tiistaina, elokuuta 29, 2006

Aivan turhia ongelmia

Kotiin ja perheeseen liittyy joitakin arjen asioita, joihin liitettyä kohinaa ja älämölöä en ole oppinut ymmärtämään. Niistä puhutaan paljon, ne nähdään suurina ongelmina ja ne tulevat meitä vastaan jokapäiväisessä elämässä, siis jatkuvasti viikon varrella monta kertaa.

Ongelmat ovat muuten juuri niitä ydinkysymyksiä, joiden parissa feminismikin joutuu kamppailemaan. Minä olen sitä mieltä, että feminismi ei ole vielä onnistunut luomaan näiden "ongelmien" tarkasteluun riittävän itsenäistä ja miehestä riippumatonta naista, joka olisi oma erityinen sukupuolensa, ei vain heijaste miehestä. Viittaan tässä esimerkiksi filosofi Luce Irigarayn luomaan käsitteeseen eettinen sukupuoliero, jonka minä olen lyhentänyt pelkästään eettiseksi sukupuoleksi. Miksi korostaa eroa, mikä edelleen korostaa vain Irigaraynkin kritisoimaa alituista heijastelua mieheen eli sukupuolet voivat olla jotain vain silloin, kun niitä
verrataan toisiinsa.


Tässä pieni luettelo näistä ylimainostetuista asioista, jotka ovat nousseet tarpeettoman merkittäviksi ja turhaa riitelyä aiheuttaviksi ongelmiksi.

1) Kotityöt.
Minä ihmettelen, mitä ihmeen tekemistä kotitöissä oikeastaan on? Eihän kodeissa edes ole töitä. Kone pesee pyykit, eikä ongelmatekstiilien tms. käsipyykkäys silloin tällöin ole mikään ongelma. Kämpän voi siivota (siis luututa, lakaista ja imuroida, puhumattakaan pölyjen pyyhkimisestä) tv:tä katsellessa.

2) Lastenkasvatus. Mistä silloin riidellään kun ollaan erimielisiä ns. lastenkasvatuksesta? Ihmettelenpä muuten sitäkin, mitä ihmiset oikein tarkoittavat lastenkasvatuksella. Lapselle, kuten myös muille ihmisille ollaan läsnä, mutta olen aika skeptinen siinä asiassa, että monellakaan vanhemmalla ja muulla aikuisella olisi mitään ihmeellistä kasvatuksellista otetta asioihin. Itseasiassa pidän kasvatus-termiä kovin elitistisenä. Minä puhuisin paljon mieluummin mielipiteen muodostamisesta ja kannanottamisesta. Minä otan kantaa ja lausun lapselleni ojentavan mielipiteeni (ja teen sen selvästi), mutta enpä tunne hirveästi kasvattavani häntä.
En riitele lapseni isän kanssa mistään, koska ei kertakaikkiaan vaan ole syytä. Enpä muuten ole ikinä antanut edes yhtä ainoaa lastenkasvatuksellista ohjetta tälle entuudestaan lapsettomalle miehelle. Ei ole tarvinnut. Ai niin, jonkinlaista varsin abstrakteja ja enemmänkin filosofisia taustoittavia keskusteluja olemme käyneet, mutta yhtään ainoaa lyhyttä, napakkaa ja sanelevaa ohjetta en ole isälle muotoillut.
Olen vain katsellut uteliaana isän toimintaa vierestä, että ai jaa, ai että noin... Tuohan on hyvä systeemi...


3) Isyys.
Äitiys on riittää monelle arkiajattelussa vanhemmuuden rakennusaineeksi, mutta minä en ole koskaan tajunnut tuollaista ajattelutapaa. Ja on ollut helkkarin hyvä, että en ole sortunut moiseen älylliseen velttouteen. Minä en ole koskaan mitenkään erikseen luonut isälle mitään toimintatilaa, en ole koskaan mitenkään erityisesti äitinä vaikuttanut isän ja lapsen suhteen muodostumiseen, en ole operoinut välissä yhtään mitenkään, ja silti - täysin minusta (äitinä, naisena ja ihmisenä) riippumatta - lapsellani on loistoisä, jonka toiminta isänä ei kaipaa minulta mitään erityistä terapiaa ja tukea. Hänen suhteensa lapseen ihastuttavan ja ällistyttävän hieno, täysin omanlaisensa, kuten kaikki ihmissuhteet ovat. Haluan siis sanoa, että isyys ei ole (kuten ei myöskään äitiys) mikään yhteiskunnan ja kulttuurin sanelema perheenjärjestyksen ja sukupuoliroolien sanelema tehtävä, vaan se on jotain paljon, paljon suurempaa, laajempaa ja siten samalla myös kapinallisempaa. Isyys ei, kuten ei myöskään äitiys, asetu mihinkään valmiiseen kehikkoon, jota toisen vanhemman (eli siis äidin, naisen) on oltava koko ajan empaattisesti ja valppaana ymmärtämässä. Minusta täyspäisiltä aikuisilta puuttuu vain mahdollisuus toimia vanhempina autonomisesti, itsenäisesti. Valtakulttuuri ja lainsäädäntö eli toisin sanoen normisto opettaa "rakentamaan" vanhemmuutta parisuhteessa roikkuen, mikä on hyvin säälittävää ja varma tie kaiken itsekunnioituksen menettämiseen. Vanhemmuus on kokonaan ihan eri asia kuin parisuhde, niillä ei ole keskenään mitään tekemistä. Suomen laki tekee katalan virheen opettaessaan kaikille kansalaisille, että parisuhde ja vanhemmuus kytkeytyvät yhteen. Eivät ne kytkeydy. Olen tiennyt tämän aina ja huomaan nyt olleen ja olevan aivan älyttömän oikeassa.

Vanhemmuus ei ole mikään valtataistelun areena, ei missään määrin, vanhemmuus on luovuuden ja läsnäolon alue. Minun lapseni isyyden turvaamiseksi on riittänyt se, että olen oivaltanut tämän - siis pelkästään vain oivaltanut. Minun ei ole tarvinnut varsinaisesti TEHDÄ mitään isyyden edistämiseksi. Naiset ja koko yleinen julkinen keskustelu vanhemmuudesta on oikeastaan jotain epätoivoista ja siten säälittävää isyyden kokoamista ja rakentamista. Isyyttähän tästä maasta on puuttunut ja puuttuu hillittömät määrät. Mutta kaikki keskustelu vanhemmuudesta sortuu olemaan aivan liian akateemista ja keinot isyyden rakentamiseksi eivät uskalla olla kyllin provokatiivisia ja kapinallisia. Keskustelu vanhemmuuden kehittämisestä ja keskustelua hallitseva naissukupuoli koettaa olla aivan liian empaattinen, suloinen ja tukeva miehiä eli näitä huonosti vanhemmuuttaan hoitavia isiä kohtaan. Äidit koettavat olla väärällä tavalla oppimestareita miehille vanhemmuudessa. Naiset eivät tajua, että mies tehköön ja luokoon oman vanhemmuutensa. Siihen riittää pelkästään jo se, että nainen lähtee omiin urheiluharrastuksiinsa. Hänelle ei kuulu, mitä mies ja lapsi sillä aikaa puuhailevat. Nainen, äiti, ei omista lasta eikä lapsen aikaa. Kun nainen oivaltaa tämän, se vaikuttaa kaikkeen hänen toimintaansa ja turvaa hänelle hienon vapauden tulla ja mennä, mistä voisi käyttää filosofista verbiä kuljeskella.

Olen kirjoittanut isyydestä ja sen ongelmista paljon, ja teen sen vastakin. On nimittäin niin, että yksilön hyvä tilanne ei tarkoita sitä, että yhteiskunnassa olisi osattu osattu hoitaa asiat kuntoon. Yksilön hyvä onni ja elämäntilanne ei palaudu yhteiskuntaan. Yksilöllä kun on asiat kunnossa rakenteellisista ongelmista huolimatta.

Ja tästäpä tulikin mieleeni:
Tästä väitteestäni on loogisena seurauksena perustelu myös sille, että yksilön ei tarvitse itse kokea henkilökohtaisessa elämässään jotain erityisongelmaa voidakseen ottaa siihen kantaa. Eikä ole koskaan aiemminkaan elämänsä historiassa tarvinnut kokea. Olen aina ihmetellyt joidenkin ihmisten halua rytätä jokin mielipide siksi, että mielipiteen esittäjä ei ole itse KOKENUT ongelmaa omassa elämässään. Ei kokemus ole kaiken avain.


Ei kommentteja: