maanantaina, syyskuuta 25, 2006

Narkkarit Diana ja Tanja Saarela

Kulttuuriministeri Tanja Saarela avautuu kaikelle kansalle keskiviikkona, jolloin hän kertoo tv:n Inhimillinen tekijä -ohjelmassa masennuksestaan. Jälleen haistan tässä jotain sen verran falskia, että ilmiötä voi nimittää karpeloinniksi. Saarela puhuu masennuksestaan siihen sävyyn, että sen on aiheuttanut media ja sen esittämät kohtuuttomat syytökset. Tuota minä en suostu tuollaisenaan nielaisemaan.

Väitän, että Tanja Saarela on tässä maassa eräs niitä ihmisiä (vaikkapa Riitta Väisäsen ja Marco Bjurströmin lisäksi, ovat muuten niin ällöjä etten viitsi edes lihavoida nimiä), joka ei pysty elämään ilman julkisuutta. Hän on nimenomaan tunnettu siitä, että hän antaa jopa "intiimejä" henkilöhaastatteluja, vaikka hänellä ei oikeasti ole mitään sanottavaa. Saarela tarvitsee mediaa terapiakseen aivan samalla tavalla kuin prisenssa Diana tarvitsi. Prinsessa Diana ei kuollut median ajojahdin takia, vaan sen vuoksi että hän oli kiinnittänyt napanuoransa toisen pään mediaan ja julkisuusmyllyyn, josta hän tarvitsi varmasti lopulta ihan jokapäiväisen annoksen.

Minusta prisenssa Dianasta ja Tanja Saarelasta voidaan puhua medianarkomaaneina, joiden täytyy saada narkata tiedotusvälineitä tunteakseen olevansa edes elossa.

Prinsessa (helvetti, miten naurettava titteli muuten) Dianaa ja kulttuuriministeri Tanja Saarelaa yhdistää mielestäni eräs jännittävä piirre. He molemmat ovat mielellään "Sydänten Prisenssoja" (vielä naurettavampi titteli muuten, mutta Dianan ilmeisesti ihan itse kyhäämä), jotka haluavat olla tunnettuja hyvyydestään. Hyvis Tanja Saarelassa tämä piirre näkyy eläintensuojeluna ja susien puolustamisena ja "mestariäitiytenä", jonka monet naiset edelleen luulevat olevan kunniaksi naiselle.

Minä väitän, että kulttuuriministeri Saarela tarvitsee mediaa jokapäiväisen doping-annoksensa lisäksi myös ihan käytännön terapiaan. Julkisuus voi toimia terapeuttisesti hyvin monella tavalla; eräs sen tapa on etäännyttää ihminen kätevästi loitommas omasta ongelmastaan. Käsittely mediassa on asian julkistamista, joten julkkis tekee omasta intiimistä kärsimyksestään kätevästi kaikkien kollektiivista kärsimystä. Julkkis hakee siis julkisuudella myötätuntoa.

Erittäin monet intiimin alueen ongelmat ovat varmasti sellaisia, että niistä todella kannattaa puhua julkisuudessa, koska sama ongelma voi toistua niin monen muunkin ihmisen elämässä. Saarela puhuu silti mielestäni tässä tapauksessa masennuksestaan falskisti, harhauttamalla ja tekopyhästi, uhrin asemaan asettuen. Ensinnäkin, "uhrin" on tunnistettava RAKENTEELLISET tekijät jotka hänen ongelmaansa ovat vaikuttaneet. Kun narsistin uhri puhuu esimerkiksi narsismista, asian ymmärtämistä ja käsittelyä helpottaa kovasti se, että puhutaan narsismista psyyken rakenteellisena ongelmana. Rakenteethan toistuvat aina uudelleen, kun narsismia esiintyy.

Saarelan falskius johtuu ainakin kahdesta asiasta. Masennusvuodatusta kuunteleva tv:n katsoja joutuu miettimään mistä Saarelan masennus aivan oikeasti johtuu. Johtuuko se todella median ajojahdista, jossa häntä syytettiin kahdenkeskisestä kohtaamisesta Matti Vanhasen kanssa hotellihuoneessa. Vai jostain ihan muusta?

Ja se toinen ihmetyksen aihe on siinä, miksi Saarela tulee julkisuuteen juuri tämän ongelman kanssa. Eikö yhteiskunnallisella vaikuttajalla olisi puhuttavaa myös aiheesta, jolla olisi painavampaa yleistä merkitystä. Miksi aina revitellä omaa privaattielämäänsä kaikille, kun yhteiskunnassa on ihan oikeitakin ongelmia.

On arveltu, että Ilta-Sanomien päätoimittaja Antti-Pekka Pietilä olisi joutunut viime viikolla eroamaan ministeri (Karpela) Saarelaan kohdistamansa kritiikin vuoksi. Yhdyn niihin järjen ääniin, jotka ovat torjuneet tämän väitteen, jonka ei mielestäni edes pitäisi olla mitenkään mahdollista vapaassa mediailmastossa, maassa jossa sana on vapaa. Tanja Saarela on onnistunut hienosti itsensä marttyrioimisessa ja uhriuttamisessa, jos hän pystyy herättämään moisia epäilyjä päätoimittajan eron syystä. Eipä mene kauan, kun tuohtuneet lukijat julistavat Saarelan pyhimykseksi jossain hämäräperäisessä Sievistelevän Sanan temppelissä. Pyhä virka täsmentyisi tietysti "mediassa kärsineiden pyhimykseksi".

Minä väitän, että Saarelan masennus ei johdu mistään privaattielämää raatelevista toimittajista ja heitä työllistävästä mediasta, ei varmasti sillä median antama kyyti oli niin Vanhaselle, Saarelalle, lukijoille ja itse iltapäivälehdillekin hyvin arkista ja tavallista pakkopullaa. Siis ihan tavallista juoruilua ja piikittelyä. Ja nimenomaan Saarela ja Vanhanen jos ketkä ovat tässä maassa jo asemansa puolesta niitä ihmisiä, joista on todella lupa ja oikeus kirjoittaa kärjekkäämmin kuin niistä kaikista muista pienemmistä julkuista, joista lehdet vääntävät paljon pahempaakin tekstiä.

Nyt tulen hahmottamani ongelman ytimeen. Saarelaa ei oikeasti vaivaa masentuminen lehtien kirjoittelun takia, vaan hänellä on omassa elämässään ihan kylliksi muutenkin jo sotkua. Siitä ei tarvitse lehdistöä syyttää. Hän avioitui paniikinomaisesti viime keväänä elokuvaohjaaja Olli Saarelan kanssa, jonka edellinen tyttöystävä oli juuri synnyttämässä Saarelan kuopusta. Tanja Saarela ei ole yhtään kertaa osannut mitenkään järkevästi lähestyä tätä Ongelmaa haastatteluissaan, vaan hänen lausuntonsa ovat olleet hämmästyttävän väisteleviä ja Ongelmaa pakenevia. Hänen toinen toimintamallinsa näyttää olevansa se, että haastatteluissa on asia tyystin vaiettu. Nyt lapsi tuntuu olevan jo tabu. (Se tapahtuikin nopeasti ja helposti, Saarelan kannalta.)

Hänen miehellään Olli Saarelalla tuntui olevan kaikki selvittämättä kuopuksensa äidin kanssa, joka hänkään ei tietenkään voinut tällaisessa Tanja ja Olli Saarelan parisuhdepaniikissa mitenkään Ongelman ratkaisua edesauttaa.

Tanja Saarela on siis vääntänyt ongelmansa sellaiseen pakettiin, että hän pystyy käyttämään mediaa terapeuttinaan ja voi itse haastatteluissaan helposti käsitellä "ongelmaansa" tiedotusvälineissä. Hän voi itse olla aktiivinen, toisin kuin mitä hän osoittanut Olli Saarelan vauvan käsittelyssä. Tanja Saarela pääsee hyppäämään median uhrina sielua voitelevaan marttyyrin asemaan. Hän saa keskiviikkoiltana 27.9.2006 tv-ohjelmassa varmasti helposti irtopisteitä hyviksenä.

Tilanne olisi aivan toinen, jos ihan puhuttaisiin ihan oikeasta Ongelmasta, siitä vauvasta. Ja Olli Saarelan äkkipysäyksestä suhteessaan kuopuksen äitiin. Oikea tarkastelunäkökulma näyttäisi Tanja Saarelan hyvin epäilyttävässä valossa, jossa empaattisten tukijoiden lauma voisi vihdoinkin ymmärtää että ehkä kannattaisi olla vain hiljaa.

Mielestäni Tanja Saarela on ihan itse aiheuttanut yksityiselämässään ihan hirveän sekasotkun. Ihmettelin tätä samaa asiaa jo aiemmin kesällä tässä blogissani. Hänen pika-avioliittonsa Olli Saarelan kanssa kun näyttää olevan banaalisti vain "toisen naisen", "kilpailijattaren" torjuntaa. Saarela itse pitää kilpailijanaan sitä Tuula-nimistä naista, joka oli viime keväänä synnyttämässä lasta Olli Saarelalle.

Peikkoja voi maalata kaikenlaisia. On aivan eri asia, kuinka paljon Tuula-niminen lapsen äiti olisi ollut itse halukas kilpailemaan miehen suosiosta. Eipä välttämättä millään tavalla. Hänelle olisi voinut hyvin riittää, että lapsen huoltoon liittyvät asiat hoidetaan yksinkertaisesti ja lapsen isä säilyttää tietyn charmikkaan tyylitajun asioiden hoidossa.

Saareloiden panikointi kertoo, että jokin meni juuri tässä asiassa, lapsen huomioimisessa, pahasti vikaan.

Toimittaja Jaakko Hautamäki luotaa kansanedustajuuden jättävän Osmo Soininvaaran ajatuksia Helsingin Sanomien (24.9.2006) haastattelussa näin:

"Pintajulkisuus kypsytti osaltaan Soininvaaran siihen, että hän päätti jättää politiikan 55-vuotiaana, 16 vuoden kansanedustajauran jälkeen. 'Kun julkisuus muuttuu sellaiseksi, että ministerit kertovat iltapäivälehdissä masennuksestaan, tulee olo, ettei halua olla enää samassa pelissä mukana', Soininvaara sanoo.
Soininvaara viittaa kulttuuriministeri Tanja Saarelaan (kesk.).
Ministeri on iltapäivälehtien mukaan kärsinyt masennuksesta - joka johtui osittain julkisuudesta.
'Ministeri saa sponsorilta lainaksi moottoripyörän, jota hän kehuu maasta taivaaseen ja jolla hän tiedottaa etukäteen tulevansa kokoukseen. Kukaan ei kiinnitä huomiota siihen, onko ministerin tehtävä olla tuotemarkkinoija. Ja vielä väittää sponsoroitua moottoripyörää omakseen.'"

Niin. Ja onpa käynyt mielessä kenelle nämä romanttista parisuhdetta esittelevät julkisuustemput on suunnattu. Mediaa terapeuttinaan ja viestinviejänään käyttävän Tanja Saarelan kohdeyleisö on tietysti se Tuula-niminen kuopuksen äiti.

torstaina, syyskuuta 21, 2006

Seksiä työpaikalla

Onpa pornoinen!

Sunniva Strömnes, 29, etsi Seiskaan tähtitoimittajaa. Hän poseeraa sivun kokoisessa kuvassa, joka julkaistiin Seiskassa ehkä kolme viikkoa sitten. Ilmoitus on nuhjaantunut ja ryvettynyt hyvin aidosti Seiskan tyylikseksi, kun irtosivu on luikerrellut pöydälläni ja enimmäkseen lattialla.

Minusta Seiskan julkaisema työpaikkailmoitus on lajissaan uskomaton. Sunniva poseeraa jo sinänsä hyvin räikeässä kuvassa matkapuhelin kädessä ja esittelee sääriään, rintojaan ja pehmeän pullukkaa mahaansa ja hiukan turpeaa olemustaan. Huulet ovat maalattu kutsuviksi, se on kuin kostea ja vastaanottavainen pusukalan kita, joka saalistaa nielu auki jahdaten ilmassa lentäviä sukupuolielimiä. Tarkoitus on siis näyttää seksipommilta.

Mutta pikkuisen itsekritiikkiä, Sunniva Strömnes! Kiloja olisi pitänyt ehdottomasti pudottaa ainakin tuollaiset 4-5 pois, ja nesteitä näyttää kerääntyneen elimistöön pienen turvotuksen verran. Sunnivan kesäinen pikkumekko sen sijaan on ihan kiva; minäkin voisin pukeutua siihen.

Minihameiden ja -mekkojen ylimpänä ystävänä ihmettelen kuitenkin hiukan sitä, miksi Seiskan toimistotyöskentelyssäkin pitäisi palella koneellisen ilmastoinnin keskellä liian vähissä vaatteissa? Sunniva Strömnes käyttää väärin minimekkoa; se on urheilullisen ihmisen liikunnallinen vaate, eikä mikään paikoillaan toimistossa istuvan löhöilyvaate. Sunnivan työnteko kun ei todellakaan näytä vauhdikkaalta ja urheilulliselta. Laiska seksiobjektin hymy kameralle ei vielä ole dynaamista - vaikka matkapuhelin olisikin kädessä.

Millaisia tähtitoimittajia tällaisella työpaikkailmoituksella muuten haetaan? - Ilmoitus viestittää mielestäni ihan suoraan siitä, että toimittajaksi halutaan ihminen, joka on halukas lähtemään julkkismarkkinoille jonkinlaiseksi lehtijuttuja kirjoittavaksi seksiobjektiksi. Seiska tahtoo siis toimittajan, joka on halukas olemaan "kaupan" ja tyrkyllä koko ajan, siis työssään toimittajana. Siten Seiska arvelee keräävänsä parhaiten juoruja ja paljastuksia.

Naisen seksuaalisuutta käytetään siis välineenä juttuaiheiden keräämisessä maailmalta ja tietojen hankkimisessa. Seiskaan tähtitoimittajaksi valittavaa toimittajaa odottaa siis työympäristö, jossa lehden toimituksellinen ja aivan erityisesti myös kaupallinen johto odottavat, että toimittaja kiertää seurapiirikinkereitä ja julkkispiirejä panemalla, makaamalla, sekstailemalla, flirttailemalla, antamalla ymmärtää ja ymmärtämällä antaa.

Lehtien toimituksissa seksin sekoittuminen työhön ei ole uusi asia. Elina Haavio-Mannila kirjoitti jo kirjassaan ja tutkimuksessaan Työpaikan rakkaussuhteet (1988), että nimenomaan tiedotusvälineissä eri tason työntekijöillä on työpaikkasuhteita. Seiska käyttää rankasti hyväkseen myös sitä, että toimittajat kohtaavat jatkuvasti mahdollisuuksia seksiin myös haastateltavia tavatessaan ja juttumatkoilla kiertäessään. Seiska lupaakin tähtitoimittajalle "julkkisbileitä, vip-meininkiä, matkustelua..."

Aah... Kyllä siinä on kohta lihat tiukilla ja nautinto vain puolen minuutin päästä jo ihan kliimaksissa.

Toimittajan työ on itsenäisyydessään todella seikkailijan taivas. Seiskan työideologiaan näyttää työpaikkailmoituksen mukaan kuuluvan se, että toimittajan pitää olla seksuaalisesti työssään tarjolla.

Tammisalo on velkaa naistutkimukselle

Tv-kriitikkosuosikkini Marko Ahonen kirjoitti dvd:nä julkaistusta elokuvasta Pingviinien matka (KSML 20.9.2006). Tässäpä hyvä elokuva naistutkimuksen (ja siten kaikkien ihmistieteiden) arvostelijalle Osmo Tammisalolle, jonka geneettisenä tyhjiöpakkauksena toimiva elimistö varmasti riemuitsee elokuvan perhekäsityksestä, joka pohjautuu biologiaan. Ympäristötekijöillähän on varmasti pingviineillekin tosi pieni merkitys, sillä nehän elävät niin suotuisissa luonnonoloissa, joissa pärjäisi suurin osa maapallon lajeista.

Marko Ahonen kirjoittaa:

"USA:ssa Pingviinien matka on ollut valtava hitti, koska konservatiiviset fundamentalistikristityt omivat sen itselleen. Heistä elokuva on erinomaista ydinperhepropagandaa, jossa perinteiset arvot ovat kunniassaan.

Herranjestas sentään! Nehän ovat pingviinejä, siis eläimiä. Näinkö kaukaa tiettyjen piirien pitää nykyään vahvistusta maailmankuvalleen hakea?

Se, että Pingviinien matkaa käytetään lyömäaseena homoja, yksinhuoltajia ja eronneita vastaan, ei tietenkään ole elokuvan itsensä vika. Mutta kyllä se vaan silti ärsyttää. "(...)


Pingviinien perherutiinit ja järjestelmällinen ydinperhekäsitys suovat varmasti sielua voitelevaa lohtua Osmo Tammisalolle. Hänen naistutkimuksen vastainen kritiikkinsä perustana kun on hirvittävä huoli siitä, kuinka pienen pojan käy jos perheen rutiineja ja konventionaalisia ja traditionaalisia tapoja horjutetaan. Tosiasiassa Tammisalo on murtunut sen kalvavan murheen takia, millainen hoivaavasta äidistä saattaa tulla, jos ydinperheen heteronormatiivisia sukupuolirooleja tutkitaan kriittisesti.

Tammisalo liioittelee epätoivossaan hoivan laadun ja määrän muutosta. Hoiva ja huolenpito ja lapsen passaaminen ja paapominen eivät varmasti vähene, vaan suorastaan vahvistuvat ja kasvavat määrällisesti ja laadullisesti, kun naistutkimus selvittää sukupuoliroolien ideologisia, kulttuurisia ja poliittisia perusteita.

Naistutkimus (ja feminismi) kun vapauttavat miehen ulos kankeasta ja psyykelle vahingollisesta roolistaan perheen ulkorataa kiertävänä tarkkailijana. Mies vapautuu toteuttamaan monipuolisemmin itseään. Siksi feminismi on seurauksiltaan myös miesten vapautusliike, sillä feminismi rikkoo sukupuoliroolien ideologiset kahleet.

Sillä huolenpito lapsista ("kasvattaminen", ravitseminen, läsnäolo jne) ei ole biologiaa, kuten Osmo Tammisalo luulee. Jos se olisi biologiaa ja Osmo Tammisalon rakastamaa insinööritiedettä, hän voisi hyvin pärjätä ja kasvaa pingviiniperheen jäsenenä. Pingviineillä kun on ydinperhe ja turvallisen vakaa perhekäsitys.

Tammisalon empiriset havaintokyvyt eivät muuten näytä olevan oikein kunnossa - niin paljon kuin hän empirisiä näyttöjä naistutkimukselta vaatiikin. Ydinperhettä (ja pienten poikien turvallisuudentunnetta) kun ei todellakaan horjuta sukupuoliroolien tarkastelu esimerkiksi naistutkimuksessa, vaan perheiden hajoaminen ja nimenomaan se, että eronneiden vanhempien lapsista lähes 90 prosenttia elää äitinsä kanssa. Heistä suurin osa ei kunnolla edes tapaa etävanhempaansa eli isäänsä.

Erolasten kohtalo kertoo rankkaa kieltään sukupuolirooleista, jotka on pohjustettu jo ydinperheaikana. Tätäkö geeni-insinööri Osmo Tammisalo haluaa suojella?

Sitä paitsi, ollakseen looginen Tammisalon pitäisi heittää kaatopaikalle myös hurja määrä muitakin tieteitä. Esimerkiksi sosiologia olisi niin ilmiselvä kohde Tammisalon hyökkäykselle, että hänen täytyy sokeanakin siihen vielä joskus kompastua, jos hän ei tätä maalitaulua muuten oivalla.

On muuten erittäin kummallista, että vieläkin voi joku mies, tällainen Tammisalonkin kaltainen wanna-be-insinööri, nousta julkisuuteen haukkumalla ihmistieteiden metodeja. Ja tässä tapauksessa siis räksyttämällä vihaisesti ja kostonhimoisesti naisten tekemälle tieteelle, jonka autonomisuus ja omat, erityiset ajattelurakennelmat ovat kunnioitettavia verrattuna Tammisalon itseterapointiprojektiin.

Ihmistieteet, kuten naistutkimus, ovat kriittisiä tieteitä, toisin kuin Tammisalon palvoma insinööriajattelu. Naistutkimusta hän moittii kriittisyydestä, mutta itselleen hän kernaasti suo valtakunnan kriitikon arvonimen, kun kyse on naistutkimuksesta. Tammisalo tulee omalla tarpeellaan jakaa krittiikkiä todistaneeksi sen, insinööri-ilmapiirissä saattaa olla hirmu tylsää. Siksi Tammisalokin on hypännyt tosiasiassa ihmistieteilijäksi - niin insinöörimäinen kuin hän luuleekin olevansa. Hänen kirjansa Keisarinnan uudet vaatteet väitteethän ovat humanistista ajattelua, ei biologiaa ja matematiikkaa.

Ja arvatkaapa mitä vielä. Osmo Tammisalo on ajattelijana melkeinpä naistutkija. Hänhän on lähtenyt analysoimaan sukupuolirooleja ja niiden kehitystä. Tosin häntä ei voi suureksi metsästäjäksi kutsua, vaan pakoon metsästäjää luikkivaksi pupuksi, joka perustelee esseissään ja kirjassaan kuinka pikkupupua (miestä) pitää suojella pelkoa aiheuttavalta naiselta.

Tammisalo on älyllisesti ja kirjoittajana velkaa naistutkimukselle.



keskiviikkona, syyskuuta 20, 2006

Tammisalo ja Niemelä pelkäävät Äitiä

Kylläpä on ristiriitaista. Tosinaisen käsikirjan kirjoittanut Tuija Tiitinen nimeää kirjassaan eduskunnan puhemiehen ja Päivin aviomiehen Paavo Lipposen suurin piirtein tämän maan tärkeimmäksi feministiksi ja haluaa siten osoittaa kaikille skeptikoille, että feminismiä on kaikkialla ja kuinka laajasti hyväksyttyä se jo onkaan...

Tiitinen ensinnäkin ajaa pikkuisen metsään korostamalla Paavo Lipposen merkitystä naisten oikeuksien ajajana ja feministinä. On nimittäin niin, että puoluejohtaja ja pääministeriehdokas Paavo Lipponen oli nimenomaan se hahmo, joka lipevän ja SDP:tä epätoivoisesti vallassa pitävän silloisen puoluesihteerinsä Eero Heinäluoman kanssa runnoi Suomen ensimmäisen pääministerinaisen pois viralta.

Minusta on lopulta kovin pieni yksityiskohta se, puhuiko Anneli Jäätteenmäki totta vai ei, kun häneltä tilasiko hän itse faksit presidentinkansliasta vai ei. Jäätteenmäen "valehtelu" kun oli pikku juttu sen rinnalla, että Lipponen oli mielistellyt ja makeillut Yhdysvaltojen sotahullulle presidentille, joka tahtoi kiimaisesti hyökätä Afganistaniin.

Nyt on sitten liikkeellä parivaljakko Osmo Tammisalo ja Jussi K. Niemelä, jotka haluavat todistella, että oikeastaan kukaan täysijärkinen ei voi olla feministi eikä ainakaan kukaan tieteellisesti itsensä vakavasti ottava voi uskoa naistutkimuksen tutkimustuloksiin ja väitteisiin. Osmo Tammisalo patsastelee Iltalehden (16.9.2006) Sana sanaa vastaan -dialogipalstalla kuin Äidin Ihana Aurinko, joka odottaa saavansa kehuja hyvästä työstä.

Osmo Tammisalo kokee varmasti ansainneensa jo mitalin viime vuosien uurastuksestaan naistutkimuksen mollaajana. Sertifikaatin tälle haukulle ojentaa tietysti se kirkasotsaisten lajitoverien lauma, pelkopissan kintuilleen lirauttaneet hännänheiluttajat, joiden tiivis yhteys lujittuu räksyttämällä yhteistä vihollista: naisia jotka eivät suostu alistumaan miesten sanelemiin sukupuolimäärittelyihin.

Mikä ihme tässä sukupuolesta ääneen puhumisessa voi olla niin pelottavaa? - Tammisalon ja Niemelän kirjasta "Keisarinnan uudet (v)aatteet" tehdyistä kritiikeistä voin luoda jonkinlaisen käsityksen. Poikien mielestä on karmaisevaa, että jokin oppiaine ja tieteenala uskaltaa tärisyttää heidän turvallista lintukotoaan, eli perhettä ja perheen ja vanhemmuuden kautta uusinnettavia sukupuolirooleja. Heidän väitteensä on, että luonto ja geenit ovat perheen puolella. Voi kuinka epätoivoista! Että ihan jostain kansallisromanttisesta Kaukametsän torpasta ja sen elämästä pitää lähteä hakemaan perusteluja nykymuotoiselle perheelle (siis ydinperheelle) ja perheen jäsenten rooleille.

Miksi nämä (ilmeisesti edelleenkin äitinsä napanuorassa roikkuvat) pojat eivät sitten perustele myös kaikkea muuta perhe-elämää luonnon ja biologian vaatimuksilla, eli toisin sanoen luonnonmukaisuudella? Pitäisikö meidän esimerkiksi ryhtyä järjestämään maailmaan kulkutauteja ja nälänhätiä, jotta luonto saisi hoitaa karsintahommat?

Tieteelle on varmasti erittäin vaikea ja todennäköisesti ratkaisemattomaksi jäävä ongelma mikä lopulta on luontoa ja biologiaa ja kuinka ylettömästi voimme olettaa olevamme geeniemme käskyttämiä. Minä kysyn, onko esimerkiksi ihailtavaa ja esimerkillistä perhe-elämää ja sukupuoliroolien toteuttamista se, että eskimonainen tarttuu tilaisuuteen ja lämmittää igluun yökylään saapuvaa vierasta miestä, mikä varmasti tuo uusia ja käytännön kokemuksen mukaan helposti leviäviä geenejä perheyhteisöön? Eikö naisen ole luonnon ja biologian vuoksi hyödyllistä jatkuvasti etsiä uusia, aina parempia geenejä eli vaihtaa jokaiselle lapselle uusi isä? Nuorimman jälkeläisen isän virheet voitaisiin näin koettaa aina korjata seuraavassa raskaudessa. Näinhän mm. koiranjalostuksessa menetellään. Jälkeläisten terveys ja elinvoima siinä vain kohentuisi.

Olen sitä mieltä, että biologiaan ja luonnonlakeihin vedottaessa ollaan aina hyvin lähellä poliittisen luonnonmukaisuuden käsitettä, ja sehän johtaa ekofasismiin. Siinä vain vahvojen annetaan ylipäätänsä jäädä edes henkiin. Olen varma, että niin Osmo Tammisalo kuin Jussi K. Niemeläkin ovat aikuiseksi kasvaessaan epäonnistuneet irrottautumisessa äidistään. Äiti on liian pelottava ja iso hahmo yhä heidän mielessään; epäonnistunut irrottautuminenhan oikeastaan vain suurentaa edelleen tätä äitipeikkoa. Äidinpelosta kertoo jo heidän kirjansa nimikin, Keisarinnan uudet (v)aatteet.

Etenkin Tammisalolle elämä on muodostunut siksi taisteluksi naista ja naisen valtaa vastaan. Sillä naisten (jotka he samaistavat vielä Kaikkimahtaviksi Äideiksi) valtaahan nämä pojat vain pelkäävät, eivätkä mitään sen kummempaa. He koettavat vain naamioida pelkonsa naistutkimuksen (ja feminismin) vastaiseksi kamppailuksi, sillä se näyttää jotenkin miehekkäämmältä.

Minä ihmettelen millaisia terapointiprojekteja Osmo Tammisalo hänen kaltaisensa joutuvatkaan virittelemään julkisuudessa, jotta he saavat siten jollain tavalla käsiteltyä turvattomuuden traumaansa. Turvattomuus tarkoittaa Tammisalon kaltaisten tyyppien luonteenpiirteenä sitä, että heidän käsityksensä äidistä (ja sehän on näille pojille tietysti isosti Äiti) on ristiriidan sävyttämä. Äiti on yhtäaikaa suuri vallankäyttäjä, kaikki luokseen imevä janoinen hirmulisko, ja toisaalta helposti hylkäävä.


Puuhapete
Osmo Tammisalo

Fakta on, että eihän kukaan humanisti, yhteiskunta- ja ihmistieteilijä voi tosissaan alkaa pohtia poikien esittämien väitteiden perustaa, joka on täysin metsässä. Pojathan tulevat miehisessä ylemmyydessään, jonkinlaisina tieteiden välisenä universaali-insinöörinä väittäneeksi, että yhteiskuntatieteitä ei voi olla olemassa, koska väitteitä ei voi matemaattisesti todentaa. Näin he ryhtyvät itse, tiedostamattaan ja ymmärtämättään, empiiriseksi todisteeksi naistutkimuksessakin usein esiintyvälle väitteelle, että tiede ja tieteellinen ajattelu ovat rakenteellisesti sukupuolittuneita.

Tällaisten puuhapetejen yleisinsinöörinä esiintyminen on juuri sitä empiriaa, jonka perään Osmo Tammisalo huutaa esseessään Tieteessä tapahtuu -lehdessä (7/2005). Minäkin tulin lukeneeksi sen noin vuosi sitten. Tammisalo on siitä lähtien kehitellyt edelleen naistutkimuksen kritiikkiään, jonka hän on havainnut elintarvikeinsinöörinä, anteeksi -tieteilijänä, käteväksi tavaksi päästä julkisuuteen.

Tammisalo taitaa olla vain äidin kultapojuna huumaantunut menestyksessään rakkauden biologian tarkastelijana. Hänhän julkaisi kirjan aiheesta viime vuonna. Tammisalolle olisi eduksi, jos hän oppisi tunnistamaan eri tieteenalat ja etenkin erottamaan biologian ja siihen samaistamansa insinööritieteet kaikista muista tieteistä. Lisäksi, minua ärsyttää Tammisalon ihmeellinen itsetehostus tuon "tieteellisen insinööriotteensa" avulla. Aivan kuin hän ei olisi jotenkin tarpeeksi Mies ja siis vastakkainen sukupuoli naiselle, jos hän ei jatkuvasti ylläpitäisi julkista kuvaansa insinööriotteen hallitsevana.

Miksi Tammisalo on muodostanut itselleen kompleksin häneltä ilmiselvästi puuttuvasta insinööriydestä?

Tammisalon ei ehkä kannata enää katsoa lasteninsinööriohjelmaa Puuha-Pete, jottei ahdistus kasva.

Naistutkimuksen kritiikki, joka jo perustaltaan on täysin pielessä, lienee siis vain Tammisalon itseterapointia, oman miehisyyden epätoivoista todistelua.

Insinööriys taitaa sitä paitsi olla ristiriidassa Tammisalon sisimpien halujen kanssa. Hän voisi pikkuhiljaa uskaltautua uskomaan, että humanistikin voi olla mies, eikä mikään puolivälin raakavedos.

tiistaina, syyskuuta 12, 2006

Tuija Tiitinen opastaa feminismiin

Äskettäin painosta tullut Tosinaisen käsikirja (Atena 2006) kertoo olevansa ennen muuta feministinen teos, se on elämäntapaopas naisille. Kirjoittaja Tuija Tiitinen oli onnistunut kokoamaan kiinnostavaa aineistoa etenkin eri vaikuttajanaisia ja -miehiä siteeraamalla, sitaatit ovat lähes päivätuoreita. Ajassa hengittävä kirja siis ja kurkistusikkuna siihen, mitä feminismistä juuri nyt ehkä ajatellaan.

Mutta. Tiitinen ei oikein hahmota tehtävää, joka hänelle mielestäni feministisen opaskirjan kirjoittajana lankeaisi. On nimittäin niin, että on hiukan turha toistella erilaisia (epä-)tasa-arvoon liittyviä jo varsin yleisesti tunnettuja totuuksia ja tilastotietoja, etenkin kun Tiitinen ei ole löytänyt feminismiin oikeastaan mitään uutta ja kehittyneempää lähestymistapaa.

Tiitinen tulee itsekin tunnistaneeksi jo alkupuheessa, että feminismin ongelma ei ole niinkään kaikki ne yhteiskunnalliset ongelmat joita feministisellä lähetymistavalla koetetaan ratkaista, vaan feminismin ongelma on yleinen suhtautumistapa itse feminismiin. Eli se, mitä feministeistä ja feminismistä ajatellaan. Tiitinen on tavallaan tajunnut juuri tämän asian, mutta hän lähtee ratkomaan tätä "eturistiriitaa" jonkinlaisen sovittelun ja pehmentelyn avulla, hän koettaa saada kaikki tasa-arvoa kannattavat ihmiset, niin miehet kuin naisetkin, näyttämään feministeiltä.

Minä olen sitä mieltä, että tottakai miehet voivat olla feministejä, kyse ei todellakaan ole ajattelevan subjektin sukupuolesta. Siksi onkin mielestäni outoa, että moni valjua ja tylpän miellyttäväksi ja vaarattomaksi hiottua "feminismiä" kannattava nainen on puolestaan valmis sulkemaan miehet feminismin ulkopuolelle, koska vain naiset voivat olla feministejä.

Olen sitä mieltä, että feminismi, kuten muutkin älylliset ja tiedostavat yhteiskunnalliset liikkeet, vaativat subjektilta aivan tietyn tyyppistä TIEDOSTAMISTA, siis analyyttista ja rakenteita tarkastelevaa ajattelutyötä, ennen kuin ihminen voi katsoa olevansa feministi. Se ei ole oikeasti kovin paljon vaadittu, mutta feministin on aina osattava ja rohjettava tunnistaa ja tunnustaa se, että rakenteellista eli yhteiskunnan järjestykseen sisään rakennettua epätasa-arvoa on olemassa.

Tiitisen kirjan lähtökohta on, että ihmiset voivat olla (tietämättään) piilofeministejä. Ööh, en oikeastaan tiedä edes sitä, voivatko ihmiset olla tietämättään ja siten viattomasti edes jonkin kosmisen ja universaalin tasa-arvon kannattajia. Minä ihmettelen, miksi ajattelevan ja kantaaottavan subjektin, eli ihmisen ja kansalaisen, toiminnan pitäisi näyttää jotenkin viattomalta - eli ihmisen ei muka olisi tarpeen tunnistaa kaikkia omia vaikuttumiaan ja ajattelunsa syvärakenteita?

Tuija Tiitinen kirjoittaa:

"Minun mielestäni feminismi on yksinkertaisesti sitä, että haluaa edistää tasa-arvoa ympärillään. Jokainen naine, joka haluaa tasa-arvoa, on tosinainen. Suomessa tasa-arvon kannatusta ei kuitenkaan pidetä varsinaisesti feminisminä. Meillä piilofeministin tunnistaakin parhaiten lauseesta: 'En ole mikään feministi, mutta kannatan kyllä tasa-arvoa.' Tai kuten eräs neljän lapsen äiti kirjoitti Helsingin Sanomien yleisönosastossa: 'Voiko nykyään enää olla miesten ja naisten töitä? En ole feministi, mutta kannatan naisen ja miehen välistä samanarvoisuutta.' (HS 13.11.05)"

Tuo Tiitisen väite piilofeminismistä pitää varmasti paikkansa arkihavaintojen mukaan, ilmiö on juuri tuollainen kuin hän sen määritteleekin, mutta minusta Tiitinen on jättänyt ajattelunsa puolitiehen.

Hän yrittää hiukan liikaa syleillä koko maailmaa, jos kaikki yhdessätekeminen sisältää jonkin oivalluksen epätasa-arvosta. Yhdessä eläminen ja yhteistyö perustuvat varmasti kyllä oivallukselle tasa-arvosta ja sen tuloksekkuudesta ja tehokkuudesta, mutta vielä ei ole välttämättä tajuttu mitään epätasa-arvosta.

Epätasa-arvon ymmärtäminen kun on sen verran raaka kokemus, että sellaista ei voi oivaltaa "tiedostamattaan", siten että se jäisi pelkkänä vaikuttavana voimana jonnekin alitajuntaan. Tällainen oivallus kun nousee aina etualalle ja muokkaa asioiden tärkeysjärjestystä.

Tiitisen kirjaa häiritsee mielestäni myös läpi tekstin kulkeva äitipuhe. Tiitinenkin saa näyttämään äitiyden vähän hankalalta asialta, jota on erittäin vaikea tarkastella yhteiskunnallisena ilmiöänä. Tiitisellekin äitiys on enemmänkin naisen oma alue, se elämänosa joka tuo suurimman tyydytyksen. Äitiysdiskurssi on mielestäni pahin feministien helmasynti, eikä tämä vuoden 2006 teoskaan ole päässyt siitä vielä mitenkään irti. Tarkoitan sitä, että äitiys näyttäytyy Tiitisellekin jonain annettuna ja itsestäänselvänä mallina, jonka tarkasteluun hän ei ole hakenut uusia linssejä. Jos äitiyttä sen ja nykyasemaa sukupuolijärjestelmässä ei osata kyseenalaistaa, seuraus on aina väistämättä tietynlainen kiusallinen äitiyden glorifiointi.

Supermammat, äitiydestä päihtyneet, edustavat muuten gynosentristä feminismiä, minkä käsitteen Tiitinenkin on sivuilleen kirjannut (81). Minusta gynosentrinen feminismi ei voi olla oikeastaan enää feminismiä, joka kuitenkin yhteiskunnallinen liike, eikä mikään lajin lisääntymisshow. Sen sijaan gynosentrinen tolloismi voi tietysti toimia jonkinlaisena äitien vapautusliikkeenä - jos nämä naiset tosiaan tahtovat olla ennen kaikkea äitejä ja vasta sitten naisia ja kansalaisia.

maanantaina, syyskuuta 11, 2006

Ilkka Taipale ei ymmärrä feminismiä

Feminismin sanoma ja vaatimukset ymmärretään jatkuvasti väärin. Nämä väärinkäsitykset jaksavat aina ihmetetyttää siksi, että feminismiin katsotaan kuuluvaksi sellaisia arvoja ja päämääriä, jotka ovat nimenomaan ja yksiselitteisesti feministisen taistelun maalitauluja.

Feminismi liitetään toistuvasti ilmiöihin, jotka ovat tosiasiassa feministisen kapinan kohteina - eivät siis itse feminismiä. Kuulostaa hankalalta, mutta asia on ikävä kyllä juuri näin.

Iltalehti julkaisi toimittaja Hilkka Tienhaaran kirjoittaman haastattelun kansanedustaja Ilkka Taipaleesta (IL 9.9.2006), joka tunnetaan virkeänä ja virkistävänä ajattelijana, joka mielellään ui vastavirtaan ja kyseenalaistaa sovinnaista ajattelua. Siksi oli erittäin hämmästyttävää lukea jutun kärkeenkin nostettuja väitteitä miesten alamäen syistä. Taipaleen mielestä suomalaisten nuorten miesten polttavin ongelma seuraava (lukekaa ja hämmästykää:)

"Naiset. Yltiöfeminismi tuhoaa miehiä. Koulu on tyttöjen, tarkkailuluokkalaisista suurin osa on poikia. Sosiaalitädit huolehtivat pojista 18-vuotiaaksi asti. Sen jälkeen pojat joutuvat lankulle ja kohtaavat vain yövartijoita, poliiseja, AA-miehiä, pelastusarmeijalaisia ja urheiluohjaajia."
Tähän yhteen kappaleeseen sisältyy jo aivan hirveä määrä väärinymmärrystä niin lasten kasvusta kuin feminismistäkin. Aloitetaan feminismistä. Feminismi on naisten vapautusliike ja heidän tasa-arvoisuuttaan ihmisenä rakentava voima. Feminismi tunnistaa sukupuoliroolit parhaiten havaittavaksi ja tuntuvimmaksi näytöksi siitä, että ihmiset joutuvat sukupuolensa takia eriarvoiseen asemaan. Feminismi haluaa siis horjuttaa sukupuolirooleja, ei tukea ja säilyttää niitä. Ilkka Taipale taas käsittää, että feminismi tahtoo säilöä roolit etikkaliemessä, kuten konservatiivit haluavat tehdä.

Taipale suree ilmeisesti sitä, että sosiaalitädit ovat naisia. Minä näkisin, että syrjäytymisuhan alla eläville pojille on paljon vähemmän haitallista se, että sosiaalitädit ovat naisia, kuin sosiaalitädeille itselleen. Kuntien sosiaalityöntekijät kärsivät itse sukupuolestaan tuntuvasti enemmän, koska heitä hyödyttäisi kaikella tavalla se jos alalle saataisiin miehiä työhön. Miesten vähäinen kiinnostus sosiaaliongelmiin ja lasten hyvinvointiin näkyy kaikissa portaissa; miehet eli isät osoittavat laimeampaa kiinnostusta asioihin jo kotona, perhe-elämässä.

Moni asia kehittyisi sutjakammin, jos alalle saataisiin miehiä mukaan kehittämään sosiaalityötä. Sosiaalityöntekijöiden palkat nousisivat ja yhteistyö ja keskusteluyhteys toisen sukupuolen, miesten, kanssa paranisi. Miehethän ovat suorastaan tahallaan jättäneet sosiaaliongelmat naisten eli sosiaalitätien harteille, koska miesten mielestä nämä asiat kuuluvat naisille.

Taipaleenkaan ei tarvitsisi kantaa enää nykyisen kaltaista huolta pojista. Jos miehet ottaisivat sosiaalialan omakseen, eroisät alkaisivat nykyistä enemmän hoitaa ja huoltaa lapsiaan myös eron jälkeen, mikä onkin itseasiassa Taipaleen huolestumisen ydin ja ongelman ratkaisu. Ilkka Taipale toki viittaa haastattelussaan siihen, että pojat kärsivät isättömyydestä, mutta näin suoraan hän ei asiaa muotoile. Taipale kommentoi poikien alamäkeen luisumista näin:

"Yksinäistymisestä ei ole tutkimuksia, mutta poikia piinaa perheettömyys, köyhät ja riitaisat kodit ja vanhempien avioerot. Joka kolmas avioero on turha."
Taipaleen puhe ja haastattelevan toimittajan Hilkka Tienhaaran ote kulkee muodikkaan sukupuolineutraalin diskurssin mukaan, jossa "vanhemmat" käsitetään yhdeksi möykyksi, josta ei ole sopivaa erotella miestä (isää) ja naista (äitiä). Siksi Taipaleen vastaus seuraavaan kysymykseen "mitä pitäisi tehdä?" on paljastava, sillä siinä Taipaleen on pakko hypätä pois trendikkään sukupuolineuraaliuden tieltä. Mutta edelleenkään hän ei uskalla nimetä pojan ongelmaa "isän puutteeksi", vaan kuljettaa vanhemmuuden ongelman näppärästi ja siististi ulos perheestä. Mutta Taipale tulee paljastaneeksi ongelmanaiheuttajan sukupuolen:

"Tarvitaan perheen ulkopuolinen aikuinen mies. Opettajakoulutukseen tarvittaisiin mieskiintiö, ja päiväkodeissa pitäisi olla siviilipalvelumiehiä." (....)
Isättömyyshän se perheissä kummittelee ja lataa poikien ylle syrjäytymisuhan monine sosiaalisine ongelmineen. Miksi edes lääkäri, sosiaalipsykiatri ja kansalaisaktivisti Ilkka Taipale, joka sentään on ollut vuosikymmeniä Suomessa tärkeä vasemmistolainen yhteiskunnallinen keskustelija ja havainnoitsija, miksi hän ei nimeä ongelmia suoraan ja tarkasti? Eivät nämä jokapäiväiset arjen ongelmat niin vaikeasti hahmotettavia ole.

Kiintiöittäminen eli positiivinen diskriminaatio on paikallaan, kun rakennetaan tasa-arvoa vaikkapa opettajankoulutukseen, mutta miksi Taipale ei vaadi kiintiöitä myös päiväkoteihin? Päiväkotien henkilökunta on vielä pahemmin ja peruuttamattomammin sukupuolittunut kuin mitä on tapahtunut peruskoulussa. Päiväkotien naisistuminen tuntuu opettajia selvemmin myös palkkojen pienuutena.

Ööh, ai että siviilipalvelusmiehiä päiväkoteihin? - Tottakai, mutta ajatusmalli kertoo enemmän Taipaleen tavasta ajatella kuin päiväkotien ja lasten isättömyysongelman ratkaisemisesta. Taipaleen mielestä siis siviilipalvelusmies olisi hyvä, koska tuollainen palkaton vapaaehtoistyö ei sido miehiä oikeaan työhön ja ammattiin lasten päivähoidossa.


Miksi miesliike
kompastuu aina?


Ilkka Taipale eräs kuuluvimpia suomalaisen miesliikkeen ääniä. Miesliikettä jos mitä tähän maahan kaivattaisiin, mutta miksi ihmeessä liikkeen puheenvuorot kompastuvat jatkuvasti tällaiseen kankeaan ja traditioiden ylläpitämään (konventionaaliseen ja konservatiiviseen) ajatteluun, jossa lopulta aina naiset nähdään syypäinä?

Ilkka Taipale syyttää poikien syrjäytysmiskehityksestä NAISIA, kun vika on kaiken arkijärjen ja arkihavaintojenkin mukaan MIEHISSÄ, eli toisinsanoen näiden syrjäytyvien poikien isissä. Ja siinä miehisessä roolimallissa, jonka mukaan sosiaaliongelmat (ei mikro- eikä makrotasolla) ja huoli lasten kasvusta ja kehityksestä eivät kuulu miehille. Sosiaaliviraston työntekijät ja päiväkotien henkilökunta eivät takuulla ole kaapanneet näitä sosiaalilaitoksia siksi, että miehet eivät saisi osallistua työntekoon. Naiset työskentelevät niissä siksi, koska työ ei kelpaa miehille. Puutteellisella palkkauksella on suorastaan varmistettu, että miehet eivät aloille hakeudu.

Kenen kanssa yhteiskunnan kehittäjät keskustelevat Suomessa, kun koetetaan rakentaa sukupuolille turvallisempaa ja järkevämpää yhteiskuntaa? - Eivät näköjään ainakaan suomalaisen miesliikkeen kanssa, sillä sen älykkäimmätkin ajattelijat päästävät suustaan melkoista älämölöä. Taipale saisi mielestäni surra kaikkien suomalaisten miesten puolesta sitä, että miehet eivät ole näköjään vieläkään tajunneet olevansa ihmisen standardin lisäksi myös sukupuoli.

Taipeleen omaakin ajattelua terästäisi havainto, että mies ei ole vain yleispätevä neutri ja kaiken standardi.


perjantaina, syyskuuta 08, 2006

Vittukinkama

Sami mainitsi lyhyesti eräästä erittäin mielenkiintoisesta asiasta, josta kerron tässä. Sami on koko elämänsä elänyt Jämsänkoskella. Paikallishistoria on siis tuttu.

Paikkakunnan elinkeinoelämää hallitsee paperitehdas, joka on nykyään UPM. Edesmennyt tehtaanjohtaja ja patruuna Juuso Walden on yhä ihmisten ihailema. Tämä on kaikille tuttua. Pieni uutinen tulee tässä: Waldenin aikana paperitehtaan kyljessä kukoisti tehtaan herrojen oma bordelli, jota nimitettiin Vittukinkamaksi (tunnetaan myös nimellä Pillukallio). Se oli tarjoilijana työskentelevien nuorten naimattomien naisten asuintalo. Tehdas halusi tarjota ulkomaisille arvovierailleen näiden naisten palveluita, halusipa asuintaloa ylläpitämällä suorastaan turvata sen, että naisten antamaa hoitoa olisi aina saatavilla. Jokaiseen hätään ja tarpeeseen.

Kaikki talon tarjoilijat olivat naisia ja heidän piti ehdottomasti olla naimattomia. Kun nainen löysi kumppanin ja avioitui, hänen piti luopua työstään - tai ainakin asumisestaan talossa.

Jämsänkoskella arvellaan, että naiset ansaitsivat tavallisia tarjoilijoita paremmin ammatissaan - joskin kuukausittaiset tulot lienevät olleet hyvin vaihtelevat. En tiedä.

Talossa asuttiin ja palveltiin herroja vielä 1960-luvulla.

Paperitehdasyhdyskunta näyttäytyy tämänkin kertomuksen valossa hyvin miehisenä. Paras todiste alan miehisistä arvoista on nykypäivänä se, että paperityöläisten palkat ovat tehdastyön huippua Suomessa.

Vittukinkama, Jämsänkosken paperitehtaan herrojen oma turvallinen bordelli olisi hyvä tutkimuskohde jollekin sosiologille tai historioitsijalle, jolla olisi naistutkimuksellinen ote.

Vittukinkama sijaitsi kauniilla paikalla järven rannalla ehkä kolmen sadan metrin päässä tehtaasta. Rakennus on purettu. Paikalla on nykyään villiintynyttä luontoa, jonka läpi kulkee polku jota pitkin juoksen aamulenkeilläni.

Miksi tämänkin bordellin naiset olivat naimattomia naisia? - Minusta prostituution arvostusta parantaisi tehokkaimmin se, että nimenomaan avioliitossa ja vakiintuneessa parisuhteessa olevat naiset myisivät itseään. Samalla hälvenisivät ne monet ennakkoluulot prostituoituja kohtaan, joista prostituution puolestapuhujat (joita löytyy mm. eduskunnasta, parlamentaarikkomiesten konservatiivisimmasta osastosta) huoruuden vastustajia moittivat.

Prostituoidun ostohan on miehen oikeus ja vanha ja itsestäänselvyydeksi vakiintunut tapa, joten aviovaimojen kannattaisi vakavasti harkita ryhtymistä tähän ihmisläheiseen ammattiin.

Aiempina vuosikymmeninä avioituminen näytti siis Vittukinkaman valossa aiheuttavan haittaa naiselle. Nainen joutui jättämään työnsä. Nykypäivänä saman lopputuloksen aiheuttaa abstraktimpi ja laajemmalle lonkeronsa ulottava elämänvaihe: se että nainen tulee perheenperustamisikään eli on iältään noin 25-40 -vuotias. Nykynainen joutuu pätkätöihin, kun työnantaja arvelee naisen ryhtyvän pian synntyshommiin. Aivan samoin myös Vittukinkamassa naisen perhe-elämä ja parisuhde liittyivät tiukasti hänen työuraansa. Voi myös olettaa, että yhä vieläkin, Vittukinkaman tapaan, naiseutta rakennetaan yhteiskunnallisella areenalla (eli esim. politiikassa ja taloudessa) hänen ruumillisuutensa kautta.

Nainen on vieläkin työelämässä ennenkaikkea oman ruumiinsa edustaja eli synnyttäjä. Häntä ei siis lopulta tarkastella työntekijänä eli taitojensa kautta. Ranskalainen feministifilosofi Luce Irigaray on kirjoittanut naisesta paikkana, paikkana nimenomaan vastasukupuolelle eli miehelle. Mies voi samaan aikaan työskennellä, toimia ja liikkua, kun hänellä on pysyvä paikka, nainen. Nainen on jo olemukseltaan pysyvä paikka, mutta hän myös rakentaa miehelle paikkaa eli pesää asua ja elää. Olemuksensa puolesta liikkuva mies piipahtaa aina käynneillään naisen paikassa. Jotenkin noin Irigaray asian esittää, ja hänen ajatuksistaan kirjoittavat myös Soile Veijola ja Eeva Jokinen kirjassaan "Voiko naista rakastaa".

"Nainen paikkana" on kuitenkin vain ajattelutapa, johon naisen ei tarvitse suostua - sillä suostumisestahan siinä lopulta on kyse. On hyvä, että mainitsemani kirjoittajat ovat kirkastaneet naiselle asetettavien olemisenvaatimusten ongelmallisuutta. Paperitehdaan bordelli oli käytännön elämän esimerkki naisesta miehen paikkana. Miehet voivat jo naisen roolilla "miehen rauhansatamana" perustella ja oikeuttaa prostituution.

Itse olen niin liikkuva ihminen, että ajatus paikkaan rajoittumisesta ällöttää.

Naisen ruumis asettaa työnantajien mielestä siis uhanalaiseksi kaikki hänen työsaavutuksensa. - Ja sehän johtuu ennenmuuta siitä, että vanhemmuus tulkitaan kaikkialla yhteiskunnassa edelleen lopulta yksin naisen suoritukseksi.

torstaina, syyskuuta 07, 2006

Sosiaalisia ongelmia

Olen järkyttynyt.

Parhaat tyttöystäväni ovat miehiä. Eräs heistä on vahvasti keski-ikäinen mies, kutsuttakoon häntä vaikkapa Samiksi.

Sami kertoi seurustelleensa ja asuneensa 11 kuukautta narkomaanin kanssa. Nainen oli hiiviskellyt hänen selkänsä taakse keittiöön leipäveitsen kanssa. Sami oli hermostunut ja tiuskaissut että nyt tämä touhu saa jo loppua. Nainen oli erään heidän vierailunsa aikana käynyt nopeasti piikittämässä itseään, kun olivat olleet viettämässä kivaa iltaa tuttaviensa kanssa kesäisellä pihamaalla. Ja kaikkea tällaista. Jostain syystä Samilla oli kuitenkin, kaikista havainnoista huolimatta, kulunut kauan ennen kuin hän oli ymmärtänyt että tämä morsianhan on narkkari.

Samin lähin naapuri on nuori, noin kolmekymppinen pariskunta, jolla on kolme alle kouluikäistä lasta. Isä ja äiti ovat hulluja; isä ei päästä avovaimoaan kotoa mihinkään, nainen on suurinpiirtein patteriin kiinni köytetty. Lapset eivät ulkoile koskaan, vaikka pihamaallakin on kivat ja toimivat leikkitelineet. Onneksi he käyvät joka päivä päiväkodissa. Pariskunta hoitaa kaiken asioinnin ja lasten kuljetukset taksilla - niin kauan kuin taksilippuja ja rahaa riittää. Taksinkuljettaja on kauhistellut, että hän ei saa puhua naisen kanssa sanaakaan. Mies kieltää sen. Samaa sanoo Sami. Tämä hullu naapurinmies oli nimittäin ruokakaupassa ähkäissyt Samille, että sitten et koskaan puhu mitään avovaimolleni. Sami oli todennut vain, että enpä ole ikinä puhunutkaan, sanaakaan.

Olen nähnyt miten tämä hullu mies kulkee tyhjien lastenrattaiden kanssa ympäri kyliä, Samin mukaan mies on silloin kauppareissulla. Mies laahustaa hartiat lysyssä, näyttääkin mielipuolelta ja vetää norttia tauotta. Tosi epämiellyttävän näköinenkin, limanuljaska. Hänen avovaimonsa sen sijaan on Samin mukaan äärettömän hyvännäköinen, tosi kaunis. Mutta ilmeisen mielisairas hänkin.

Tällaisessa kodissa lapset tietysti, kaikesta huolimatta, säilyttävät mielenterveytensä. Näin systeemi näkyy olettavan.

Juoksen lähes joka aamu tämän kerrostalon ohi, eikä se oikeastaan mitenkään eroa muista taloista. Ehkä jotenkin olen haistanut asukkaita nähtyäni, että taitaa olla kaupungin kerrostalo ja vuokralaisia kaikki, köyhännäköistä sillä tavalla. Mutta ei muuten mitenkään poikkeuksellista. Olen paikantanut tähän taloon erään puheliaan keski-ikäisen miehen, jota morjestan aina kun hän vastaan tulee, tai jos juoksen ohi. No nyt kuulin sitten Samilta, että hänkin on ollut linnassa istumassa, puukotuksesta. Oli puukottanut "erään naisen miestä".

Sosiaaliongelmaisten kerrostalossa on muuten eräs suuri ihmisryhmä "yksinhuoltajat", jotka Sami niputtaa omaksi joukokseen. Näinhän se on, yksinhuoltajat (lue: lapsiperheet) joutuvat aina elämään sosiaaliongelmaisten parissa, vaikka eivät sinne alkujaan kuuluisikaan.

Päivään Samin kanssa mahtui juorujen ja puheiden lisäksi käytännön ekskursioitakin sosiaaliongelmien pariin. Kävimme viemässä auton osaa nuorelle parikymppiselle naiselle, jonka poikaystävä istuu linnassa parhaillaan. Nainen ei uskalla seurustella kenenkään muun miehen kanssa ja siten irrottautua vankilakundista, koska kielikellot kilkattavat oitis hänen liikkeistään ja liikkumisistaan poikaystävälle. Sami totesikin: "Myös linnakundien morsiamet istuvat siten tavallaan linnassa."

tiistaina, syyskuuta 05, 2006

Turha syyttää feministejä!

Monet asiat selviävät vasta sitten, kun ne asetetaan päälaelleen. Tarkastelunäkökulma on asetettava päinvastaiseksi. Yllätys ja ihme tällaisessa tarkastelussa on, että se tuottaa helpommin ja selvänäköisemmän vastauksen käsiteltävään ongelmaan, kuin totunnainen vinkkeli.

Feminismi on eräs tällainen näkökulman vaihdosta hyötyvä asia. Feminismistä kun on vaikea hahmottaa sitä miksi tätä ihmisoikeuksia ajavaa ja rakenteellista epätasa-arvoa vastustavaa liikettä mitätöidään ja vastustetaan. Mediatutkija Kaarina Hazard totesi ihmetellen sunnuntaisessa (tv-1, 3.9.2006) Arto Nyberg -ohjelman haastattelussa, että feminismillä on Suomessa niin huono kaiku. Hänen mielestään ilmiö, feminismin vastustus siis, tarjoaisi jollekin hyvän väitöskirjan aiheen.

Olen sitä mieltä, että tosiasiassa feminismin vastustajat tulevat rinnastaneeksi feministit liian kireälle papiljottinsa rullanneisiin konservatiivirouviin, noihin normipelleihin jotka sapekkaasti pitävät kiinni sukupuolirooleista. Sukupuoliroolien puolustukseksi kun heidän mielestään riittää se, että ne ovat nykymuodossaan olemassa, ovat siis kehityksensä tässä vaiheessa. Konservatiivien yhteiskunnallisen ajattelun mukaan kehityksen voisi pysäyttää juuri tähän paikkaan mihin olemme tähän mennessä sattuneet yltämään. Tuossa on minusta konservatismin ydin: näköalattomuus.

Kun ajatellaan filosofisesti, ympäri mennään ja yhteen tullaan. Se tarkoittaa sitä, että äärimmäisimmät vastakohdat lopulta kohtaavat toisensa. Näin käy feminismin vastustajien mielikuvissakin. He poimivat itseasiassa pahimpien konservatiivien ja sukupuoliroolien pönkittäjien eli establishmentin piirteitä ja liittävät ne feministeihin. Feminismiä vastustavat (miehet) kun tosiasiassa pitävät kaikkein vaarallisimpana juuri näitä konservatiivirouvia, jotka hillityn hallitusti tukahduttavat todelliset tarpeensa ja huomionsa epäkohdista. Feminismin vastustajat luulevat, että feministit saavat voimansa tällaisesta tukahdetusta paineesta. Minä väitän, että yhteiskunnallisista epäkohdista aiheutuvat paine on todellista keitosta ja kiehuntaa näissä konservatiivirouvissa - feministit sen sijaan ovat jo oivaltaneet miten tätä painetta hallitusti ja hillitysti puretaan.

Miesten ja mieshegemonian pönkittäjien on syytäkin pelätä "hyvinvoivia" ja "naisellisia" konservatiivirouvia, jota ihmistyyppiä esiintyy kaikissa ikäluokissa. En ole siis esittämässä tässä mitään erityistä sukupolvianalyysiä. Nämä rouvat ovat aidosti raivoissaan, feministit ovat säyseitä ja kehrääviä kissimirrejä heidän rinnallaan.

Miehet ja feminismin vastustajat oivaltavat, että naisilla on tällaista purkautumista odottavaa painetta, mutta koettavat feminismin vastustamisen avulla siirtää ongelman feministeihin. He kun ovat helpompi maali kuin ne aidosti kärsivät naiset. Feministithän eivät enää ole todellisia kärsijöitä, vaan he ovat jo siirtyneet subjektiivisesta ongelmien kokemisesta objektiiviseen ongelmien ratkaisemiseen.

maanantaina, syyskuuta 04, 2006

Kuka pelkää Paulaa?

Jämsän kaupunginvaltuuston puheenjohtaja Paula Björkqvistin aviomies lienee kuunnellut kauhusta ja kiukusta väristen Paula Koivuniemen "kesähittiä Kuka pelkää Paulaa". Mies tappoi vaimonsa heidän kodissaan heinäkuussa.

Spekuloidaan vähän. Tappoyötä edeltäneenä iltana Paulan isä oli ollut käymässä tyttärensä luona, ja he ovat saattaneet huvitella ajatuksella, että Paula voisi ottaa hittibiisin omaan vaalikampanjansaansa. Hän oli jo aloittanut valmistelut päästäkseen Keski-Suomen kansanedustajaksi ensi kevään parlamenttivaaleissa.

Muistelen, että Koivuniemen laulua on syytetty joskus ihan oikeastikin innoituksesta naistappoon. Silloin 1980-luvulla kyseessä oli kappale "Aikuinen nainen". Itsetietoinen laulu, jossa kerrotaan naisesta joka raivaa itse oman tilansa eikä kysele siihen lupaa ympäristöltään, oli innoittanut (tai mieshän voisi todeta tähän että suorastaan "pakottanut") jotakin äijää purkamaan kaunaansa.

Mielestäni Kuka pelkää Paulaa -kappale on hengeltään hyvin samanlainen Aikuisen naisen kanssa, tämä uudempi hitti on vain iloittelevampi, hassuttelevampi, eikä niin pohdiskeleva kuin Aikuinen nainen. Kesähitin tyyli voi olla kepeydessään naisia pelkäävien miesten mielestä lisämiinus, sillä voiko mikään olla uhkaavampaa kuin tyylikäs ja älykäs itseironia. Se kun on todiste siitä, että ihminen osaa katsella maailmaa itsensä ulkopuolelle asettuen - ja sieltä sitten näkee paljon, enemmän kuin ihmisen litistäjät ja latistajat tahtoisivat.

Pitäisikö naisten laulamien kappaleiden sanoituksia alkaa sensuroida? Nyky-yhteiskunta ei toimi noin, vaan siten että naiset ryhtyvät innokkaasti siloittelemaan ja pehmentelemään laulun sanomaa mieskuulijoille. Naiset näkevät vaivaa, että he selittelevät tekstin sisällön ja ideologian sellaiseksi, että miesten on se helpompi niellä. Samalla naiset tuntevat jälleen suorittavansa hoivavastuutaan, johon kuuluu ydinasiana se, että naiseus ei saa kuulostaa ja tuntua uhkaavalta miesten mielissä.

Kuka pelkää Paulaa -biisin on sanoittanut mieskaksikko Mika Toivanen ja Ilkka Vainio. Heitä ei tietenkään kannata hirttosilmukkaan nostaa, jos Paula Björkqvistin mies on miehille tyypillisen itseterapian mallin mukaisesti tehnyt taas yhden naistapon. Ja biisihän on kiva ralli: vetäisin yhtäläisyyksiä jopa tiettyyn lappilaiseen suurpiirteisyyteen ja itsetietoisuuteen. Lappilainen kun ei pyytele vikojaan anteeksi eikä jää niitä surkuttelemaan. Toivasen vaimo (?) on tangoprisenssa Susanna Heikki, kotoisin Nuuskakairasta Kolarin Vaattojärveltä.

PS. Pikku kapina ja oikeutettu narina tekee arjesta mielenkiintoisen. Mikään ei ole helpompaa kuin pöhöttyneen kirkon paiseiden rikkisohiminen. Kirjoitan nopeasta asioinnistani Jämsänkosken seurakunnan kirkkoherranvirastossa poikani Tuukan blogissa. Kelpo seurakuntalainen kestää mitä vain - onhan lopulta luvassa palkkio taivasosuutena kuoleman jälkeen.