perjantaina, joulukuuta 22, 2006

Uhkapeluri

Maailma on erilainen veikkaajan silmin.

Myönnän, että uhkapeli kiinnostaa minua Veikkauksen luomien mahdollisuuksien verran. Oikeastaan koen Veikkauksen pelivaihtoehdot jopa vähäisiksi, en todellakaan aidosti innostu seuraamaan, jännittämään ja analysoimaan jalkapallo- ja jääkiekko-otteluiden kulkua. Pidän kuitenkin siitä miettimään pysähtymisestä ja pienestä ajattelutyöstä, mikä kuuluu veikkauskupongin täyttämiseen. Pelaan tulosvetoa, monivetoa ja pitkävetoa. Olen ajatellut käydä myös kaviouralla, kokeilemassa hevostelua, koska jokaisen kilpurin nimen perässä on pitkä luettelo sen viime kisojen saavutuksia.

Pelaan pelkästään tilastotietojen mukaan, ja hyvin ne muuten pelaajaa johdattavatkin. Jääkiekossa on helppo laskea tuleva tulos ihan siten, että laskee montako maalia voittajasuosikki on pelannut otteluissaan ja vastaavasti montako maalia häviäjäksi arvelemani joukkue on maalannut ja päästänyt sisään. Siinä se. Hankalinta on mielestäni silloin, kun joukkueet eivät ole tilastollisesti yhtä vahvoja, mutta eivät riittävän erilaisiakaan. Silloin on aina mahdollisuus, että heikompi joukkue pääsee yllättämään - mutta kertoimiahan se vain parantaa. Tuolloin kannattaa mielestäni pelata tilastollisesti heikompaa.

Ystäväni on voittanut isojakin mällejä rahaa "uhkapelissä", kuten hän sanoo. Hän on iloinen, että minäkin olen kiinnostunut vedonlyönnistä, koska siitä on tullut meille uusi puheenaihe. Nautin veikkauskuponkien täyttämiseen liittyvästä rauhallisesta keskittyneisyydestä, se on hetki aikaa itselle, mutta se voi olla myös yhteistyötä ja sosiaalista puuhaa. Siksi kerran viikossa tulee täytettyä yhteisvoimin, jolloin minä pääasiassa kuuntelen osaavamman ja tietävämmän visioita.

Ystäväni heittää rahaa likoon kerralla noin 200 euroa, minä puolestani pidän ihanteena pelata mahdollisimman säännöllisesti, mutta vain esimerkiksi 50 sentin panoksella. Kymmenellä sentilläkin pääsee muistaakseni uhkistelun makuun, joissain pelivaihtoehdoissa, ja pidän sitä ihan riittävänä panoksena.

Kuponkien tarkistaminen ei ole todellakaan minun hommaani. En aio alkaa seuraamaan pelituloksia lehdistä, tv:stä tai radiosta. Ei vain kertakaikkiaan kiinnosta. Ottelutilastoja on tarjolla kaikkialla, siksi säännöllistä tulosseurantaa ei onneksi tarvita.

En ole myöskään kiinnostunut mistään yksittäisestä joukkueesta tai edes urheilulajista. En ole ollenkaan mikään penkkiurheilijatyyppi, sillä se on mielestäni ruumiin kulttuurin pohjanoteeraus. Ei ole mitään säälittävämpää kuin lihava ja huonokuntoinen penkkiurheilija, joka innostuneesti luettelee muiden (ei siis omiaan) saavutuksia.

Lihakseton penkkiurheilija kuuluu samaan kategoriaan kuin ne keski-ikäiset plösöt miehet, joka muistelevat kouluaikaisia hiihtosuorituksiaan.

Eräs päätoimittajamies kiusaa jatkuvasti kuulijoitaan hokemalla, kuinka hän hiihti 60 kilometriä umpisessa puusuksilla noin 13-vuotiaana. Se onkin tähän mennessä ainoa asia, jota se mies on tehnyt lumessa, metsässä ja suksilla.

Ihmiset liikkuvat ja urheilevat liian vähän. Nykyään ei tarvitse mennä metsään hakeakseen yksinäisyyden tunnetta, sitä että kukaan ei tallusta kulman takaa vastaan. Rauhassa ja yksin saa kävellä jo kevyenliikenteen väylällä, ruuhkatunteinakin.

Ihmiset ovat autoilijoina diletantteja, täysin maalaisia. Mitä alkeellisempi maa, sitä pyhemmässä ja palvotummassa asemassa auto on. Tämä tulee hyvin esiin kehitysmaissa, joissa autokulttuuri on suorastaan naurettavaa.

Minä olen vakuuttunut siitä, että taajamien lyhyet, muutamien kilometrien mittaiset matkat pitää aina liikkua jalan, eli kävellen tai pyöräillen.

Ei kommentteja: