keskiviikkona, marraskuuta 15, 2006

Nainen, äänestä miestä!

Nainen! Älä äänestä naista.

Naisia neuvotaan valtiollisissa vaaleissa ja muissakin edustuksellisen demokratian äänestystilanteissa äänestämään naista. En ole tuollaisen äänestyskäyttäytymisen järkevyydestä enää lainkaan varma.

Näyttää siltä, että mediassa naispoliitikko saa huomiota nimenomaan NAISENA. Kansanedustajien nuorimpia sukupolvia tarkasteltaessa on havaittu, että eduskuntaan on valittu nuoria naisia, mutta ei samaa tahtia nuoria miehiä. Miehiä toki, mutta ei nuoria. On siis syytä olettaa, että NUORESTA NAISESTA on tullut median suosima poliitikkonaisen prototyyppi - eduskunnan vanha naiskaarti onkin sitten helppo tuomita hiljaisuuteen ja näkymättömyyteen.

Minusta ongelma ei ole se, että kansa äänestää edustajikseen nuoria naisia. Nuoruus ei ole rasite; kansanedustajaehdokkaan näkökulma ja poliittiset linjaukset ovat niitä, joiden pitäisi innostaa kansa äänestämään.

Ongelma on se, että poliitikkonaisen pitää edustaa tiettyä stereotyyppistä käsitystä naisesta. Tähän stereotypiaan kuuluu ulkoisen sulokkuuden, viehkeyden ja viettelevyyden lisäksi myös tietty tapa puhua eli naispoliitikon diskurssi. Tämä on mielestäni pelottavinta.

Naispoliitikko (tästä poliitikkotyypistä kirjoittaessani on perusteltua käyttää luokittelevaa ja siksi tavallisesti hylkäämääni termiä "NAISpoliitikko" normaalisti osuvamman ja neutraalimman - ja varmaankin myös Suomen Kielitoimiston suositteleman - "poliitikkoNAINEN" sijaan) tulee vaienneeksi silloin, kun pitäisi puhua. Mykistyminen johtuu siitä, että naispoliitikko on tullut valituksi kansanedustajaksi (tai muualle poliikkaan) tietystä VAIN NAISILLE varatusta stereotyyppisestä kategoriasta, jonka normatiiviset ja sovinnaiset käsitykset ovat glorifioineet.

Media on vain yksi tyyppiesimerkki konventionaalisten ajatuskulkujen ja stereotypioiden pönkittäjänä.

Mistä median kankeus ja normien ja muiden yleisten näkemysten peesailu sitten johtuu, se on jo toinen kysymys. Ehkä siitä, että normatiivisuuden ulkopuolella ja sovinnaisuutta laajemmat ajatusmallit ovat oikeasti melko vaikeita rakentaa - etenkin siksi että kuulijakunta ei ole sellainen itsestäänselvyys kuin normeja ja stereotypioita toisteltaessa.

Sovinnaisuutta
laajempia näkemyksiä kun joutuu perustelemään, toisin kuin stereotypioita ja normeja. Niiden latelijalta ei vaadita perusteluja, joten tyhmempikin poliitikko tai muu puhuja voi perustella väitteitään ja hankkeitaan tuttuja ja turvallisia kankeuksia hokemalla. Siksi ajatuskulut pysähtyvät töksähtäen, kun lopulta löytyy jokin turvallinen normatiivinen asia, kuten vaikkapa se että naiset nyt vaan ovat luonnostaan tuon tyyppisiä, tuollaisia harmittomia ja turvallisia valintoja, jotka eivät ole tottuneet kyseenalaistamaan.

Naistenhan pitää kantaa huolta ilmapiiristä ja turvallisuuden tunteesta. He ovat häiriöttömyyden takaajia silloinkin, kun muutoksia olisi rakenteissa ihan oikeasti saatava aikaan.

Minä pelkään NAISpoliitikkoja.
(Mutta en tuon semanttisen erittelyni mukaan niinkään poliitikkonaisia.) Heidän julkinen söpöstelyroolinsa on hirveän vahingollinen kaikille naisille. Nainen ei voi ajattelijana, kehittäjänä ja poliittisena moottorina alkaa ensin ajatella miltä kaikki näyttää, vaan hänen olisi uskallettava toimia, sumeilematta. Juuri tämä toiminnan suoraviivaisuus ja sumeilemattomuus on piirre, jota miehissä kadehdin. Tätä samaa olen kuullut muidenkin naisten miehiltä kadehtivan.

Miksi hemmetissä naisten pitää aina ajatella ensin ilmapiiriä ja toimintansa vaikutuksia johonkin hyvin hankalasti määriteltävään yleiseen hyvään? Miehet ovat sukupuolena pärjänneet nimenomaan siksi, että he eivät ole ajatelleet kokoisuutta, vaan miten kokonaisuus palvelee heitä.

Tanja Saarela
(kesk) on poliitikkona kuin koulukirjaesimerkki siitä, millainen on naispoliitikko. Hän nousi politiikkaan viihteellisestä missikategoriasta, jossa hän on oppinut kaiken mitä NAISpoliitikolta odotetaan. Ja Saarela tottelee kiltisti. Oikeastaan hänen intonsa susien suojeluun ja myötätuntonsa eläimiä kohtaankin on vain vaisua NAISpolitiikolta odotettavaa suojelevaa otetta. Saarela tulee eläinrakkaudellaan ja suojeluhalullaan vain vahvistaneeksi naispoliitikon stereotyyppiä. Naisenhan pitää ÄITINÄ (olipa hänellä lapsia tai ei) suojella, rakastaa ja hoivata elämää.

Saarela pitää ohjenuoranaan oppia, jonka mukaan naisen pitää poliitikkonakin olla nimenomaan nainen, politiikan osaajaksi ei kannata ryhtyä. Naisen pitää aina pysytellä diletanttina ja kesynä talitinttinä. Hänen yksityiselämänsä on näkyvämpää ja siten vaikutusvaltaisempaa kuin poliittiset tekonsa - ja näinhän naispoliitikolta varmasti halutaankin. Privaatin sfäärin korostuminen julkisen sijaan on NAISpoliitikolle sopivaa ja toivottavaa.

Niinpä kulttuuriministeri Tanja Saarela teki mielestäni aivan käsittämättömän tyylivirheen avioitumalla paniikkihäissään Olli Saarelan kanssa. Täsmälleen samaan aikaan oli syntymässä Olli Saarelan nuorin lapsi, mutta kulttuuriministeri Tanja Saarela halusi ehdottomasti varastaa show'n itselleen.

Normien ja stereotypioiden mukaan naisen kuuluu epätoivoisesti kilpailla miehen suosiosta.

Tanja Saarela tunsi takuulla olonsa kovin uhatuksi, kun kilpailemassa oli pian Ollin ex-tyttöystävän (taisi olla kihlattu) eli lapsen äidin lisäksi myös vastasyntynyt vauva. Huh huijaa. Tuo on kyllä todella pelottavaa meidän naisten mielestä.

Mikään poliittinen asema ja valta (jota kulttuuriministerin tehtävään kuuluu) ei saanut Tanja Saarelaa miettimään paniikkiavioitumistaan uudelleen. Ei tietenkään, sillä nainen, korkeinkin naispoliitikko, tuntee olevansa vain sen arvoinen, mikä on hänen arvonsa yksityisessä sfäärissä eli miehen vaimona, lasten äitinä ja kodin hengen rakentajana. Voi herranjumala sentään.

Tanja Saarela ja Maria Guzenina ovat paraatiesimerkkejä viehättävistä sulottarista, joita erilaiset miesinstituutiot ja valtajärjestelmät ja niitä tukeva valtamedia tarvitsevat. Näiden naisten tehtävänä on hoitaa niitä (sosiaali-)asioita, jotka heidän tehtäväkseen on jätetty. Pusertamalla naispoliitikko tietyn muotin läpi stereotyypin edustajaksi saadaan nainen pysyttelemään omalla tontillaan, joten hän ei aiheuta häiriötä odottamattomalla aktiivisuudellaan.

Viehättävä sulotar kun on aktiivinen vain sen verran ja sillä tavoin kuin on naispoliitikolle sopivaa.

Puhun siis lopulta tässä sananvapaudesta. Väitän, että naisten sananvapaus ei voi olla koskaan yhtä laaja kuin miesten, jos naisen on politiikassa edustettava ensisijaisesti naiseutta ja vasta sitten politikointia.

1 kommentti:

Kookos kirjoitti...

Vallan oivaltavaa analyysiä!

En ole koskaan itse tullut pukeneeksi sanoiksi tähän liittyviä mietteitäni.

Ehkä ajatukseni ovat olleet liian noloja jaettavaksi. On nimittäin niin, että naiselle on vaikeaa olla ei-mukava, ei-sympaattinen missä tahansa kontekstissa, jossa pitää saada näkemyksensä esille tai tahtonsa läpi. Välillä olen ihan vakavasti mielessäni käynyt kauppaa, pidänkö pintani ja taistelen oikeaksi katsomani asian puolesta ja käyttäydyn epänaisellisesti VAI yritänkö vain vähän, söpöstellen ja naisarvovaltani säilyttäen. Jos nainen on liian ärhäkkä, hän ei ole enää vakuuttava.

Olisikin ihanaa olla mies! Minä olisin hyvä mies!