tiistaina, syyskuuta 12, 2006

Tuija Tiitinen opastaa feminismiin

Äskettäin painosta tullut Tosinaisen käsikirja (Atena 2006) kertoo olevansa ennen muuta feministinen teos, se on elämäntapaopas naisille. Kirjoittaja Tuija Tiitinen oli onnistunut kokoamaan kiinnostavaa aineistoa etenkin eri vaikuttajanaisia ja -miehiä siteeraamalla, sitaatit ovat lähes päivätuoreita. Ajassa hengittävä kirja siis ja kurkistusikkuna siihen, mitä feminismistä juuri nyt ehkä ajatellaan.

Mutta. Tiitinen ei oikein hahmota tehtävää, joka hänelle mielestäni feministisen opaskirjan kirjoittajana lankeaisi. On nimittäin niin, että on hiukan turha toistella erilaisia (epä-)tasa-arvoon liittyviä jo varsin yleisesti tunnettuja totuuksia ja tilastotietoja, etenkin kun Tiitinen ei ole löytänyt feminismiin oikeastaan mitään uutta ja kehittyneempää lähestymistapaa.

Tiitinen tulee itsekin tunnistaneeksi jo alkupuheessa, että feminismin ongelma ei ole niinkään kaikki ne yhteiskunnalliset ongelmat joita feministisellä lähetymistavalla koetetaan ratkaista, vaan feminismin ongelma on yleinen suhtautumistapa itse feminismiin. Eli se, mitä feministeistä ja feminismistä ajatellaan. Tiitinen on tavallaan tajunnut juuri tämän asian, mutta hän lähtee ratkomaan tätä "eturistiriitaa" jonkinlaisen sovittelun ja pehmentelyn avulla, hän koettaa saada kaikki tasa-arvoa kannattavat ihmiset, niin miehet kuin naisetkin, näyttämään feministeiltä.

Minä olen sitä mieltä, että tottakai miehet voivat olla feministejä, kyse ei todellakaan ole ajattelevan subjektin sukupuolesta. Siksi onkin mielestäni outoa, että moni valjua ja tylpän miellyttäväksi ja vaarattomaksi hiottua "feminismiä" kannattava nainen on puolestaan valmis sulkemaan miehet feminismin ulkopuolelle, koska vain naiset voivat olla feministejä.

Olen sitä mieltä, että feminismi, kuten muutkin älylliset ja tiedostavat yhteiskunnalliset liikkeet, vaativat subjektilta aivan tietyn tyyppistä TIEDOSTAMISTA, siis analyyttista ja rakenteita tarkastelevaa ajattelutyötä, ennen kuin ihminen voi katsoa olevansa feministi. Se ei ole oikeasti kovin paljon vaadittu, mutta feministin on aina osattava ja rohjettava tunnistaa ja tunnustaa se, että rakenteellista eli yhteiskunnan järjestykseen sisään rakennettua epätasa-arvoa on olemassa.

Tiitisen kirjan lähtökohta on, että ihmiset voivat olla (tietämättään) piilofeministejä. Ööh, en oikeastaan tiedä edes sitä, voivatko ihmiset olla tietämättään ja siten viattomasti edes jonkin kosmisen ja universaalin tasa-arvon kannattajia. Minä ihmettelen, miksi ajattelevan ja kantaaottavan subjektin, eli ihmisen ja kansalaisen, toiminnan pitäisi näyttää jotenkin viattomalta - eli ihmisen ei muka olisi tarpeen tunnistaa kaikkia omia vaikuttumiaan ja ajattelunsa syvärakenteita?

Tuija Tiitinen kirjoittaa:

"Minun mielestäni feminismi on yksinkertaisesti sitä, että haluaa edistää tasa-arvoa ympärillään. Jokainen naine, joka haluaa tasa-arvoa, on tosinainen. Suomessa tasa-arvon kannatusta ei kuitenkaan pidetä varsinaisesti feminisminä. Meillä piilofeministin tunnistaakin parhaiten lauseesta: 'En ole mikään feministi, mutta kannatan kyllä tasa-arvoa.' Tai kuten eräs neljän lapsen äiti kirjoitti Helsingin Sanomien yleisönosastossa: 'Voiko nykyään enää olla miesten ja naisten töitä? En ole feministi, mutta kannatan naisen ja miehen välistä samanarvoisuutta.' (HS 13.11.05)"

Tuo Tiitisen väite piilofeminismistä pitää varmasti paikkansa arkihavaintojen mukaan, ilmiö on juuri tuollainen kuin hän sen määritteleekin, mutta minusta Tiitinen on jättänyt ajattelunsa puolitiehen.

Hän yrittää hiukan liikaa syleillä koko maailmaa, jos kaikki yhdessätekeminen sisältää jonkin oivalluksen epätasa-arvosta. Yhdessä eläminen ja yhteistyö perustuvat varmasti kyllä oivallukselle tasa-arvosta ja sen tuloksekkuudesta ja tehokkuudesta, mutta vielä ei ole välttämättä tajuttu mitään epätasa-arvosta.

Epätasa-arvon ymmärtäminen kun on sen verran raaka kokemus, että sellaista ei voi oivaltaa "tiedostamattaan", siten että se jäisi pelkkänä vaikuttavana voimana jonnekin alitajuntaan. Tällainen oivallus kun nousee aina etualalle ja muokkaa asioiden tärkeysjärjestystä.

Tiitisen kirjaa häiritsee mielestäni myös läpi tekstin kulkeva äitipuhe. Tiitinenkin saa näyttämään äitiyden vähän hankalalta asialta, jota on erittäin vaikea tarkastella yhteiskunnallisena ilmiöänä. Tiitisellekin äitiys on enemmänkin naisen oma alue, se elämänosa joka tuo suurimman tyydytyksen. Äitiysdiskurssi on mielestäni pahin feministien helmasynti, eikä tämä vuoden 2006 teoskaan ole päässyt siitä vielä mitenkään irti. Tarkoitan sitä, että äitiys näyttäytyy Tiitisellekin jonain annettuna ja itsestäänselvänä mallina, jonka tarkasteluun hän ei ole hakenut uusia linssejä. Jos äitiyttä sen ja nykyasemaa sukupuolijärjestelmässä ei osata kyseenalaistaa, seuraus on aina väistämättä tietynlainen kiusallinen äitiyden glorifiointi.

Supermammat, äitiydestä päihtyneet, edustavat muuten gynosentristä feminismiä, minkä käsitteen Tiitinenkin on sivuilleen kirjannut (81). Minusta gynosentrinen feminismi ei voi olla oikeastaan enää feminismiä, joka kuitenkin yhteiskunnallinen liike, eikä mikään lajin lisääntymisshow. Sen sijaan gynosentrinen tolloismi voi tietysti toimia jonkinlaisena äitien vapautusliikkeenä - jos nämä naiset tosiaan tahtovat olla ennen kaikkea äitejä ja vasta sitten naisia ja kansalaisia.

Ei kommentteja: