perjantaina, lokakuuta 20, 2006

Arabit - Israelin vainotut

Susan Nathan on kirjoittanut hirvittävän mielenkiintoisen kirjan Toinen Israel (Otava 2005), jossa hän ruotii Israelin juutalaisten harjoittamaa terrorismia ja tihutöitä. Tässä on vihdoinkin värikäs kuvaus siitä, kuinka Israelin juutalaiset eli pyhän juutalaisvaltion isäntäkansa sortaa kaikin mahdollisin tavoin arabeja eli maan alkuperäisasukkaita.

Nathanin
kirjalla on paljon ansioita. (Lue mitä blogikirjoittaja, ulkoministeri Erkki Tuomioja

Tiedon muuntelu eli suomeksi sanottuna valehtelu on Suomessakin hyvin ajankohtainen poliittinen kysymys. Mielestäni Lappeenrannassa Huhtiniemessä tehtyjen teloitusten suurin synti ei ole se, että jatkosotaa pelkäävät sotilasmiehet järjestelmällisesti murhattiin. Murhien suurin vika ei ole itse tekojen kauheudessa, vaan siinä että teloituksista ei ole koskaan tiedotettu rehellisesti, vaan ne on systemaattisesti haluttu salata. Psyykkiset traumat muodostuvat tabuista ja kielletyistä puheenaiheista, ei niinkään itse tapahtumista.

Juutalaiset viljelevät yhä sinnikkäästi käsitystä siitä, että he ovat uhreja. He suorastaan ratsastavat uhriudellaan. Voi siis olettaa, että heidän nykypäivän poliittinen uhri-ideologia on itseasiassa jonkinlainen tabun tuote, eli uhriajattelu edustaa juutalaisten omaa kyvyttömyyttä katsoa totuutta silmiin. Ja se totuushan on melko yksinkertainen: myös arabeille olisi annettava ihmisarvo. Susan Nathanin mukaan juutalaiset pitävät arabeja elukoina, täydellisesti itseään huonompina kansalaisina ja ihmisinä. Tässäpä meillä siis jälleen uusi herrakansa!

Olen tehnyt vuosien aikana erään erittäin mielenkiintoisen havainnon. Kun ihminen pitää itseään uhrina, mutta ei oikein osaa käsitellä ja määritellä tunnettaan ja "kärsimyksiään",
kirjoittaa Nathanin kirjasta.) Eräs on se, että hän kuvaa kuinka juutalaiset koettavat ideologisessa sodassa arabeja (ja muita oman maan kansalaisia) vastaan muuntaa totuuden mieleisekseen, eikä maassa todellakaan ole oppositiota, joka vaatisi itsetyytyväisiltä ja pöhöttyneiltä juutalaisilta itsekritiikkiä. sorrettu nostaa jalustalle juutalaiset, koska he ovat kärsineet niin paljon.

Tunnen tällaisia ihmisiä, joiden henkilöhistoriasta olen oivaltanut vaikeita tabuja ja traumoja (ne muuten liittyvät aina näillä juutalaisempaatikoilla lapsuuden kotiin ja vanhempien parisuhteeseen). He ovat kiihkeitä ja yksisilmäisiä juutalaisten eli vainotun kansan "oikeuksien" puolustajia.

Länsimaisessa ajattelussa juutalaisilla on selvästi jokin erityinen paikka "kollektiivisessa psyykessä", ja aivan erityisesti uhriuden käsittelyssä. Juutalaisiin kohdistuneista vainoista on tullut fetissi, jonka avulla voi koettaa purkaa ja käsitellä omaa uhriuttaan.

Rasittavaa tällaisessa fetissin tukemassa ajattelussa on se, että juutalaisia sympatiseeraava "uhri" ei välttämättä tule pohtineeksi sitä, mikä häntä itseään vaivaa. "Uhri" kun koettaa purkaa pahaa oloaan ulos tuntemalla vain kiihkeää myötätuntoa juutalaisia kohtaan. Tällä menetelmällä "uhri" ei vapaudu omista vaivoistaan eli traumoistaan ja ajattelua kahlitsevista tabuistaan.

Juutalaisten huikeat kärsimykset Natsi-Saksan kaasukammioissa sokeuttavat ja loitontavat "uhrin" kauas omista ongelmistaan. On varmaan jotenkin turvallisempaa kärsiä yhdessä juutalaisten kanssa kuin kohdata suoraan ja rohkeasti se oma ongelma, joka on vaivannut mieltä ja psyykeä jo lapsuudesta/nuoruudesta lähtien.

Halpa nainen Virosta

Anu Saagim lausui eilisen iltapäivälehden (Ilta-Sanomat vai Iltalehti?) haastattelussa jotenkin siihen tyyliin, että suomalaiset naiset ovat niin tolloja, etteivät he tajua mitä heidän miehensä puuhaavat Tallinnassa.

Heh.

Ongelma ei mielestäni ole suomalaisten naisten hyväuskoisuus ja typeryys, vaan virolaisista naisista luotu stereotypia, jonka mukaan virolainen nainen alkaa kiireesti myydä itseään helposti ja halvalla, kunhan ostaja ilmaantuu. Saagim ei näköjään ole huomannut sitä, että kaikki suomalaiset naiset (ja miehet) osaavat kyllä olettaa että helppoa lihaa on Tallinnassa tarjolla. Tämä ajatus on niin itsestäänselvyys, että siitä ei ilmeisesti sitten vaivauduta suomalaisissa kodeissa, perheissä ja parisuhteissa edes keskustelemaan.

Saagim kertoo haastattelussaan kuin suurena paljastuksena, että Tallinnassa on tarjolla naisia kaikenlaisia kaupallisia naisia, moneen tarpeeseen. Osa on prostituoituja ja osa tykkää muuten liikkua rahakkaan miehen kanssa Tallinnan iltaelämässä. Niin, mitä uutta tuossa oikeastaan on suomalaiselle aviorouvalle, minä ihmettelen. Ja olen havaitsevinani kuinka hitaasti naisten käsitys omasta subjektiviteetista Virossa kehittyy.

Saagim luulee ilmeisesti olevansa vapautunut ja edistyksellinen, kun hän kylvää ja ruokkii iltapäivälehdessä noita jähmettyneitä stereotypioita virolaisesta naisesta. Hän on myös ollut kovin mieltynyt stereotyypittelemään suomalaista naista. Mielestäni Saagim edustaa "vapautuneisuudessaan" olosuhteille alistunutta käsitystä niin virolaisesta naisesta kuin naisesta yleensäkin. Hänen kaavamaisista mielipiteistään paistaa ennen kaikkea alituinen heikko (kansallinen) itsetunto. Hän kärsii yhä alemmuuskompleksista, kun hän elää virolaisena naisena suomalaisten naisten keskuudessa.

Anu Saagim herätti viime vuonna kohun, kun hän moitti suomalaisia naisia seksittömiksi, epänaisellisiksi ja tyylittömiksi. Iltalehden kolumnisti Aarno Laitinen komppasi häntä. Niinpä otin tilanteesta kaiken irti, kun sattumalta juoksulenkillä kohtasin Loka Laitisen, joka talsi raihnaisena pitkin Vironkatua Helsingissä. Seksitön Laitinen maleksi eteenpäin yhtä kiinnostavana kuin betoniporsas, kun minä livistin lihakset vetreinä liukkaasti kohti uusia seikkailuja.

No jaa, jos ihan rehellinen olen, pidän kovasti Loka Laitisesta ilmiönä, kolumnistina ja mielipiteiden laukojana. Olen sitä mieltä, että ihmisen kanssa ei tarvitse olla juuri koskaan ihan tarkalleen samaa mieltä, kun hänen ajattelunsa voi silti olla erittäin kiinnostavaa. Loka Laitinen on ehdottomasti Iltalehden kohokohta.

Laiskimmat suomalaismiehet ostavat naisen motelli Syvälammesta, joka sijaitsee ykköstien eli Helsinki-Turku -tien varrella Suomusjärvellä. Syvälampi saa näköjään toimia miltei kaikessa rauhassa, lopputtomiin. Välillä paikka on suljettu pari päivää, kunnes motelliin saadaan taas nopeasti uusi yrittäjä. Paikassa on jatkuvasti tarjolla valikoima virolaisia ja venäläisiä prostituoituja.

Samalla tavalla, pitkään ja näennäisen rauhassa sai toimia myös hotelli Bonanza, joka kaiken bisnestoiminnan huipentumaksi paloi poroksi.

keskiviikkona, lokakuuta 11, 2006

Olli Saarela on oikeassa

Olli Saarela on muuten ihan oikeassa, kun hän laukoi hento miehisyytensä täristen, että valtiovarainministeri Eero Heinäluoma on mm. akkamainen. (Eipä hän muuta oikein sanonutkaan, se että on kalju ja iso, on vain sen toistamista minkä kaikki näkevät.)

Heinäluoma on akkamainen. Adjektiiveja voisi löytää muitakin.

Minusta Olli Saarelan puheenvuoro Image-lehdessä oli ihan kelpo kansalaistoimintaa; ainoastaan hänen intonsa ratsastaa kulttuuriministerivaimollaan hämmästytti minua.

Olen itse nähnyt vaivaa kertoakseni Heinäluomalle mielipiteeni SDP:n hillittömästä vallanhalusta eduskuntavaalien jälkeen. Lipponen itse nimesi vaalit pääministerivaaleiksi, ja Keskusta vaalivoittajana istutti pallille Jäätteenmäen. Se ei tuntunut millään sopivan SDP:lle. Osallistuin Kemijärvellä vuonna 2003 SDP:n paikallisyhdistyksen tilaisuuteen, jossa Heinäluoma kävi puhumassa. Hän muisteli varmasti koko paluumatkan ajan, että tulipa käytyä Kemijärvellä.



Viivi Avellanin kirja rouville

Älytön määrä kiinnostavia blogikirjoitusten aiheita on lennellyt päivitystaukoni aikana.

Hmph... harmi suorastaan - ehdinköhän koskaan kirjoittaa edes kuohuttavimmasta kolmen kärjestä, jonka olen teemoista mielessäni listannut?

Viivi Avellan. Viivi on sitten kirjoittanut meille aviorouvien käsikirjan - se kun olisi aivan liian stereotyypittävä ja vanhoja, jo ummehtuneitakin luutumia pönkittävä, jos kohderyhmänä tosiaan olisivat sinkut. Viivi on harvinaisen vähän kokenut ja elänyt sinkkuilija, ammattitaitoa ei tosiasiassa ole vielä ehtinyt kertyä. Ei nimittäin ne Viivin pari sinkkuvuotta vielä ole mitään, vaan se on päinvastoin harvinaisen vähän vapaata ja vapautunutta elämää.

Että tällainenko ikisitoutunut, näköjään kovin halukkaasti kahleissa kulkeva aviorouvatyyppi alkaa neuvoa miten elää sinkkujen elämän extreme-versiota? - Hyvin epäuskottavaa.

Toisaalta, en rupea oikeasti yleensä vaatimaan mitään tanakkaa uskottavuutta (muuta kuin vittuilumielessä tällaisissa puheenaiheissa), jos ihminen osaa ilman kokemusta kuitenkin puhua asiasta. Viivin ongelma vaan on kuitenkin se, että hän luulee tarjoilevansa ihan uutena näkemyksenä sinkkunaisen elämään rajuutta ja hurjastelua. Höh. Viivi on kerännyt vähäisinä sinkkuvuosinaan (puolitoistako niitä nyt oli?) hyvin kapeasti kokemuksia, jos hän uskoo että seksin eri ulottuvuudet ovat sitä urheilullista, rankkaa, näyttävää ja vauhdikasta sinkkuelämää.

Seksistä tulee Viivin käsittelyssä banaali ja taatusti tylsä asia, suorituslaji, jonkinlaista urheilua jolle ei ole kuitenkaan olemassa suorituspaikkaa, urheilukenttää eikä oikein kunnon välineitäkään.

Minusta ranskalaisfilosofi Michel Foucault'n ajatus seksin vapautumisesta on hyvä. Hän sanoo, että seksin vapautuminen on vain eräs vallan väline, jolla ihmistä hallitaan. Ihminen siis luulee, että hän saavuttaa valtaa itseensä ja ympäristöönsä seksuaalisen vapautuneisuutensa avulla. Viivi on myös langennut tähän ajatusharhaan. Hän luulee, että on ihmisenä ja vaikutusvallan käyttäjänä saavuttanut jotain, kun hän esittelee kirjan verran omia sänkytaitojaan.

Viivi opastaa
kirjassa rouvia


Viivi on perässäkulkijana ja jälkijunan matkustajana ja kovin vähäisin kokemuksin varustettuna "sinkkuna" valinnut väärän kohderyhmän ajatuksilleen ja teksteilleen. Toistan vielä, että hänen viiteryhmänsä löytyy kyllä sieltä aviorouvien joukosta, hän on tyypiltään enemmänkin rouva, joka arvostaa vakaata elämäntilannetta ja lokoisan mukavaa elinympäristöä.

Hänen opaskirjansa on sinkuille jo vanhentunutta tietoa, elämää jostain viime vuosituhannelta. Siksi hänen olisi kannattanut suunnata ihan sama kirja omalle vertaisryhmälleen eli nurkumatta ja kiitollisena rouvana eläville. Heille tässä hänen kirjassaan olisi voinut olla uutta ja tuoretta näkökulmaa. Rakenteita on aina hyvä ja raikastavaa ravistella; nyt Viivi onnistuu vain stereotyyppisten ajatustensa vuoksi paaluttamaan syvemmälle multaan näitä vanhoja, jo ajat sitten keksittyjä ja koettuja ajatuksiaan sinkkuudesta.

Sitä paitsi. Tuhmana oleminen ja provoilu vaativat melkoisesti älyä, sillä keihäiden suuntaaminen maaliin vaatii ilmiöiden taustalla vaikuttavien rakenteiden tunnistamista. Viivi luulee puhuvansa siitä, että naisten pitää vapautua (ja olla siksi esim. ilkeitä miehiä kohtaan), mutta tosiasiassa hän tulee puhuneeksi siitä, että miksi naisten pitää aina olla houkuttelevia, hemaisevia ja vietteleviä kohteita.

Viivi Avellan
rajaa naisen vallankäytön areenan kovin mitättömäksi. Nainen kun voi hänen mukaansa käyttää valtaa (yhteiskunnallista, taloudellista, poliittista jne...) vain suhteessa mieheen. Nainen voi suorastaan sublimoida, ohjata kohdistetusti yleisen vallanhimonsa vain tähän yhteen asiaan: kuinka saan vampattua miehiä itselleni.

Ai niin. Pakko lisätä vielä, kun on tämä puheenaihe. Viivi on muuten eräs niitä (onneksi melko harvoja) sähköisen median toimittajia, jotka lukevat uutisia kammottava nuottivihko kourassaan. Viivi Avellan ei lue tekstiä, vaan hän laulaa sen rasittavan nuotinpätkän mukaan. Aivan hirveän kuuloista. Äänenkäyttö on epäluonnollista, tehtyä, teennäistä, outoa, mitä vielä... Toki taustalla lienee hänen ajatuksensa siitä, että hän vaikuttaa uskottavammalta ja pätevämmältä, mutta lopputulos on ikävä.

Mahtaako muuten seksikin Viivin kanssa olla yhtä kaavoihin kangistunutta? Se Duracell-pupu, jolla on opaskirjan Viivi-tarinan mukainen Singer-peppu taitaa olla lähinnä vain rasittava tapaus sängyssä.