perjantaina, joulukuuta 22, 2006

Uhkapeluri

Maailma on erilainen veikkaajan silmin.

Myönnän, että uhkapeli kiinnostaa minua Veikkauksen luomien mahdollisuuksien verran. Oikeastaan koen Veikkauksen pelivaihtoehdot jopa vähäisiksi, en todellakaan aidosti innostu seuraamaan, jännittämään ja analysoimaan jalkapallo- ja jääkiekko-otteluiden kulkua. Pidän kuitenkin siitä miettimään pysähtymisestä ja pienestä ajattelutyöstä, mikä kuuluu veikkauskupongin täyttämiseen. Pelaan tulosvetoa, monivetoa ja pitkävetoa. Olen ajatellut käydä myös kaviouralla, kokeilemassa hevostelua, koska jokaisen kilpurin nimen perässä on pitkä luettelo sen viime kisojen saavutuksia.

Pelaan pelkästään tilastotietojen mukaan, ja hyvin ne muuten pelaajaa johdattavatkin. Jääkiekossa on helppo laskea tuleva tulos ihan siten, että laskee montako maalia voittajasuosikki on pelannut otteluissaan ja vastaavasti montako maalia häviäjäksi arvelemani joukkue on maalannut ja päästänyt sisään. Siinä se. Hankalinta on mielestäni silloin, kun joukkueet eivät ole tilastollisesti yhtä vahvoja, mutta eivät riittävän erilaisiakaan. Silloin on aina mahdollisuus, että heikompi joukkue pääsee yllättämään - mutta kertoimiahan se vain parantaa. Tuolloin kannattaa mielestäni pelata tilastollisesti heikompaa.

Ystäväni on voittanut isojakin mällejä rahaa "uhkapelissä", kuten hän sanoo. Hän on iloinen, että minäkin olen kiinnostunut vedonlyönnistä, koska siitä on tullut meille uusi puheenaihe. Nautin veikkauskuponkien täyttämiseen liittyvästä rauhallisesta keskittyneisyydestä, se on hetki aikaa itselle, mutta se voi olla myös yhteistyötä ja sosiaalista puuhaa. Siksi kerran viikossa tulee täytettyä yhteisvoimin, jolloin minä pääasiassa kuuntelen osaavamman ja tietävämmän visioita.

Ystäväni heittää rahaa likoon kerralla noin 200 euroa, minä puolestani pidän ihanteena pelata mahdollisimman säännöllisesti, mutta vain esimerkiksi 50 sentin panoksella. Kymmenellä sentilläkin pääsee muistaakseni uhkistelun makuun, joissain pelivaihtoehdoissa, ja pidän sitä ihan riittävänä panoksena.

Kuponkien tarkistaminen ei ole todellakaan minun hommaani. En aio alkaa seuraamaan pelituloksia lehdistä, tv:stä tai radiosta. Ei vain kertakaikkiaan kiinnosta. Ottelutilastoja on tarjolla kaikkialla, siksi säännöllistä tulosseurantaa ei onneksi tarvita.

En ole myöskään kiinnostunut mistään yksittäisestä joukkueesta tai edes urheilulajista. En ole ollenkaan mikään penkkiurheilijatyyppi, sillä se on mielestäni ruumiin kulttuurin pohjanoteeraus. Ei ole mitään säälittävämpää kuin lihava ja huonokuntoinen penkkiurheilija, joka innostuneesti luettelee muiden (ei siis omiaan) saavutuksia.

Lihakseton penkkiurheilija kuuluu samaan kategoriaan kuin ne keski-ikäiset plösöt miehet, joka muistelevat kouluaikaisia hiihtosuorituksiaan.

Eräs päätoimittajamies kiusaa jatkuvasti kuulijoitaan hokemalla, kuinka hän hiihti 60 kilometriä umpisessa puusuksilla noin 13-vuotiaana. Se onkin tähän mennessä ainoa asia, jota se mies on tehnyt lumessa, metsässä ja suksilla.

Ihmiset liikkuvat ja urheilevat liian vähän. Nykyään ei tarvitse mennä metsään hakeakseen yksinäisyyden tunnetta, sitä että kukaan ei tallusta kulman takaa vastaan. Rauhassa ja yksin saa kävellä jo kevyenliikenteen väylällä, ruuhkatunteinakin.

Ihmiset ovat autoilijoina diletantteja, täysin maalaisia. Mitä alkeellisempi maa, sitä pyhemmässä ja palvotummassa asemassa auto on. Tämä tulee hyvin esiin kehitysmaissa, joissa autokulttuuri on suorastaan naurettavaa.

Minä olen vakuuttunut siitä, että taajamien lyhyet, muutamien kilometrien mittaiset matkat pitää aina liikkua jalan, eli kävellen tai pyöräillen.

maanantaina, joulukuuta 18, 2006

Suomi tarvitsee Jari Viléniä

Kansanedustaja Jari Vilén on kiva mies. Hän on juuri sellainen vauhtiveikko ja mukavan ilmapiirin rakentaja, jollaisesta mikä tahansa puolue voi olla iloinen. Voisin äänestää Jari Viléniä, jollei hänen puoluevalintansa olisi niin epäonnistunut, Kokoomus. (Aivan samoin kuin voisin kuvitella äänestäväni myös Harri Holkeria ja Raimo Ilaskiveä, nykyajatuksineen, koska he ovat kehittyneet viime vuosien aikana paljon. Mutta heillä on tuo puoluevamma.)

Lehdissä on hämmästelty miksi Kokoomus näyttää haluavan eroon Jari Vilénistä, koska Vilénille haeskellaan sopivaa ja kivaa kansainvälistä virkaa. Vilén olisi innolla lähdössä OECD:n apulaispääsihteeriksi. Näyttää kuitenkin siltä että suurin rahoittaja USA ei välttämättä halua moista turhakevirkaa edes täyttää, säästösyistä. Niinpä Vilén on ehdolla myös Suomen suurlähettilääksi Budapestiin.

Kriittiset äänet ovat tiedotusvälineissä hämmästelleet Vilénin nostetta. Esimerkiksi Helsingin Sanomien taloustoimittaja Jyri Raivio ja Nyt-liitteeseen oivallisia kolumneja kirjoittaja Riku Siivonen ovat paheksuneet Vilénin kaltaisen ansiottoman ja kevyen sarjan poliitikon pyrkyä. Ja sitä, että hänen kaltaistaan kirppusarjan graduparasiittia viitsii kukaan noin mahtaviin virkoihin kannattaa.

Minä puolestani luulen ymmärtäväni jotain siitä, miksi Vilén kerää kannatusta taakseen. Hän kun todennäköisesti mitä kyvykkäin verkostoituja. Hänellä on aivan ihailtavat sosiaaliset taidot, ja olen aivan varma se riittää noissa Hyvä Veli -verkostoissa ainoaksi ansioksi. Muuta ei tarvita.

Ja nuo Hyvä Veli -verkostot, ne luoja paratkoon toimivat hyvin tehokkaasti. Venäjän poliittinen, taloudellinen ja hallinnollinen ykkösjohto on miehitetty tiedustelupalvelun entisillä työntekijöillä. Se on raskaan sarjan esimerkki siitä, kuinka toinen toisensa tuntevat ja tietävät haluavat lähelleen tuttuja tyyppejä, niitä Hyviä Veljiä.

Vilénistä ei kenelläkään ole varmasti mitään pahaa sanottavaa. Hyvä Veli -maastossa eteneminen perustuu vaikutelmaan jonka onnistut luomaan. Tuskin siinä hirveästi näyttöjä tarvitsee antaa.

Riittää, että on "söpö".

Vilén tuli valituksi eduskuntaan Lapista. Eduskuntavaalien alla hän oli samaan aikaan kanssani kunnanvaltuuston salissa pidetyssä tilaisuudessa, josta lähdin lompsimaan suuren kameralaukun kanssa. Pimeällä tiellä viereeni pysähtyi vanha rähjäinen auto, jossa mukava setä tarjosi kyytiä kotiin. Jari Vilénhän se siellä. Kyyti kelpasi, vaikka käveltävää ei olisi ollut pitkästi. Vilén halusi päästä siivelläni paikallislehden toimitukseen, jonne olin menossa kameralaukkua palauttamaan.

Symppis hän on äänet varmistettuaankin. Kansanedustajana, eikun peräti ulkomaankauppaministerinä hän tervehti minua reippaaseen ja iloiseen tyyliinsä Savukoskella Kuivalihamarkkinoilla. Minun piti katsoa häntä tutkivasti hiukan pitempään, sillä yleensä niin hyvin pukeutuneet herrat eivät minulle moikkaile.

Vierelläni palkineet tyypit hiukan hämmästelivät, että oho Vilén morjesti! Minä totesin, että hän on ollut autonkuljettajani, valpas palvelijani pimeässä ja pakkasessa.

keskiviikkona, joulukuuta 13, 2006

Naistappo saa normeista vauhtia

Molemmat iltapäivälehdet ovat kirjoittaneet täksi päiväksi jämsäläisen Paula Björkqvistin surmaa koskevasta oikeudenkäynnistä.

Iltalehti onnistui paremmin, havainnekuvineen kaikkineen. Ilta-Sanomissa tosin oli rikollisten mieltä tuntevien oikeuspsykiatrien kiinnostavia lausuntoja siitä, voiko vaimonsa surmannut aviomies oikeasti olla muistamaton. Psykiatrit arvelevat, että mies ei vain halua muistaa.

Syytetty Jarmo Björkqvist on kommentoinut vuolaasti omaa elämäänsä ja tekoaan. Hänen ajatuksiaan on ollut mielenkiintoista lukea, koska ne peilaavat mielestäni yleisemminkin niitä normeja, joiden mukaan me "kunnolliset" ihmiset elämme, täällä kaltereiden paremmalla puolella.

Naistapot kun saavat voimansa iltapäivälehtienkin mukaan parisuhteen ongelmista, joten jotain on pahasti vialla siinä, mitä normatiivisesti ajatellaan parisuhteen merkityksestä ihmisille. Se on aivan liian hallitsevassa asemassa ihmisen elämän perustana ja muun ihmissuhdeverkoston keskellä.

Elämässä on paljon muutakin tärkeää, aina, myös silloin kun ihmisellä on parisuhde.

Normeilla ohjataan ajattelua tiettyyn suuntaan. Ne luovat odotuksia ja jopa tunnetiloja. Kuuliainen normeihin ja "yhteisiin arvoihin" uskova mies saattaa lopulta tappaa, kun hän riittävästi vain uskoo (normien luomaan) oikeutukseensa.

maanantaina, joulukuuta 11, 2006

Lipstick-feministi Kontula

Kun kirjoitin aiemmin tänään Viktor Malarekin kirjasta Natashat - seksibisneksen uhrit, katsoin uteliaana mitä prostituutiotutkija Anna Kontula on ruumiin myynnistä kirjoittanut. Kontulan kirjoittama Sexpo-raportti, joka löytyy netistä, vaikutti ihan täysjärkiseltä - ja vielä vakuuttuneempi olin, että hän on selväkielinen ja kirjoittaja. Hänellä on myös kiva blogi, joka myös on helppolukuinen.

Tutkielmassa en edennyt vielä niihin ihmeellisiin väitteisiin, joita olen kuullut Kontulan haastatteluissaan esittävän. Hänen lausuntojaan kuunnellessani olen tullut käsitykseen, että hänen mukaansa prostituutio voimaannuttaa (empower) naista. Itsensä ja ruumiinsa myyminen on siis naiselle keino lisätä vapauttaan ja elämänhallintaa. Prostituutio on kuin tapa jalostaa ja kehittää naisena ja ihmisenä olemista ja ilolinnun toimijuutta ja valtaa laajemminkin yhteiskunnassa.

Olen pitänyt Kontulan väitteitä aina erittäin vahingollisena naisten (ihmis-) oikeuksien kannalta. Kontula nimittäin edustaa sellaista näkökulmaa, jota prostituoituja käyttävät (ne muuten ovat kaikki miehiä, liki 100-prosenttisesti) mielellään kuulevat. Kontula on kuin prostituutiota kannattavien poliitikkojen märkä uni. Kontulan mielipiteet ovat silkkaa terapiaa prostituoitujen asiakkaille, jotka joutuvat hiljaa mielessään pohtimaan asiakkuutensa ja prostituoidun työn ristiriitaisuuksia. Kontula tarjoaa prostituution kannattajille ristiriidattoman maailman, jossa prostituoidut lähestulkoon hyväksikäyttävät miesasiakkaitaan, eikä toisin päin.

Minusta Kontulan prostituutionäkemykset haiskahtavat silkalle sovinnaisuudelle ja mielistelylle. Kontula luulee olevansa edistyksellinen korostaessaan prostituoitujen valinnan vapautta ja itsenäistä toimijuutta, mutta minusta hänen väitteensä sotivat pahasti erästä sosiologista paradigmaa. Sosiologi Kontula ei ota lainkaan huomioon, että yhteiskunnassa ja yhteisöissä on rakenteita, jotka ohjaavat ihmistä käyttäytymään tiettyjen normien ja odotusten mukaan. Tässä sosiologia vetää tärkeimmän eron psykologiaan, johon taas "keittiösosiologia" helposti päätyy liiallisessa yksilön valinnanvapauden korostamisessa.

Olen sitä mieltä, että jopa silloin kun prostituoitu kertoo olevansa kovin tyytyväinen elämäntilanteeseensa ja valintoihinsa, olisi tutkijan tehtävä tarkastella tutkimuskohdettaan kriittisesti. Tutkija ei saisi lähteä myötäilemään haastateltavaansa ihastelemalla, että onpa hienoa kun olet löytänyt kutsumustyön ja tunnet voivasi olla hyödyksi!

Sosiologin pitäisi tarkastella sitä normimaailmaa, johon "työhönsä tyytyväinen" prostituoitu on asettunut, mitä normeja prostituoitu tuntee täyttävänsä, kun hän esiintyy tutkijalle tyytyväisenä ilotyttönä. Sosiologina Kontula on tuskin tullut selvittäneeksi millaisen onnen työssä onnistuminen ja tyytyväisyys omaan uravalintaan ovat rakentaneet, koska sen selvittäminen on jo psykologiaa.

Kontulan prostituutionäkemykset vaikuttavat kovin poliittisilta. Hän on vasemmistoliittolainen, mutta tuollainen yksilöllisten valintojen voiman korostaminen on silkkaa oikeistopopulismia. Kontula haluaa nähdä vasemmistolaisuuden pluralismina, mutta sitä vasemmistolaisuus ei todellakaan ole, jos vaarana on vallan kasautuminen. Vasemmistolainen pluralismi jakaa demokraattisesti valtaa kaikille, mutta prostituutio ei todellakaan ole se keino, jolla naiset voivat vahvistaa yhteiskunnallista valtaansa.

Kontula kirjoittaa blogissaan mielenkiintoisesta aiheesta, huulipunafeminismistä. Hän tunnustautuu sellaiseksi. Lipstick-, girlie- ja slut-feminisminäkin tunnettu ilmiö on femismiä, jossa nainen kulkee yhteiskunnallisena kannanottona piikkikoroissa ja minihameessa. Minä tunnustaudun myös korkeiden piikkikorkojen ystäväksi ja hellepäivinä kuljen aina minihameessa tai -mekossa. En kuitenkaan osaa mieltää minihametta miksikään erityiseksi feministiseksi kannanotoksi - toki se on kannanotto sen puolesta, että minihame on urheilullinen ja ilmava vaate. Haluan, että sääreni päivettyvät ja voin pidäkkeettä harppoa pitkin askelin. Mutta en koe sitä erityisenä vapautusvälineenä enkä vartaloni vapauden alleviivaajana.

Kontulan käsityksen mukaan prostituoitu kokee saavansa ruumista myymällä paremman hallinnan tunteen ruumiiseensa ja ruumiillisuuteensa.

Eräs naistutkimuksen suuntaus korostaa filosofisena perustana naisen ruumiillisuutta. Minusta lähtökohta on aina ollut pelkkää skeidaa; se on puhdas silmänkääntötemppu jolla yhteiskunnallista kriittisyyttä on koetettu pyyhkiä pois feminismistä. Hämmästyttävää on, että ruumiillisuuden painottaminen on tärkeimpiä nykyfeminismin suuntauksia.

Ruumiillisuudella onnistutaan mielestäni vain lujittamaan naisen toiseutta yhteiskunnassa. Ruumiin gloria ja nostalgia vähättelevät ja latistavat naisen toimijuutta.

Ruumis on käyttöä varten ja elimellinen osa aivoja. Ihminen ajattelee ruumiillaan. Sen kummemmin ruumiillisuutta ei kannata korostaa yhteiskunnallisessa ajattelussa, jota feminismikin edustaa.

Minun neuvoni ruumista korostaville feministeille on, että pitäkää kroppanne vireessä ja koettakaa laihtua. Kilokuormaa on turha kantaa. Ja lihaksia pitää olla.

Eduskunta tukee ihmiskauppaa

Luin Viktor Malarekin kirjan Natashat - seksibisneksen uhrit (Otava 2005), jota varten kanadalainen ja ukrainalaistaustainen Malarek on tehnyt ison haastattelu- ja penkomisurakan selvittääkseen Itä-Euroopasta prostituutioon päätyvien naisten kohtaloita. Kirjassa elämästään kertovat naiset, jotka elävät seitsemän päivää viikossa pakkotyössä, parittajiensa seksiorjina. Eri Euroopan maissa työskentelevät naiset on vangittu sellien kaltaisiin loukkoihin ja kellareihin.

Kuulostaa siis oudolta.

Malarek on kirjoittanut kirjan viimeisen luvun Suomen seksibisneksestä. Hänen mukaansa yksikään Virosta, Venältä tai muualta Itä-Euroopasta Suomeen prostituoiduksi päätyvä nainen ei työskentele vapaana ja itsenäisenä yrittäjänä, vaan virolaisten ja venäläisten rikollisliigojen orjana. Malarek muistuttaa, että virolaiset ja venäläiset liigat ovat jakaneet Suomen omiin alueisiinsa, joten niillä harvoilla suomalaisnaisilla, jotka työskentelevät prostituoituina on iso vaara päätyä näiden liigojen kiristämäksi ja uhkailemaksi.

Virolaiset ja venäläiset kun haluavat päästä parittamaan myös suomalaisnaisia.

Malarek kirjoittaa:

"Tallinnassa toimivan tärkeimmän virolaisen rikollissyndikaatin Obtshakin johtajat neuvottelivat pietarilaisten kollegojensa kanssa ja sopivat Suomen jakamisesta eri prostituutiovyöhykkeiksi. Virolaiset gangsterit saivat haltuunsa Helsingin samoin kuin Hämeen, Keski-Suomen, Etelä- ja Pohjois-Savon ja Etelä-, Keski- ja Pohjois-Pohjanmaan. Venäläiset ottivat haltuunsa Turun, Joensuun, Kotkan ja Lappeenrannan. Koplat sopivat myös kaikessa sovussa Lapin jakamisesta. Virolaiset saivat Rovaniemen, Kemin ja Tornion, kun taas läheisessä Murmanskissa toimivat rikollisliigat kuljettivat prostituoituja autoilla Raja-Joosepin aseman yli ja jakoivat heitä Rovaniemen, Simon, Levin, Keminmaan, Tervolan ja Saariselän ympärillä oleviin leiripaikkoihin ja hotelleihin." (278)

Ihmettelen prostituutiota puolustavaa ja sen rikollisia rakenteita vähättelevää keskustelua, johon Suomessa törmää jatkuvasti. Tähän sävyyn puhuttiin asiasta eduskunnassakin, kun kuluvana vuonna säädettiin laki seksinoston kriminalisoinnista.

Meillä Suomessa päädyttiin sellaiseen hurskastelevaan lakiin, että vain ihmiskaupasta kärsineen prostituoidun palvelusten ostaminen on rikollista. Heh, tuollainen laki on aivan mahdoton valvoa. Prostituoiduilla, joita rikollisliigat parittavat, ei ole sananvapautta eikä muitakaan ihmisoikeuksia.

Malarek jatkaa Suomen tilanteesta:

"Nykyisin venäläisen tai virolaisen gangsterin alueella ei sallita minkäänlaista freenlandetoimintaa, ja pienikin yritys siihen suuntaan kostetaan nopeasti ja voimallisesti. Tämä asia ei ole jäänyt huomaamatta Helsingin poliisilta, jonka rikoskomisario Seppo Sillanpää on todennut, ettei Suomen prostituutiokaupassa 'sallita minkäänlaista vapaata yksityisyritteliäisyyttä'."

perjantaina, joulukuuta 08, 2006

Objektiivisuutta Jumalan siunauksella

Olen kirjoittanut ennenkin Jussi K. Niemelän ja Osmo Tammisalon kirjasta "Keisarinnan uudet (v)aatteet - naistutkimus luonnontieteen näkökulmasta" (Terra Cognita 2006).

Olen saanut nyt lukea sitä rauhassa kotona - maakuntakirjastosta sain sen melkein heti käteeni, kun opus oli hyllyyn hankittu. Varauslistaan toki jouduin, pari tyyppiä oli minua ennen jonossa, mutta lopulta poimin kirjan itse suoraan hyllystä, koska en noutanut varaustani ajoissa. Kirjaa on nimittäin ostettu maakuntakirjastoon peräti kaksi kappaletta.

Toki selkeästi ja hyvin kirjoitettua kirjaa pystyy myös nopeasti plarailelemaan. Tammisalon kehitelmiä naistutkimuksen vioista on ollut luettavissa jo viime vuonna Internetissä, Tieteessä tapahtuu -lehdessä. Itse löysin tieni lehden kirjoituksiin vuosi sitten, kun lehteä tekevä Tiina Kaarela lyhyesti viittasi jossain jutussaan työpaikkaansa, mutta hän ei tuolloin maininnut mitään Tammisalon kirjoituksesta.

Ja herranen aika, millaisen aarteen sitten sattumalta löysinkään siitä lehdestä, Tiinan linkityksen avulla. Pidän Tammisalon poleemisesta ja provoisoivastakin tyylistä, tekstiä lukee mielellään.

(Tässä linkki heidän Tammisalon ja Niemelän yhteiseen kirjoitukseen. Ja Niemelän naistutkimuskriittinen blogi.)

En kuitenkaan pidä siitä ajatuksellisesta ja älyllisestä lukkiutumisesta yhteen ja ainoaan teoriaan totuudesta. Kun yhteiskunnassa vallitsee yksi malli totuudesta, on kyse jo ideologisesta sodankäynnistä ja sumutuksesta. Ihmettelen suunnattomasti sitä, että evoluutiobiologiaan perehtynyt Tammisalo ei osaa soveltaa evoluutiota myös muille elämänaloille, esimerkiksi kulttuuriin.

Kulttuurikin kehittyy evolutiivisesti ja sille muodostuu polveutumishistoria eli genealogia vallan ja hallitsemisen käytäntöjen kehittymisen myötä. Tässä näkyy siis jopa heijastus biologiasta. Silti kulttuurin on annettava kukoistaa rauhassa omassa puutarhassaan.

Kulttuurissa (eli ihmistieteissä) pätevät omat sääntönsä, biologia ei koskaan ole siellä tärkein sanelija. Biologia voi ainoastaan tarjota malleja, joita kulttuuri voi matkia, mutta on älyllistä epärehellisyyttä antaa Niemelän ja Tammisalon tavoin ymmärtää että biologian tarjoaman luonnontieteellisen totuuden pitäisi päteä myös kulttuurissa.

Taivas varjele meitä moiselta typeryydeltä ja itsesumutukselta!

Pieni kirjanen tarjoilee anteliaasti antejaan, joten sitä on hauska lukea. Yksinkertaisesti rakastan tuollaisia pamfletteja - joskin teksti kääntyy mielestäni helposti manifestin suuntaan. Sisällön pamflettimaisuutta syö se, että kirjoittajat koettavat tunkea naistutkimuksen ja siten kaikki ihmistieteet (joka on yhteisnimitys humanistisille tieteille ja yhteiskuntatieteille) kategoriaan, joka on niille yhtä vieras kuin ihmistieteiden metodit ovat luonnontieteille.

Sirkeäsilmäiset ja kirkasotsaiset pojat huutavat yhteen ääneen, että naistutkimuksessa on kunnioitettava biologian löydöksiä, ja siten biologiaa on sovellettava ihmistieteisiin. Heidän mukaansa naistutkimus pilkkaa objektiivisuuden ja siten siis totuuden vaatimusta.

Hmm... Aivan varmasti näin. Mutta naistutkimuksen nerokkain löydös ja paradigma onkin juuri tämä: totuuden määrittely on vallankäyttöä ja usein erittäin läpinäkyvästi erehtyväisen ja inhimillisen subjektin toimintaa. Ei sen kummempaa. Totuus ja objektiivisuus ovat asioita, joita etsitään naistutkimuksen prosesseissa, mutta naistutkimus ei väitä omistavansa totuutta. Naistutkimus tunnustaa, että tieteellisiä prosesseja ei ole jumallisen voiman avulla siunattu objektiivisuudella, vaan tieto heijastelee aina jotakin näkökantaa.

Eikä tämä naistutkimuksen lähtökohta, omien heikkouksien tunnustaminen, ole vierasta muissakaan ihmistieteissä.

Niemelällä ja Tammisalolla sen sijaan on objektiivinen totuus hallussa. - Se on muuten paljon luvattu.

Heidän älyllinen itseriittoisuutensa ja sisäänlämpiävyytensä konkretisoivat loistavasti niitä syytöksiä, joita he vyöryttävät naistutkimusta vastaan.

Dahlgren kauhistelee kakkapastoria

On pitänyt jo reilun viikon ajan kirjoittaa Eva Dahlgrenin kirjasta "Kuinka lähestyä puuta" (Hur man närmar sig ett träd, suom. Ulla Lempinen, WSOY 2006) ja kommentoida Dahlgrenin suuttumusta homojen sorrosta, jota harjoitetaan sanan ja tiedotusvälineiden vapauden nimissä.

Kirjan tyyli on kovin rauhallinen ja laulaja-lauluntekijä tuntuu arvostavan tyyntä elämänrytmiä. Muutamin paikoin hän pärskähtelee, kuten tulistuessaan Ruotsin lehdistöasiamiehen yltiöliberaaleille mielipiteille, jotka Dahlgrenin mielestä heijastavat ajatusmaailmaa: oikeastaan ei millään ole mitään väliä, antaa mennä, laissez-faire.

Toki lukija saa Dahlgrenin kirjasta käsityksen, että hän ei koskaan ole perustyypiltään mikään konformisti eli sopeutuja ja sopuilija. Tietty poliittisuus liittyy aina homoseksuaaliseen parisuhteeseen - mutta jos tarkemmin ajatellaan, niin onko epäpoliittisia parisuhteita olemassakaan? Politiikka ja politisointi ovat ihania asioita, jotka istuvat kaikkeen.

Dahlgren on siis äärettömän tuohtunut. Homofobinen helluntaipastori Åke Green on hänen mielestään yllyttänyt vihaan kansanryhmää vastaan. (165)

"Lehdistöasiamies Olle Stenholm ei halua, että Green tuomittaisiin. Sen sijaan hän haluaa, että Greenin väitteistä - kuten että minun kaltaisteni mielestä on kiva nussia eläinten ja lasten kanssa - KESKUSTELTAISIIN [versaali ja kursivointi minun] vapaassa ja avoimessa ilmapiirissä. Voi miten hienoa. Vapaus on hieno asia. "

Dahlgren hämmästelee ja paheksuu sitä, että homoista on lupa puhua mihin sävyyn tahansa - kaikki törkeydet voidaan perustella sananvapaudella.

Dahlgren siteeraa lehdistöasiamies Stenholmia:
" 'Valtion täytyy suojella myös sopimatonta ja vastenmielistä mielipiteen ilmaisua' (...) 'Ilmaisun vapaus ei ole erilaisten valtakeskittymien oikeus. Se on jokaisen yksilön perustavaa laatua oleva ihmisoikeus, ei pelkästään yleinen etu, jonka toteutumisesta valtiopäivät suopeasti huolehtii.' "

Dahlgren tarkastelee ongelmaa mielestäni oivaltavasti yhteiskunnallisen keskustelun näkövinkkelistä, ei niinkään homojen sorron kautta. Hänen mielestään homoista on tehty sallittu kohde myös sellaiseen keskusteluun, jossa on luvallista heittää tyylitaju ja asiallisuus nurkkaan:
(...) "Sillä ei kai hän [lehdistöasiamies Olle Stenholm] tarkoittanut, että ainoastaan meidän homojen on ylläpidettävä sananvapauskeskustelua? Ei kai hän suinkaan tarkoittanut, että juuri meidän on pidettävä ilmaisuvapaus voimassa?" (...) (165-166)

Dahlgren tarjoaa siis erittäin mielenkiintoisen näkökulman homojen asemasta käytävään keskusteluun. Hänen havaintonsa peilaavat hyvin koko yhteiskuntaa, joten mielipide ei jää pelkäksi sisäänlämpiäväksi narinaksi.

Ymmärrän hyvin Dahlgrenin kannan, sillä hän perustelee sen kirjassaan napakasti. Olen silti pitkälti samaa mieltä lehdistöasiamies Stenholmin kanssa. Ainoastaan sen verran asetun eri linjalle, että Stenholm tuntuu painottavan liikaa yksilön vapauden toteuttamista. Mielestäni sananvapaudessa ei ole lopulta hienointa se, että sen avulla toteutetaan yksilön oikeuksia ilmaista itseään. Paras asia sananvapaudessa on yksilön oikeuksien tuloksena syntyvä yleinen etu, jota Stenholm tulee lyhyessä siteerauksessa vähätelleeksi.

Julkisen keskustelun pitää juosta rajoittamattomana, toisin sanoen ennakoimattomasti ja nimenomaan tyylittömästi (sen ei silti tarvitse tarkoittaa asiattomuutta). Itse asia kärsii, jos aletaan kuljettaa ajatuksia tietyn tyylin mukaisesti. Toki tyyli antaa käyttäjälleen myös vapauden tuoda taloudellisesti ja tehokkaasti esiin uusia ajatuksia, mutta se edellyttää tyylin hallintaa.

Mielestäni julkisissa esiintymisissä ja keskustelussa ei voi keneltäkään edellyttää tyylilajin osaamista; se rajaa varmasti ihan järkeviäkin näkökulmia pois. Tietyn diskurssin vaatiminen on selvää vallankäyttöä - mikä muuten on yllättävän monille epäselvä asia.

Olen sitä mieltä, että ihmiset saavat olla mitä mieltä tahansa, mielipiteen sisältö ei ole tärkeä, vaan se että mielipiteelle löytyy perustelut. Moralismia ei tarvita, koska ääliömäisimmistäkin mielipiteistä on voitava keskustella. Mielipiteet muodostavat oman linnakkeensa tai maailmansa, jossa ne muokkaavat kulttuuria genealogisesti ja evolutiivisesti eteenpäin, paremmaksi.

Olen varma siitä, että helluntaipastori Åke Greenin mielipiteiden kaltaisia ajatuksia esiintyy vähemmän tai ainakin niillä on vähemmän vaikutusvaltaa, jos annetaan kaikille äänille tilaa.

Pastori Åke Greenin syntiset ajatuksethan ovat itsestään perkeleestä, niistä nauttii vain paholainen ja helvetin tulimeri pysyy tuollaisten takia lämpimänä.

Kulttuurin evoluution takia on tärkeää tunnistaa väitteet ja niiden vastaväitteet. Dialogisuus on kehityksen ehto. Älykkäät mielipiteet jalostuvat vain vapaasti kaikkea vastaanottavassa ilmapiirissä, jossa mädät ajatukset haastetaan väittelyyn.

maanantaina, joulukuuta 04, 2006

Juicen Vapaa Vuotos

Juice Leskisen kuolema ei ollut yllätys. Äijä näytti ihan aaveelta viime vuodet, tai no, varmaan viimeisen vuosikymmenen.

Juicesta minulla ei ole paljoakaan sanottavaa. Pidän esimerkiksi hänen laulustaan Musta aurinko nousee - ja aina 70-luvun muiden hittien ja 80-luvun tuotosten varjoon jäävästä levystä Juice ja Mikko. Se on Juicen paras levy, vuodelta 1975. Ainoa levy, jonka voisin Juicelta hankkia itselleni.
Myös levyn Per Vers (vuodelta 1974) biisit ovat diggailuni kohteena. Tamperetalossa nauhoitetussa tv-konsertissa kuultiin kappaleet kummaltakin levyltä. Niin, voisin hankkia Juicelta sekä Juicen ja Mikon että myös Per Versin.

Minulla on vain yksi henkilökohtaisempi muisto Juicesta, jota en ole koskaan nähnyt. Kemijoelle on koetettu rakentaa Vuotoksen tekoallasta 30 tai 40 vuoden ajan. Kuulin 90-luvun alussa Vuotosta vastustavan kansalaisliikkeen edustajalta, että Juice on tilannut Vapaa Vuotos -t-paidan. Sepä kiva pikku uutinen! Kirjoitin siitä uutispätkän lehteeni ja faksasin uutisen myös Vihreiden äänenkannattajaan, Vihreään Lankaan, joka oli myös kiinnostunut julkaisemaan pikku uutistumpin.

Sittemmin näin Juicen jossain kuvassa t-paita yllään.

Tosi tyylikästä.

Kuten myös se, että Vuotoksen rakentamiseen ei ole annettu oikeusistuinten käsittelyjen jälkeen lupaa.

Mikko Alatalosta sen sijaan voisin kertoa parikin tarinaa. Mutta Mikostahan niitä juttuja aina riittää.



perjantaina, joulukuuta 01, 2006

Sydänmaanlakka tietää

Uusimmassa Dialogi-lehdessä (7/2006) on erittäin mielenkiintoinen haastattelu Olavi Sydänmaalakasta. Hän työskentelee nykyään HelsinkiMission nuorisopalveluiden johtajana. Tunnetuksi hän tuli toiminnastaan Aseman lapset ry:ssä.

Dialogin uusimpaan numeroon monta hyvää juttua kirjoittanut toimittaja Hannele Peltonen on ollut kunnon iskussa, sillä hän on kirjoittanut myös Sydänmaanlakan haastattelun. Tekstin perusajatus on hyvin jännittävä: miksi huolehtia, paapoa ja hoivata nuoria (ja lapsia) koko ajan tiettyä raskasta ja ajatuksia (ja tekoja) kangistavaa moraalista kuormaa kantaen.

Miksi aikuiset ja siten koko rakenteellinen ympäristö eivät voi hellittää tarkkailemasta ITSEÄÄN, siten vapauttaa lapset ja nuoret tästä tarkkailusta, sillä alaikäisten kohtalona on lopulta olla aikuisten itsetarkkailun VÄLINEITÄ.

Aikuiset siis kohdistavat lapsiinsa ne tunteet ja tuntemukset, joita he purkavat itsestään ulos.

Mielestäni Olavi Sydänmaanlakan ajattelutapa perustuu tuollaisiin havaintoihin, vaikka itse haastattelusta en noita luettelemiani ajatuksia ihan suoraan löydä.

Sydänmaanlakan ajatukset ovat mielestäni erittäin tiedostavia. Hänen väitteensä kuulostavat näennäisen rennoilta ja huolettomilta, sellaiselta "antaa mennä" -meiningiltä, mutta tosiasiassa hän kantaa pohdinnoissaan paljon enemmän vastuuta maailman kehittämisestä kuin normeissaan lilluvat moralistit, joita muuten ihan tavalliset kadunkulkijat tuppaavat olemaan. Sydänmaanlakan ajattelutapa sopii hyvin ihan kaikkiin elämänkäytäntöihin, ei siis pelkästään nuorison kasvattamiseen, missä vahvat normit harhauttavat jatkuvasti ihmisiä kangistuneille ajatusurille.

Mutta kun ne tutut ja turvalliset normatiiviset ajatukset tuntuvat niin.... turvallisilta.

Haastattelusta voi poimia monta herkullista kohtaa. Tässä jotain.

Sydänmaanlakka haluaisi päästä eroon kysymyksistä "kuka oireilee eniten" ja "kenessä on vika".
- On aika individualistista miettiä, olenko hyvä isä.

Tuo on laittamattomasti sanottu. Vanhemmuuden ja perheenjäsenenä olemisen moraalinen pohdinta on jonkin opinkappaleen toistamista, jossa lopputuloksena häämöttää aina se, että halutaan ja peräti tunnetaan olevan parempia ja jalompia ihmisiä kuin nuo muut. Mielestäni "hyvän vanhemmuuden" pohdintaan kuuluu aina se, että minulla on salattua, korkeampaa ja parempaa tietoa vanhemmuudesta kuin muilla äideilä ja isillä on.

Sydänmaanlakka ei ole kovin huolestunut nuorista miehistä. (...)
- Jos olisin kamalan huolestunut, alkaisin paapoa heitä ja sitä he eivät tarvitse. Moni muu on paaponut heitä ja tässä onkin mielestäni auttamistyömme suuri ongelma: se on niin eettisesti latautunutta.
Aivan. Auttamisen ongelma näyttää olevan, että se markkinoi ja myy samalla tiettyä ideologiaa. Se on hyvin poliittisesti värittynyttä silloinkin, kun auttamistyö tehdään kohdetta eli tässä tapauksessa nuoria miehiä kuunnellen. Ilmeisesti ongelman syy on se, että empaattinen ja ymmärtävä auttamistyö palvelee itseasiassa erittäin johdonmukaisesti itse auttajan tarkoitusperiä ja itseterapointia. Tämän vuoksi olen aina valmis korostamaan tiettyjen persoonattomien rakenteiden merkitystä auttamistyössä. Tällainen persoonaton auttava rakenne on esimerkiksi lainsäädäntö.

Sydänmaanlakan ajatuksen lento sen kuin jatkuu:

Sydänmaanlakka on kehitellyt oman työtavan, sivuuttamismenetelmän, jossa esimerkiksi päihdeasiakkaan kanssa ei jankata mitä ainetta tämä on viimeksi käyttänytja kuinka paljon.
- He ovat jauhaneet sitä samaa jabadabaduuta viimeiset kymmenen vuotta eikä se johda mihinkään. Monet nuoremmista asiakkaista ovat niin kukkulankuninkaita päihdegenrensä kanssa, että suorastaan elvistelevät. He hokevat mielellään tiettyjä sanoja ja testaavat, ymmärränkö, mitä he tarkoittavat.

Aivan. Keskusteluun lähdettäessä kannattaa olla selvillä siitä diskurssista, johon kumppani tahtoo temmata sinut mukaan. Diskurssi kun sanelee sen, miten ja mistä keskustellaan. Valittuun diskurssiin sisältyy siis paljon valtaa.

Ja se tapa miten asioista puhutaan ja miten ja mitä niistä ajatellaan, sehän on vain valinta- ja näkökulmakysymys. Aivan kuten Sydänmaanlakkakin tuntuu ajattelevan.