perjantaina, elokuuta 18, 2006

Vinoutunut isyys tarvitsee empaattisia naisia

Jaana Vuori jaottelee isyyden neljään eri kategoriaan (Isäkirja, Vastapaino 2004, 30). Miehillä on siis mahdollisuus valita heti isäksi tullessaan minkä tyyppiseksi vanhemmaksi he haluavat ryhtyä. Legitiimejä eli yhteisön oikeuttamia vaihtoehtoja on siis peräti neljä erilaista.

Isyytensä sisältöä suunnitellessaan mies voi halutessaan huipentaa vapautensa valitsemalla VALINTOJA TEKEVÄN ISYYDEN, jossa vanhemmuuden perusta on individualismi eli omat subjektiiviset tuntemukset, emootiot. Hän voi tässä isyysmallissa loputtomasti tutkia ja kuulostella omia halujaan ja kykyjään. Ympäristö eli lapset ja naisvanhempi (äiti), joka on joutunut isän individualistisen toimintamallin ja itsetutkiskelun vuoksi lapsista päävastuuseen, joutuvat alati kuulostelemaan ja ennakoimaan isän tuntoja. Heidän on oltava varuillaan siksi, että heidän on osattava ikään kuin terapeutteina ennustaa mitä isä mahtaa sisimmässään kussakin tilanteessa tuntea.

Valintoja tekevän isyyden lisäksi nykyistä vanhemmuuskeskustelua hallitsee toisena miehisenä normina MASKULIININEN ISÄ, joka kantaa edellä mainittua isätyyppiä enemmän yhteiskunnallista vanhemmuuden vastuuta, mutta hänen isyysmallinsa rakentuu sukupuolieron korostamiselle. Sukupuoliero on maskuliinisessa isyydessä itsestäänselvä luonnonlaki, se saa voimansa heteronormatiivisuudesta ja ruokkii kaikkea muuta yhteiskunnassa esiintyvää sukupuolittamista.

Jaana Vuori toteaakin, että maskuliinisen isyyden mukaan äidin tehtävä on olla ensisijainen vanhempi ainakin niin kauan kun lapsi on pieni.

Miksi valintoja tekevä isyys ja maskuliininen isyys saavat hallita nykyistä julkista keskustelua? Jos ne eivät aina hallitse suoraan, ne hallitsevat epäsuorasti siten, että kaikkia isyyden uudistuksia peilataan ja verrataan näihin isyyksiin, niin yleisiä ne ovat. Minä väitän, että esimerkiksi valintoja tekevä isyys on niin tavallinen isyyden muoto ja normi, että jopa se nimeäminen on hankalaa. Siksi onkin mielestäni tärkeää määritellä, kategorisoida, isyyden mallit.

Jaana Vuoren mukaan näilläkin (epätoivottavilla) isyysmalleilla voi nähdä olevan feministiset juuret, mutta ne ovat irrottautuneet niistä. Isyyden muodot ovat onnistuneet legitimoimaan itsensä vaikka - tai ehkä juuri tästä syystä - ne edustavat äärimmilleen sukupuolittunutta, sukupuolen mukaan kategorisoitunutta vanhemmuuden mallia.

Siksi on mielestäni suuri ristiriita siinä, että vanhemmuuden kehittämistyössä hellitään sukupuolisen tasa-arvon illuusiota, mutta tuhlataan energiaa rakentamalla tasa-arvoa ja vanhempaa isyyttä suosimalla valintoja tekevää isyyttä. Miesten ja isien "ongelmien" ja "erityislaadun" ymmärtäminen kun on mielestäni yleensä selvästi tämän valintoja tekevän isyyden tukemista ja sen toimintamallien omaksumista. Sellaisena asia alkaa näyttäytyä naisten itsensä vuoksi, naiset kun mieluusti aina esittelevät empaattista ylivertaisuuttaan.

Feminismi
on isyyden
kasvualusta


Näiden kahden vakiintuneen itsekeskeisen ja individualistisen isyyden mallin lisäksi on kaksi lapsilähtöistä eli lapsen etua ajattelevaa isyyden muotoa. TASA-ARVOINEN ISÄ jakaa perhevelvollisuudet tasan naisten kanssa. HOIVAAVA ISÄ rakentaa läheistä suhdetta lapsiinsa. "Näiden mallien juuret ovat feminismissä, sukupuolten välisten suhteiden uusjakoa vaativassa poliittisessa, kulttuurisessa ja intellektuaalisessa liikkeessä", Jaana Vuori kirjoittaa (em 30).

Yhteiskunnallista ja lainsäädännöllistä isyysajattelua hallitsee tällä hetkellä nimenomaan valintoja tekevä isyys, sillä miehille on isinä jätetty vastuun takaportit auki niin eroisyydessä kuin työmaailmassakin, silloin kun kyse on työn ja perhe-elämän yhdistämisestä.

Eroisät maksavat etäisinä hämmentävän pientä elatusapua lapsistaan ja jättävät perintätilastojen mukaan yleensä nekin maksut maksamatta. Työssäkäyvien ydinperheisien ei tarvitse leikata työaikaansa ja palkkaansa lasten takia. Pikemminkin päinvastoin. Esimerkiksi johtajamiehistä suurempi osa on perheellisiä kuin muut saman ikäluokan miehet.

Valintoja tekevä isyys on äitiyden kannalta niin ero- kuin ydinperheessäkin kaikkein epävarmoin ja epävakain muoto. Naisen on oltava jatkuvasti valmis sopeutumaan miehen valintoihin, joita nainen - eikä usein kyllä itse isäkään - ole osannut ennakoida. Eroperheitä koskeva lainsäädäntö ja sosiaaliviranomaisten toimintamallit - puhumattakaan ihmisten arjen käytännöistä - tukevat valintoja tekevää isyyttä jo ydinperheaikana. Mies kasvaa jo ydinperheessä luottamaan vastuun takaporttiin (josta Isäkirjassa kirjoittaa Jani Kolehmainen, esim. sivulla 105), joka on aina odottamassa häntä vapauttavana kulkureittinä parin erotilanteessa.

Isyyttä on muodikasta tarkastella miehen vanhempana kokemien menetysten kautta. Miesten heikompi asema vanhemmuudessa, joka realisoituu etävanhemmuutena eron jälkeen, ikään kuin velvoittaa naiset ymmärtämään empaattisesti ja omaa sukupuoleen liittyvää ymmärryskykyä korostaen sekä maskuliinista isyyttä että valintoja tekevää isyyttä. Onkin mielenkiintoista pohtia näkyykö vastaavasti naisen heikompi asema työmarkkinoilla nimenomaan naisille suotuisana mahdollisuutena sooloiluun ja omien valintojen tekemiseen. - Ei näy, päinvastoin. Työelämään ei ole muodostunut mitään sellaista empaattista levähdyspaikkaa naisille kuin on miehillä isyydessä. Naisten vastuu perheestä kun konkretisoituu aina väistämättä menetyksinä työelämässä.

Perhe takaa
miehelle
hyvän työuran


Radio Suomen iltapäivän ajankohtaisohjelma esitteli 17.8.2006 Päivi Lipposen kokoamaa kirjaa "Akat aidan tekee, miehet käyvät mittaamassa", jossa tarkastellaan sukupuolten tasa-arvon toteutumista työelämässä. Radiotoimittaja Annu Passoja referoi kirjasta työn ja perheen yhdistämistä käsitellyttä kohtaa. Kun mies, 30-35 -vuotias, on perustanut perheen ja hänellä on kaksi lasta, niin työnantaja iloitsee. Työnantaja nimittäin ajattelee, että hienoa, tämä hänen alaisensa on nyt vakiintunut ja tahtoo varmasti panostaa entistä huolellisemmin työhönsä ja uraansa.

Sama työnantaja ja hänen kollegansa ajattelevat sen sijaan täysin päinvastoin naisalaisesta, joka on perheellistynyt. Nainenhan ei ole työnantajan mielestä vaarallinen pelkästään jo toteutuneen perheen takia, vaan jo hedelmällisen ikänsä vuoksi eli sen mahdollisuuden takia, että naisella saattaa vielä joskus olla perhe.

Toimittaja Passoja totesikin radiojutussaan, ettei ole mikään ihme että miesjohtajilla on paljon useammin perhe kuin saman ikäluokan muilla miehillä. Ja luonnonlakimainen normi on, että naisjohtajat ovat perheettömiä.

Työelämä ei tarjoa naisille samanlaista kompensatorista eli menetyksiä korvaavaa kenttää kuin miehet ovat saaneet vastaanottaa vanhemmuudessa - ja aivan erityisesti vanhemmuutta koskevissa keskusteluissa. (Vanhemmuuspolitiikka ja vanhemmuuden arjen käytäntöjen uudistaminen on tuntuu olevan vieläkin lähes yksinomaan naisten harteilla, miehiä isyyden uudistaminen ei sittenkään vielä kiinnosta, jos rehellisiä ollaan.) Ei ole olemassa vakiintunutta empatian mallia, jolla miesesimies tunnustaa naisen erityisaseman palkkatyöläisenä eli naisten suuremman vastuun vanhemmuudessa (ja kaiken kotiin liittyvän intiimin sfäärin hoitajana).

Työnantajat eivät tarjoa kompensatorista apua edes johtajanaisille, vaikka miehet saavat sukupuolensa vuoksi jatkuvaa hyötyä työelämässä. (Johtajien saamat työpaikan tarjoamat edut ovat siis luonteeltaan hyvin miehisiä, tämä paljastaa kummalle sukupuolelle nämä edut on alunperinkin suunniteltu.) Sen sijaan vallitseva ajattelutapa on nykyään valmis tukemaan heikompaa sukupuolta eli miestä kaikessa vanhemmuudessa.

Miesten on yhä legitiimiä kerätä ja varjella yliasemastaan koituvaa hyötyä työelämässä. Teknillisen korkeakoulun tutkimuskeskus BIT on selvittänyt tasapuolisiksi tarkoitettujen palkkausjärjestelmien toimivuutta. Projektipäällikkö
Carita Lahden mukaan työnantajat vastustivat samapalkkaisuuteen pyrkimistä esimerkiksi siksi, että he olivat huolissaan voiko hyviä miestyöntekijöitä pitää enää talossa jos heidän palkkojaan ei voida korottaa hyvin tehdystä työstä. (Vekkari 10.8.2006, Piia Leino, STT: "Palkkaeroja voi kaventaa")

Ei kommentteja: