tiistaina, elokuuta 08, 2006

Matkustaminen on tärkeää feminismissäkin

Mikä minua feminismissä innostaa? - Ei varmasti itse päämäärä eli tasa-arvoisuus, jota minäkin ajattelen oikeasti latteana samanlaisuutena. Tasa-arvoisuuden tavoittelu on silti minusta itseoikeutettu ja kiistämätön päämäärä, tärkein asia koko feminismissä. Tasa-arvoisten toimintatapojen ja järjestelmän luominen on ihanan kapinallista olemassaolevien nujertavien valtarakenteiden murskaamista. Railakasta ja innoittavaa kunnon kapinaa siis!

Kuitenkin pidän tätä päämäärää ja kauan odotettua lopputulosta paljon kiinnostavampana asiana feminismissä sitä, kuinka naiset (eli se voimankäytön kohteena oleva sukupuoli) itse luovat ja hellivät käsityksiä "jo saavutetusta tasa-arvoisuudesta" ja Suomesta tasa-arvoisena maana. Minusta on äärettömän mielenkiintoista seurata naisten omia strategioita selitellä ja uskotella itselleen sitä, että he eivät oikeastaan kärsi sukupuolisesta epätasa-arvosta kollektiivisesti sukupuolena eikä varsinkaan omassa henkilökohtaisessa elämässään.

Matka on tässäkin, feminismissä, siis tärkeämpi kuin itse päämäärä. Koen muuten näin myös muilla elämänaloilla, ehdottomasti. Vain itse matka, kohteeseen matkustaminen, tekee itse päämäärästä kiinnostavan. Ja matkanteon nautinto piilee tietysti aktiivisuudessa. Ilmeisesti siksi olen armoton, älytön ja hillitön autolla ajaja; väheksyn sanaa "kuljettaja", sillä en minä kuljeta vaan minä ajan. Itse ratti on siis tärkeämpi kuin se muu metallikori joka tulee ratin mukana.

Olisin melko hyvä luonnonystävä, jos minulla ei olisi fiksaatiota autolla ajamiseen. Säästän vettä ja sähköä; esimerkiksi talvella en käytä lainkaan sähköä kodin lämmittämiseen. Varaava tulisija lienee Suomessa järkevin lämmitysmuoto. Lajittelen kaikki roskat, joten kaatopaikkaroskaa syntyy vain silloin tällöin. Viikottain en saa kokoon edes yhtä muovipussillista kaatopaikalle. Energiajätteenkin (eli pakkausjätteen) vien energiajätteen keräysastiaan ja harmittelen samalla, miksi paikkakunnalla ei kerätä nestekartonkia erikseen.

Kaatopaikkajätteen vähäisyyden takia toivonkin, että kotitalouksien pakolliseen jätemaksuun voisi saada huojennusta, jos talous itse käytännössä hoitaa jätteiden kuljettamisen. Roska-autohan joutuu kolistelemaan tyhjiä keräysastioita, jos jätteet on jo kiikutettu kierrätyspisteisiin.

Autoilu pilaa ihan kaiken. Jostain syystä (lue: promillettomuuteni) vuoksi joudun aina rattiin ja minä olen se, jonka tehtävä on sitten ajaa läpi yön, jos matka on pitkä. Ja sehän minulta onnistuu. Auto on minulle kuin hanska, joka istuu hyvin käteeni. Sellainen ihana kapine, joka antaa samantyyppisen kiidon kuin hiihtäminen maastosuksilla tai lasketteleminen pujottelurinteessä tai rullaluistelu. Huumaavaa horisontaalista lentoa.

Ajokortti-ikään tultuani kieltäydyin ajokortista ja autokoulusta. Hankin ajokortin viiveellä, mutta se olikin lähes heti silkkaa hulluutta. Ajoin vähintään 80 000 kilometrin vuositahtia, usein olin lähempänä 100 000 kilometriä. Siihen pystyy muuten harva taksiautoilijakaan. Diesel maksoi silloin vielä kolmen markkaa litra tai vähemmän.

Itse autoja sen sijaan oikeastaan vain inhoan. Ajaminen on se, jota rakastan. Metalli ei kiinnosta. Esineenä autot viestivät yleensä jostain ihan muusta kuin ajamisesta ja ajonautinnosta. En kaipaa (enkä halua ymmärtää) auton antamaa terapiaa esineenä, mutta se menemisen ja lentämisen tunne on huikeinta terapiaa mitä tiedän.

Ajaminen ja luontosuhde pulpahtavat pohdittavaksi joka kerta, kun käyn Lapissa. Niin nytkin. Pohjois-Norjan ikävää voin hoidella seuraavaa kertaa odotellessa lukemalla kirjaa Finnskogene (Kristian Östberg 1978), jonka löysin kirjaston poistomyynnistä. Maksoi 20 senttiä. Vähän huono helpotuskeino, koska Norjan suomalaismetsät sijaitsevat maan eteläosassa, siellä missä ilmeisesti puutakin kasvaa. Viime viikon kalottikierroksella koin hienoimpana elämyksenä tundra. Puuton ja soinen ylämaa tulee vastaan Altan itäpuolella; se oli mukava alkusoitto Altasta länteen päin yhä hurjemmaksi jyrkkeneville norjalaismaisemille.

Kemijärvellä pyörähtäessäni nappasin viime perjantaina kirjapainosta saapuneen omakustanteen Tarkka-ampujan polku, jossa maailmanmestaruustasollakin tunnettu mustaruutiampuja Toivo Maukonen kertoo ammunta- ja metsästysharrastuksestaan. Hän on karhunkaataja ja onnistui sodissakin tähtäämään tarkasti.

Lapissa miehet ovat voineet raivata itselleen oman tilan ja itsenäisyyden luonnon monitoimitiloja hyödyntämällä. Luonnon harrastus- ja hyödyntämismahdollisuudet ovat kuin biologian tarjoama salajuoni miesten kasvattamiseksi. Vain suuri liikkumatila antaa ihmisten kasvaa täyteen kokoonsa.

Nykymies on usein rääpäle siksi, että häneltä puuttuu kyky toimia itsenäisesti.

Ei kommentteja: