keskiviikkona, heinäkuuta 19, 2006

Marttyyri-isä on Hellstenin "taakankantaja"

Luen parhaillaan Tommy Hellstenin kirjaa Virtahepo työpaikalla (Writers' House 1998). Ajattelin ensin, että opus antaa herkullisen tarkastelukulman työpaikkojen pomoihin, joista firman esimiehettöminä heiluva talon ylin johto on yleensä pahin esimerkki. He kun voivat asemansa takia puhaltaa kaiken keskeneräisyytensä päästöinä ulos, eikä edes esimies luo konkreettista uhkaa tuollaiselle itseterapoinnin harjoittamiselle.

Hellstenin
kirjasta voin minäkin tunnistaa heti helposti esimiehen, jollaisen alaisuudessa olen työskennellyt ainakin kaksi kertaa. Nämä pienten paikallislehtien päätoimittajat ovat naurattajia.

Naurattaminen on työpaikallakin ihan samassa roolissa kuin se on laskuhumalasta kärsivässä kapakkaseurueessakin: vältetään puhumasta asioista ja pelätään pelottavien realiteettien kohtaamista, siksi tuska ja itku käännetään vastakohdakseen eli nauruksi. Näen naurun tässä kahdessa roolissa. Nauru on hyvin konkreettinen peittely-yritys itkulle (vaikkapa vain meluisuutensa vuoksi), mutta myös henkinen selviytymisstrategia, pakeneminen pois tuskasta jonnekin muualle - yleensä ei-minnekään.

Naurattaja on ihan oikeastikin yhtä pinnallinen omassa strategiassaan kuin hän kuulostaakin. Eri asia sitten, onko hän oikeasti ihmisenä pinnallinen ja onko hänelläkin mahdollisesti tarpeita, joita hän tahtoisi käsitellä, mutta ei pysty.

Minusta Tommy Hellsten on aina ollut erittäin kiinnostava ajattelija - vaikkakin hänen viimeisin lyyrinen runoiluun kääntyvä kirjansa on ihan hölmö. Ei avaudu ja sanoma jää hämäräksi.

"Virtahepo työpaikalla - kohti hyvinvoivaa työyhteisöä" ei oikeastaan kerro paljoakaan työpaikoista ja työmaailmasta. Siksi kirja on universaaliudessaan nimeäänkin vielä paljon kiinnostavampi. Mielestäni Hellsten onnistuu kirjassaan jälleen kertomaan tuoreesti jotain luomastaan virtahepojen maailmasta, jossa ihmiset välttelevät ja pelkäävät tarvitsevuuttaan ja tarpeidensa nimeämistä.

Hellsten luo kirjassaan ongelmiensa (eli tarvitsevuutensa kieltämisen) vangiksi jääneille ihmistyypeille seuraavat kategoriat: valesankari, taakankantaja, syntipukki, näkymätön lapsi ja naurattaja. Naurattajasta jo vähän puhuinkin.

Minä puolestani olen luonut eroperheiden tarkastelussani kategorian marttyyri-isät, jotka siis ovat etävanhempina kurjaa osaansa valittavia miehiä, heitä joiden mukaan heidät on työnnetty pois lastensa luota, he ovat mielestään vanhempina olosuhteiden (käytännössä äitien ja muiden naisten) uhreja. Marttyyri-isä on mielestäni myös sellainen isä, joka välttelee kohtaamasta isyyttään ja lastaan vetoamalla yksinkertaisesti siihen kuinka valtavan suuri ja vaikea asia voi olla. Siis pelkkä asian nimeäminen vaikeaksi riittää legitimoi miehen irrottautumisen vanhemmuudestaan. Tällainen helppo irrottautuminen on miehille täysin legitiimiä myös valtakulttuurissa, mutta - yllättävää kyllä - aivan erityisen oikeutettua se näyttää olevan eroperheiden keskinäisessä keskustelussa, jonka tärkein verkkofoorumi on Suomessa eroperhe.net.

Marttyyri-isien olemassaolon mahdollistavat ne kiltit tytöt eli terhakkaasti isiä ja etäisiä säälivät naiset, jotka valittavat isoon ääneen (jonkinlaisen valheellisen tasa-arvon nimissä) etäisien kokemaa tuskaa, kun nämä etät "joutuvat eroon lapsistaan".

Marttyyri-isän asemaan ja rooliin pääsee hyvin helposti. Myös sellainen isä, joka näkee lapsensa syntymässä pelkkää synkkyyttä, on oikeutettu saamaan kilttien tyttöjen sääliä. Kilttien tyttöjen mukaan kun mies on lähtökohtaisesti vanhempana jossain aivan erilaisessa asemassa kuin nainen - tällä tavoin kiltit tytöt siis rakentavat vanhemmuuden illuusiota, jossa isyys on miehelle vain valintojen tekemistä, hänen oman persoonansa ja aidon minuutensa toteuttamista, jonkinlainen itseterapoinnin väline siis. Isyys ei ole kilttien tyttöjen mielestä siis täysipainoista ja aikuismaista vanhemmuutta, vaan enemmänkin leikkikenttä, jonne voi piipahtaa leikkimässä tai sitten valita puuhaksi jotain muuta.

Tommy Hellstenin kirjan tyypeistä näitä marttyyri-isiä mielestäni parhaiten kuvaa "taakankantajat". Taakankantajuuteen kun kuuluu se, että omalla kärsimyksellä halutaan kontrolloida muiden elämää. Marttyyri-isä kärsii eläessään etäällä lapsistaan, ja saa jatkuvasti ympäristöltään ja kilteiltä tytöiltä vahvistusta ja rakennusaineita tälle päähänpotkitulle identiteetilleen. Rooli on helppo, koska miehen ei oikeastaan tarvitse tehdä mitään, hänelle on jo valmiina olemassa tällainen marttyyrin kategoria, johon on kaikkien etäisien helppo ja legitiimiä hypätä. - Huolimatta siitä, mikä on miehen suhde lapseensa ja kuinka paljon hän oikeasti tahtoisi elää ja olla lapsensa kanssa.

Minusta erovanhemmuuden rooleissa eli lähi- ja etäasetelmassa on jotain erittäin outoa, joka jää aina pimentoon. Mielestäni Hellstenin kirja "Virtahepo työpaikalla" ja sen ongelmaihmistyypit tuovat hieman valoa asiaan. Nimittäin, etäisyyteen ja siihen liittyvään marttyriyteen liittyvä kultti (jota kiltit tytöt harjoittavat) tosiasiassa kääntää erovanhemmuuden roolit ylösalaisin. Marttyyri-isät kun on mielestäni helppo nähdä "taakankantajina" (sitähän se marttyyriys on) ja lähiäidit taas on ovat sitten jotain ihan muuta, vaikka he oikeasti ja kaikkien roolipelien ulkopuolella vanhemmuuden työt tekevät ja vastuut kantavat. Marttyyriys yhdistettynä etäisyyteen rakentaa siis hyvin sekavan näyttämön, jossa manipulaation avulla on helppo rakentaa omia asemia.

Minä väitän, että lähiäidit ovat tässä asetelmassa Hellstenin kirjan tyypittelyn mukaisia syntipukkeja, jotka puolestaan helposti ja kuin huomaamattaan imevät itseensä stigman eli huonouden ja pahuuden polttomerkin. Lähiäitien rooli yksinkertaisesti on vain niin äärettömän kapea sen vuoksi, että jo pelkästään naissukupuolelle varattu rooli on aina ahtaampi kuin miehen roolit. Mies kun saa oikeutetummin toimia julkisella areenalla, hänen ei tarvitse pyydellä anteeksi vaikkapa julkista mielipidettään ja (sukupuoleensa yleisesti hyväksytysti liitettyjen) ongelmiensa julkistamista.

Naisen on sen sijaan aina raivattava ensin se tila, jossa hän voi alkaa kertoa ja julistaa elämänsä ongelmista, mikäli ongelmat nivoutuvat kiinteästi naissukupuoleen. Nainen kun elää sukupuolena intiimissä sfäärissä, mies julkisessa.

Nainen saa siis helposti yhä noidan, pahan naisen, tasapainottoman ja katkeran stigman päälleen. Naisen sukupuoleen liittyvät ongelmat kun eivät ole yleisiä rakenteellisia ongelmia, vaan naisen oman pään sisäisiä tuotoksia. Miehen sukupuoleen kuuluvat ongelmat sen sijaan tunnustetaan selvemmin rakenteellisiksi, otetaanpa esimerkiksi vaikkapa vaikeista vaikeimmat ongelmat kuten alkoholismi, rikollisuus ja mielisairaus. Eivät ne ole miehen psyyken heikkoutta, vaan miesten ankarien ja karujen elinehtojen ja miehisen ympäristön rankkuuden seurauksia.

Jopa sekin nähdään rakenteellisena, miessukupuolta vaivaavana ongelmana, ettei miehellä ole naista tukenaan. Miesten rappioitumiskehityksen varmimpia lähtölaukauksia kun on se, että vaimo jättää. Mutta tätäkään, parisuhteettomuutta, ei pidetä miehen omana ja psyykensä ongelmana, vaan enemmän rakenteellisena. Rakenteellisena siksi, että ymmärretään yleisesti niin selvästi, ettei kukaan tasapainoinen nainen voi olla rappiomiehen kanssa menettämättä omaakin mielenterveyttään.

Naisen ahdas rooli omien etujensa ajajana tekee siis lähes mahdottomaksi sen, että lähihuoltajana toimiva äiti voisi jotenkin kunniallisesti ajaa lastensa etua. Erityisen vaikeaa naisten (ja siten myös lasten) etujen ajaminen on, jos vastassa on läpikotaisin miehinen järjestelmä, kuten etävanhemmuus vielä oikeasti on, ja etenkin sen rehellisesti sukupuolittunut versio etäisyys.

Jos äiti, siis nainen, edellyttää isältä eli mieheltä vanhemmuutta, se tulkitaan oitis naisen päänsisäiseksi psyykkiseksi myrskyksi ja henkiseksi tasapainottomuudeksi. Naisen katsotaan terapoivan omia heikkouksiaan ja tietysti purkavan globaalia, universaalia ja kosmista katkeruuttaan kaiken kokemansa väärän vuoksi. Kukaan ei tule ajatelleeksi, että ai niin tosiaan, voisivatko lapset ihan oikeasti hyötyä jotain vanhemmuudesta, jonka vahvistamista etäisää jahtaava lähiäiti vaatii.

Roolit ovat aina valmiiksi rakennettuja malleja meille ihmisille ja siksi niihin on niin helppo hypätä, vaikka ihmisten motiivit ovatkin roolien sisällä hyvinkin erilaisia. Mielestäni on siksi erittäin vahingollista, jos eroperheitä koskevassa keskustelussa aletaan rakentaa marttyyri-isän roolia, koska oikeasti lapset tarvitsevat aktiivisesti vanhemmuuttaan (henkisenä, taloudellisena, sosiaalisena jne.) prosessina hoitavaa isää, ei mitään vanhemmuuden ulkoradalle asettuvaa surkimusta. On tunnistettava millaisia roolimalleja luomme ja tuemme jo puheessamme. Diskurssi eli asiaa koskeva vakiintunut puhetapa rakentaa aktiivisesti maailmaa, ei vain kuvaa jo olemassaolevaa.

Kirjoitan tästä aiheesta otsikolla Marttyyri-isät ovat Hellstenin "taakankantajia" myös Tiina Kaarelan eroperhe.netissä. Kuinkahan keskustelu foorumilla eri aiheista piristyy, kun helteinen sää ei enää verota voimia?





Ei kommentteja: