keskiviikkona, marraskuuta 29, 2006

Pelastakaa isäsoturi Mikkonen!

Ajankohtaisen Kakkosen suuret teemakeskustelut, A2-illat, onnistuvat aina olemaan hirveän mielenkiintoisia. Niin nytkin. Eilen tiistai-iltana Ajankohtaisen Kakkosen studioon oli saapunut parikymmentä ihmistä puhumaan lasten kasvattamisesta ja sen ongelmista. Ohjelma oli nimetty manifestoivasti: "Pelastakaa lapset".

Ohjelmassa tuotiin esiin paljon kiinnostavia asioita. Studioraadin paikalle kutsuminen ja ohjelman lähettäminen olisi ollut kannattavaa pelkästään jo siksi, että Saarijärven kaupungin runttaama, rusikoima ja raiskaama Heleena Lehtonen pääsi ääneen ja sai lyhyesti esitellä oman tapauksensa.

Saarijärven kaupunki oli ottanut hänen pikkupoikansa heppoisin (suorastaan käsittämättömin) perustein huostaan, ja tapaus oli äärettömän nopeasti paisunut yhden ihmisen tuhoamiskampanjaksi. Tavallisen ja hiljaisen oloinen talliainen Heleena Lehtonen kertoi tv:ssä, kuinka naapuri oli kuullut yöllä jotain ääntä, jonka naapuri oli tulkinnut seksuaaliseksi hyväksikäytöksi, insestiksi. Naapuri oli tehnyt ilmoituksen ja yli-innokas Saarijärven kaupunki oli rientänyt hakemaan pojan huostaan kesken koulupäivän. "Raskauttava todiste" äitiä vastaan oli se, että poika oli piirtänyt asiaa tutkineiden viranomaisten pyynnöstä kuvan, ja liittänyt siihen kertomuksen, jossa koiraemo nuolee sängyllä koiranpennun naamaa. Ja emo ja pentu köllivät saman peiton alla.

Kun viranomaiset hakivat pojan koulusta, lapsi ja äiti oli eristetty toisistaan kuukaudeksi. Mitään yhteyttä ei saanut pitää. Lehtonen oli hakenut apua Saarijärven kaupungin "sairaalasta" (kuten hän sanoi) psykologilta, mutta jo vastaanottovirkailija tokaisi tylysti: "Ai, se olet sinä!" On ihan loogista, että psykologi oli sitten todennut Lehtoselle, että hän ei voi tätä auttaa. Eipä siis mikään ihme, että Lehtonen ei kuulostanut enää asuvan Saarijärvellä, jäin käsitykseen että olisi muuttanut sieltä pois. Nainen näytti edelleenkin täysin lyödyltä - ja kivettyneeltä.

No huh, huh. Tunnustaudun heti tässä niin pahaksi insestin harjoittajaksi, että en varmasti sakoilla selviäisi. Nuolen lapseni naamaa joka päivä, vain tyylilaji vaihtelee. Silitän häntä joka paikasta. (Enkä muuten ala tehdä tässä sellaista erottelua, että mistä en silitä. Menisi nimittäin jo selittämiseksi, eikä minun tarvitse vanhempana selittää normatiivisten käsitysten takia.) Oikeastaan joka päivä, ja monta kertaa päivässä, pilailen pojalleni, että nyt minä vedän sinua "tipistä" (=pippelistä). Joka päivä vakuutan lapselleni, että nyt minä kyllä pussaan sinua pyllyyn. Ja usein pussaankin. Mutta pääasia, että homma toimii, lapsi alkaa nauraa vaikka ei edes pussaisi.

Eipä siis mikään kumma, että kaikkea vanhemmuutta määritellään ja hallinnoidaan moraalisin vaatimuksin. Ohjelman puolivälissä studioon saapui provokaattorin roolissa paikalle tilattu "Timoraali da da Mikkonen" eli Timo T. A. Mikkonen. Mikkonen runnoi lähetyksessä alusta loppuun studioväelle ja kaikille muille moraalisesti heikoille kotiäiti-ideologiaansa. Mikkonen aloitti iskulausemaisen vyörytyksensä jo ennen kuin oli istunut tuolilleen. Hän huusi vihaiselta kuulostaen lastensuojelun vastaavalle ohjaajalle Pekka Ihalaiselle, että se Ihalaisen mainitsema supernanny on jo keksitty. Se on oma äiti. Mikkosen mukaan lapsen oma äiti on supernanny 24 tuntia vuorokaudessa!

Pidän Timo (tyhjä, tyhjä) Mikkosen tavasta puhua rohkeasti. Hän oli nappivalinta ohjelman provokaattoriksi, mielestäni on lopulta ihan sama mikä on ihmisen mielipide ja linja, tärkeää on mielipide on ja että se sanotaan ääneen. Voi siis sanoa, että tavallaan fanitan Timo Mikkosta, mutta olemme näkemyksinemme ääripäissä.

Timoraali da da Mikkonen haluaa naiset kotiin, kotiäideiksi. Lähetys vääntyikin Mikkosen takia oudoksi keskusteluksi siitä, miten ja kuinka paljon vanhemmat saavat käydä työssä. Pelkistetyimmillään puhuttiin oikeastaan siitä, saako nainen mennä töihin vai pitääkö hänen jäädä kotiin lapsia hoitamaan.

Mielestäni Timo Mikkonen on erittäin hyvä, suorastaan oppikirjamainen esimerkki siitä, millaiseksi poika kasvaa naisyhteisössä. Hän kertasi ohjelman lopussa elämänhistoriaansa. Hänen isänsä kuoli, kun hän oli vasta viiden kuukauden ikäinen. Hänen äitinsä piti häneen satunnaisesti yhteyttä ensimmäisen neljän ikävuoden aikana, sen jälkeen yhteyttä pidettiin kirjallisesti. Ymmärtääkseni hän on ollut kolmen naisen piirittämä, miesmallia ei ole Mikkosen elämässä. Häntä hoiti nuori koulutyttö ja vanhempi taloudenhoitaja ja käsittääkseni kolmantena on ollut hänen mummonsa.

Mahtaileva ja pullisteleva Timo T. A. Mikkonen on tyyppinä verrattavissa Tony Halmeeseen. Molemmat ovat kärsineet niin paljon isättömyydestään (mikä on täysin ymmärrettävää), että he toistavat ja ilmentävät isättömän pojan tuskaansa ihan joka päivä, kaikessa esiintymisessään ja töissään. He eivät ole koskaan käyneet läpi terapiaa, jonka isättömyyden ongelman käsitteleminen ja kunnollinen tiedostaminen vaatisi. He ovat käyttäneet terapeuttisena välineenä lähinnä vain julkisuutta ja suurta yleisöään. Onhan sekin tietysti yritys vapautua menneisyyden kuormasta ja lapsena koetusta tuskasta, mutta median seuraajille ja muulle yleisölle tällainen itseterapointi voi olla joskus kiusallista.

Timo T. A. Mikkonen sadatteli jo alkupuheenvuorossaan sitä, kuinka nyt tv-2:ssa mainostetaan uutta ohjelmasarjaa, jossa ihmisiä opetetaan eroamaan. "Kohta Suomi on täynnä yksinhuoltajia", Mikkonen puuskahti.

Mikkonen puhisi kaikkien puheenvuorojen välissä ja niiden päälle, että häntä ei tässä studiossa ymmärretä.

Tamperelainen lastensuojelun vastaava ohjaaja Pekka Ihalainen viritti Mikkosen huudahtamaan: "Olenko minä puhunut yksinhuoltajia vastaan? En!" Ihalainen tuntui ihmettelevän Mikkosen negatiivista, moralisoivaa ja syyllistävää asennetta. Hän totesi mielestäni nerokkaasti myrkkyliemessään kelluvalle Mikkoselle: "Mutta minä puhunkin yksinhuoltajien puolesta."

Juuri noin. Mielestäni Ihalainen on tajunnut vanhemmuuden ytimen paljon paremmin kun Mikkonen, joka tuntuu edelleen elävän läpi ambivalentiksi jääneen lapsuutensa turvattomuutta ja epävarmuutta. Mikkosen kotiäitihanke rakentuu hänen lapsuutensa ongelmille, ja on siten täydellisesti hänen itseterapointiaan. Ihalainen ymmärtää vanhemmuuden yhteiskunnallisemmin ja siten objektiivisemmin.

Pitää muuten olla melkoinen uskovainen pösilö, joka pystyy väittämään että kotiäidin hoitamissa ja hallitsemissa kodeissa hoidetaan lapset paremmin ja rakastetaan enemmän.

Totuushan on, että jopa hyvin primitiivisellä eli ihmisen perustarpeiden tasolla tehtyjen mittausten mukaan nimenomaan naiset, jotka eivät edusta kotiäitityyppiä, tarjoavat lapselle parhaimman suojan ja hoidon.

Lähetyksessä paljon puhunut perhetutkimuksen dosentti Mirjam Kalland muistutti, että tutkimusten mukaan korkeasti koulututettujen naisten lapset jäävät varmemmin eloon ensimmäisen ikävuoden aikana kuin matalammin koulutettujen. Se johtuu monestakin tekijästä, joista nimenomaan "uraäitien" lapset saavat nauttia. Tiedetään esimerkiksi, että mitä koulutetumpi nainen, sitä pitempään hän imettää lasta ja muistelen, että sitä varmemmin lapsi on ensimmäiset kuusi kuukautta täysimetyksellä. Kätkytkuolemiltakin äidin hyvä koulutustaso suojaa lasta.

Jatkanen tv-2:n "Pelastakaa lapset"-ohjelmasta myöhemmin. Paljon jäi vielä sanomatta.


Ylen nettisivuilla on luettavissa katsojien lähettämät tekstiviestit, joita ohjelmaan tuli 1100 kappaletta.



maanantaina, marraskuuta 27, 2006

Kiltti nainen uhrautuu mielellään

"Radiofilosofit" Jukka Relander ja Tuomas Nevanlinna käyvät dialogia joka viikko Helsingin Sanomien Nyt-liitteessä. He ovat Radio Helsingin ja Hesarin areenoiden ulkopuolellakin oikeasti akateemisia työläisiä, ajattelevat siis työkseen.

Innostuin heti tavattomasti, kun luin viime perjantaina heidän keskusteluaan. Se on muuten yleensä selväkielisempää kuin filosofista otetta lähestyvän Jyrki Lehtolan pitkät kolumnit Iltalehdessä. (Jostain syystä Lehtola vaikuttaa kirjoittavan ymmärrettävämmin ja yksiselitteisemmin Aamulehdessä, kun taas Iltalehden juttunsa ovat usein hämmentävän moniselitteisiä.)

Tarvittiin taas miehisiä ääniä muistuttamaan meitä naisia siitä, kuinka kiltisti ja kyselemättä suostumme nielaisemaan valmiita ajattelumalleja ja patriarkaalista ideologista paskaa. Nimittäin, Relander kuvailee kuinka naiset itse ottavat kammottavia moraalisia kuormia kannettavakseen; se kun on niin kätevää miesten kannalta. Naisen uhrautumis- ja marttyyrimentaliteetti kokee taas tulevansa ravituksi tyydytetyksi, ja samalla hän todistaa oman yhteiskuntakelpoisuutensa.

Kunnon nainen tunnustaa heikkoutensa isoon ääneen ja pohtii koko ajan sitä, kuinka hänen mahdolliset heikkoutensa saattavat heikentää myös miesten elämisenlaatua.

Relanderin mukaan miehillä on pyrkimys syyttää tuntemuksistaan naista. Kyllä. Tuo ajattelumalli on helppo tunnistaa kaikkialta, esimerkiksi vaikkapa sellaiselta "objektiiviselta" ja järjen ja tehokkuuden hallitsemalta areenalta kuin työyhteisö. Työpaikan naiset ovat lopulta aina vastuussa työyhteisön (tai minkä tahansa muun yhteisön) tunnetaloudesta eli ilmapiiristä, tunnelmasta ja aivan erityisesti tuntemuksista toisia työkavereita kohtaan.

Jukka Relander huomauttaa historioitsijana:
"Viktoriaanisessa Englannissa esimerkiksi ajateltiin, että nainen oli vastuussa miehen siveettömyydestä. Naisen piti käyttäytyä siivosti, ettei mies ajattelisi tuhmia. Sama rakenne sopii sovellettuna myös monille työpaikoille, parisuhteisiin, oppilaitoksiin ja leikkipuistoihin."


Naiset! Kuulkaa nyt totuus tiivistettynä miehen suusta, jos ette ole kiltteytenne vuoksi vielä uskaltautuneet ajattelemaan näin tuhmia ajatuksia. Relander sanoo:
"Nainen syyttää helposti itseään, mies muita."

Totta tosiaan. Syyttävää sormea heristävällä pitää nimittäin olla jo syytöstä esittäessään tietty kokemus omasta vallastaan ja arvostaan, juuri sellainen kuin miehellä on luonnostaan, (kulttuurin rakentaman) sukupuolensa ansiosta.



torstaina, marraskuuta 23, 2006

Feminismikö uusromantiikkaa?

Kuuntelin yleisimmin suosimaani radioasemaa, Radio Peiliä. Kanavalla lähetetään pelkästään puheohjelmia, samoja joita lähetetään myös Radio Yhdessä ja Radio Suomen, muistaakseni jopa Ylex:n puolella.

Toimittaja Eeva Luotosen Viisasten kerhoon (Radio Peili, 22.11.2006) oli saatu tällä kertaa yksi valopää, kulttuurintutkija Veijo Hietala. Hän viittasi ensin hiukan vaivihkaa siihen, että feminismi edustaa hänen mielestään uusromantiikkaa. Hietalan mukaan feminismi toi ensimmäisenä näkökulmaksi nykyään niin muodikkaan subjektivismin, jolla puhuja/tutkija haluaa kertoa mitä juuri minä tunnen juuri tällä hetkellä.

Hietala muuten itse näyttää uusromanttisesti menninkäiseltä.

Hänen keskustelukumppaninaan studiossa oli opiskelija Vera Saarivuori, joka on perehtynyt tutkielmissaan ohjelman teemaan eli aikuisten leikkimiseen ja leikin kautta haettuun regressioon.

Saarivuori tuntui olevan Hietalan kanssa kovasti eri mieltä feminismin uusromanttisuudesta ja sen päämäärästä kartoittaa nimenomaan subjektiivisia tuntemuksia. Saarivuoren mukaan feminismin näkökulma hakee juuri päinvastaista mitä Veijo Hietala tuli väittäneeksi. Feminismi nimittäin paljastaa puhujan eli vallankäyttäjän, eikä koeta salata sitä objektiivisuuden nimissä.

Feminismin ja naistutkimuksen ansio on, että tietoa ei auktorisoida sumuttamalla vastaanottajaa objektiivisuuden harhalla.

Feminismi paljastaa puhujan sidokset ja sen, että puhuja edustaa vain rajattua ja kahlittua näkökulmaa. Toisin kuin Hietala luulee, feminismi ei pidä subjektiivista totuutta parempana ja suurempana totuutena kuin "objektiivista", vaan se ymmärtää vain "objektiivisena totuutena" pidetyn faktan monet rajoitukset.

tiistaina, marraskuuta 21, 2006

Naisten onni Ilkka Kanerva

Ihailen kokoomuspoliitikko Ilkka Kanervan kykyä lähestyä ihmisiä. Hän tekee sen sellaisella charmilla ja lämmöllä, että koko ajan paukkuu raja, jonka ylittäessään hän alkaa näyttää jo makeilevalta ja mielistelevältä.

Moinen kyvykkyys on varmasti myös pahasta; Kanervan sanotaan hankkineen kättelemällä yleisurheilun MM-kisat Helsinkiin. Kisoista seurasikin taloudellinen floppi. Hyvin perustein voidaan puhua myös imagollisesta tappiosta. Kurjat säät eivät maalanneet Helsingistä ihanteellista matkakohdetta, eikä medianäkyvyyskään ollut häävi.

Aarno Laitinen paljasteli Iltalehden kolumnissaan lauantaina 18.11.2006 taustatietojaan Ilkka Kanervan sosiaalisuudesta: "Itse olen kuullut useammankin naisen kertomia yksityiskohtaisia kuvauksia Ilkka Kanervan kyvyistä, mutta eivät hekään myyneet kokemuksiaan 7 Päivää -lehdelle." Enpä yhtään epäile tuota Laitisen väitettä. Todennäköistä on, että nuo Laitisen tuntemat naiset ovat vieläpä hänen kollegoitaan, sillä toimittajan työssä virkeä suhdeverkosto on luontaisetu.

Ilkka Kanerva on varmasti mukava persoona, helposti lähestyttävä tyyppi. Marika Fingerrooskin loi helposti hekumallisen kuuman tekstailuyhteyden.

Olen kerran päässyt Aamulehteen keventävässä pikku-uutisessa, joka käsitteli sittemmin kovin paljon puhuttua asiaa: Kanervan kesäpartaa. Kanervan lisäksi joku toinenkin poliitikko oli kasvattanut itselleen miehekkään sänkisen kesäparran. Ymmärtääkseni siitä lähtien aina muutama poliitikkomies on antanut parran kasvaa aina kesän tullen. Kanerva loi tuolloin poliitikkojen kesämuotia.

Se oli kesä varmaankin kesä 1991, kun työministeri Ilkka Kanerva lensi helikopterilla Sallan Poropuistoon, joka sijaitsee Sallatunturin lähimaastossa. Minä olin tekemässä juttua paikallislehteen ja olin ottanut lainaan väkevän lisäsalaman lehden varsinaiselta valokuvaajalta Jussilta.

Leppoisa Kanerva tutustui uutukaiseen Poropuistoon, jossa matkailijat voivat tutustua porotalouteen. Jossain vaiheessa kiikkerä ja painava salama tipahti lattialle, kivilaatalle, ja särkyihän se. Kanerva kuuli räsähdyksen, käännähti ja askelsi luokseni, vaikka hänen seurueensa kulki jo toiseen suuntaan. Hän kysyi kuin aidosti kiinnostuneena: "Pudotitko salamasi, menikö se rikki?"

Erittäin pieni askel Ilkka Kanervalle, mutta iso askel yhteisymmärrykselle. Minä olin hyvin otettu ja vähän hämilläni, että joo, tässä minä särjen tätä työkalustoa... Kanervan suhtautumistapa on jäänyt mieleeni, se oli niin välitön ja rento, että hän onnistui luomaan lohdullisen ilmapiirin. Kanerva tietää, että tuollaiset älyttömän pienet jutut voivat olla hirvittävän tyylikkäitä - ja inhimillisyytensä vuoksi mieleenjääviä.

Kanerva on työskennellyt koko elämänsä poliitikkona, enkä ihmettele sitä lainkaan. Hänen persoonansa on luotu siihen hommaan.

Seuraavana päivänä Aamulehti kirjoitti Kanervan kesäparrasta uutisoidessaan, että Ilkka Kanerva oli helikopterista laskeutuessaan niin paha näky, että paikallislehden toimittaja pudotti ja rikkoi kameransa. No joo. Uutisoinnissa vähän oi'ottiin asioita, kuten kesäpartauutisointiin kyllä sopiikin.

maanantaina, marraskuuta 20, 2006

Jouko Huttunen ei tunne isyyttä

Jouko Huttunen on noussut suomalaisen isätieteen kärkinimeksi, mikä äkkiseltään tarkasteltuna johtuu ainakin kahdesta syystä. Perhettä, vanhemmuutta ja miesten isyyttä koskevaa tutkimusta on Suomessa vain vähän. Toiseksi, isyyttä älyllisesti eritellen tarkastelevia miehiä on julkisuudessa todella vähän - ja tietysti siinä joukossa vieläkin vähemmän näitä isyyttä akateemisesti tutkivia ääniä.

Jyväskylän yliopistossa laitosta johtava kasvatustieteen professori Jouko Huttunen puhuu haastatteluissaan ja kirjoittaa teksteissään isyydestä sen verran yleispätevästi ja ennalta-arvattavasti, että olen ihmetellyt mihin tätäkin akateemista tutkijaa tarvitaan ja mihin hänen aikaansaannoksiaan voi oikein käyttää. Niissä kun ei ole oikein mitään, mikä mahdollisesti voisi joskus laukaista yhteiskunnallista kehitystä eteenpäin.

Alan ajatella, että ehkä vanhemmuuden kehittäminen ei olekaan isätutkimuksen tarkoitus. On turvallista tyytyä vain paaluttamaan miehille vanha tuttu toimintaympäristö, jossa heiltä ei vaadita mitään sen kummempaa kuin ennenkään.

Isätutkimus ja yhteiskunta- ja kasvatustieteet tekevät kehitystä kaihtaville miehille suuren palveluksen legitimoimalla eli oikeuttamalla kaikenlaisen henkisen velttouden. Isien ei tarvitse kehittyä tulevaisuudessakaan. Ajatus vahvistaa miesten perusturvallisuuden tunnetta muuten niin epävarmassa maailmassa ja suo kohdunlämpöisen suojan.

Uusimmassa Apu-lehdessä on Jouko Huttusen haastattelu, joka on otsikoitu tyyliin: "Miehet eivät tahdo isiksi."

Luin haastattelun hämmästellen. Mielestäni Jouko Huttunen on ymmärtänyt jotain vanhemmuudesta ja yksilöiden ja sukupuolten vapauksista ja velvollisuuksista perin juurin väärin. Haastattelussa Huttunen nimittäin kaataa miesten innottomuusongelman tosiasiassa naisten päälle. Aivan kuin naisten pitäisi nyt tuntea pisto sydämessään ja alkaa kehittää isänä olemisen ympäristöä sellaiseksi, että isyys saattaisi joskus vielä kiinnostaakin miehiä.

Mielestäni Huttunen onnistuu isyyttä pakenevien miesten tyypittelyssä; hän tekee sen jo entuudestaan tutun mallin mukaisesti. Hän luokittelee nämä miehet kahteen ryhmään: ikuista lapsuuteen jämähtäneet Peter Pan -miehet ja ikuiseen itsenäistymisvaiheeseen lukkiutuneet Harlikkamiehet (tai oliko se Marlboro-miehet).

En muista miten Huttunen määritteli tyyppinsä, joten minä annan tässä nyt oman versioni. Peter Panit ovat siis vielä itsekin lapsia, joten he eivät halua luovuttaa paikkaansa perheen ainoana lapsena vielä pienemmille imeväisille ja taaperoille. Harlikkamiehet sinnittelevät yhä loputtomassa irtaantumisvaiheessa, jossa he tekevät lähtöä maailmalle kodin ja vanhempien suojasta.

Eivät siis kuulosta kovin MIEHEKKÄILTÄ tyypeiltä.

Selvää on, että psyyken kehityksessä näillä miehillä on jäänyt jokin vaihe pahasti kesken. He kun elävät yhä sitä. Ihmismieli toimii siten, että se pyrkii ratkaisemaan sitä askarruttavat ongelmat, joten Peter Panit ja Harlikkamiehet käyttävät hirvittävästi aikaansa ja energiaansa jonkin lapsuudenkotiin ja lapsuuteen ja nuoruuteen liittyvien ongelmien ratkaisemiseen. He eivät ole vielä sitä epätoivoisesti hakemaansa vastausta löytäneet.

Tämä on syy, miksi isyyteen liittyvät ongelmat ovat nimenomaan miesten psyyken ongelmia. Ne eivät niinkään ole naisten eikä lasten ongelmia. Mielestäni isätutkimus ei osaa tarkastella isyyden kehittämistä ja isyyden ongelmien ratkaisemista oikeasta suunnasta, vaan tutkijat alkavat oitis kautta rantain heitellä syytöksiä naisia ja lapsia kohtaan. Vanhemmuuden tarkastelemisessa on vielä aivan älyttömästi hommia sellaiselle kriittiselle näkökulmalle, jossa naiset (äidit) vapautetaan miesten (isien) paapomisesta.

Tehokkain ja nopein tie isyyden tervehdyttämiseksi on se, että vapautetaan äidit isistä. Naisista tehty kaikille elämänareenoilla miesten tunteiden, tarpeiden ja ajatusten tulkkeja ja naisten päälle kaadetaan koko ajan vaatimuksia siitä, että heidän täytyy ryhtyä aktiivisesti ja kyselemättä terapoimaan miesressukoita.

Harlikkamiehet ja Peter Panit eivät ole naisille mikään ongelma, jos heistä ei tietoisesti sellaista haluta rakentaa. Nythän lastenhuoltoa koskeva lainsäädäntö perustuu sille ajatukselle, että naisten tulee tulkita ja terapoida miehiä.

Lainsäätäjä kun on tullut kirjanneeksi lakiin ajatuksen, että erotilanteita seuraavan lasten huollon neuvottelujen vetäjä (ja isän tunteiden ja tarpeiden tulkitsija ja kokonaiskuvion terapeutti) on nainen, äiti. Tietenkään lasten huollosta säätäessään lainsäätäjä (eli eduskunta) ei ole ymmärtänyt täysin mitä on tullut säätäneeksi, eli mitkä ovat lain seurausvaikutukset ja sisäänkirjoitutet implisiittiset perusoletukset, mutta lasten huoltolaki on toki hyvin rakenteiden mukainen, koherentti muun yhteiskunnan ja perhettä koskevien arvojen kanssa.

Mielestäni laki on siis aina osattava säätää siten, että sen avulla ratkaistaan helposti ja tehokkaasti käytännön elämän ongelmia. Lasten huoltoa koskeva laki ei sitä tee. Se itseasiassa tulee vain oikeuttaneeksi ja siunanneeksi, että eroavien vanhempien ainoina työvälineinä on vain kummankin osapuolen subjektiivinen näkökulma.

Jouko Huttunen on siis tuomassa perheeseen vielä yhden lapsen eli isän. Huttusen ajatukset ja koko näkökulma isyyden kantamisen ongelmaan on täysin vinksallaan. Huttusen pitäisi osata kuljettaa miehiä ulos kodista ja kohdun kaipuusta, itsenäiseen maailmaan jossa on mahdollisuus kokea vapaus aidoimmillaan ja villeimmillään. Harlikkamiehet ja Peter Panit saattavat tietysti näyttää siltä, että he osaavat polkaista moottoripyörän käyntiin tai hypellä pitkiä hyppyjä lumilaudalla, mutta se on jotenkin niin säälittävää.

Nämä miehet kun ovat edelleen kiinni oman äitinsä napanuorassa.

Mielestäni Huttusenkaan ei pitäisi missään tapauksessa ääneenlausumattomasti (implisiittisesti) olettaa, että naiset eli näiden "vapaudesta huumaantuneiden" miesten omien lasten äidit alkaisivat terapoida näitä miehiä ja korjata kuntoon virheitä, jotka ovat syntyneet jo Harlikkamiesten ja Peter Panien lapsuudenkodissa.

Huttunen edustaa sitä muodikasta ja äänekästä mielipidelinjaa, jossa isänä olemisen vaikeuksia ymmärretään jotenkin kauhean kierosti. Mielestäni samalla nämä empaattiset ymmärtäjät (joihin kuuluu myös usein esittämäni kategoria "kiltit tytöt") tulevat luoneeksi lisää ongelmia miehille.

On nimittäin niin, että isyydestä on tullut sellainen suuri elämänvaihe, jossa miehen on vihdoinkin lupa purkaa ulos itsestään niitä ongelmia, joita hän on kantanut siihen saakka, yleensä lapsuudenkodistaan alkaen. Isyys on siis legitimoitu itseterapoinnin ajaksi miehille. Sitten nämä empaattiset isyystutkijat ja kilttien tyttöjen äitilauma silittävät päätä ja huokaavat lämpimästi, että me annamme sinulle nyt luvan vähän oikutella.

Olen sitä mieltä, että mies ei voi olla vapaa autonominen toimija, jos hän säälittävästi koettaa projisoida kaikki elämänvaikeudet isyyteen. Isyys on siis muuttunut vain terapia-alustaksi ongelmille, jotka eivät liity itse isyyteen mitenkään, vaan ongelmat kumpuavat paljon kauempaa miehen elämänhistoriasta.

Miesten ongelmien ja kasvukipujen purkamiseksi on luotava muita purkautumisympäristöjä kuin isyys. Kertoo muuten paljon myös lasten yhteiskunnallisesta arvostuksesta, että vanhemmuutta voidaan käyttää (ja siihen suorastaan trendin mukaisesti OHJATAAN) välineenä omien psyyken ja elämänongelmien tarkastelussa.

Ja on aivan selvää, että isäksi tulleen miehen terapoidessa itseään hän lataa naiselle kauhean kuorman kannettavaksi. Nainen, lapsen äitihän on tällöin aivan elimellinen osa itseterapoinnin näyttämöä ja tärkeä yleisö. Nainen tulee liitetyksi miehen ongelmaan, joka ei oikeasti liity häneen mitenkään.

Harlikkamiesten ja Peter Panien ongelmat ovat siis luonteeltaan ennen kaikkea näiden miesten lisääntymisterveyden ongelmia, eli toisin sanoen kyse on miesten ehkäisynhoidosta ja sterilisaatiosta. Molemmat toimenpiteet ovat helppoja nimenomaan miehille.

Naisilta vaaditaan aina kaikenlaista sillä perusteella, että se on heille helpompaa kuin miehille. Tällä perusteellahan esimerkiksi äideillä on aina ollut vastuu lapsista. Samalla logiikalla, eli koska ehkäisy ja sterilisaatio ovat helpompia ja halvempia toimenpiteitä miehille, voidaan oikeutetusti ja loogisesti sälyttää vastuu näistä asioista yksinomaan miesten niskaan.

Yhdenkään Peter Panin ja Harlikkamiehen ei tarvitse olla isänä, sillä lääketiede on ratkaissut ongelman jo ajat sitten.

Jouko Huttusen pitäisi ohjata nämä isäongelmat selkeämmin ehkäisyneuvolaan ja urologille. Myöskään miesten ehkäisyasiat eivät voi olla naisten ongelmia.

Sitä paitsi, olen varma että Peter Paneille ja Harlikkamiehille isyys on heidän itse aktiivisesti laatimansa ja haluamansa yritys tarkastella elämänsä vaikeuksia ja kipupisteitä. Eivät he ole tulleet tosiasiassa vastentahtoisesti ja "naisten huijaamina" isiksi. He ovat suorastaan siihen itse pyrkineet, mutta naisia on niin helppo syyttää kaikesta. Pitäähän itseterapoinnilla aina olla se hyvä yleisö (eli naiset).


Iltalehden On linessä on näköjään keskustelu tämän aiheen tiimoilta.

Minä kirjoitin aiheesta myös Tiina Kaarelan eroperhe.netissä otsikolla Harlikkamiehet ja Peter Panit.

torstaina, marraskuuta 16, 2006

Kiltti ja nöyrä Eve Mantu

Radiotoimittaja Eve Mantu on viime aikoina esitellyt julkisuudessa kirjaansa Musta tulee perhe. Se on voimakirja yksinhuoltajille, ei niinkään mikään tekninen käytännön viranomais- ja lainsäädännön opas. Mantu kertoo itse kaivanneensa tällaista kirjaa, kun hän odotti yksin esikoistaan. Hän oli lähtenyt jäljittämään kirjakaupoista jotain tämän tyyppistä voimaa antavaa kirjaa, mutta ei ollut löytänyt. Hän joutui kirjoittamaan sen itse.

Mantun kirja on kivasti kirjoitettu, teksti on persoonallisella tavalla kuplivaa ja hersyvää. Aivan kuin Mantu olisi halunnut kirjoittaa kaverilleen, ystävälleen. Teksti tulee lähelle lukijan arkea ja siksi sen ohjeisiin on helppo tarttua. Lukija tietää, mistä Mantu puhuu.

Mutta. Minua tavallaan myös ärsyttää tuo arjen emännöinti, vanhemmuuden rajaaminen jonkinlaiseksi yksityisen elämän alueeksi, jonka täyttävät arjen rutiinit ja ystävät. Henkinen tila supistuu todella pieneksi. Mantukaan ei tuo mitään valoa ja voimaa siihen haasteeseen, että lapsen synnyttänyt nainen käpristyy ja degeneroituu (pelkäksi) äidiksi. Oikeastaan Mantu tulee raivostuttavan yliolkaisesti ja niukasti tarkastelleeksi vanhemmuutta. Mantukin on niitä huppu päässä kulkevia naisia, joille vanhemmuudeksi riittää äitiys. - Ja sitten vielä tässä yhteiskunnassa koetetaan saada isiäkin kantamaan vanhemmuuden puolikkaansa.

Mantu ei käsittele juuri lainkaan vaikeaa kysymystä lapsensa isyyden (eli isän vanhemmuuden) turvaamisesta. Hän kirjoittaa kirjan alussa isän puutteesta ja isän haluttomuudesta olla mukana lapsen elämässä vain parilla rivillä. Mantu siis tulee kiltisti totelleeksi sitä naisille asetettua vaatimusta, että ei ole oikeastaan sopivaa vaatia lapselle vanhemmuutta. Riittää, että se äiti on siinä lapsen kanssa.

Mantu sivuaa isän puutetta kirjassaan, kun hän kertoo kuinka hän päätti, ettei isyyttä selvitetä. Isyyttä ei selvitetty pariin vuoteen, kunnes asia alkoi lähennellä epätodellista tragikoomisuuden astetta. Mantu oli siis suostunut kilttinä tyttönä siihen, että isä voi omalla aikataulullaan lähestyä lastaan. Hän antoi isälle mahdollisuuden siis tunnustella asiaa rauhassa. Isä kävi muutaman kerran poikaansa tapaamassa, mutta eihän se mihinkään johtanut. Isä ei reipastunut kävelemään sosiaalitoimistoon lastenvalvojan luokse lastaan tunnustamaan.

Heh. Että kaikkeen me naiset suostumme sen vuoksi, ettemme vaikuttaisi painostavilta. Herranjumala, miten miesten kanssa pitää olla, jotteivat he tunsi oloaan ahdistuneeksi? Mahdollisuuksia kun on loputtomasti satuttaa herkkää hipiää. Meidän karkeiden, ronskien, suoraviivaisten ja rämäköiden naisten pitää olla tosi, tosi varovaisia miesten kanssa.

Kulttuuriimme rakentuu sisään ajatus, että mies on isäksi tullessaan jotenkin erityisasemassa vanhempana. Silloin naisten on osattava kyselemättä oivaltaa, että miehen sielua ei saa vahingoittaa. Naisen eli äidin on varottava polkemasta isää jalkoihinsa vastasyntyneellä vauvallaan.

Mantu sanoo hermostuvansa nykyään todella, jos joku alkaa puhua lapsen oikeudesta isään. En muuten yhtään ihmettele.

Sen sijaan ihmettelen, että Mantu mainitsi muun muassa tv-1:n Voimala-ohjelmassa ja muistaakseni kirjassaankin, että hän osallistuu neuvolassa jaettavan esitteen kirjoittamiseen. Esitettä jaetaan tuleville vanhemmille, jotka odottavat lasta. Mantun kohderyhmänä ovat yksinodottavat, sillä tähän saakka neuvoloista ei ole jaettu omaa erityistä informaatiota heille. Ihmettelen sitä, eikö esitteen kirjoittajalta vaadittu hiukan terävämpää yhteiskunnallista näkemystä.

Mantu kun banalisoi vanhemmuuden tyytymällä nurkumatta pelkkään äitiyteen.

Sitä taas en ihmettele, että miksi joku ei jaksa olla parisuhteessa tai muussakaan ihmissuhteessa Mantun kaltaisen arjen pyörittäjän kanssa. Voi se emännöinti nimittäin tuntua aika tappavalta. Mutta sitä taas hämmästelen, miksi tämänkään lapsen isä ei erottanut vanhemmuutta parisuhteesta. Lapsihan ei parisuhteesta perusta, häntä kiinnostaa suhde isään. Eve Mantunkin pitäisi se muistaa.

keskiviikkona, marraskuuta 15, 2006

Nainen, äänestä miestä!

Nainen! Älä äänestä naista.

Naisia neuvotaan valtiollisissa vaaleissa ja muissakin edustuksellisen demokratian äänestystilanteissa äänestämään naista. En ole tuollaisen äänestyskäyttäytymisen järkevyydestä enää lainkaan varma.

Näyttää siltä, että mediassa naispoliitikko saa huomiota nimenomaan NAISENA. Kansanedustajien nuorimpia sukupolvia tarkasteltaessa on havaittu, että eduskuntaan on valittu nuoria naisia, mutta ei samaa tahtia nuoria miehiä. Miehiä toki, mutta ei nuoria. On siis syytä olettaa, että NUORESTA NAISESTA on tullut median suosima poliitikkonaisen prototyyppi - eduskunnan vanha naiskaarti onkin sitten helppo tuomita hiljaisuuteen ja näkymättömyyteen.

Minusta ongelma ei ole se, että kansa äänestää edustajikseen nuoria naisia. Nuoruus ei ole rasite; kansanedustajaehdokkaan näkökulma ja poliittiset linjaukset ovat niitä, joiden pitäisi innostaa kansa äänestämään.

Ongelma on se, että poliitikkonaisen pitää edustaa tiettyä stereotyyppistä käsitystä naisesta. Tähän stereotypiaan kuuluu ulkoisen sulokkuuden, viehkeyden ja viettelevyyden lisäksi myös tietty tapa puhua eli naispoliitikon diskurssi. Tämä on mielestäni pelottavinta.

Naispoliitikko (tästä poliitikkotyypistä kirjoittaessani on perusteltua käyttää luokittelevaa ja siksi tavallisesti hylkäämääni termiä "NAISpoliitikko" normaalisti osuvamman ja neutraalimman - ja varmaankin myös Suomen Kielitoimiston suositteleman - "poliitikkoNAINEN" sijaan) tulee vaienneeksi silloin, kun pitäisi puhua. Mykistyminen johtuu siitä, että naispoliitikko on tullut valituksi kansanedustajaksi (tai muualle poliikkaan) tietystä VAIN NAISILLE varatusta stereotyyppisestä kategoriasta, jonka normatiiviset ja sovinnaiset käsitykset ovat glorifioineet.

Media on vain yksi tyyppiesimerkki konventionaalisten ajatuskulkujen ja stereotypioiden pönkittäjänä.

Mistä median kankeus ja normien ja muiden yleisten näkemysten peesailu sitten johtuu, se on jo toinen kysymys. Ehkä siitä, että normatiivisuuden ulkopuolella ja sovinnaisuutta laajemmat ajatusmallit ovat oikeasti melko vaikeita rakentaa - etenkin siksi että kuulijakunta ei ole sellainen itsestäänselvyys kuin normeja ja stereotypioita toisteltaessa.

Sovinnaisuutta
laajempia näkemyksiä kun joutuu perustelemään, toisin kuin stereotypioita ja normeja. Niiden latelijalta ei vaadita perusteluja, joten tyhmempikin poliitikko tai muu puhuja voi perustella väitteitään ja hankkeitaan tuttuja ja turvallisia kankeuksia hokemalla. Siksi ajatuskulut pysähtyvät töksähtäen, kun lopulta löytyy jokin turvallinen normatiivinen asia, kuten vaikkapa se että naiset nyt vaan ovat luonnostaan tuon tyyppisiä, tuollaisia harmittomia ja turvallisia valintoja, jotka eivät ole tottuneet kyseenalaistamaan.

Naistenhan pitää kantaa huolta ilmapiiristä ja turvallisuuden tunteesta. He ovat häiriöttömyyden takaajia silloinkin, kun muutoksia olisi rakenteissa ihan oikeasti saatava aikaan.

Minä pelkään NAISpoliitikkoja.
(Mutta en tuon semanttisen erittelyni mukaan niinkään poliitikkonaisia.) Heidän julkinen söpöstelyroolinsa on hirveän vahingollinen kaikille naisille. Nainen ei voi ajattelijana, kehittäjänä ja poliittisena moottorina alkaa ensin ajatella miltä kaikki näyttää, vaan hänen olisi uskallettava toimia, sumeilematta. Juuri tämä toiminnan suoraviivaisuus ja sumeilemattomuus on piirre, jota miehissä kadehdin. Tätä samaa olen kuullut muidenkin naisten miehiltä kadehtivan.

Miksi hemmetissä naisten pitää aina ajatella ensin ilmapiiriä ja toimintansa vaikutuksia johonkin hyvin hankalasti määriteltävään yleiseen hyvään? Miehet ovat sukupuolena pärjänneet nimenomaan siksi, että he eivät ole ajatelleet kokoisuutta, vaan miten kokonaisuus palvelee heitä.

Tanja Saarela
(kesk) on poliitikkona kuin koulukirjaesimerkki siitä, millainen on naispoliitikko. Hän nousi politiikkaan viihteellisestä missikategoriasta, jossa hän on oppinut kaiken mitä NAISpoliitikolta odotetaan. Ja Saarela tottelee kiltisti. Oikeastaan hänen intonsa susien suojeluun ja myötätuntonsa eläimiä kohtaankin on vain vaisua NAISpolitiikolta odotettavaa suojelevaa otetta. Saarela tulee eläinrakkaudellaan ja suojeluhalullaan vain vahvistaneeksi naispoliitikon stereotyyppiä. Naisenhan pitää ÄITINÄ (olipa hänellä lapsia tai ei) suojella, rakastaa ja hoivata elämää.

Saarela pitää ohjenuoranaan oppia, jonka mukaan naisen pitää poliitikkonakin olla nimenomaan nainen, politiikan osaajaksi ei kannata ryhtyä. Naisen pitää aina pysytellä diletanttina ja kesynä talitinttinä. Hänen yksityiselämänsä on näkyvämpää ja siten vaikutusvaltaisempaa kuin poliittiset tekonsa - ja näinhän naispoliitikolta varmasti halutaankin. Privaatin sfäärin korostuminen julkisen sijaan on NAISpoliitikolle sopivaa ja toivottavaa.

Niinpä kulttuuriministeri Tanja Saarela teki mielestäni aivan käsittämättömän tyylivirheen avioitumalla paniikkihäissään Olli Saarelan kanssa. Täsmälleen samaan aikaan oli syntymässä Olli Saarelan nuorin lapsi, mutta kulttuuriministeri Tanja Saarela halusi ehdottomasti varastaa show'n itselleen.

Normien ja stereotypioiden mukaan naisen kuuluu epätoivoisesti kilpailla miehen suosiosta.

Tanja Saarela tunsi takuulla olonsa kovin uhatuksi, kun kilpailemassa oli pian Ollin ex-tyttöystävän (taisi olla kihlattu) eli lapsen äidin lisäksi myös vastasyntynyt vauva. Huh huijaa. Tuo on kyllä todella pelottavaa meidän naisten mielestä.

Mikään poliittinen asema ja valta (jota kulttuuriministerin tehtävään kuuluu) ei saanut Tanja Saarelaa miettimään paniikkiavioitumistaan uudelleen. Ei tietenkään, sillä nainen, korkeinkin naispoliitikko, tuntee olevansa vain sen arvoinen, mikä on hänen arvonsa yksityisessä sfäärissä eli miehen vaimona, lasten äitinä ja kodin hengen rakentajana. Voi herranjumala sentään.

Tanja Saarela ja Maria Guzenina ovat paraatiesimerkkejä viehättävistä sulottarista, joita erilaiset miesinstituutiot ja valtajärjestelmät ja niitä tukeva valtamedia tarvitsevat. Näiden naisten tehtävänä on hoitaa niitä (sosiaali-)asioita, jotka heidän tehtäväkseen on jätetty. Pusertamalla naispoliitikko tietyn muotin läpi stereotyypin edustajaksi saadaan nainen pysyttelemään omalla tontillaan, joten hän ei aiheuta häiriötä odottamattomalla aktiivisuudellaan.

Viehättävä sulotar kun on aktiivinen vain sen verran ja sillä tavoin kuin on naispoliitikolle sopivaa.

Puhun siis lopulta tässä sananvapaudesta. Väitän, että naisten sananvapaus ei voi olla koskaan yhtä laaja kuin miesten, jos naisen on politiikassa edustettava ensisijaisesti naiseutta ja vasta sitten politikointia.

maanantaina, marraskuuta 13, 2006

Söpöstelevä Maria Guzenina

Kaltaiseni poliittisen ihmisen mielestä on ihanaa, että ensi keväänä on eduskuntavaalit. Media rakentaa joistakin ihmisistä hyvin tarkoitushakuisesti uskottavia ja äänestyskelpoisia poliitikkoja. Median (muutamat ja harvalukuiset) todelliset suosikit pääsevät varmasti komealla äänimäärällä parlamenttiin.

Erittäin kiinnostavaa mielestäni on, mitä tällainen mediallisen uran rakentaminen ehdokkaalta vaatii - ja onko mediasuosio ja -taidot sitten mikään takuu siitä, että ehdokas todella osaa viedä eteenpäin korjausta ja parannuksia vaativia ongelmakohteitaan?

Väitän, että esimerkiksi Maria Guzenina (sd) on jo varmasti vähintään vuoden ajan saanut niin paljon julkisuutta POLIITIKKONA, "tulevaisuudenkykynä", että hänen mediakuvansa eli imagonsa ei välttämättä enää vastaa hänen kyvykkyyttään. Maria Guzeninasta on kirjoitettu valtavia, muhkeita ja näyttäviä henkilöhaastatteluja, joissa toimittajat ovat paiskineet lujasti hommia rakentaakseen Guzeninalle äänestäjiä kiinnostavaa imagoa. Guzenina saa ilmaiseksi sen, mistä plösö keski-ikäinen porvariäijä joutuu maksamaan kalliissa mainoskampanjassaan.

Turvonneesta mediasta mieleeni on jäänyt esimerkiksi toimittaja Tommi Parkkosen kirjoittama henkilöhaastattelu viime vuodelta Iltalehdessä. Siinä Parkkonen todistelee hämmästellen kuinka sittenkin vakavasti otettava poliitikko Maria Guzenina on. Parkkosen kirjoituksen ainoa anti lukijalle oli, että äänestäkää Mariaa, kun kerran toimittajakin on niin häikäistynyt.

Guzenina saa siis muhkean palkinnon siitä, että hän jaksaa kiiltävää enkelin imagoaan. Mediateollisuus nimittäin rakentaa tarinansa tällaisten stereotyyppien varaan. Kiva, suopea ja harmiton eli naisellinen nainen on median vakiokuvastoa.

Guzenina haluaa uusimman City-lehden aukeaman kokoisen lihavan haastattelun mukaan mieluusti vaieta urastaan MTV:n tiskijukkana. Tota noin, minun mielestäni Guzeninan kannattaisi kyllä tarkastella hyvin kriittisesti uraansa ja selventää itselleen se, miten läpikaupallisella tv-kanavalla keikistely on vaikuttanut hänen käsitystensä muotoutumiseen. On nimittäin niin, että Guzeninasta on nähtävissä sellainen salakavala ja valheellinen tarve miellyttää, olla söpö, harmiton, kiva ja vaaraton.

Hän joutui pitkänpuoleisella urallaan MTV:ssä nimenomaan myymään juuri tällaista "persoonaa"; muut ammattitaitoon liittyvät kyvykkyydet olivat toisarvoisia kivana ja vaarattomana typykkänä veikistelyn rinnalla.

Tästähän Guzenina kirjoittaa itsekin kirjassaan Unelmatehdas - Access All Areas, joka muuten on kiinnostava ja hyvin kirjoitettu kirja. (Sitä myydään nyt Kipa-kirjakaupan alennusmyynnissä hintaan kaksi euroa.)

Sorry vaan, mutta Maria Guzenina on mielestäni vanhanaikainen ja patriarkaalista miehen ylemmyyttä korostavaa yhteiskuntajärjestelmää tukeva. Guzenina ei ole osannut irtaantua söpöstelevästä ja siten tietyllä tavalla aivottomasta roolistaan, jossa hänen tärkein manifestinsa tuntuu olevan: "Muista olla miellyttävä, älä astu kenenkään varpaille, älä ärsytä. Ole HARMITON NAINEN, joka miesten on helppo työntää syrjään, jotta he eivät tuntisi oloaan kriisitilanteessa tukalaksi."

Guzenina kuuluu siis jonnekin menneille vuosikymmenille, sillä hänen keinovalikoimansa on tosiasiassa kovin kapea. Naissukupuolelle on aina menetys ja uhka sellainen "naisten äänitorvi" (jollainen kai Guzeninakin koettaa olla), joka suostuu älyttömiin vaihtokauppoihin status quon säilyttääkseen. Guzenina on valmis tietyllä tavalla huoraamaan mediassa, jotta hän pätkätyöläisenä saisi vihdoinkin kunnon työpaikan kansanedustajana tai europarlamentaarikkona (eurovaaleissakin hän oli ehdolla).

Väitän, että Guzenina on epäluotettava toimija ja poliittinen moottori juuri tästä syystä. Hän tuntee voimakasta tarvetta mielistellä (esimerkkinä vaikkapa söpön imagon kantaminen, imago joka enkelimäisyydessään edustaa vain niitä kivoja naisellisia piirteitä, joita miehet eli todellinen valta pitävät vaarattomina), joten hänen poliittinen filosofiansa on OPPURTUNISMI eli suopeiden tuulien haistelu ja niiden mukaan taipuminen ja takinkääntäminen.

Mielestäni Guzenina osaa kirjoituksissaan ja haastatteluissaan nostaa esiin kiinnostavia yhteiskunnallisia ja sosiaalisia ongelmia ja hänellä tuntuu olevan asioille oikea tärkeysjärjestys. Ongelma kuitenkin on se, että sosiaaliaiheet voivat tarjota vain kivan nosteen omalle poliittiselle uralle.

Olen varma, että hänen käsittelensä ongelmat ovat hänelle aivan oikeasti tärkeitä asioita, mutta Guzenina lienee valmis "hetkeksi" asettamaan pahimmatkin yhteiskunnalliset epäkohdat syrjään, jos ne uhkaavat hänen imagonsa puhtautta. Imago siis, ennenkaikkea. Ja puhtaalla Guzenina-imagolla tässä tarkoitan juuri sellaista NAISimagoa, jossa naisen pitää olla viehättävä, viettelevä, eteerinen, kiltti, mukana, suopea, taipuisa, vastaanottavainen, äidillinen, hoivaava ja turvallinen.

Guzenina erosi Yksinhuoltajien ja yhteishuoltajien liiton puheenjohtajuudesta viime vuoden keväällä. Tehtävä kun oli kaikkine yksinhuoltajien ongelmineen ja yhteiskunnallisine epäkohtineen liian "tahraava". Oli vaarana, että Guzenina olisi joutunut työskentelemään esimerkiksi erilaisten yhteiskunnallisten tasa-arvoasioiden kanssa (yksinhuoltajathan kärsivät monenlaisesta taloudellisesta, yhteiskunnallisesta, sosiaalisesta ja sukupuolisesta epätasa-arvosta). Se uhkasi hänen markkina-arvoaan ja kaupallista menekkiään autonmerkin mannekiinina automessujen osastolla.

Enkeli Maria Guzenina oli vaarassa muuttua yhteiskunnalliseksi ääneksi, ja sehän ei ole sopivaa.





lauantaina, marraskuuta 11, 2006

Kyllä naiset ovat tyhmiä

Naiset ovat hirveitä ämmiä. He ovat sitä siksi, että he kyseenalaistamatta ja kiltisti lähtevät tähän rooliin, joka naissukupuolta varten on laadittu. Naisten tehtävä kun on vahtiva moraalia ja olla miehille tukijalkoja arjen ongelmien ratkaisemisessa. Naiset onnistuvat tekemään itsestään tästä syystä hupsuja, typeryksiä - ja tylsimyksiä.

En kadehdi miehiä. Jos olisin mies, olisi varmasti vaikeaa löytää morsiamekseni yhtään järkevää ja mielenkiintoista naista. Naiset vaikuttavat pääsääntöisesti idiooteilta.

Nainen kun on subjektina reaktiivinen, ei aktiivinen. Nainen on subjektina vain peili miehelle, joka on alkuperäinen ja aito subjekti, standardi. Tästä puhuu ranskalainen filosofi Luce Irigaray kirjoituksissaan. Hän vaatii, että sukupuolille (siis naiselle) on rakennettava eettinen sukupuoliero, naisesta on vihdoinkin muovattava sellainen vapaa ja itsenäinen subjekti kuin mies standardina on.

Olen samaa mieltä.

Minua jaksaa aina ihmetyttää joka kerta yhtä suuresti se, että mies kapakasta ja reissuilta tullessaan odottaa minun jotenkin moittivan häntä. Mies alkaa selvittää, että tuli oltua taas rökälehtimässä. (Tällaisen verbin kuulin viimeksi.) Ainoat asiat, joita minun tarvitsi tässä baarikeskustelussa taivastella, olivat rahankulutus ja unenpuute.

Rahaa nimittäin oli palanut yhden baari-illan aikana, arki-iltana vieläpä, 120 euroa.

Sehän on muuten ihan normaali hinta kapakkajuopottelusta, YHDESTÄ ILLASTA. Summa on muuten melko tarkalleen sama kuin on erolapsen saama keskimääräinen elatusapu. Lasta elätetään Suomessa tuolla summalla kuukauden verran, ja isä pystyy juomaan sen kurkustaan alas yhtenä iltana. Silti puolet elatusavuista on jatkuvasti perinnässä, koska elatusvelvollinen ei ole maksanut kuukausittain toistuvaa maksua ajallaan.

Toinen asia, jota siis ihmettelin ääneen miehelle on siis se valvominen. Ja sen päälle humalaisena nukahtaminen. Varjelen ehdottoman mustasukkaisena omaa untani, siis sitä aikaa ja paikkaa jossa nukutaan. "Nukkumisen" aikana sen sijaan voi puuhailla kaikenlaista, en häiriinny yöunen pätkittämisestä. Oikeastaan monet asiat ovat hirmu miellyttäviä puuhia puolinukuksissa. Silloin ihminen on virittynyt uudellen taajuudelle, lihakset ovat nautinnollisen rennot ja elimistössä on erilainen hormonitasapaino kuin vaikkapa keskellä päivää.

Mutta. Ihmisen, joka ei saa muutoinkaan kiireittensä vuoksi riittävästi nukuttua, ei pidä tuhlata kallista aikaansa typerään rahantuhlaukseen kyläkapakassa. Tämä on logiikkani. Sen sijaan kehun miestä siitä, että hänellä on harrastuksia. Mielestäni baarissa käyminen ja vaikkapa karaoke ovat hyviä harrastuksia, niissä ei ole mitään vikaa, mutta paheksun typerää rahan kylvämistä. Minun piti erikseen, hyvin selkeillä lauseilla muotoilla miehelle selväksi juuri tämä ero.

Baarit ja ryyppääminen ja näihin liittyvä remuaminen ovat ok. Niistä minulla ei ole erityistä mielipidettä. Mutta jos rahaa palaa kolmessä-neljässä tunnissa 120 euroa ankeassa kyläkapakassa, asiaa voi jo taivastella. Kuten myös sitä, että unen puutettaan jatkuvasti voivotteleva mies hienon mahdollisuuden nukkua siihen, että hilluu vain puolitajuisena kapakassa. Hänellä olisi ollut rentouttava vapaa ilta käytössään nukkumista varten, ensimmäinen kunnon yö pitkään aikaan.

Näin me ihmiset tuhlaamme mahdollisuuksiamme.

Minua ällöttää se roolimalli, jonka mukaan minun olisi pitänyt alkaa kiljua miehelle siksi, että hän oli "luvatta" ja etukäteen kertomatta lähtenyt omille reissuilleen, juonut rahansa ja viivästytti baarikeikan takia myös seuraavan päivän suunnitelmia. Oikeastaan koko seuraava päivä meni minultakin mönkään hänen tempauksensa takia. Mutta mitäpä minä tuohon sanomaan.

Minusta on hyvin kannatettavaa että mies IHAN ITSE säveltää ja tekee, katselen kyllä mielelläni vieressä ihmisten (niin hänen kuin muidenkin ihmisten) itsenäisiä projekteja ja päähänpälkähdyksiä. Yksinkertaisesti tykkään siitä, että ihmiset ovat aktiivisia, eli hienommin sanottuna toteuttavat itseään.

Voitte siis uskoa, että tunnen usein naisen roolimallin (moraalin vartija, mäkättäjä, nalkuttaja, hoivaaja, parantaja, auttaja, sivustatuki, turvallisuuden luoja jne...) AHDISTAVANA. Olen havainnut pääseväni parhaiten tästä paskaroolista eroon (ja siitä rimpuilenkin ulos päivittäin, heti kun minua ollaan siihen puristamassa) valitsemalla itse diskurssin (eli puhe- ja ajattelutavan) jolla arkielämän tilanteita käsittelen. Koetan aina muistaa, että kukaan ei sanele minulle valmiiksi kuinka minun pitää naisena (eli miestä peilaavana, tukevana ja pönkittävänä sukupuolena) toimia.

Olen vakuuttunut, että parisuhteissa riidellään jatkuvasti siksi, että NAISEN KUULUU ALOITTAA RIITA JOSTAKIN (täysin olemattomasta) ASIASTA. Nainen on omaksunut onnettoman roolinsa niin perusteellisesti ja kiltisti sukupuolijärjestystä myötäillen, että hän nalkuttaa ja on tosi typerä.

Olen täysin vakuuttunut, että feminismikään, ei filosofiana, eikä varsinkaan käytännössä ole vielä lainkaan ymmärtänyt tätä subjektin rakentamisen tarvettaa. Nykyfeminismi tyytyy yhä rakentamaan naissubjektia jonkinlaiseksi moraalisesti ylemmäksi sukupuoleksi. Tälle väitteelleni annan tässä todisteeksi esimerkiksi sen tosiseikan, että nykyfeminismillä on mielestäni erittäin ongelmallinen suhde äitiyteen. Feministit eivät vieläkään tajua kuinka vanhemmuus on yhä oikeastaan silkkaa äitiyttä ja kuinka nainen on oikeastaan aina, olipa hänellä lapsia tai ei, vain "äiti".

Siksi minun täytyykin erottautua muusta feminismistä luomallani "kriittisellä feminismillä", joka ei näe äitiyttä naisen perusroolina, väistämättömänä ja luonnonlakina.

Äiti on naisen vastenmielinen prototyyppi. Yäk.

Onneksi lapsellani on hyvin moniulotteinen suhde isään. Ilman sitä hänestä ei voisi tulla järkevää ja mahdollisuuksiaan täysillä hyödyntävää ihmistä.

Aivan samoin kuin haluan miehen kulkevan omia polkujaan ja kyhäävän omien projektiensa parissa, samoin tahdon lapseni kulkevan omia raikkaiden tuulten tuivertamia polkujaan ja puuhaavan omien projektiensa parissa. Siihen nainen (ja mies) tarvitsevat vastapoolia eli sitä toista vanhempaa. Lapsen älyllinen ja emotionaalinen vapaus ja siten elämänrakennusaineet ovat turvattuja vain sellaisessa elämässä, jossa lapsella on mahdollisimman monia vanhemmuutta kantavia aikuisia. Sellaisia ovat esimerksiksi oma äiti ja oma isä. Lapsi tarvitsee juuri näitä erilaisia peilaamisen ja turvautumisen tarjoajia. Niitä nimitetään vanhemmiksi, siis monikossa. Kun lapsesta tuntuu, että äiti on paska, isä tarjoaa asiaan uuden näkökulman, joka tarjoaa lapselle ongelmaan ratkaisun.

Äidit ovat panneet monta poikaa pilalle. (Lappilaiset käyttävät panna-verbiä joka yhteydessä, Lapissa ei niinkään laiteta kuin pannaan. Ja tuohon virkkeeseen "panna" sopii sen monimerkityksisyytensä takia.)

torstaina, marraskuuta 09, 2006

Feministit rakastavat Frederikiä

Feministinä on pakko tunnustaa, että olen aina ihaillut Frederikiä, siis sitä nyttemmin ehkä jo hiukan elähtänyttä laulajaa. Silti Reetu on takuu tietystä tyylikkyydestä.

Minä olen toimittajan työssä tavannut ja haastatellut Frederikiä monta kertaa. Joka kerran se ollut mukavaa. Hän istuu hirveän hyvin machon rooliin, liberaalilla ja raikkaalla otteellaan hän onnistuu rakentamaan machostaan paljon sukupuolirooleja suuremman asian.

Sukupuoliin rajoittuva rooliajattelu ei tosiasiassa ole Reetun machoilun perustana, vaan idea ja innoitus löytyvät jostain muualta, ehkäpä pikemminkin jonkinlaisesta (sukupuoli-) roolien uudelleenjärjestelystä. Nopeasti tarkasteltuna helposti näyttää, että Frederikin hahmo vain pönkittää ankeaa traditionaalista järjestystä, mutta minä en tuohon usko.

En silti väitä, että Reetunkaan suhde naisiin on ongelmaton. Itseasiassa olen varma, että hänellä on paljonkin hänen omasta psyykestään (eli hänestä itsestään) johtuvia ongelmia, miten sitten ovatkaan aikojen saatossa syntyneet. Kesällähän Reetu kirkui isoon ääneen julkisuudessa, että hänet ryöstetään elatusmaksuin, jotka hänelle on langetettu hänen lapsien elättämiseksi. Nämä Reetun jälkeläiset asuvat Ruotsissa.

Reetun aivoitukset lasten oikeudesta saada elantoa (eli siis toisin sanoen jäädä ilman elantoa) olivat halpamaisia, mutta hän mielestäni edustaa sitä erittäin tavallista ajattelutapaa ja diskurssia, jonka miestä ymmärtävien kilttien tyttöjen seura on siunannut. Empaattiset miesten ymmärtäjänaisethan tulevat väittäneeksi jopa lasten oikeuksista keskusteltaessa, että naiset kiusaavat miesressukoita esimerkiksi isyydellä.

Niin, mikä Reetussa on parasta? - Tietysti se itseään ironisoiva miehekkyys, jonka avulla hän mielestäni tulee (tietämättään?) kyseenalaistaneeksi miehen roolin kapeuden ja machoilun naurettavuuden. Reetu osaa nauraa itselleen ja hän on silti täysillä mukana roolissaan. Minusta hän on hurmaava ilmiö.

Ristiriitaista ja psykologisesti kiinnostavaa on, että hän saattaa hetkessä romahtaa ulos roolistaan, ainakin astua sellaiselle alueelle, jossa hän ei tiedä kuinka toimia. Haastattelin häntä ensimmäisen kerran Kittilässä vuonna 1992. Hänellä oli keikka hotelli Kittilässä eli kirkonkylän keskustassa. Juuri ennen esitystä hänellä oli kiire, liput piti myydä ja minähän siinä lopulta istuin ovella lippuja myymässä.

Reetu lupasi jutella haastattelua varten heti keikan jälkeen.

Niinpä istuimme pienellä porukalla pöydän ääressä, kun huoneen ovelle ilmestyi tumma nuori nainen. Reetu säikähti ihan hirveästi - siis nuoren naisen nähdessään! Macho haukkui mimmin maanrakoon, mm. ilmaisulla että tämä vosu on pahempi ämmä kuin hänen oma vaimonsa. Heh. Siinä oli edessäni tosi mielenkiintoinen show, Suomen tunnetuin macho pelkää ja haukkuu selvästi seksin vuoksi paikalle saapunutta naista.

Mimmi oli ajanut peräti Kemistä saakka (about 250 km) Reetua tapaamaan - heillä oli ollut joskus jo aiemminkin seksuaalista kanssakäymistä.

Minä en tiennyt onko minulla lupa nauraa, mutta tosi huvittava show se oli. Yritin pysyä vakavana. Oikeastaan olisin halunnut häveliäisyyssyistä liueta jonnekin, sillä machomiehen kielenkäyttö ja se täydellinen naisen lynkkaaminen oli hurjaa kuultavaa. Ensin Reetu koetti olla lainkaan huomaamatta naista, mutta pikku hiljaa morsio hiiviskeli lähemmäs ja lähemmäs tuskistunutta laulajaa.

Mutta silti. Reetulla on parhaat piisit ja paras asenne.

maanantaina, marraskuuta 06, 2006

Synnytysmasennus on itse tehtyä

Elokuva- ja tv-näyttelijä Brooke Shieldsin kirja Tuli sade rankka - miten selvisin synnytyksen jälkeisestä masennuksesta (Down came the rain : my journey through postpartum depression), Otava 2006, on hyvin kirjoitettu, selkeä, nopealukuinen ja vetävä kirja. Kertomus imaisee mukaansa.

Lukijan ennakkosuhtautuminen on lievästi sanottuna epäluuloinen, koska kirjan kirjoittanut Brooke Shields elää keskellä amerikkalaista tähtikulttia. Hän on viihdeteollisuuden tuote, mutta kirja on hyvä.

Omaelämäkerrallinen teos on tullut vastaani useaan kertaan, mutta en ole siihen tarttunut. Nyt olen tyytyväinen, että tämäkin tarina tuli luetuksi. - Aivan samoin kuin kalastaja-kirjailija Pentti Linkolan soutajana työskenneelleen Eero Aléninkin raporttikirja Linkolan soutaja, jossa Alén kertoo työskentelystään omapäisen (mutta ah, niin tinkimättömän ja siksi tyylikkään) Linkolan kalastusapulaisena.

Shields synnytti ehkä reilu kuukausi sen jälkeen, kun minä olin saanut esikoispoikani. Tiemme vanhemmuudessa ovat olleet hyvin erilaiset, myös siksi että en tunnistanut itsessäni (minkäänlaista?) synnytysmasennusta. Shields kertoo kirjassaan baby bluesia pahemmasta synnytysmasennuksestaan niin kuvaavasti, että tautiin oli helppo hypätä mukaan. Uskon tietäväni melko tarkkaan kuinka hirveä se on.

Lapsen saatuani kuuluin kyllä ilmiselvästi näiden masentujien riskiryhmään, minulla oli useita riskitekijöitä, jotka Shieldskin tulee kirjassaan luetelleeksi. Silti synnytyksen jälkeinen aika on piirtynyt mieleeni tyytyväisenä, koska koin että se oli aikaa MINULLE. Siis minulle, ei siis heti kärkeen ja ensimmäiseksi lapselleni. Kun aika (eli tila, ajatukset, ruumis, toiminta, harrastaminen jne) oli minun, sitä kautta sitä virtasi myös lapselleni. Ihmisen (eli vaikkapa naisen ja äidin) on osattava hinnoitella itsensä.

Shields tekee mielestäni sen virheen, että koettaa epätoivoisesti hypätä mukaan normien ja valtakulttuurin luomaan äitimyyttiin, eikä koeta rakentaa itsensä näköistä äitiyttä. Seuraus on, että hän masentuu. Ja rankanpuoleisesti.

Mielestäni erilaiset imetysongelmat edustavat synnytysmasennuksen kanssa ihan samaa sairautta. Riskikartoituksen mukaan myös imettämisessä olisi pitänyt olla minulla ongelmia, mutta en muista oikeastaan yhtään mitään. Vain rintojen täyttyminen maidolla, se äidinmaitotulva, sattui.

Koen siis, että niin synnytysmasennus kuin imetysvaikeudetkin ovat itseaiheutettuja ongelmia, ja taudinkuvan syy näyttää olevan pintapuolisesti tarkasteltuna psykologinen. Olipa koulukunta lähes mikä tahansa, näistä ongelmista syytetään lopulta naisen psyykettä ja hänen kyvyttömyyttään hallita sitä. Mitä taas kieltäydyn tästäkin psykologisoinnista. Kyse ei ole vioista naisen mielen rakenteessa ja hänen puutteellisista ajattelumalleistaan, vaan äitien ongelmat aiheuttavat lopulta kulttuuri ja yhteiskunta. Lapset ja biologinen äidiksi tuleminen ovat mitättömän pieniä syyllisiä mihinkään.

Äitiyden biologian ja "lisääntymistehtävän" sijaan syytän sosiaalista äitiyttä, tuota kulttuurista rakennelmaa äitiydestä, johon kuuluvat kaikki normit ja sukupuolia koskevat normatiiviset "sopimukset".

Shields kirjoittaa älykkäästi, mutta hän ei tule hirveästi kyseenalaistaneeksi sitä, kuinka paljon kulttuurin rakentama äitikuva ja -myytti kuormaavat naisen niskaan kaikenlaista mössöä. Minä arvelen, että naiset näkevät tosiasiassa äitiyden sittenkin hyvin ahdistavana olotilana ja roolina, vaikka siihen liitetään kaikenlaista "ihanaa". Naiset ovat lannistuneita sen tosiasian edessä, että äitiys on biologinen välttämättömyys, ja juuri tämän biologisuuden takia äitiydelle on vaikea tehdä yhtään mitään.

Höpö, höpö, sanon minä. Äitiys ei ole niinkään biologiaa, vaan se on kulttuuria. Ja juuri nämä kulttuuriset juuret ja kulttuurin mukanaan tuoma mönjä saavat äidit masentumaan.


Äitiys pelottaa naisia silkkana ajatuksenakin. Kuinka paljon tästä osataan puhua julkisessa keskustelussa - hyvin sen sijaan näköjään ymmärretään sitä, kuinka paljon isyys pelottaa miehiä. Näitä isyyttä pelkääviä miehiä naiset ovat aina olleet valmiit ymmärtämään empaattisesti ja kaiken sosiaalisen kiltteytensä jälleen käyttöön virittäen.

Äitiyden pelottavuudesta käy minusta raportiksi esimerkiksi rouva Viivi Avellanin tuore Sinkkunaisen käsikirja. Avellan, joka itse tosiasiassa on enemmänkin esimerkki pariutumisvimmasta ja vakavista parisuhteista, purkaa "sinkkuuden ihanuuden" kautta pelkoaan äitiyttä ja aiheuttamaa naisen kurjaa kohtaloa kohtaan. Hyvin arkinen todiste äitiyden peloista on puolestaan nuorten tyttöjen into tupakoida. Se on kuin vastalause tulevan äitielämän kulttuurisille vaatimuksille, joiden mukaan naisen pitää olla toisia varten niin fyysisesti (eli esimerkiksi terveenä synnyttäjänä) ja kuin henkisestikin.

Päivitin juuri heikkoa tietämystäni Brooke Shieldsistä. Esikoistyttärensä Rowanin jälkeen Shields on synnyttänyt toisenkin tyttären, Grierin. Oho, tämäpä kiva yllätys. Raskaaksi tuleminen ei ole hänelle lainkaan helppoa, sekin selviää kirjasta.

Shieldsin kirja on ammattimaisesti toimitettu. Siksi ihmettelen, miksi kirjan päättää varsinainen antikliimaksi, seikkaperäinen selvitys Rowan-tyttären ensimmäisen syntymäpäivänjuhlinnasta. Herranjestas. Kuvaukset lasten juhlista ovat yleensä yhtä kiinnostavia kuin ihmisten selvitykset viimeöisen unensa juonenkulusta. Unen tapahtumat ovat tuskallisen epäkiinnostavia, jos unennäkijä ei ole pystynyt ymmärtämään miten uni lopulta selittyy hänen oman elämänsä kautta.

Shieldsin puuduttava kertomus lapsensa syntymäpäiväjuhlasta on typerä siksi, että hän tuli jälleen, kirjan lopuksi, lähteneeksi mukaan normatiivis-kulttuuriseen peliin, jossa oman lapsen ensimmäinen syntymäpäivä on jotain erityistä. (Onhan se varmaan ja saa ollakin, mutta tapa miten puhumme syntymäpäivästä ja liitämme lapsen juhlan yleisempään, suurempaan diskurssiin, on paljastava.)

Juuri tuosta lähteestä kumpuaa ja rakentuu myös synnytysmasennus.