lauantaina, tammikuuta 20, 2007

Bruce Springsteenin ankara tie

Luen parasta aikaa aivan lumoavaa elämäkerrallista teosta, Dave Marshin kirjoittamaa Pomon tarinaa (Like 2004).

Kirja imaisee, vaikka ei lukija huohottaisikaan itse Bruce Sprinsgteenin vuoksi.

Marshin tapa kirjoittaa on rakentaa tarinoita tarinoiden perään, teksti ei siis etene pelkän kronologian varassa. Marsh tekee siis kirjassaan sen, minkä Springsteen lauluissaan. Springsteen rakentaa elävästä elämästä kantaaottavia ja yhteiskuntakriittisia pikkukertomuksia, ja samoin etenee myös Marsh. Siksi lukija pysyy tiiliskiven mammuttitaudista huolimatta koko ajan mukana.

Marsh on aivan loistava kirjoittaja. Hänen tarkkailupaikkansa on ollut ihanteellinen, sillä hän seurannut Sprinsteenin ystävänä hänen uraansa sen alusta saakka. Minulle on jäänyt hämäräksi milloin hän tarkalleen tutustui Springsteeniin, niin ovelasti kirjailija on itsensä häivyttänyt taustalle. Toki hän toisinaan nostaa itsensäkin selkeästi toimijana ja havainnoijana esiin.

Kirja on hyvin samaan tyyliin yhteiskuntakriittinen kuin on Bruce Springsteenin musiikkikin. Marsh tekee koko ajan kiinnostavaa analyysiä Yhdysvaltojen sisäisestä tilasta. Hän selvittää paljastavasti, kuinka työväenluokkaisten tavallisten amerikkalaisten on kovin vaikea yltää Amerikkalaiseen Unelmaan. Ihmisiä ympäröivät erilaiset rakenteet (taloudelliset ja laajasti ilmaistuna yhteiskunnalliset) painavat tavalliset yritteliäät ihmiset polvilleen ja jopa köyhyyteen.

Intohimoisesti rockista kertova kirja toimii siis myös erittäin kiinnostavana yhteiskunnallisena kertomuksena. On itseasiassa jopa vaikea sanoa, onko rock sittenkään kirjassa ensisijainen ja tärkein aihe, mielestäni Marsh kietoo niin nerokkaasti Yhdysvaltojen yhteiskunnallisen tilan osaksi Springsteenin uran kehitystä.

Kirjan eräs punainen lanka on varmasti se, kuinka rakenteet vaikuttavat niin Yhdysvaltojen kansalaiseen ja omaa elämäänsä rakentavaan yritteliääseen tavalliseen kaduntallaajaan kuin myös havainnoistaan luomia tuntoja ilmaisevaan muusikkoon.

Olen älyttömän iloinen, että kirja ei sorru halpahintaiseen Brucen loistavan lahjakkuuden, persoonan ja psyyken ylistämiseen, vaan muistaa koko ajan tiukasti sen, että muusikot ja kaikki muutkin kansalaiset ovat tietyn järjestelmän osasia.

Järjestelmän, joka ei kuvaa luonnon järjestystä, vaikka oikeistopiirit yrittävät niin meille väittää.

Kirjan jonkinlaisena kehoituksena voi pitää ajatusta, että järjestelmän huono järjestys on aina muutettavissa viisailla päätöksillä.

Luin eilen illalla ja tänä aamuna kohtaa, jossa kerrotaan "Born in the USA" -albumin valmistumisesta. Se on yhä aivan ihana levy. Rakastan sen monia biisejä. Hieno on tietysti itse nimikappale, mutta myös Cover Me, I'm on Fire, Glory Days ja Dancing in the Dark.

Kirjassa on mielenkiintoinen mutta lyhyt kertomus siitä, kuinka väärä ohjaajavalinta tuhosi Dancing in the Dark -biisistä tehdyn musiikkivideon. Sehän on ihan kamala, Bruce tanssii estradilla tytön kanssa, hymyilee ja keimailee, vaikka kappaleen sanoma on suorastaan päinvastainen. Aivan kuin ohjaaja ei olisi ymmärtänyt sanoitusta.

Brucen musiikki iskee suomalaiseen sieluun, sillä se on täynnä tummia sävyjä. Bruce ei ole mikään duuripiipari.

Ei kommentteja: