lauantaina, tammikuuta 20, 2007

Bruce Springsteenin ankara tie

Luen parasta aikaa aivan lumoavaa elämäkerrallista teosta, Dave Marshin kirjoittamaa Pomon tarinaa (Like 2004).

Kirja imaisee, vaikka ei lukija huohottaisikaan itse Bruce Sprinsgteenin vuoksi.

Marshin tapa kirjoittaa on rakentaa tarinoita tarinoiden perään, teksti ei siis etene pelkän kronologian varassa. Marsh tekee siis kirjassaan sen, minkä Springsteen lauluissaan. Springsteen rakentaa elävästä elämästä kantaaottavia ja yhteiskuntakriittisia pikkukertomuksia, ja samoin etenee myös Marsh. Siksi lukija pysyy tiiliskiven mammuttitaudista huolimatta koko ajan mukana.

Marsh on aivan loistava kirjoittaja. Hänen tarkkailupaikkansa on ollut ihanteellinen, sillä hän seurannut Sprinsteenin ystävänä hänen uraansa sen alusta saakka. Minulle on jäänyt hämäräksi milloin hän tarkalleen tutustui Springsteeniin, niin ovelasti kirjailija on itsensä häivyttänyt taustalle. Toki hän toisinaan nostaa itsensäkin selkeästi toimijana ja havainnoijana esiin.

Kirja on hyvin samaan tyyliin yhteiskuntakriittinen kuin on Bruce Springsteenin musiikkikin. Marsh tekee koko ajan kiinnostavaa analyysiä Yhdysvaltojen sisäisestä tilasta. Hän selvittää paljastavasti, kuinka työväenluokkaisten tavallisten amerikkalaisten on kovin vaikea yltää Amerikkalaiseen Unelmaan. Ihmisiä ympäröivät erilaiset rakenteet (taloudelliset ja laajasti ilmaistuna yhteiskunnalliset) painavat tavalliset yritteliäät ihmiset polvilleen ja jopa köyhyyteen.

Intohimoisesti rockista kertova kirja toimii siis myös erittäin kiinnostavana yhteiskunnallisena kertomuksena. On itseasiassa jopa vaikea sanoa, onko rock sittenkään kirjassa ensisijainen ja tärkein aihe, mielestäni Marsh kietoo niin nerokkaasti Yhdysvaltojen yhteiskunnallisen tilan osaksi Springsteenin uran kehitystä.

Kirjan eräs punainen lanka on varmasti se, kuinka rakenteet vaikuttavat niin Yhdysvaltojen kansalaiseen ja omaa elämäänsä rakentavaan yritteliääseen tavalliseen kaduntallaajaan kuin myös havainnoistaan luomia tuntoja ilmaisevaan muusikkoon.

Olen älyttömän iloinen, että kirja ei sorru halpahintaiseen Brucen loistavan lahjakkuuden, persoonan ja psyyken ylistämiseen, vaan muistaa koko ajan tiukasti sen, että muusikot ja kaikki muutkin kansalaiset ovat tietyn järjestelmän osasia.

Järjestelmän, joka ei kuvaa luonnon järjestystä, vaikka oikeistopiirit yrittävät niin meille väittää.

Kirjan jonkinlaisena kehoituksena voi pitää ajatusta, että järjestelmän huono järjestys on aina muutettavissa viisailla päätöksillä.

Luin eilen illalla ja tänä aamuna kohtaa, jossa kerrotaan "Born in the USA" -albumin valmistumisesta. Se on yhä aivan ihana levy. Rakastan sen monia biisejä. Hieno on tietysti itse nimikappale, mutta myös Cover Me, I'm on Fire, Glory Days ja Dancing in the Dark.

Kirjassa on mielenkiintoinen mutta lyhyt kertomus siitä, kuinka väärä ohjaajavalinta tuhosi Dancing in the Dark -biisistä tehdyn musiikkivideon. Sehän on ihan kamala, Bruce tanssii estradilla tytön kanssa, hymyilee ja keimailee, vaikka kappaleen sanoma on suorastaan päinvastainen. Aivan kuin ohjaaja ei olisi ymmärtänyt sanoitusta.

Brucen musiikki iskee suomalaiseen sieluun, sillä se on täynnä tummia sävyjä. Bruce ei ole mikään duuripiipari.

perjantaina, tammikuuta 19, 2007

Ihana komentaja Hägglund!

Ykkösen Aamu-tv:n Jälkiviisaat on ehdoton suosikkini televisiossa. Jälkiviisaiden keskustelua joka perjantai kello 8:45. Kuuntelen sen Radio Peilin kautta, jossa koko keskustelu uusitaan viikonlopun aikana useasti.

Rouva Syyttäjä Ritva Santavuori on ollut siitä lähtien suuri ja uljas idolini siitä lähtien, kun olen häntä ensimmäisen kerran kuullut. Olen kirjoittanut hänestä ennenkin ihailevaan sävyyn tässä blogissani, mutta viehätykseni ei perustu meidän yhteisiin mielipiteisiimme. Yleensä kun olen vähintäänkin osittain mutta usein myös täysin eri mieltä hänen kanssaan.

Pidän suunnattomasti Santavuoren tavasta puhua. Siinä on jotain hyvin lumoavaa, sellaista kursailemattomuutta. Hän ei mieti miten on SOPIVAA puhua (kun tarkastellaan asiaa asiaa miljoonasta eri näkökulmasta: sukupuoli, ikä, sukupolvi, sosioekonominen asema, ammattiura), vaan hän uskaltautuu lausumaan mielipiteensä tiukan asiakeskeisesti. Ja näin arvioin minä, jonka mielestä Santavuori on useimmiten väärässä tai jollain tavalla vähän metsässä. Olen kuitenkin hyvin vakuuttunut, että jos nainen tahtoo oppia ottamaan puheenvuoron ja sanomaan sen mitä OIKEASTI ajattelee, eikä vain rakentaa puheenvuoroistaan säälittäviä kompromisseja, hänen kannattaa tutkia Ritva Santavuoren tyyliä. Ritva on great!

Jälkiviisaiden kokoonpano tuntuu heti vaillinaiselta, jos Santavuori ei ole päässyt lähetykseen mukaan.

Aivan älyttömän kiva lisä Jälkiviisaiden porukkaan on muuten uusi jäsen, eläkkeellä oleva Puolustusvoimain komentaja Gustav Hägglund. Tämä on siis yllättävää. Pidin hänestäkin oitis, kun hän avasi suunsa. Loistotyyppi omalla tavallaan. Hän on erinomainen poikkeus siinä ankaran hillityssä korkeiden valtion virkamiesten porukassa, joka kakkaa heti housuunsa, jos heidät saadaan kiinni mielipiteen esittämisestä. En tarkoita, että Hägglundkaan mielipiteet olisivat jotenkin hirmu radikaaleja, mutta ne ovat silti hyviä ja ajateltuja, mies selvästi harrastaa asioiden pohtimista.

Taidehistorioitsija Anna Kortelainenkin on ollut muutamalla piipahduksellaan jämerä jäsen keskustelukolmikossa. Hän toimi sijaisena silloin, kun joku vakijäsen oli poissa. Ongelmaksi näyttää hänen jäsenyydelleen tulleen se, että Santavuori ja Kortelainen eivät selvästikään tulleet toimeen keskenään, ajatukset ja etenkin perustelut olivat niin eri maailmoista. Kortelainen tuntee luultavasti tulleensa jyrätyksi, ainakin siltä se tv:ssä näytti. Santavuori kävi liikaa päälle pelkästään vanhemman rouvan arvovaltaan luottaen, mikä ei ollut kovin kaunista katseltavaa.

Kortelainenkin on älyttömän hyvä ja mielenkiintoinen mielipidetykki. Hän esiintyi muistaakseni jossain toisessa ohjelmassa filosofi Torsti Lehtisen kanssa, jolta oli juuri julkaistu erään suomalaisen prostituoidun elämästä kertova kirja. Lehtinen koetti äärettömän vanhanaikaiseen ja konformistiseen tapaan selittää, kuinka oikeasti tämä huora oli se, joka käytti valtaa miesasiakkaisiinsa ja siten ovelasti hallitsi omaa elämäänsä ja työtään. Heh. Kortelainen tyrmäsi mielestäni loistavasti Lehtisen väitteen toteamalla kuivasti, että tämä on juuri se malli, jolla miehet niin mielellään haluavat naisia tarkastella. Että aivan kuin hyväksikäytetyimmätkin naiset olisivat aina lopulta niitä, joilla on voima ja valta hallussaan. Näin miehet pesevät kätensä hyödyntämällä vain yleisesti hyväksyttyä ajatteluamallia. Kuinka helppoa.

Yllättävää kyllä, minusta tutkija Anna Kortelainen on parempi puhuja kuin kirjoittaja.

Mutta mitä me teemme Jälkiviisaiden Ville Blåfieldille? Kiva poika on jotenkin väärässä paikassa. Hänen päästään ei koskaan kuule yhtään kiinnostavaa NÄKÖKULMAA; hän on kyllä tapahtumista aina hyvin tietoinen, mutta oma persoonallinen sihti puuttuu. Siksi hän on tylsempi kuin keskiverto kahvipöytäkeskustelija.

Vähän samasta syystä moitin Uutisvuodon
Peter Nymania. Herran jestas miten harmaa, väritön ja tylsä tyyppi!

maanantaina, tammikuuta 15, 2007

Sotilas Räsänen luikki pakoon

Hyvä Päivi Räsänen, vihdoinkin olet ehdottomanut sellaista millä voidaan muuttaa yhteiskunnan rakenteita paremmiksi!

Siksi olin kovin hämilläni, Krististillisdemokraattien Räsänen runnoi ihan itse lyttyyn hienon ideansa, että myös miehet saisivat säilyttää pitkät hiuksensa armeijassa. Naisillahan siihen on jo lupa.

Räsäsen (puoluelyhennys siis kd., josta minulle tulee aina mieleen ensimmäiseksi kansandemokratia ja kommunistisen valtion hallintomalli) ehdotus on kaikessa kummallisuudessaan varmasti eräs niitä, joilla hän olisi parhaiten ja suoraviivaisimmin edistää tasa-arvoisen yhteiskunnan luomista. Nythän pitkien hiusten salliminen olisi ollut tietysti selkeästi ensinnäkin sukupuolista tasa-arvoa, mutta myös nykyään niin muodikasta seksuaalista tasa-arvoa.

Arvelen nimittäin, että homomiehet saattaisivat arvostaa sallivuutta pitkää tukkaa kohtaan, vaikka puritanistisempien hiustyylivuosien jälkeen pitkät hiukset eivät enää edusta ulkopuolisuutta, vaan nykyään ne ovat tosiäijän tunnusmerkki.
Niin, tässä se nähdään, muualla yhteiskunnassa pitkä tukka on jo sukupuoleton valinta, tosin sukupuolten omissa kategorioissa pitkiin hiuksiin liitetään omat erityiset määreensä. Armeija halutaan näköjään epätoivoisesti pitää sukupuolittamisen museona ja viimeisenä linnakkeena, jossa miehillä on yhä hallussaan joitakin valloittamattomia turvabunkkereita.

Nykyarmeija on varmasti enemmänkin kokoelma erilaisia ammatteja ja niihin liittyvää ammattiylpeyttä ja -etiikkaa, ei niinkään yleistä sotilaan työhön liittyvää isänmaallista paatosta.

Uskon, että erityistehtävissä työskentelevä sotilas hakee vertaisyhteisönsä ensimmäiseksi ammatistaan, jota hän suorittaa armeijan palveluksessa, eikä niinkään sotilaallisesta omistautumisesta ja uhrautumisesta isänmaan hyväksi. Siksi pitäisi kysyä, haittaavatko pitkät hiukset näiden AMMATTIEN harjoittamista puolustusvoimissa, eikä puhua vain hämärästi jostain yleisestä (ja ylevästä) sotilaasta, joka tuntuu pitkiä hiuksia vastustavien mukaan hoitavan teknillistyneessa armeijassa kaikki erikoishommatkin.

Itseasiassa pitkän tukan vastustus on paljastanut sen, että armeijassa ei ehkä sittenkään ole miehille kunnolla perusteltuja järkeviä ja ammattimaisesti hoidettuja tehtäviä, vaan Puolustusvoimien sotilaskoulutus on silkkaa ideologisesti päämäärätietoista kasvatusta, eikä tähtää objektiivisen (ammatti-)tiedon omaksumiseen ja sen arviointiin.

Uskon, että kyynärpäät savessa ei tarvitse enää monenkaan suomalaisen sotilaan kontata, jos tositilanne tulee.

Päivi Räsänen sai silmilleen julkisuudessa niin paljon paheksuntaa ja suoria kannanottoja myös sähköpostiinsa, että hän kiirehti säikähtäneenä ampumaan alas hienon ajatuksensa, jonka hän oli iloiseen tyyliin esittänyt blogissaan. Miksi hän ei voinut sotilaallisen ryhdikkäästi ja vakaumustaan ja isänmaataan kunnioittaen seistä loppuun saakka ajatuksensa takana, eikä alkaa heti luikkia pakoon ensimmäisten ammusten singotessa vihollisen puolelta?

Räsäsen olisi pitänyt laittaa vain kypärä päähän ja jatkaa hyökkäyksellä itse aloittamaansa sotaansa, tällä kertaa puolustautumalla. Hirvittävää, jos Suomen sotilaat olisivat hänen kaltaisiaan! Vihollisen ei tarvitse pamauttaa kuin muutama tuima laukaus, niin siinä makaa jo Päivi Räsänen rähmällään.

Pienet valinnat
ne tärkeitä ovatkin!


Pitkien hiusten sallimisen nerous ei piile pelkästään siinä valitsemisen vapaudessa, mikä on, kuten olen jo sanonut, täysin perusteltua nykyarmeijassa. Mielestäni päämotiivi sallimisen puolesta on se, että kaikki tasa-arvotyö ja yhteiskunnallinen kehitys yleensäkin edellyttävät pohjaksi juuri tällaisia hyvin pieniltä näyttäviä arjen valintoja, jotka juuri tässä ajassa voivat näyttää mitättömiltä. Ne kuitenkin rakentavat pohjaa paljon suuremmille ja laajemmin ihmisiä hyödyttäville uudistuksille.

Suuren yleisön reaktiot Räsänen kultakutriehdotukseen ovat olleet mielestäni kovin paljastavia, mutta niin ollut myös Räsäsen omat johtopäätökset nostamastaan vastalausemölystä. Räsänen taantui jälleen hokemaan ikuista litaniaansa siitä, että yhteiskunnan tärkeimmät ongelmat ovat kunnollisen vanhusten hoidon turvaaminen, pahoinvoivien lasten hoitaminen ja pienten eläkkeiden korottaminen.

Säälittävää, sanon minä. Tuo osoittaa Räsäseltä erittäin kehittymätöntä kykyä tarkastella rakenteiden vaikutusta ongelmiin. Jos Räsänen yhtään pysähtyisi joskus ajattelemaan, eikä vain muistelemaan miten se joskus jo ammoin ulkoaopittu litania taas menikään, hän saattaisi oivaltaa että nuo hänen hokemansa ongelmat liittyvät toisiinsa ja sotilaspoikien pitkien hiusten kieltäminen on myös osa sitä ongelmavyyhteä.

Pitkä tukka
turvaa
myös vanhuuden


Eräs näkökulma vanhusten hoidon kaikinpuoliseen riittämättömyyteen on sukupuoli eli sekä sukupuolittunut ammattiala että palkkataso ja sukupuolittunut hoivadiskurssi. Miesten pitkien hiusten kieltäminen edustaa tätä aivan samaa sukupuolittunutta yhteiskunnallista diskurssia, millä tarkastellaan myös naisalojen riittämättömiä edellytyksiä. Siksi pitkien hiusten salliminen armeijassa tuo seurausilmiönään vanhuksille hyvin resurssoitua hoitoa ja luo yhteiskunnan, joka tyydyttää lasten tarpeet.

Myös Päivi Räsäsen pitäisi tajuta, että niin lapset kuin vanhuksetkin kärsivät ennen muuta sen vuoksi, että NAISET ovat saaneet sukupuolensa vuoksi heidät yksin hoidettavakseen.

Tämä on se rakenteellinen vika, joka seurausilmiönään saa myös lapset ja vanhukset tuntemaan itsensä epätasa-arvoisiksi yhteiskunnan jäseniksi.

Moniarvoinen
yhteiskunta
hyväksyy jo Niilonkin


En oikeastaan paljonkaan ihmetellyt sitä, kuinka kaikista ihmisistä juuri Päivi Räsänen tuli puhuneeksi ääneen pitkän tukan kieltämisen perusteettomuudesta. Räsäsen aviomies Niilo Räsänen on kummitellut jo vuosia presidentin itsenäisyyspäivän vastaanotolla pastorin kaavussaan. Asu johtaa aina väistämättä mielleyhtymään että aviopari Räsänen on tullut pelailemaan seksileikkejään linnanjuhliin, niin fetisistinen ja outo pastorin vaateparsi on joka kerta, tuossa ympäristössä.

Asuista ja tavaroista tulee fetissejä silloin, kun niitä käytetään väärissä yhteyksissä.


torstaina, tammikuuta 04, 2007

Rakastan Pulkkista ja Moorea!

Rakastan Tuija Pulkkisen kirjaa Postmoderni politiikan filosofia (Gaudeamus 1998). Kirja ei ole sellaista abstraktia maailmaa sumentavaa hihhulointia kuin nimestä voisi päätellä. Pulkkinen on onnistunut kirjoittamaan perusteellisesti esittelemistään 1900-luvun filosofien ajatuksista jännärin, niin juonekkaasti teos pitää otteessaan. Aivan kuin hän herkuttelisi väitteiden (eli hienommin argumenttien) älyllisellä stimuloivuudella.

Katsoin pari päivää sitten Michael Mooresta kertovan elokuvan Jaettu maa (This Divided Country, 2005).

Dvd:n lisämateriaaleineen dokumentti on erittäin kiinnostava, mutta harrastelijamaisesti kuvattu elokuva on tarkoitettu lähinnä tosifaneille.

Dokumentti kertoo ajankohdasta loppuvuonna 2004, jolloin Michael Moore oli tulossa puhumaan Utahin valtion yliopiston oppilasneuvoston kutsumana. Paikallinen miljönääri Kay Anderson koettaa vaivojaan ja henkilökohtaista panostaan säästämättä estää Mooren saapumisen suojattuun uskonnolliseen kaupunkiin ja sen yliopistoon. Moore on hänen ja muiden konservatiivisten mormonien mielestä Yhdysvaltojen ja sen konservatiivisten yhteisöjen vihollinen.

Moorehan tuli paljastaneeksi amerikkalaisille elokuvassaan Farenheit 9/11, että presidentti George W. Bushilla ja hänen isällään ex-presidentti Bushilla on ollut erittäin läheiset suhteet terrorihyökkäyksen takana olleen Osama Bin Ladenin sukuun. Tuskinpa kukaan toinen amerikkalainen on tullut rakentaneeksi yhtä lämpimiä ja henkilökohtaisia kauppa- ja ihmissuhteita Bin Ladeneihin (ja joihinkin muihin amerikkalaisen yhteiskunnan vihollisiksi luokiteltaviin arabeihin) kuin nimenomaan Bushit. Isä Bush kävi kauppaa mahtiarabien kanssa ja korjaili niistä saaduilla rahoilla poikansa George W. Bushin aikaansaamia taloudellisia sotkuja ja konkurssinuhkaa.

Ei ihme, että poika George W. oli sokea ja kuuro, kun Yhdysvaltojen oma tiedustelupalvelu varoitti häntä arabiterroristien suunnittelemasta hyökkäyksestä maahan. Tarkka päivämääräkin oli tiedossa, 11.9.2001.

Utahin yliopiston yksityisrahoittaja ja antiliberaali agitaattori miljonääri Kay Anderson ei halunnut Michael Moorea, koska hän ei edusta konservatiivisia arvoja, vaan jotain ihan muuta. Anderson jaksoi painottaa, että Moore oli saapumassa Yhdysvaltojen konservatiivisimpaan kaupunkiin, jossa vaalitaan jo kaupungin slogania myöten perhearvoja.

Miljonääri Kay Andersonin vaatimus samanmielisyydestä ja vain yhden hyväksytyn normatiivisen linjan noudattamisesta on mielestäni verrattavissa kommunismiin. Tuija Pulkkisen mukaan yhtenäinen yhteisöllinen subjekti toimi Itä-Euroopan sosialistisissa valtioissa poliittisen kritiikin pois sulkemisen oikeuttamisen periaatteena. (Pulkkinen 1998, 43)

"'Yhteiskunnan' tahtoa edustavalle näkemykselle suotiin 'oikean tahdon' auktoriteettiasema, jolloin sosialistinen mielipiteitä kontrolloiva politiikka ja toisinajattelijoiden vainoaminen olivat vain äärimmäisen johdonmukaista 'kansan tahdon' toteuttamista."
Pulkkinen huomauttaa alaviitteessä, että tämän vuoksi Itä-Euroopan maat kutsuivat itseään 'kansandemokratioiksi'.

Kay Anderon on siis rakentanut yhteisössään vallitsevien normien (eli toimintaa säätelevien kirjoittamattomien sääntöjen) varaan "kansan yhteisen tahdon" kommunistisen kansandemokraattisen valtion malliin. Tähän samaan vaatimuksia oikeuttavaan "yhteiseen tahtoon" törmää mielestäni muuallakin, esimerkiksi jo tavallisessa arkiajattelussa, joka on tavattoman usein konservatiivista ja normien vangitsemaa ja kuohitsemaa.

Pulkkinen kuitenkin tekee mielestäni sen virheen, että hän liittää yhteisen tahdon vain vasemmistopolitiikkaan. Oikeisto jos mikä vetoaa yhteisiin kansallisiin arvoihin ja tiettyyn kapeaan ja tiukasti säänneltyyn moraaliseen arvopohjaan.

Yhteinen tahto ja siten myös arvomaailmaa ja toimintaa muokkaavat normit (kirjoittamattomat lait) ovat aina kuitenkin illusorisia. Yhteinen tahto on tosiasiassa vain vaatimusten esittäjän eli agitaattorin uskomus siitä mitä nuo toiset haluavat - ja ennenkaikkea mitä heidän PITÄISI haluta (jos he tahtovat olla järkeviä ja hyviä ihmisiä).

Pulkkisen mukaan tämä ongelmallinen käsitys yhdestä tahdosta on havaittavissa kaikissa sellaisissa yhteiskunnallisissa liikkeissä, jotka pitävät yllä ajatusta siitä, että ne edustavat kansan alkuperäistä, ei poliittisesti pilaantunutta tahtoa. Se koskee mitä tahansa poliittista toimintaa, joka perustuu yhteiselle subjektille. Pulkkinen nostaa yhdeksi esimerkiksi naisliikkeen ja siten hän tulee tuoneeksi kritiikin kohteeksi myös feminismin.
"Ne kaikki ajautuvat aika ajoin koviin taisteluihin siitä, mikä on yhteisen tahdon oikea esitys ja edustus."
Olen samaa mieltä. Naistutkimus eli akateeminen feminismi pipertelee pohtimalla joutuvia asioita, koska se ei halua kohdata tosiasiaa että naiset ovat ITSE sortoonsa ja alistettuun asemaansa syyllisiä.

Yhtä ja yhteistä tahtoa luodaan yhteisellä vihollisella, joka on miesten luomat ehdot kaikelle toiminnalle yhteiskunnassa sen eri aloilla. (Feministien vihollinen EI SIIS OLE MIEHET SINÄNSÄ.) Pidän tuollaista viholliskuvaa perusteltuna ja oikeutettuna ja olen aivan varma että se aivan todellsesti rajoittaa naisten ilmaisunvapautta ja toimintaa. Mutta toisin kuin "naiserityisten" ruumiintoimintojen kanssa pipertelevät naistutkijat, olen sitä mieltä että miesten asettamat ehdot ja miesvalta rajoittaa naista lopulta IHMISENÄ, ei siis niinkään sukupuolena eli naisena.

Sukupuolittaminen on väärää ja aliarvioivaa ihmisen kategorisointia. Näille luokitteluille ei silti saa olla sokea, kuten liberaalit sukupuolen ja sukupuolittamisen vaikutusten neutralisoijat ovat. Naisten sukupuolinen sorto päättyy vasta sitten kun naiset itse tunnistavat kuinka he IHAN ITSE sortavat itseään eli pönkittävät normatiivisia sukupuolisia kategorioita (eli esim. käsityksiä siitä millainen naisen pitää olla, millainen miehen pitää olla).

Tällaisessa itsesäätelevässä postmodernissa yhteiskunnassa naisen pahin sortaja on siis hän itse.

Olen usein käyttänyt esimerkkinä "kilttien tyttöjen" muodostamaa normirouvien joukkoa, jotka kirjoittavat ja ottavat kantaa Tiina Kaarelan keskustelufoorumilla eroperhe.netissä. He ovat ilmiönä äärimmäisen mielenkiintoinen, sillä heidän edustamaansa naisajattelua on yhteiskunnassa kaikkialla. He tulevat kannanotoillaan vahvistaneeksi naisten heikompia lähtökohtia, vaikka he itse luulevat olevansa ajattelussaan edistyksellisiä.

Kiltit tytöt väittävät, että eronneet äidit eivät ymmärrä eronneiden isien syvimpiä tunteita ja tarpeita. Suoraan ja suomeksi: heidän mukaansa siis nainen ei osaa kylliksi tukea miestä. Kiltit tytöt luulevat typeryyksissään olevansa jonkinlaisia uranraivaajia ja ykkösketjua, koska he ottavat huomioon tämän "isänäkökulman", mutta tosiasiassa tuo heidän empatian ja hoivaamisen vaatimuksensa edustaa naisten sorron vanhinta perustaa.

Naiset sortavat siis itse itseään. Ei siihen enää miehiä tarvita.

keskiviikkona, tammikuuta 03, 2007

Haluan poliittista vedonlyöntiä!

Veikkaus Oy ei ajattele ollenkaan naisten parasta.

Rahapelit eli vedonlyöntikohteet edustavat miesten elämänpiiriä, uhkapelejä kun pelataan (miesten) jääkiekon ja (miesten) jalkapallon tuloksista. En toki halua, että naisten kehnotasoiset sarjat otetaan vedonlyönnin kohteiksi, vaan minulla on mielessäni paljon parempaa. Kun eduskuntavaalit käydään 18.3., olisi hieno tilaisuus lyödä vetoa tulevan parlamentin kokoonpanosta. Veikkauskohteita voitaisiin ideoida monella tavalla: kunkin maakunnan kokoonpano, maakuntien ehdokkaiden äänisaaliit, ehdokkaiden äänimäärien paremmuusjärjestys jne.

Heikot kertoimetkaan eivät haittaisi noin hauskassa veikkauksessa.

Veikkaus Oy:llä luulisi olevan kaikki ammattitaito rakentaa järkeviä kohdelistoja vetoa lyövälle kansalle.

Äänestysinto oikeissakin vaaleissa kasvaisi. Valtion monopoliyhtiölle sopisi erittäin hyvin se, että se olisi tukemassa demokratian elinvoimaa. Politiikan tuominen mukaan veikkauskohteeksi olisi omiaan vankistamaan kansalaisten yleistietämystä ja poliittista ajattelukykyä.

Ja Veikkaus Oy:llä olisi vedonlyöntien perusteella runsaasti kaikkia kiinnostavaa tietoa siitä, mitä kansa ajattelee yhteiskunnasta ja sen päätöksentekijöistä.


Poliittisten veikkausten lisäksi kohteita löytyisi myös kulttuurista, kuten tulevat Euroviisut.

Onko naisten päässä ajatuksia?

Rakastan politiikkaa ja politikointia.

Oli ihan pakko tänään mennä kuuntelemaan mitä kansanedustajaehdokas Katja Sorrilla (kesk.) on sanottavanaan. Hän kun näkee vaivaa lähteä ulos toreille seistä töröttämään synkeään loskaan ja räntäsateeseen.

Katja Sorri nimittäin mainosti ehdokkuuttaan maakuntalehti Keskisuomalaisen etukannessa suurella väri-ilmoituksella, joka julkaistiin peittojakeluna jokaiseen kotiin tulleessa numerossa. Täytyy olla kallis ilmoitus, sillä se oli iso ja lehden koko oli pienentynyt vain tabloidiksi. Kannessa oli siis entistä vähemmän tilaa.

Sorri onnistuu vain vahvistamaan rumia käsityksiäni naisten poliittisesta toiminnasta. Ehdokkaiksi asettuneita Tanja Saarelaa (kesk.)ja Maria Guzeninaa (sd) tarkasteltaessa voi syntyä helposti ajatus, että naisen on parasta jutella noin yleisesti kaikenlaisia mukavia ja puhua sen jälkeen sosiaalisektorin asioista - kuten hyvin yleisellä tasolla lapsiperheistä ja tietysti niistä vaipoissaan viruvista vanhuksista.

Sorri edustaa poliittisessa epämääräisyydessään ja täydellisessä mielipiteettömyydessään miltei naisehdokkuuden normatiivisuuden huippua.

Hän oli uhrannut hirveästi kampanjansa mainoseuroja vuoden ensimmäiseen Keskisuomalaiseen, mutta muuten näyttävässä ilmoituksessa ei ollut ainoatakaan mielipidettä, kannanottoa, ideaa, visiota ja poliittista linjausta. Runsas mainosteksti pursusi vain jonkinlaista hämärää ja yleispätevää keskustalaista aatemaailmaa, mutta ei todellakaan mitään sen kummenpaa.

Kävin siksi noutamassa Jämsän torilla "puhuneelta" Sorrilta kampanjalehtisen, koska arvelin poliittisten ajatusten olevan vain harvinaisen lujassa.

En sentään uskonut, että hänellä ei olisi minkäänlaista poliittista ohjelmaa mustaa valkoisella, mutta niin vain oli. Hämmästykseni oli suuri.

Poimin kahvittelupöydältä kaksipuolisen esitteen, jossa kerrotaan aviopuoliso Pietari Sorrista, joka on Peurungan kylpylän asiakkuuspäällikkö, luetellaan mummot ja isomummot asuinpaikkoineen ja viitataan perheen lapsiin. Muu osa lehdykän tekstistä on sellaista ympäripyöreää höttöä, jossa mahdollisille äänestäjille tarjotaan vain samaistumiskohteita (minä olen äiti, minä urheilen...) ja kerrotaan kuinka pätevä Katja Sorri koulutuksensa puolesta on.

Höh. Tämä on aivan hirveää. Minä saan puolen tunnin aikana selville paljon enemmän kapakkapöytäseurueen poliittisista mielipiteistä, ihmisen suurista linjauksista ja taustaideologiasta ja -ihanteista kuin mitä Katja Sorri onnistuu kalliilla kampanjallaan kertomaan.

Juttelin torilla Sorrin kanssa pitkään. Kerroin hänen kampanjointityylinsä kauhistuttavan minua ja sanoin sen vain vahvistavan käsitystäni, että naisten on tosiasiassa parasta olla hiljaa ja noudattaa kuuliaisesti sitä ahdasta normatiivista kaavaa, johon kaikki naispoliitikot halutaan upottaa. Jos naiset tahtovat sitten jostain puhua, sen he voivat tehdä lähinnä vain sosiaaliasioista, ja niistäkin siten että ristiriitoja ei kannata korostaa.

Ringissä ympärillämme seisoskeli ilmeisesti myös puoluesihteeri Jarmo Korhonen, mutta hän oli kyllä niin huomaamaton mies, etten muistanut hänen läsnäoloaan vaikka lehti-ilmoituksessa siitä etukäteen kerrottiin.

Sorri luetteli pyynnöstäni kolme tärkeintä asiaa, jotka hän tahtoisi korjata Suomessa kuntoon. Sosiaalilista edusti ihan samanlaista (ympäripyöreää) hyvää tahtoa, jota löytyy lähestulkoon kaikilta kansanedustajilta, jotka tulevat eduskuntaan valituiksi. Jälleen törmäsin siihen, että poliitikkonaisen ei kannata ottaa varsinaisesti mihinkään kantaa, hän voi vain esittää suopeuttaan tiettyjä asioita kohtaan, olla siis samaa suuren massan kanssa.

Minusta poliitikkonaisten tavoitteet tuntuvat siksi suorastaan epä-älyllisiltä, aivan kuin korjausta vaativia asioita ei olisi oikeasti pohdittu lainkaan - eikä varsinkaan sitä miten asiat korjataan.

Hämmennystäni Katja Sorrin ajatusten, kampanjoinnin ja esiintymisen vuoksi lisää se, että hän kertoo suorittaneensa viestintäpäällikön tutkinnon. Luulisi hänen toiminnastaan heijastuvan siis edes sen, että hän on kiinnostunut viestinnästä, vaikka ei sitten kovin hyvin siinä onnistuisikaan. Nyt Katja Sorri on onnistuu luomaan vain sen vaikutelman, että hän on lähtenyt poliittisiin missikisoihin.

Herra varjele meitä naisehdokkailta. He onnistuvat pilaamaan sananvapauden kauniin idean.