torstaina, marraskuuta 16, 2006

Kiltti ja nöyrä Eve Mantu

Radiotoimittaja Eve Mantu on viime aikoina esitellyt julkisuudessa kirjaansa Musta tulee perhe. Se on voimakirja yksinhuoltajille, ei niinkään mikään tekninen käytännön viranomais- ja lainsäädännön opas. Mantu kertoo itse kaivanneensa tällaista kirjaa, kun hän odotti yksin esikoistaan. Hän oli lähtenyt jäljittämään kirjakaupoista jotain tämän tyyppistä voimaa antavaa kirjaa, mutta ei ollut löytänyt. Hän joutui kirjoittamaan sen itse.

Mantun kirja on kivasti kirjoitettu, teksti on persoonallisella tavalla kuplivaa ja hersyvää. Aivan kuin Mantu olisi halunnut kirjoittaa kaverilleen, ystävälleen. Teksti tulee lähelle lukijan arkea ja siksi sen ohjeisiin on helppo tarttua. Lukija tietää, mistä Mantu puhuu.

Mutta. Minua tavallaan myös ärsyttää tuo arjen emännöinti, vanhemmuuden rajaaminen jonkinlaiseksi yksityisen elämän alueeksi, jonka täyttävät arjen rutiinit ja ystävät. Henkinen tila supistuu todella pieneksi. Mantukaan ei tuo mitään valoa ja voimaa siihen haasteeseen, että lapsen synnyttänyt nainen käpristyy ja degeneroituu (pelkäksi) äidiksi. Oikeastaan Mantu tulee raivostuttavan yliolkaisesti ja niukasti tarkastelleeksi vanhemmuutta. Mantukin on niitä huppu päässä kulkevia naisia, joille vanhemmuudeksi riittää äitiys. - Ja sitten vielä tässä yhteiskunnassa koetetaan saada isiäkin kantamaan vanhemmuuden puolikkaansa.

Mantu ei käsittele juuri lainkaan vaikeaa kysymystä lapsensa isyyden (eli isän vanhemmuuden) turvaamisesta. Hän kirjoittaa kirjan alussa isän puutteesta ja isän haluttomuudesta olla mukana lapsen elämässä vain parilla rivillä. Mantu siis tulee kiltisti totelleeksi sitä naisille asetettua vaatimusta, että ei ole oikeastaan sopivaa vaatia lapselle vanhemmuutta. Riittää, että se äiti on siinä lapsen kanssa.

Mantu sivuaa isän puutetta kirjassaan, kun hän kertoo kuinka hän päätti, ettei isyyttä selvitetä. Isyyttä ei selvitetty pariin vuoteen, kunnes asia alkoi lähennellä epätodellista tragikoomisuuden astetta. Mantu oli siis suostunut kilttinä tyttönä siihen, että isä voi omalla aikataulullaan lähestyä lastaan. Hän antoi isälle mahdollisuuden siis tunnustella asiaa rauhassa. Isä kävi muutaman kerran poikaansa tapaamassa, mutta eihän se mihinkään johtanut. Isä ei reipastunut kävelemään sosiaalitoimistoon lastenvalvojan luokse lastaan tunnustamaan.

Heh. Että kaikkeen me naiset suostumme sen vuoksi, ettemme vaikuttaisi painostavilta. Herranjumala, miten miesten kanssa pitää olla, jotteivat he tunsi oloaan ahdistuneeksi? Mahdollisuuksia kun on loputtomasti satuttaa herkkää hipiää. Meidän karkeiden, ronskien, suoraviivaisten ja rämäköiden naisten pitää olla tosi, tosi varovaisia miesten kanssa.

Kulttuuriimme rakentuu sisään ajatus, että mies on isäksi tullessaan jotenkin erityisasemassa vanhempana. Silloin naisten on osattava kyselemättä oivaltaa, että miehen sielua ei saa vahingoittaa. Naisen eli äidin on varottava polkemasta isää jalkoihinsa vastasyntyneellä vauvallaan.

Mantu sanoo hermostuvansa nykyään todella, jos joku alkaa puhua lapsen oikeudesta isään. En muuten yhtään ihmettele.

Sen sijaan ihmettelen, että Mantu mainitsi muun muassa tv-1:n Voimala-ohjelmassa ja muistaakseni kirjassaankin, että hän osallistuu neuvolassa jaettavan esitteen kirjoittamiseen. Esitettä jaetaan tuleville vanhemmille, jotka odottavat lasta. Mantun kohderyhmänä ovat yksinodottavat, sillä tähän saakka neuvoloista ei ole jaettu omaa erityistä informaatiota heille. Ihmettelen sitä, eikö esitteen kirjoittajalta vaadittu hiukan terävämpää yhteiskunnallista näkemystä.

Mantu kun banalisoi vanhemmuuden tyytymällä nurkumatta pelkkään äitiyteen.

Sitä taas en ihmettele, että miksi joku ei jaksa olla parisuhteessa tai muussakaan ihmissuhteessa Mantun kaltaisen arjen pyörittäjän kanssa. Voi se emännöinti nimittäin tuntua aika tappavalta. Mutta sitä taas hämmästelen, miksi tämänkään lapsen isä ei erottanut vanhemmuutta parisuhteesta. Lapsihan ei parisuhteesta perusta, häntä kiinnostaa suhde isään. Eve Mantunkin pitäisi se muistaa.

4 kommenttia:

Johannes Knektman kirjoitti...

"Kulttuuriimme rakentuu sisään ajatus, että mies on isäksi tullessaan jotenkin erityisasemassa vanhempana."

No, no, vaihdetaanpa se sukupuoli ja "titteli", todellisuudessahan tuo kuuluu: Kulttuuriimme rakentuu sisään ajatus, että nainen on äidiksi tullessaan jotenkin erityisasemassa vanhempana.

Yhteiskunnassamme isällä kun ei, varsinkaan eron kohdalle sattuessa, ole mitään erityisasemaa, jollei sellaiseksi lueta huoltajuudesta kiisteltäessä altavastaajan asemaa. Erikoisasema sekin.

Anonyymi kirjoitti...

Hei - olen tosiaankin MLL:n kanssa yhteystyössä laatimassa esitettä yksin lasta odottaville. Ja kaikki apu on tervetullutta - mm. terävät yhteiskunnalliset näkemykset. Keskustellaanko? Eve Mantu (a) yle.fi

Yhäri äiti kirjoitti...

Oma näkemykseni on että etenkin oikeudessa äiti on jollain tapaa altavastaajana. Kulttuurimme perustuu isän ihannointiin. Kirjoittamaton sääntö tuntuu olevan että jokaisella lapsella pitäisi olla tunnustettu isä joka on lisäksi jollakin tapaa mukana lapsensa elämässä. Itse en osaa kuin ihmetellä sitä että isyyden tunnustamista ei äiti saa nykyään enää kieltää. Eikö äideille tulisi suoda mahdollisuus pitää lapsensa yksin jäädessään, vai onko abortti jotenkin suotavampi ratkaisu jos ei ole parisuhdetta? Toisinaan voi käydä niin että tulee raskaaksi vahingossa eikä isän kanssa kerta kaikkiaan halua olla tekemisissä. Mielestäni lapsen oikeus elämään olisi turvattava ensisijaisrsti ennen lapsrn oikeutta isään.

Anonyymi kirjoitti...

Ihme löpinää?!