keskiviikkona, heinäkuuta 05, 2006

Ahdistunut kotiäiti kiusaa lasta

Kyllä ahdistunut kotiäiti löytää aina hyvän stigman kohteen.

Ydinperheelliset sanelisivat mielellään sen, miten naisten pitää toimia, käyttäytyä, esiintyä ja olla äidin (=naisen) roolissa.

Ydinperheen ja kotirouvan pieni ja ahdas arki saattaa sekoittaa kunniallisimmankin perheenäidin pään, kun hän alkaa rakentaa stigmaa eli lyödä pahan leimaa eronneen (ja siten epämääräisen) naisen ylle. Meidän naisten sukupuolinen rooli kun on hyvin kapea ja liikkumatila pieni. Eronnut ja yksin lapsen kanssa pärjäävä voi vaikuttaa vaaralliselta. En muuten ihmettelekään että miksi, sillä yhä edelleen kortteleissamme asuu näitä kotirouvien karikatyyrejä, joiden mielestä itsenäisyys on yliampuvaa hurjuutta.

Olen hämmästyneenä aivan viime päivinä seurannut tapahtumaketjua, jossa keski-ikäistynyt ydinperheen kotirouva on koettanut opettaa minulle jotain, ihan tarkkaan ei ole selvinnyt mitä hän olisi tahtonut minun oppivan. Mutta ideologisesta oppitunnista lienee kyse.

Hänen koulutusintonsa huipentui muutama päivä sitten, kun hän tuli yllättäen luokseni takaovesta ja palautti lapseni naapuriin kiikuttamaa leipäveistä. Leipäveitsi kun oli vihdoinkin hänelle sellainen ase, johon vedoten hän saattoi odottaa minulta jotain nöyrtymistä, matelua ja häpeämistä. Hän odotti, että olisin surkeasti madellen pyydellyt hänen edessään anteeksi sitä, että kolmevuotias lapseni oli illalla juoksaissut hänen kotiinsa leipäveitsi kädessään. No, kiittelin toki että hän palautti veitsen ja juttelin muutaman ystävällisen sanasen, mutta en nähnyt aihetta mihinkään draamaan.

Poikani nimittäin kaivaa ennätysajassa varastosta esiin esimerkiksi painepesurin, jota hän vetelee perässään pitkin pihaa. Kaikki työkaluilta näyttävät kiinnostavat ja that's it. Ei siinä sen kummempaa.

Naapurin ydinperherouva seisoi oviaukossa ilmaa haukkoen, eikä saanut oikein sanaa suustaan, kun onnistuin rauhallisuudellani saamaan heti yliotteen leipäveitsiepisodista. Hän tunsi jääneensä vaille onnistumisen tunnetta, jonka hän olisi saanut kun olisin ymmärtänyt hävetä sitä että lapseni kulkee leipäveitsen kanssa. Ehkä tämä lapsia kotonaan hoitava kotirouva ei ole vielä huomannut, että kolmevuotiaalle leipäveitsi on miekka, ei leivänleikkaamisväline, saati sitten tappovehje.

Koska kotirouva jäi vaille voittoa ja yliotetta, hän oli purkanut turhautuneena pettymystään aviomiehelleen. Perheenisä oli sitten makkaraa leikkellessään alkanut jutella ironisoiden ja ilkikurisesti kolmevuotiaalle pojalleni, että hän voisi viillellä kädessään olevalla puukolla poikaani.

Isä kun käytti välikappaleena viestilleen poikaani, koska hänellä ei ollut munaa tulla minua uhkailemaan. Perheenisän mielestä oli siis ihan sopivaa uhkailla lasta. Tässä oli psykoanalyysin mukainen klassinen transferenssi-tilanne, jossa uhkailija käyttää korviketta, kun oikea kohde ei ole saatavilla. Lapseni juoksi aivan hysteerisenä naapurista luokseni, takertui vimmaisesti syliini ja itkun läpi sopersi moneen kertaan että lasten isä uhkaa viillellä minua (siis lasta) puukolla. Minun piti kysyä monta kertaa mitä sinä oikein sanot, koska kyyneltulva oli niin valtava ja kauhistuneen lapsen puhe oli puuroa.

Minä tietysti marssin parin päivän päästä tiedustelemaan asiaa suoraan itseltään perheenisältä, joka oli potkimassa lasten kanssa palloa erään toisen miehen kanssa. Sanoin sivumennen, että minusta lapseni kauhu vaikutti jo siltä, että jouduin miettimään onko jossain käynnissä perheväkivallan näytös ja pitääkö minun alkaa soitella poliisit paikalle.

Stigma ylläni ja siten myös lapseni yllä on antanut merkkejä itsestään jo koko kevään aikana. Naapuruston lapset ovat piirrelleet pojalleni "pihan rajoja", ja selvittäneet että tänne et sitten saa tulla.

Olen ihmetellyt miksi jo lasten pitää vahtia ja kontrolloida tontteja - etenkin kun tosiasiassa heillä (heidän vanhemmillaan) ei mitään omistusoikeutta tonttiin edes ole. No nyt se sitten selvisi, että vanhemmathan ne ovat tällaisen rajavartioinnin takana. Kotirouva nimittäin ilmoitti eilen pojalleni, että sinun pitää mennä omaan pihaasi. Kotirouva oli tällä kertaa suivaantunut ilmeisesti siitä, että olin mennyt puhuttelemaan hänen miestään puukollaviiltelyväitteistä. Poikani tuli itku kurkussa kotiin ja sanoi, että hänellä on paha olo. Sitten hän selvitti, että hän ei saa mennä pihalle leikkimään.

Hölmöintä tässä tosiaan on se, että tältä kotiäidiltä puuttuu kaikki valtuudet kieltää ketään liikkumasta rivitalon piha-alueella; hänen pitäisi hankkia pojalleni käräjäoikeudesta lähestymiskielto jos hän aikoo pitää pihan "puhtaana".


Ehkä pahin tapaus ja kuvaavin esimerkki erolapsen ja eroperheen stigmasta oli se, kun poikani karkasi muutama viikko sitten. Hän nousi pyörän selkään ja polki hetkessä tosi kauas. Eräs toinen naapurinrouva oli nähnyt poikani polkevan yksin tietä pitkin, mutta hän ei tullut sanomaan minulle asiasta mitään, vaikka kulkee kotiinsa minun kotini ohi. Hänen olisi ollut helppo poiketa luokseni ja hihkaista että onko lapsesi karannut. Sen sijaan hän oli selvittänyt poikani karkaamista tälle jo mainitsemalleni naapurin kotirouvalle, ja tämän kotirouvan lapset puolestaan sitten kertoivat minulle. Poikani karkaamisen huomannut naapurin nainen on muuten perhepäivähoitaja, joten ammattitaidostakaan ei ollut sitten lapselleni mitään hyötyä.

Kirjoitan tästä aiheesta Tiina Kaarelan eroperhe.netissä otsikolla Ydinperheellinen kotirouva kouluttaa eroperhettä (poikkeuksellisesti nyt tällä kertaa Ahdistaa-osastolla).

Ei kommentteja: