheäänen madaltamisessa, niin mihinkähän kaikkeen naiset yleiskulttuurissa ovatkaan valmiita miehisiä rakenteita miellyttääkseen? Naiset kun ovat huomaattaan lähteneet mukaan tällaiseenkin ihmiskokeeseen. Tapa puhua on kuitenkin erittäin henkilökohtainen asia ja koetaan varmasti myös yksilön "aidoksi" valintatilanteeksi, sillä sen oletaan kuvastavan yksilön ainutlaatuisia fyysisiä ominaisuuksia.

Laumasieluja me olemme näköjään tässäkin asiassa, joka pureutuu syvälle ihmisen, siis yksilön, itseilmaisuun, ilmaisun ja sananvapauteen.

keskiviikkona, heinäkuuta 26, 2006

Äitimaanikko Tastula

Nyt kun tässä on kirjoitettava nopeasti, tartun siis lyhyesti tyhjennettävään aiheeseen.

Olen ennenkin ihmetellyt tv-toimittaja Maarit Tastulan tapaa puhua vanhemmuudesta. Hän viljelee huolettomasti ääretöntä äitikeskeistä ajattelua, jossa vanhemmuudessa toimijana ja vaikuttajana on vain se toinen osapuoli, äiti. Ja tämä hänen äitinsä ei todennäköisesti ole mikään nainen, vaan enemmänkin totuttuun ajattelutapaan vain se vastapuoli miehelle. Oletan, että vanhemmuuden äärimmäinen dikotomia näkyy ja kuuluu Tastulan ajattelussa vanhemmuuden jakautumisen lisäksi myös sukupuolisessa kategorisoinnissa. Tarkoitan, että hän ajattelemattomuuttaan suostuu putoamaan tällaisiin juoksuhautoihin, sovinnaiseen ja normatiiviseen ajatteluun, jolla ei ole mitään tekemistä tiedostamisen ja järkeistämisen kanssa.

Tv:ssä lähetettiin uusintana 18.7.2006 Punainen lanka -ohjelma, jossa Tastula haastatteli lastenpsykiatri Jukka Mäkelää. Hän kertoi pikkulapsen kehityksestä ja kuinka se helposti häiriintyy. Äitejä kruunattiin jälleen vallankäyttäjinä etenkin Tastulan puheessa. Mäkeläkin yhtyi keskustelukumppaninsa diskurssiin. Mäkelä kertoi paljon siitä, kuinka äidin kasvot ja ilmeet ovat lapselle tärkeitä. Joo, tämä vielä menettelee, vaikka tuskin tuossakaan sukupuoli lopulta lapselle mitään merkitsee. Mutta sitten Mäkelä kertoi häiriintyneestä lapsesta, joka oli lasi-ikkunan takana tutkittavana, tutkijan ja terapeutin kanssa. Tyttö hymyili siellä elämänsä ensimmäisen kerran. Miten Tastula kysyi miten vanhemmat reagoivat asiaan - hymyhän ei tullut suorassa vuorovaikutuksessa vanhempien kanssa? - Tietysti Tastula kysäisi miten ÄITI siellä lasiseinän takana suhtautui, vaikka tuossakin tilanteessa sukupuoli on täysin merkityksetön asia - äitihän ei ollut edes lapsen näkyvillä.

tiistaina, heinäkuuta 25, 2006

Feministit rakentavat löllöä naista

Minua on aina harmittanut se, että naistutkimus ja feministinen ote määrittelevät naisen ruumiillisena olentona niin kummallisesti. Ruumiillisuuden tutkiminen on olevinaan naistutkimuksessa jotain aivan erityistä, kun naista halutaan tehdä tietoiseksi jostain (kokemastaan sorrosta, rajoitteistaan, arjen hankaluuksista). Mielestäni naistutkimuksen ruumiillisuus on vain ontto yritys legitimoida ylipaino, huonokuntoisuus, lihaksettomuus, selluliitti ja kaikenlainen tyylitajuttomuus. Ruumiillisuuden tutkimisessa minusta on lähes epäolennaista se, että naisilla on kuukautiset - ja lähellä tällaista merkityksettömyyttä on mielestäni myös se, että nainen synnyttää.

Minusta nämä kriittisen feminismin mukaiset väitteeni eivät ole edes mitään kovin uutta, vaikka toki radikaaleja varmasti silti ovat. Mielenkiintoinen amerikkalainen filosofi Judith Butler on kirjoittanut ihmisten väkivaltaisesta jakamisesta kategorioihin eli sukupuoliin tiettyjen erityisominaisuuksiensa takia. Naisilla tämä erityisominaisuus on tietysti vaikkapa synnyttäminen. Ja nimenomaan juuri se, sillä kriittisen feminismin mukaan äitiys määrittelee naista. Siksi naissukupuolisuuteen epätoivoisesti liimautuneet feministit antavat äitiyden mukanaan tuomat kilotkin (lue: huonokuntoisuuden, rapistuneen lihasvoiman ja heikentyneen hapenottokyvyn) niin helposti anteeksi. Ruumista ja ruumiillisuutta korostavat valtavirtafeministit tosiasiassa vangitsevat naisen ruumiiseensa ja tekevät ruumiista naisen elämää rajoittavan tekijän. Kriittisessä feminismissä on puolestaan kuunneltava Judith Butlerin lisäksi myös vaikkapa ranskalaista filosofi Luce Irigarayta.

Myönnän, että raskaus ja synnytys ovat isoja asioita ja todella vaativat elämän rakentamista uudelleen - mutta väitän samaan aikaan, että naisen elämäntavan ei välttämättä raskauden ja lapsen syntymän takia juurikaan tarvitse muuttua. Jos nainen on omaksuntu terveet elämäntavat jo ennen raskautta, niin mikä muuttuu, minä kysyn. Urheileva nainen ehkä urheilee vähemmän ja kevyemmin kuin ennen raskautta, mutta havaintojeni mukaan raskaus ja lapsen saaminen eivät heikennä kuntoa, vaan pitävät sitä ihmeellisesti yllä. Edes lihakset eivät ehdi kunnolla sulaa.

Ja imettämisestähän naistutkimus ei ole mielestäni koskaan osannut puhua juuri mitään. Naistutkimus ja feminismi eivät ole osanneet tehdä pesäeroa valtakulttuurin käsitykseen, että imettäminen on miehen riistoa; mies joutuu luovuttamaan nännin lapselleen. Niinpä feministitkin ovat kilvan puolustamassa imettämättömyyttä ja oitis jakamassa siunaustaan, jos joku haluaa (epävarmuutensa takia) minimoida lapsensa rintaruokinnan.

Suhtautuminen imettämiseen on konkreettinen ja selventävä esitys siitä, kuinka naisen yksinkertaisista ruumiintoiminnoista tehdään kovin vaikeita ja monimutkaisia.

Samalla tavalla naistutkijat tuntevat toimivansa naisten puolesta miehistä ajattelutapaa vastaan, kun he kirjoittavat loputtomasti kuukautisiin liittyvistä kokemuksista. Samaan ruumiin "synkkien piirteiden" kanssa synkistelyyn sortuvat myös naistenlehdet.

Minä väitän, että kuukautisista ei ole juurikaan kokemuksia, jollei sitten syö väärin ja liiku liian vähän ja juo liikaa viinaa ja nuku riittämättömästi. Kun ei pidä huolta kehostaan, voi pms (premenstruaalisyndrooma) alkaa vaivata.

Aivan samasta syystä, siksi että naiset eivät pidä huolta terveydestään ja kunnostaan (kuten eivät miehetkään, jotka huolehtivat asiasta vielä naisiakin huonommin) , naiset "kärsivät" lihavuudesta ja selluloosasta. Minusta on suorastaan lääketieteellinen fiasko, jos naistutkimus syöttää näkökulmaa, että hyväksy itsesi sellaisena tankkina, punkerona ja talitinttinä kuin olet - miesten ihanteiden mukaiseksi kapeauumaiseksi donnaksi ei tarvitse muuttua. Ei tarvitsekaan, miesten ihanteiden mukaiseksi. On muututtuva toiminnalliseksi, sellaiseksi ihmiseksi joka ei turhaan kärsi fyysisiä vaivoja ja esteitä. Fysiikka kun on pohja hengen lennolle. Läskiensä vanki ei ole koskaan kovin suuri ajattelija ja hoksaaja.

Miksi muuten urheilu ja lihakset koetaan yhä hiukan ongelmalliseksi naisellisuudessa ja naiskuvassa yleensä? Kiinteä nainen (=lihaksikas nainen) on paljon naisellisempi kuin läski löllö. Naistutkimus voi toki kertoa siitä, kuinka vaikeasti saavutettava ihanne kiinteys ja vartalon toiminnallisuus on, sillä tämä kokemus ponnistelusta on meille kaikille yhteinen. Naistutkimuksen ei sen sijaan pitäisi olla luomassa löysälanteista naiskuvaa.

Ja mitätöidyn imettämisen etuna pitäisi selkeämmin markkinoida sitä, että hyvä keino syöttää kehon rasvaa lapsen suuhun. Se on rasvaprosentin muokkausta. Fyysisesti kunnossa oleva äiti jaksaa tehdä muutakin kuin istua apaattisesti paikoillaan.

Feministien kannattaisi muistaa, että aate vaatii usein harvinaisen jämäkkää ajattelua ja itsetuntoa. Ja sitä ei rakenneta millään muulla niin tehokkaasti kuin hyvällä fyysisellä kunnolla.

perjantaina, heinäkuuta 21, 2006

Voiko naista rakastaa?

Voiko naista rakastaa? - Ei voi, vastaavat Soile Veijola ja Eeva Jokinen saman nimisessä aivan erinomaisessa tiedettä (sosiologiaa) popularisoivassa kirjassaan (WSOY 2001).

Käsite "nainen" kun on heidän mukaansa patriarkaatin luomus, miehelle rakennettu täydentäjä. Naista, naiseutta ja naisellisuutta kuvataan aina suhteessa mieheen, miehen kautta ja mieheen verraten.

Olen hyvin iloinen, että tulin lukeneeksi tämän loistavasti kaikessa mielessä kirjoitetun kirjan, joka on teoksena kirkkaasti paras ja oivaltavin mitä olen viime aikoina lukenut. Kirjan näkökulma on sosiologinen, joka katsantokantana ei avaudu psykologisointiin turvautuvalle. Sosiologia mahdollistaa mielestäni psykologiaa paremmin rakenteiden tutkimisen siten, että se itseasiassa turvaa paremmin myös rakenteiden puristuksessa toimivan subjektiuden, vaikka toisin voisi ajatella.

Muutama viikko sitten moitin tässä blogissani Eeva Jokisen kirjaa Väsynyt äiti, josta mielestäni puuttui täysin asian vaatima näkökulma. Lukemani mukaan Jokinen ei päässyt lainkaan "väsymyksen" yhteiskunnallisille lähteille, joten hänen kirjansa edusti enemmänkin kulttuuriantropologiaa, ei missään tapauksessa rakenteita kriittisesti tarkastelevaa sosiologiaa.

"Voiko naista rakastaa - avion ja eron karuselli" vilisee hirvittävän mielenkiintoisia teemoja, joista kustakin voisi kirjoittaa esseen verran. Luettelen tässä vain muutamia. Kirjoittajat esittelevät lyhyesti ranskalaisen filosofin Luce Irigarayn ajatusmaailmaa, jonka kiteyttäisin siten, että "naiseutta" ja sen sosiaalista ja yhteisöllistä versiota "naisellisuutta" ei ole vielä olemassakaan. Luce Irigaray puhuu "eettisestä sukupuolesta". Se tarkoittaa sukupuolta (englanniksi "gender", ei siis "sex") , jonka naiset ehkä joskus pystyvät luomaan yhteiskunnallisista paineista eli miehisistä valtarakenteista huolimatta. Muuten, pitääkin tässä sanoa, että kaipaan tähän kirjaan tekstin ja ajatusten selkeyttämistä sex ja gender -käsitteillä, joita teoksesta ei nyt löydä. On vahingollista, jos biologian, vanhemmuuden ja avioelämänkin kuvaamiseen tarvittava biologinen sukupuoli (sex) kummittelee ajatuksissa silloin, kun puhutaan sosiaalisesta sukupuolesta (gender). Suomen kieli ei avaa biologista ja sosiaalista sukupuolta yhtä näppärästi kuin englannin kieli. Aivan erityisen vahingollista sex-sukupuolen sekoittuminen genderiin on silloin, kun käsitellään Luce Irigarayn "eettistä sukupuolta", jonka on tietysti pakko irrottautua biologisesta sukupuolesta (sex), mutta sillä on aivan erityinen velvollisuus irtaantua naisille patriarkaatissa luodusta sosiaalisesta ja yhteiskunnallisesta sukupuolesta (gender).

Meillä on vasta jonkinlainen alkeellinen versio mieheydestä, ja naiseutta on koko ajan rakennettu tälle primitiivimieheydelle vastinpariksi. "Naiseus" on vielä täysin rakentamatta; me naiset emme vielä tiedä mitä oikeasti voisimme naisina olla. Tästähän olen minäkin puhunut feminismin kritiikissäni, kriittisessä feminismissä.

Lanseeraamani kriittisen feminismin mukaan naiseus on kulttuurissamme sama asia kuin äitiys, mikä johtaa hirvittäviin yhteiskunnallisiin (esim. lainsäädännössä) ja yksilötason ongelmiin. Käsitys naisesta äitinä on kasvumaaperä huora-madonna -jaottelulle, jossa madonnaäidin lisäksi myös huoranainen on miehen hyötynäkökohdista rakennettu. Äitimadonnan sukupuolineutraaliuden ulkopuolella hiukankaan sukupuolisuuttaan paljastava nainen on heti huora.

Minusta käynnissä oleva seksin oston kriminalisointia koskeva keskustelu heijastaa usein huora-madonna -asetelmaa. Konservatiivisetkin miehet ja naiset (jotka molemmat kuuluvat madonna-leiriin) ovat valmiita suvaitsemaan seksi- ja ihmiskauppaa, koska se on "vain huoraamista". Huoraamisen yhteiskunnallinen ulottuvuus naisen yleisenä luonnehtijana torjutaan puhdasoppisen freudilaisesti, koska kaikki oikeasti ymmärtävät kuinka vaikeasta ja isosta ongelmasta on tosiasiassa kyse.




Mitä muuta nerokkaita teemoja Luce Irigarayn eettisen sukupuolen lisäksi Jokinen ja Veijola ovat onnistuneet kirjaansa nappaamaan, kun ne liihottavat ajassa ja ilmassa koko ajan ympärillämme? Heti tulee mieleen aivan ällistyttävän oivaltava ajatus siitä, että nainen on miehelle asuinpaikka, pysyvä staattinen tila, jossa mies voi käydä huollattamassa itseään ulkomaailman haasteita varten. Nainen hoivaa näkökulmaansa kapeuttaen kotia, mikä syö hänen voimaansa. Mies taas käy kotona tankkaamassa voimaa. Naisen velvollisuudeksi katsotaan kodin tunnetalouden hoitaminen, toisin sanoen parisuhteen vaaliminen. Mies on tästä tehtävästä täysin vapaa, koska mieheyden käsitteeseen ei katsota kuuluvan intiimin naissuhteen vaaliminen. Jokinen ja Veijola kirjoittavat paljon siitä, että mies elää yhä lauman jäsenenä vertaisyhteisössä eli miesten parissa. Vain miesten maailmassa tehdyillä saavutuksilla on miehelle yhteiskunnallista ja sosiaalista merkitystä. Veijola ja Jokinen viittaavat filosofi Juliet Flower MacCannellin kirjaan The Regime of the Brother. After the Patriarchy (1991), jossa MacCannell kirjoittaa autoritäärisen ja hierarkkisen isien patriarkaatin muuttumisesta nykyajan veljien patriarkaatiksi. Ideologinen järjestys on nykyään siis "veljeys", jonka ydinajatus on mukava ja viihdyttävä seurustelu, ei vastuun kantaminen (Veijola & Jokinen, 171).

Nainen sen sijaan on opetettu turvautumaan mieheen ja tulemaan osaksi erityistä, intiimiä parisuhdetta, jonka on hänellä on miehen kanssa. Kulttuurimme ideologinen opetus kun on, että miestä voi rakastaa, toisin kuin naista. Kukin mies kun on yksilö, toisin kuin nainen, joka edustaa aina vain sukupuoltaan. Siinä missä mies voi kokea olevansa aidosti ja juurevasti osa sukupuoltaan, nainen on vain keinotekoinen luomus, teatteria ja teoreettinen malli ja siten aina korvattavissa toisella naisella.

Kirjoitan Voiko naista rakastaa? -kirjasta myös eroperhe.netissä, jossa käsittelen erityistä teemaa, jälkipatriarkaatin isää.

Veijolan ja Jokisen kirjasta on kirjoittanut hyvin pätevän arvostelun Markku Soikkeli.

torstaina, heinäkuuta 20, 2006

Taas oma mies tappoi naisen

Jämsän kaupunginvaltuuston puheenjohtaja Paula Björkqvist menetti henkensä jälleen erään naistapon seurauksena. Koti on erityisen vaarallinen paikka naiselle, mies taas kohtaa väkivaltaisen kuoleman helpommin kadulla eli kodin ulkopuolella.

Björkqvistin kuolemasta kuultuani henkäisin syvään, jonka aikana ehdin jo miettiä että pitääkö meidän jämsänjokilaaksolaisten alkaa nyt pelätä kodeissamme. Liikkuuko murhaaja keskuudessamme? Onko hän sarjamurhaaja? Sitten kuulin, että tuollainen huoli on turhaa. Kyseessähän oli jälleen todennäköisesti ihan oma mies, kuten aina ennenkin naistapoissa. Lohduttauduin ironisesti ajatuksella, että meidän naisten ei siis tarvitse pelätä.

Puhuin viikonloppuna paljonkin poikani tädin kanssa Vaasassa sattuneesta naisen kuolemasta, joka voidaan mielestäni lukea myös naistappojen joukkoon. Vaasassahan menehtyi, oliko se nyt kuluneena keväänä, musiikkiopiston rehtori, joka kaikkien yllätykseksi juuri ennen kuolemaansa synnytti vauvan. Hän oli salannut raskauden kaikilta, edes neuvolassa hän ei ollut käynyt. Kuolleen naisen asunnosta tavattiin hänen rakastajansa, joka on tunnettu kaikin tavoin edustavana ja kunnollisena perheenisänä. Hän on omalla tahollaan naimisissa.

Mielestäni tämä tapaus on hyvä esimerkki siitä, kuinka pitkälle asiat etenevät kun lähdetään heti alussa kulkemaan väärään suuntaan. Nimittäin, tämä mies on takuulla vaatinut jalkavaimoaan eli tätä musiikkiopiston rehtoria salaamaan raskautensa. Hän oli saanut uskoteltua, että kummallakin on liian paljon menetettävää. Miehellä perheensä ja naisella kunniallinen asemansa ja hyvä uransa, maineensa. Niinpä nainen on valtakulttuurin oppien mukaisesti uskotellut raskautensa olevan vain hänen oma asiansa, vain ja ainoastaan naisen vastuukuormaan kuuluva. Nainen ei ole hakenut ulkopuolista kaikupohjaa ja näkökulmaa mistään muualta, koska mies on saanut hänet uskomaan, että hän on oikeastaan syyllinen ja jonkinlainen puolirikollinen, kun hän on raskaana ja synnyttää lapsen maailmaan.

Rehtorin rakastajamies eli lapsen isä on yksinkertaisesti käyttänyt vain valtakulttuurin ideologiaa hyväkseen, joten uskon ettei hänen ole paljoa tarvinnut edes puhua naiselle manipuloidakseen tätä.

Vaasan naissurma tarjoaa hyvän näkökulman siihen, kuinka yksin raskaana oleva nainen on parisuhteessakin. Ja tämä hyväksytään yleisesti jopa siinä määrin, ettei miehen ole tarvinnut asiaa paljon selitellä. Mies on voinut vain vastuuttaa, vastuuttaa ja vastuuttaa rehtorinaista - ja samalla käyttää häntä hyväkseen. Mies on todennäköisesti, tietojeni mukaan, ammatillisesti voinut hyötyä naisen urasta musiikkiopiston rehtorina. Ja hyväksikäyttömahdollisuuksiahan tässä maailmassa riittää muunkinlaisia.

Mies voi aina tehdä raskauden kohdatessa valinnan, millä tavoin hän ryhtyy lapselle vanhemmaksi. Skaala on laaja, sillä moinen valitseminen on valtakulttuurissamme ihan legitiimiä. Mies voi ostaa itsensä vapaaksi lapsesta pikkuista elatusmaksua makselemalla. Muuta hänen ei tarvitse tehdä. Musiikkiopiston rehtori on ymmärtänyt miesten ja naisten (eli isien ja äitien) roolien ja vastuun erilaisuuden ja ristiriitaisuuden, mutta hän ei ole osannut tehdä analyysiä ja kritisoida.

Minusta miehen suurta vapautta kuvaa hyvin se, että mies voi vielä lapsen syntymän jälkeenkin irtisanoutua lapsesta, vaikka raskausaikana nainen ja mies olisivat vauvaa yhdessä odottaneet. Samanlaista henkistä irtiottoa nainen ei voi tehdä. Naisen loitontuminen kun katsotaan aina merkiksi mielen epätasapainosta ja henkisestä järkkymisestä. Mies sen sijaan voi edelleen olla legitiimisti täysjärkinen.

Naisen yksinäisyyttä raskauden aikana kuvaa mielestäni osuvasti taas se, että nainen käy sairaalassa tekemässä abortin aina yksin. Isiä siellä ei näy koskaan. Vaikka aborttipäätös olisi nimenomaan yhteinen tai peräti miehen innoittama, niin nainen menee sairaalaan odottelemaan yksin toimenpidettä. Mies ei tule pitämään kädestä edes omaa vuoroa odoteltaessa.

Raskaus pitäisi mielestäni määritellä uudelleen psyko-fyysisesti ja aivan erityisesti sosiaalisesti tarkasteltuna. Raskaus kun on nimenomaan tietty sosiaalis-yhteiskunnallinen (ja siten poliittinen ja ideologinen) tila, eikä niinkään pelkkää biologiaa. On nimittäin niin, että lopulta myös tämä sosiaalisuus ja yhteiskunnallisuus näkyvät myös raskauden ja synnyttämisen lääketieteellisessä (ja muussa tieteellisessä) lähestymistavassa. Yksinkertaistetusti sanottuna, raskautta siis määritellään, tutkitaan ja lähestytään luonnontieteessäkin sen mukaan miten miehet siihen suhtautuvat eli miten heillä on lupa ja oikeus siihen suhtautua.



keskiviikkona, heinäkuuta 19, 2006

Marttyyri-isä on Hellstenin "taakankantaja"

Luen parhaillaan Tommy Hellstenin kirjaa Virtahepo työpaikalla (Writers' House 1998). Ajattelin ensin, että opus antaa herkullisen tarkastelukulman työpaikkojen pomoihin, joista firman esimiehettöminä heiluva talon ylin johto on yleensä pahin esimerkki. He kun voivat asemansa takia puhaltaa kaiken keskeneräisyytensä päästöinä ulos, eikä edes esimies luo konkreettista uhkaa tuollaiselle itseterapoinnin harjoittamiselle.

Hellstenin
kirjasta voin minäkin tunnistaa heti helposti esimiehen, jollaisen alaisuudessa olen työskennellyt ainakin kaksi kertaa. Nämä pienten paikallislehtien päätoimittajat ovat naurattajia.

Naurattaminen on työpaikallakin ihan samassa roolissa kuin se on laskuhumalasta kärsivässä kapakkaseurueessakin: vältetään puhumasta asioista ja pelätään pelottavien realiteettien kohtaamista, siksi tuska ja itku käännetään vastakohdakseen eli nauruksi. Näen naurun tässä kahdessa roolissa. Nauru on hyvin konkreettinen peittely-yritys itkulle (vaikkapa vain meluisuutensa vuoksi), mutta myös henkinen selviytymisstrategia, pakeneminen pois tuskasta jonnekin muualle - yleensä ei-minnekään.

Naurattaja on ihan oikeastikin yhtä pinnallinen omassa strategiassaan kuin hän kuulostaakin. Eri asia sitten, onko hän oikeasti ihmisenä pinnallinen ja onko hänelläkin mahdollisesti tarpeita, joita hän tahtoisi käsitellä, mutta ei pysty.

Minusta Tommy Hellsten on aina ollut erittäin kiinnostava ajattelija - vaikkakin hänen viimeisin lyyrinen runoiluun kääntyvä kirjansa on ihan hölmö. Ei avaudu ja sanoma jää hämäräksi.

"Virtahepo työpaikalla - kohti hyvinvoivaa työyhteisöä" ei oikeastaan kerro paljoakaan työpaikoista ja työmaailmasta. Siksi kirja on universaaliudessaan nimeäänkin vielä paljon kiinnostavampi. Mielestäni Hellsten onnistuu kirjassaan jälleen kertomaan tuoreesti jotain luomastaan virtahepojen maailmasta, jossa ihmiset välttelevät ja pelkäävät tarvitsevuuttaan ja tarpeidensa nimeämistä.

Hellsten luo kirjassaan ongelmiensa (eli tarvitsevuutensa kieltämisen) vangiksi jääneille ihmistyypeille seuraavat kategoriat: valesankari, taakankantaja, syntipukki, näkymätön lapsi ja naurattaja. Naurattajasta jo vähän puhuinkin.

Minä puolestani olen luonut eroperheiden tarkastelussani kategorian marttyyri-isät, jotka siis ovat etävanhempina kurjaa osaansa valittavia miehiä, heitä joiden mukaan heidät on työnnetty pois lastensa luota, he ovat mielestään vanhempina olosuhteiden (käytännössä äitien ja muiden naisten) uhreja. Marttyyri-isä on mielestäni myös sellainen isä, joka välttelee kohtaamasta isyyttään ja lastaan vetoamalla yksinkertaisesti siihen kuinka valtavan suuri ja vaikea asia voi olla. Siis pelkkä asian nimeäminen vaikeaksi riittää legitimoi miehen irrottautumisen vanhemmuudestaan. Tällainen helppo irrottautuminen on miehille täysin legitiimiä myös valtakulttuurissa, mutta - yllättävää kyllä - aivan erityisen oikeutettua se näyttää olevan eroperheiden keskinäisessä keskustelussa, jonka tärkein verkkofoorumi on Suomessa eroperhe.net.

Marttyyri-isien olemassaolon mahdollistavat ne kiltit tytöt eli terhakkaasti isiä ja etäisiä säälivät naiset, jotka valittavat isoon ääneen (jonkinlaisen valheellisen tasa-arvon nimissä) etäisien kokemaa tuskaa, kun nämä etät "joutuvat eroon lapsistaan".

Marttyyri-isän asemaan ja rooliin pääsee hyvin helposti. Myös sellainen isä, joka näkee lapsensa syntymässä pelkkää synkkyyttä, on oikeutettu saamaan kilttien tyttöjen sääliä. Kilttien tyttöjen mukaan kun mies on lähtökohtaisesti vanhempana jossain aivan erilaisessa asemassa kuin nainen - tällä tavoin kiltit tytöt siis rakentavat vanhemmuuden illuusiota, jossa isyys on miehelle vain valintojen tekemistä, hänen oman persoonansa ja aidon minuutensa toteuttamista, jonkinlainen itseterapoinnin väline siis. Isyys ei ole kilttien tyttöjen mielestä siis täysipainoista ja aikuismaista vanhemmuutta, vaan enemmänkin leikkikenttä, jonne voi piipahtaa leikkimässä tai sitten valita puuhaksi jotain muuta.

Tommy Hellstenin kirjan tyypeistä näitä marttyyri-isiä mielestäni parhaiten kuvaa "taakankantajat". Taakankantajuuteen kun kuuluu se, että omalla kärsimyksellä halutaan kontrolloida muiden elämää. Marttyyri-isä kärsii eläessään etäällä lapsistaan, ja saa jatkuvasti ympäristöltään ja kilteiltä tytöiltä vahvistusta ja rakennusaineita tälle päähänpotkitulle identiteetilleen. Rooli on helppo, koska miehen ei oikeastaan tarvitse tehdä mitään, hänelle on jo valmiina olemassa tällainen marttyyrin kategoria, johon on kaikkien etäisien helppo ja legitiimiä hypätä. - Huolimatta siitä, mikä on miehen suhde lapseensa ja kuinka paljon hän oikeasti tahtoisi elää ja olla lapsensa kanssa.

Minusta erovanhemmuuden rooleissa eli lähi- ja etäasetelmassa on jotain erittäin outoa, joka jää aina pimentoon. Mielestäni Hellstenin kirja "Virtahepo työpaikalla" ja sen ongelmaihmistyypit tuovat hieman valoa asiaan. Nimittäin, etäisyyteen ja siihen liittyvään marttyriyteen liittyvä kultti (jota kiltit tytöt harjoittavat) tosiasiassa kääntää erovanhemmuuden roolit ylösalaisin. Marttyyri-isät kun on mielestäni helppo nähdä "taakankantajina" (sitähän se marttyyriys on) ja lähiäidit taas on ovat sitten jotain ihan muuta, vaikka he oikeasti ja kaikkien roolipelien ulkopuolella vanhemmuuden työt tekevät ja vastuut kantavat. Marttyyriys yhdistettynä etäisyyteen rakentaa siis hyvin sekavan näyttämön, jossa manipulaation avulla on helppo rakentaa omia asemia.

Minä väitän, että lähiäidit ovat tässä asetelmassa Hellstenin kirjan tyypittelyn mukaisia syntipukkeja, jotka puolestaan helposti ja kuin huomaamattaan imevät itseensä stigman eli huonouden ja pahuuden polttomerkin. Lähiäitien rooli yksinkertaisesti on vain niin äärettömän kapea sen vuoksi, että jo pelkästään naissukupuolelle varattu rooli on aina ahtaampi kuin miehen roolit. Mies kun saa oikeutetummin toimia julkisella areenalla, hänen ei tarvitse pyydellä anteeksi vaikkapa julkista mielipidettään ja (sukupuoleensa yleisesti hyväksytysti liitettyjen) ongelmiensa julkistamista.

Naisen on sen sijaan aina raivattava ensin se tila, jossa hän voi alkaa kertoa ja julistaa elämänsä ongelmista, mikäli ongelmat nivoutuvat kiinteästi naissukupuoleen. Nainen kun elää sukupuolena intiimissä sfäärissä, mies julkisessa.

Nainen saa siis helposti yhä noidan, pahan naisen, tasapainottoman ja katkeran stigman päälleen. Naisen sukupuoleen liittyvät ongelmat kun eivät ole yleisiä rakenteellisia ongelmia, vaan naisen oman pään sisäisiä tuotoksia. Miehen sukupuoleen kuuluvat ongelmat sen sijaan tunnustetaan selvemmin rakenteellisiksi, otetaanpa esimerkiksi vaikkapa vaikeista vaikeimmat ongelmat kuten alkoholismi, rikollisuus ja mielisairaus. Eivät ne ole miehen psyyken heikkoutta, vaan miesten ankarien ja karujen elinehtojen ja miehisen ympäristön rankkuuden seurauksia.

Jopa sekin nähdään rakenteellisena, miessukupuolta vaivaavana ongelmana, ettei miehellä ole naista tukenaan. Miesten rappioitumiskehityksen varmimpia lähtölaukauksia kun on se, että vaimo jättää. Mutta tätäkään, parisuhteettomuutta, ei pidetä miehen omana ja psyykensä ongelmana, vaan enemmän rakenteellisena. Rakenteellisena siksi, että ymmärretään yleisesti niin selvästi, ettei kukaan tasapainoinen nainen voi olla rappiomiehen kanssa menettämättä omaakin mielenterveyttään.

Naisen ahdas rooli omien etujensa ajajana tekee siis lähes mahdottomaksi sen, että lähihuoltajana toimiva äiti voisi jotenkin kunniallisesti ajaa lastensa etua. Erityisen vaikeaa naisten (ja siten myös lasten) etujen ajaminen on, jos vastassa on läpikotaisin miehinen järjestelmä, kuten etävanhemmuus vielä oikeasti on, ja etenkin sen rehellisesti sukupuolittunut versio etäisyys.

Jos äiti, siis nainen, edellyttää isältä eli mieheltä vanhemmuutta, se tulkitaan oitis naisen päänsisäiseksi psyykkiseksi myrskyksi ja henkiseksi tasapainottomuudeksi. Naisen katsotaan terapoivan omia heikkouksiaan ja tietysti purkavan globaalia, universaalia ja kosmista katkeruuttaan kaiken kokemansa väärän vuoksi. Kukaan ei tule ajatelleeksi, että ai niin tosiaan, voisivatko lapset ihan oikeasti hyötyä jotain vanhemmuudesta, jonka vahvistamista etäisää jahtaava lähiäiti vaatii.

Roolit ovat aina valmiiksi rakennettuja malleja meille ihmisille ja siksi niihin on niin helppo hypätä, vaikka ihmisten motiivit ovatkin roolien sisällä hyvinkin erilaisia. Mielestäni on siksi erittäin vahingollista, jos eroperheitä koskevassa keskustelussa aletaan rakentaa marttyyri-isän roolia, koska oikeasti lapset tarvitsevat aktiivisesti vanhemmuuttaan (henkisenä, taloudellisena, sosiaalisena jne.) prosessina hoitavaa isää, ei mitään vanhemmuuden ulkoradalle asettuvaa surkimusta. On tunnistettava millaisia roolimalleja luomme ja tuemme jo puheessamme. Diskurssi eli asiaa koskeva vakiintunut puhetapa rakentaa aktiivisesti maailmaa, ei vain kuvaa jo olemassaolevaa.

Kirjoitan tästä aiheesta otsikolla Marttyyri-isät ovat Hellstenin "taakankantajia" myös Tiina Kaarelan eroperhe.netissä. Kuinkahan keskustelu foorumilla eri aiheista piristyy, kun helteinen sää ei enää verota voimia?





tiistaina, heinäkuuta 11, 2006

Pojat turvautuvat testosteroniin

Kunnon kestävyysurheiluannos aamuisin takaa pontevan ja euforisen olon koko päiväksi. Juoksin eilen normiksi muodostuneen kymmenen kilometriäni erikoisessa säässä, synkkenevän taivaan alla. Varhaisillan valoisuus tummentui nopeasti hämäräksi ja yhtäkkiä ympärillä oli vauhdittavaa dramatiikkaa! Oli ihana seurata metsän kupeilla, järvien rannoilla ja niittyjen vierustoilla juostessani kuinka kaikki muuttui pelottavaksi, juoksureitti oli äkkiä kuin elokuvasta, jonka juonen dramatiikkaa rakennetaan säätilojen vaihteluilla ja niiden ääritiloilla.

Olin siis eilen miltei puolivälissä vakioreittiäni, kun alkoi sataa. Kastuin sitten niin, että paita liimautui vatsaani ja lopulta lenkkaritkin hölskyivät kuin litran maitopurkit. Kotiin päästyäni pahin neste oli kengistä jo varissut, mutta aamulenkille en tänään päässyt. Piti siis lähteä hiomaan vatsa- ja selkälihaksia kuntosalille, jossa en ole aikoihin käynytkään. Kesällä kun puuhaa riittää muutenkin.

Kuntosalista puheen ollen, en käsitä miksi ihmiset tykkäävät käydä ohjatuissa jumpissa (esimerkiksi spinning ja bodypump), vaikka mielestäni kuntosalin laitteilla on hauskempaa ja tehokkaampaa puuhata ihan itsenäisesti. Paha vain, että meidän salilla rauta näyttää olevan enemmän miesten ylävartalon rakentamista varten. Laitteisto kaipaisi uusimista. Mutta soutulaitteet ovat ajanmukaiset. Kiskoin lämmittelyksi puoli tuntia, mikä teki matkassa kuusi kilometriä.

Minua häiritsee se, että miehet ovat naisia vanhempina onnistuneet luomaan standardeja urheiluun. Kuntosalinikin on esimerkki siitä, kuinka urheilupaikkoja ja urheilulajeja luodaan miesten ehdoilla. Yleensäkin "urheilu" on sana, joka kuuluu miehille, kun taas naisten pitäisi puhua "kuntoilusta". Siihen minä en suostu. Minä en kuntoile, jos sillä tarkoitetaan löysää ja innotonta iltalenkkeilyä kävellen. "Kuntoilun" pahin konkretisoituma on mielestäni koira, joka raahautuu eteenpäin omistajansa talutushihnassa. Ihmettelen muuten, kuinka paljon koko ajan näkyy kaikkialla älyttömän huonokuntoisen näköisiä koiria - omistajat sen sijaan edes yrittävät olla liikkuvinaan, kun kerran on ihan koiran kanssa ulos lähdetty.

Minua ärsyttää se tietty fyysinen löysyys, jonka suodaan kuuluvan "naisellisuuteen". (Höh.) Naisen ikään kuin pitäisi muuttua synnytettyään joksikin veteläksi ja ihraiseksi kotiolennoksi, joka kokee saavansa kovasti "liikuntaa", kun hän imuroi, juoksee lasten perässä ja kitkee kasvimaata. Puutarhan hoito on kyllä hyvää liikuntaa joillekin ruumiinosille, mutta ihmisen pitää olla tosi hyvin tietoinen päivän kokonaissaaliista, jotta hän voi illalla kertailla tyytyväisenä kaikkea liikkumistaan. Kodin hengettärinä puuhailevien naisten pitäisi irrottautua ulkomaailmaan ja antaa kropalle sitä, mitä se tarvitsee eli kunnon rääkkiä. Ihminen on luotu (raamatullista tyyliä käyttääkseni) kovaan liikkumiseen; mielestäni suomalaistenkaan ongelma ei ole niinkään ylipaino, vaan liikunnan puute.

Inhoan lihaksettomuutta, jota näkyy niin miehillä kuin naisillakin. Rasvakerroksetkin ovat vielä jotenkin siedettäviä, jos ihmisellä kuitenkin on lihaksia.

Kuntosalilla ja etenkin sen ulkopuolisessa maailmassa olen nähnyt ihmeellisiä, etäisesti miehiä muistuttavia hormonihirviä, jotka käyskentelevät huumatun näköisinä kaduilla, kaupoissa ja kotipihoillaan. Ällistyttävän monet (nuoremmat) miehet käyttävät "lihasten kasvattamiseen" testosteronia, ja mitä käyttävätkään. Ja käytön muuten huomaa välittömästi, kun sellainen jätkä astuu näkökenttään! Heidän vartalonsa on siten turvoksissa, että sen kaikkialla näyttäisi olevan parin sentin nestekerros. Lihakset varmaan kyllä suurenevat, mutta samalla ne katoavat keskelle rumaa vesipöhöä. Joskus tuntuu, että aurinkoisena kesäpäivänä vastaan ei tulekaan muita kuin "teko-, leikki- ja pilipaliuroksia". He kun lähtevät mielellään esittelemään "lihaksiaan" pienissä vaatteissa.

Prkle. Minullakin on paremmat lihakset kuin heillä. Lihaksen kun pitää erottua, nousta esiin muusta vartalosta, se ei ole vain massan lisäämistä. Pelkkä massa ei voi koskaan tarjota estetiikkaa.

Olen kovin, kovin ällistynyt siksi, että nämä hormonihirvet kasvattavat lihaksiaan NAISTEN vuoksi. Eihän näillä testosteronidorkilla ole edes miehekäs vartalo, vaan se muistuttaa huomattavan paljon huonokuntoisen emännän levennyttä ruhoa. Ei vesipöhö ole lihaksekkuutta.

Ehkä ällöttävintä näissä nappien nappaajissa on se, mitä hormonit tekevät psyykelle. Poikien liikkeistä tulee hitaita ja jäykkiä ja heidän katseensa samentuu. Hormonien käyttäjät alkavat muuten liikkeiltään ja eleiltään muistuttaakin toisiaan! Heistä tulee kangistuneita ja kaavamaisia. Heidän ajatuksensa täyttää se yhteinen ihana salaisuus, että nyt he ovat vihdoinkin "tosimiehiä", kun suonissa virtaa (kauan puuttunut) lisä testosteronia.

Ja nämä tollot sitten vielä uskovat ihan tosissaan siihen, että he voivat toimia neidoille uljaina ritareina, jotka tarjoavat suojaa leveillä harteillaan. Tuossa vaiheessa on näköjään jo ajatustoimintakin sumentunut.

torstaina, heinäkuuta 06, 2006

Heja, Vaasan ruotsinkieliset!

Sattuipa hyvin. Tänään tuli aamupäivällä radiosta Ylen Ykköseltä Terveydeksi-ohjelma, jossa toimittaja Marja-Leena Tuisku haastatteli ylilääkäri Markku Hyyppää, joka on tutkinut ruotsinsuomalaisia Vaasan seudulla. Hyyppä tuli aikoinaan kiinnostuneeksi Pohjanmaan ruotsinkielisistä, koska hän havaitsi että he elävät todella pitkään, eikä heillä ole suomensuomalaisille tyypillisiä sydän- ja verisuonisairauksia (ja siten ei myöskään esimerkiksi aivohalvauksia) juuri lainkaan. Vaasan seudun ruotsinkieliset kuolevat syöpään, sitten kun kuolevat, mutta elettyään ensin terveen ja tyytyväisen elämän. Markku Hyypän mukaan he elävät pisimpään maailmassa; Japanissa on tutkittu erittäin tarkkaan okinawalaisia, jotka elävät 86-87 -vuotiaiksi ja Hyypän mukaan Suomessa Vaasan seudulla asuvat ruotsinkieliset yltävät täsmälleen samaan! Heja svenskspråkiga på Vasa bygden!

Ohjelma lähetään tänään uusintana kello 22:05.

Aivan älyttömän mielenkiintoista. Hyyppä viittasi tärkeänä lähteenään amerikkalaiseen valtio-opin professori Robert D. Putnamiin, josta minäkin olen kirjoittanut aivan viime päivinä tässä blogissani. Putnam toimi presidentti Bill Clintonin neuvonantajana, koska hän oli perehtynyt demokraattisuuden ja sitä parantavan kansalaisaktiivisuuden kohottamiseen. Hyyppä nostikin ruotsinkielisten loistoterveyttä ruotiessaan tärkeimmäksi teoreettiseksi selitysmalliksi sosiaalisen pääoman, josta Putnam kirjoitti Hyypän mukaan kirjassaan jo vuonna 1993. Sittemmin Putnam julkaisi vuonna 2000 painavan ja läskinpuoleisen kirjan Bowling Alone, jossa hän jatkaa sosiaalisen pääoman analysointia ja määrittelee kiinnostavasti millainen sosiaalisen pääoman tase on kussakin Yhdysvaltain osavaltiossa. Putnamin tulokset ja väitteet tukevat täysin kaikkea sitä, mitä myös Markku Hyyppä on löytänyt Vaasan seudulta. Toimivat sosiaaliset verkostot eli sosiaalinen pääoma hedelmöittää kaikkea yhteiskunnallista ja taloudellista toimintaa, mikä näkyy esimerkiksi ihmisten vaurautena ja lasten hyvinvointina. Putnamin mukaan erityisesti lapset hyötyvät sosiaalisesta pääomasta, sillä heihin vaikutukset ovat erittäin moninaiset, alkaen lapsuuden kodista ja sen integroitumisesta yhteiskuntaan ja lähiympäristöön. Lapsen kehitykseksessä sosiaalinen pääoma näkyy koulutien alettua menestyksenä opinnoissa ja kiinnostuksena oppimiseen.

Ruotsinkielisten sosiaalinen pääoma on Hyypän mukaan aivan yksinkertaisia asioita, arjen elämistä yhdessä. Ihmiset kokoontuvat kyläyhdistyksiin ja muihin yhteisiin harrastuksiin. Kuorolaulu on hyvin suosittu harrastus ruotsinkielisellä Vaasan seudulla, ja minusta se onkin hyvä esimerkki millaista sosiaalinen pääoma on. Hyyppäkin selvittää radio-ohjelmassa, että kuoronjäsenet eivät usein tunne juurikaan toisiaan, eivätkä välttämättä välitäkään hirveästi tutustua, mutta silti laulut hoidetaan yhdessä, yksissätuumin, yhteisin nuotein ja kaikki seisovat rinnatusten, vierekkäin ja katsovat samaan suuntaan.

Minä olen kiinnostunut sosiaalisesta pääomasta sikäli, että minusta se tarjoaa hauskan ja helpon tien seurustella ja sosieteerata (viron kielessä on hyvä verbi suhtlema, joka voisi olla suomeksi "suhteilla") ihmisten kanssa. Sosiaalinen pääoma kun ei mielestäni ole niinkään intiimin ja privaatin sfäärin kapitaalia, vaan minusta sitä käytetään nimenomaan julkisessa sfäärissä, siellä missä toiminta on kaikille avointa ja julkista. Pettymyksekseni Putnam ei ala ruotia kumpaan sfääriin hän sosiaalisen pääoman liittää; Putnam tyytyy mainitsemaan vain ohimennen että sitä käytetään molemmilla areenoilla.

Minusta sosiaalinen pääoma on sikäli helposti epädemokraattista ja epätasa-arvoista pääomaa, että yhteisössä, jossa tätä pääomaa on jaossa, yhteisön jäsenellä pitää olla valmiiksi tietty
asema tässä järjestelmässä. Mutta se onkin mielestäni lähinnä järjestelmän vika, joka korjaantuu kun järjestelmä korjaa itse itseään. Ongelma on tietysti se, että usein järjestelmässä ei tunnisteta tällaisia heikkouksia, joiden takia ihmiset jäävät sen sosiaalisesta pääomasta osattomiksi.
Eli toisin sanoen, he joilla on verkostoissa hyvä asema jo entuudestaan, saavat myös jatkossa ylenmäärin nauttia sosiaalisen pääoman tarjoamista mahdollisuuksista. Mielestäni myös sosiaalinen pääoma on
kasautuvaa, kuten muutkin pääoman lajit.

Olen kirjoittanut tässä blogissani kuinka olen pohtinut kauhuissani, että erolapset, kaikkien muiden sosiaalisten ja taloudellisten menetystensä lisäksi, menettävät myös mahdollisuuden heille lapsina kuuluvaan sosiaaliseen pääomaan. Ajatus voi tuntua hankalalta, jos sitä pohtii esimerkiksi Robert D. Putnamin määrittelyjä ja kirjaa Bowling Alone vasten, mutta minusta täysin oikeutettu. Putnam itse ei juurikaan viittaa paksussa 500-sivuisessa kirjassaan yksinhuoltajiin, mutta toteaa toki että yksinhuoltajat jäävät helposti verkostojen ulkopuolelle, koska he ovat aivan liian sidottuja lapsiinsa. Putnamin tulosten mukaan yksinhuoltajien työllistyminen on eräs voimakkaimmin sosiaalisen pääoman yleiseen saatavuuteen vaikuttaja tekijä. Ihminenhän pystyy realisoimaan sosiaalisen pääoman vain verkostojen kautta, verkostojen osasena ja niissä toimien. Työpaikka tarjoaa yleensä kenelle tahansa ihmiselle valtavat verkostot, joten Yhdysvalloissa onkin käynyt naisten työelämään siirtymisen jälkeen niin, että 1950-luvun kotiäidit eivät ole enää sosiaalisen pääoman rakentajia, vaan päin vastoin, he ovat passiivisia ja apaattisia verrattuna työssä käyviin (ura-)naisiin, jotka pyörittävät vähällä vapaa-ajallaan myös kaikenlaista vapaaehtoistoimintaa.

Markku Hyyppä puhuu radio-ohjelmassa siitä, kuinka sosiaalinen pääoma on luottamusta. Hänen mukaansa luottamus on niin vankka ja ehdoton lähtökohta kaikelle. Eikä mikään ihme, sillä esimerkiksi rahatalous nykymuodossaan ei olisi lainkaan mahdollinen ilman luottamusta rahanvaihdon osasena. Siksi en voi käsittää, kuinka järjestelmä ei ole saanut rakennettua erolasten huoltoneuvotteluista sellaisia, että luottamus vanhempien välillä ja vanhempien luottamus järjestelmään (ja itseensä) ei murenisi, vaikka elämämme koko ajan kapitalistisessa rahanvaihdon maailmassa, jossa kaikissa maksutoiminnoissa on aina luottamus tärkeänä välineenä.

Putnam puhuu paljon toleranssista, suvaitsevaisuudesta, jota sosiaalisen pääoman perustana olevat hyvät sosiaaliset yhteydet (eli sosiaalisuus) tukevat. Kun ihminen liikkuu paljon ja avoimin mielin, uteliaana kohtaa ja näkee kaikenlaista, hänestä ei tule rasistia ja umpimielistä tontinrajojen vartijaa. Hyyppä kertookin radio-ohjelmassa, että Vaasan seudun ruotsinsuomalaisten keskuudessa ei esiinny rasismia oikeastaan lainkaan, se on vieras ilmiö.

Jälleen kerran tulen tässä erolapsiin. Millaisia umpiluisia paukapäitä heistä kasvaa ympäristössä, jossa heidän lapsuudenkotinsa ja lapsuuden tärkeät ihmissuhteensa ovat jakautuneet äärimmäisen piinaavasti kahteen eri leiriin, jotka eivät kohtaa? Onko erolasten riesana myös sekin, että heistä kasvaa suvaitsemattomia tolloja, jotka joutuvat jatkuvasti taistelemaan ennakkoluulojaan vastaan, eivätkä siten pysty keskittymään itse asiaan? Minusta on suorastaan rikollista, että järjestelmä lainsäädäntöineen repii erolapsen elämän nykyiseen malliin täysin kahtaalle, kahteen vastakkaiseen suuntaan, eikä edes yritä luovasti loiventaa ja tasoittaa lapsen kohtaamia (henkisiä, sosiaalisia, taloudellisia) haittoja.

Mutta lasten ja erityisesti erolasten ongelmana on, että he ovat osana perheen ja ihmissuhteiden särkymisen tabua, joten Robert D. Putnamkaan ei osaa tarkastella heitä juuri mitenkään laajassa teoksessaan.

Kirjoitan aiheesta myös Tiina Kaarelan eroperhe.netissä, otsikolla Sosiaalisen pääoman puute tekee erolapsista suvaitsemattomia.


No niin. Tuli otsikkovirhekin sitten korjattua. Vaikeaa, kun pyörittelee sanoja "suomenruotsalainen" ja "ruotsinkielinen", joten tietysti siitä syntyy lopulta otsikkoon "ruotsinsuomalainen".


keskiviikkona, heinäkuuta 05, 2006

Ahdistunut kotiäiti kiusaa lasta

Kyllä ahdistunut kotiäiti löytää aina hyvän stigman kohteen.

Ydinperheelliset sanelisivat mielellään sen, miten naisten pitää toimia, käyttäytyä, esiintyä ja olla äidin (=naisen) roolissa.

Ydinperheen ja kotirouvan pieni ja ahdas arki saattaa sekoittaa kunniallisimmankin perheenäidin pään, kun hän alkaa rakentaa stigmaa eli lyödä pahan leimaa eronneen (ja siten epämääräisen) naisen ylle. Meidän naisten sukupuolinen rooli kun on hyvin kapea ja liikkumatila pieni. Eronnut ja yksin lapsen kanssa pärjäävä voi vaikuttaa vaaralliselta. En muuten ihmettelekään että miksi, sillä yhä edelleen kortteleissamme asuu näitä kotirouvien karikatyyrejä, joiden mielestä itsenäisyys on yliampuvaa hurjuutta.

Olen hämmästyneenä aivan viime päivinä seurannut tapahtumaketjua, jossa keski-ikäistynyt ydinperheen kotirouva on koettanut opettaa minulle jotain, ihan tarkkaan ei ole selvinnyt mitä hän olisi tahtonut minun oppivan. Mutta ideologisesta oppitunnista lienee kyse.

Hänen koulutusintonsa huipentui muutama päivä sitten, kun hän tuli yllättäen luokseni takaovesta ja palautti lapseni naapuriin kiikuttamaa leipäveistä. Leipäveitsi kun oli vihdoinkin hänelle sellainen ase, johon vedoten hän saattoi odottaa minulta jotain nöyrtymistä, matelua ja häpeämistä. Hän odotti, että olisin surkeasti madellen pyydellyt hänen edessään anteeksi sitä, että kolmevuotias lapseni oli illalla juoksaissut hänen kotiinsa leipäveitsi kädessään. No, kiittelin toki että hän palautti veitsen ja juttelin muutaman ystävällisen sanasen, mutta en nähnyt aihetta mihinkään draamaan.

Poikani nimittäin kaivaa ennätysajassa varastosta esiin esimerkiksi painepesurin, jota hän vetelee perässään pitkin pihaa. Kaikki työkaluilta näyttävät kiinnostavat ja that's it. Ei siinä sen kummempaa.

Naapurin ydinperherouva seisoi oviaukossa ilmaa haukkoen, eikä saanut oikein sanaa suustaan, kun onnistuin rauhallisuudellani saamaan heti yliotteen leipäveitsiepisodista. Hän tunsi jääneensä vaille onnistumisen tunnetta, jonka hän olisi saanut kun olisin ymmärtänyt hävetä sitä että lapseni kulkee leipäveitsen kanssa. Ehkä tämä lapsia kotonaan hoitava kotirouva ei ole vielä huomannut, että kolmevuotiaalle leipäveitsi on miekka, ei leivänleikkaamisväline, saati sitten tappovehje.

Koska kotirouva jäi vaille voittoa ja yliotetta, hän oli purkanut turhautuneena pettymystään aviomiehelleen. Perheenisä oli sitten makkaraa leikkellessään alkanut jutella ironisoiden ja ilkikurisesti kolmevuotiaalle pojalleni, että hän voisi viillellä kädessään olevalla puukolla poikaani.

Isä kun käytti välikappaleena viestilleen poikaani, koska hänellä ei ollut munaa tulla minua uhkailemaan. Perheenisän mielestä oli siis ihan sopivaa uhkailla lasta. Tässä oli psykoanalyysin mukainen klassinen transferenssi-tilanne, jossa uhkailija käyttää korviketta, kun oikea kohde ei ole saatavilla. Lapseni juoksi aivan hysteerisenä naapurista luokseni, takertui vimmaisesti syliini ja itkun läpi sopersi moneen kertaan että lasten isä uhkaa viillellä minua (siis lasta) puukolla. Minun piti kysyä monta kertaa mitä sinä oikein sanot, koska kyyneltulva oli niin valtava ja kauhistuneen lapsen puhe oli puuroa.

Minä tietysti marssin parin päivän päästä tiedustelemaan asiaa suoraan itseltään perheenisältä, joka oli potkimassa lasten kanssa palloa erään toisen miehen kanssa. Sanoin sivumennen, että minusta lapseni kauhu vaikutti jo siltä, että jouduin miettimään onko jossain käynnissä perheväkivallan näytös ja pitääkö minun alkaa soitella poliisit paikalle.

Stigma ylläni ja siten myös lapseni yllä on antanut merkkejä itsestään jo koko kevään aikana. Naapuruston lapset ovat piirrelleet pojalleni "pihan rajoja", ja selvittäneet että tänne et sitten saa tulla.

Olen ihmetellyt miksi jo lasten pitää vahtia ja kontrolloida tontteja - etenkin kun tosiasiassa heillä (heidän vanhemmillaan) ei mitään omistusoikeutta tonttiin edes ole. No nyt se sitten selvisi, että vanhemmathan ne ovat tällaisen rajavartioinnin takana. Kotirouva nimittäin ilmoitti eilen pojalleni, että sinun pitää mennä omaan pihaasi. Kotirouva oli tällä kertaa suivaantunut ilmeisesti siitä, että olin mennyt puhuttelemaan hänen miestään puukollaviiltelyväitteistä. Poikani tuli itku kurkussa kotiin ja sanoi, että hänellä on paha olo. Sitten hän selvitti, että hän ei saa mennä pihalle leikkimään.

Hölmöintä tässä tosiaan on se, että tältä kotiäidiltä puuttuu kaikki valtuudet kieltää ketään liikkumasta rivitalon piha-alueella; hänen pitäisi hankkia pojalleni käräjäoikeudesta lähestymiskielto jos hän aikoo pitää pihan "puhtaana".


Ehkä pahin tapaus ja kuvaavin esimerkki erolapsen ja eroperheen stigmasta oli se, kun poikani karkasi muutama viikko sitten. Hän nousi pyörän selkään ja polki hetkessä tosi kauas. Eräs toinen naapurinrouva oli nähnyt poikani polkevan yksin tietä pitkin, mutta hän ei tullut sanomaan minulle asiasta mitään, vaikka kulkee kotiinsa minun kotini ohi. Hänen olisi ollut helppo poiketa luokseni ja hihkaista että onko lapsesi karannut. Sen sijaan hän oli selvittänyt poikani karkaamista tälle jo mainitsemalleni naapurin kotirouvalle, ja tämän kotirouvan lapset puolestaan sitten kertoivat minulle. Poikani karkaamisen huomannut naapurin nainen on muuten perhepäivähoitaja, joten ammattitaidostakaan ei ollut sitten lapselleni mitään hyötyä.

Kirjoitan tästä aiheesta Tiina Kaarelan eroperhe.netissä otsikolla Ydinperheellinen kotirouva kouluttaa eroperhettä (poikkeuksellisesti nyt tällä kertaa Ahdistaa-osastolla).

tiistaina, heinäkuuta 04, 2006

Ero murentaa lapsen sosiaalisen pääoman

Ehkä kaikkein eniten erolapsen asemassa minua huolestuttaa se uhka, joka kohdistuu sosiaalisen pääoman menettämiseen. Toki silkka rahana näkyvä taloudellinenkin pääoma on tärkeää, mutta ehkä voimakkaimmin ihmistä muovaa sosiaalinen pääoma. Amerikkalainen Robert D. Putnam nimeää sen aivan kohtalokkaan tärkeäksi pääomanlajiksi lapsuudessa ja nuoruudessa, jolloin lapsi on erittäin riippuvainen sekä yksilönä kohtaamastaan sosiaalisesta pääomasta, mutta erityisesti myös siitä pääomasta jota vastaanottavat hänen vanhempansa.

Erolapsi jää hyvin helposti ilman sosiaalista pääomaa, sillä sekin, kuten mahdollisesti kaikki pääoman lajit, on kasautuvaa. Erolapsen elämässä on hyvin usein tilanne, että hänellä on ohut ja vajavainen suhde etävanhempansa sukuun, tai suhdetta ei ole lainkaan. Lähivanhemman suku saattaa samaan aikaan tuntea olevansa ylikuormitettu, sillä vastuu on kaadettu yksin heidän harteilleen.

Yksinhuoltajaäidit puolestaan ovat uusimpien köyhyystutkimusten mukaan kasvava köyhien ryhmä, sillä heitä luonnehtii nykyään se että heidän on vaikea työllistyä. Muistaakseni vielä 90-luvun alussakin oli se tilanne, että yksinhuoltajat työllistyivät hyvin, sillä he kävivät yleisemmin töissä kuin ydinperheelliset naiset.
Nyt yksinhuoltajilla ei ole enää tuota etua.

Putnamkin huomauttaa, että sosiaalisen pääoman lisäämisessään kiistattomasti parhaiten onnistuvat nimenomaan yksinhuoltajat, jotka onnistuvat työllistymään. Kotiäitiys ja yksinhuoltajuus on tappava yhdistelmä sosiaalisen pääoman muodostumisen ja hyödyntämisen kannalta, sillä Putnaminkin mukaan yksinhuoltajanaiset elävät olosuhteiden (=lasten ja niihin liittyvän vastuun ja työn vuoksi) eristyksissä, mikä vaikeuttaa sosiaalisten yhteyksien luomista ja siten sosiaalisen pääoman hyödyntämistä. Putnam vaikuttaa kirjassaan Bowling Alone (2000) mielestäni usein individualistiselta ja uusliberalistiselta jokainen-rakentakoon-itse-onnensa -tyypiltä, mutta onnistuu lopulta kuittaamaan lukijan moiset asenteet kohtuuttomiksi.

Mitä sosiaalinen pääoma sitten on? Se on sitä varmuutta ja tietoisuutta kaiken toimimisesta siten, että meidän ei kaikissa elämämme vaihtokauppatilanteissa tarvitse vahtia, että saamme varmasti antamaamme lahjaa vastaan riittävän vastahyödyn. Kun tuollainen murehtiminen jää pois, saamme kokonaisuutta ajatellen enemmän aikaiseksi, koska voimme moisen kontrollin sijaan puuhailla jotain ihan muuta. Sosiaalinen pääoma on siis yleistä vastavuoroisuutta. Mielestäni hyvä arkinen esimerkki sosiaalisesta pääomasta on se, että ihmiset tahtovat pitää kadut puhtaina siten, ettei kulkuväylille paiskota lasinsiruja. Se hyödyttää kaikkia, lemmikkieläimistä alkaen.

Putnamin mukaan sosiaalinen pääoma auttaa kansalaisia ratkaisemaan yhteisiä ongelmia, se rasvaa yhteisön rattaita pehmeän kehityksen turvaamiseksi. Ekonomistit ja politiikan tutkijat ovat osoittaneet, että sosiaalinen pääoma voidaan muuttaa taloudelliseksi pääomaksi ja liiketoimissa varallisuudeksi. Nobelin palkinnon saaneen ekonomistin Kenneth Arrowin mukaan luottamus on tärkeä tekijä käytännöllisesti katsoen kaikissa liiketoimissa. Suuri osa taloudellisesta takapajuisuudesta maapallolla voidaan selittää luottamuksen puutteella.

Siksi minusta on onkin saatava jo lähtökohtaisesti turvattua erolapselle se, että vanhemmille rakennetaan lainsäädäntöön sellainen toimintaympäristö, jossa lapsen huoltokysymykset ratkaistaan sosiaalisen pääoman piirteitä käyttäen. Kun sosiaalinen pääoma pääsee huollosta sopimisen aikana murenemaan, se vaikuttaa lapsen elämässä aina. Pitää muistaa, että sosiaalinen pääoma on sekin kasautuvaa lajia, joten lapsen menetykset ovat elämän aikana suuret. Kaikki korkohyöty jää saamatta.