torstaina, tammikuuta 04, 2007

Rakastan Pulkkista ja Moorea!

Rakastan Tuija Pulkkisen kirjaa Postmoderni politiikan filosofia (Gaudeamus 1998). Kirja ei ole sellaista abstraktia maailmaa sumentavaa hihhulointia kuin nimestä voisi päätellä. Pulkkinen on onnistunut kirjoittamaan perusteellisesti esittelemistään 1900-luvun filosofien ajatuksista jännärin, niin juonekkaasti teos pitää otteessaan. Aivan kuin hän herkuttelisi väitteiden (eli hienommin argumenttien) älyllisellä stimuloivuudella.

Katsoin pari päivää sitten Michael Mooresta kertovan elokuvan Jaettu maa (This Divided Country, 2005).

Dvd:n lisämateriaaleineen dokumentti on erittäin kiinnostava, mutta harrastelijamaisesti kuvattu elokuva on tarkoitettu lähinnä tosifaneille.

Dokumentti kertoo ajankohdasta loppuvuonna 2004, jolloin Michael Moore oli tulossa puhumaan Utahin valtion yliopiston oppilasneuvoston kutsumana. Paikallinen miljönääri Kay Anderson koettaa vaivojaan ja henkilökohtaista panostaan säästämättä estää Mooren saapumisen suojattuun uskonnolliseen kaupunkiin ja sen yliopistoon. Moore on hänen ja muiden konservatiivisten mormonien mielestä Yhdysvaltojen ja sen konservatiivisten yhteisöjen vihollinen.

Moorehan tuli paljastaneeksi amerikkalaisille elokuvassaan Farenheit 9/11, että presidentti George W. Bushilla ja hänen isällään ex-presidentti Bushilla on ollut erittäin läheiset suhteet terrorihyökkäyksen takana olleen Osama Bin Ladenin sukuun. Tuskinpa kukaan toinen amerikkalainen on tullut rakentaneeksi yhtä lämpimiä ja henkilökohtaisia kauppa- ja ihmissuhteita Bin Ladeneihin (ja joihinkin muihin amerikkalaisen yhteiskunnan vihollisiksi luokiteltaviin arabeihin) kuin nimenomaan Bushit. Isä Bush kävi kauppaa mahtiarabien kanssa ja korjaili niistä saaduilla rahoilla poikansa George W. Bushin aikaansaamia taloudellisia sotkuja ja konkurssinuhkaa.

Ei ihme, että poika George W. oli sokea ja kuuro, kun Yhdysvaltojen oma tiedustelupalvelu varoitti häntä arabiterroristien suunnittelemasta hyökkäyksestä maahan. Tarkka päivämääräkin oli tiedossa, 11.9.2001.

Utahin yliopiston yksityisrahoittaja ja antiliberaali agitaattori miljonääri Kay Anderson ei halunnut Michael Moorea, koska hän ei edusta konservatiivisia arvoja, vaan jotain ihan muuta. Anderson jaksoi painottaa, että Moore oli saapumassa Yhdysvaltojen konservatiivisimpaan kaupunkiin, jossa vaalitaan jo kaupungin slogania myöten perhearvoja.

Miljonääri Kay Andersonin vaatimus samanmielisyydestä ja vain yhden hyväksytyn normatiivisen linjan noudattamisesta on mielestäni verrattavissa kommunismiin. Tuija Pulkkisen mukaan yhtenäinen yhteisöllinen subjekti toimi Itä-Euroopan sosialistisissa valtioissa poliittisen kritiikin pois sulkemisen oikeuttamisen periaatteena. (Pulkkinen 1998, 43)

"'Yhteiskunnan' tahtoa edustavalle näkemykselle suotiin 'oikean tahdon' auktoriteettiasema, jolloin sosialistinen mielipiteitä kontrolloiva politiikka ja toisinajattelijoiden vainoaminen olivat vain äärimmäisen johdonmukaista 'kansan tahdon' toteuttamista."
Pulkkinen huomauttaa alaviitteessä, että tämän vuoksi Itä-Euroopan maat kutsuivat itseään 'kansandemokratioiksi'.

Kay Anderon on siis rakentanut yhteisössään vallitsevien normien (eli toimintaa säätelevien kirjoittamattomien sääntöjen) varaan "kansan yhteisen tahdon" kommunistisen kansandemokraattisen valtion malliin. Tähän samaan vaatimuksia oikeuttavaan "yhteiseen tahtoon" törmää mielestäni muuallakin, esimerkiksi jo tavallisessa arkiajattelussa, joka on tavattoman usein konservatiivista ja normien vangitsemaa ja kuohitsemaa.

Pulkkinen kuitenkin tekee mielestäni sen virheen, että hän liittää yhteisen tahdon vain vasemmistopolitiikkaan. Oikeisto jos mikä vetoaa yhteisiin kansallisiin arvoihin ja tiettyyn kapeaan ja tiukasti säänneltyyn moraaliseen arvopohjaan.

Yhteinen tahto ja siten myös arvomaailmaa ja toimintaa muokkaavat normit (kirjoittamattomat lait) ovat aina kuitenkin illusorisia. Yhteinen tahto on tosiasiassa vain vaatimusten esittäjän eli agitaattorin uskomus siitä mitä nuo toiset haluavat - ja ennenkaikkea mitä heidän PITÄISI haluta (jos he tahtovat olla järkeviä ja hyviä ihmisiä).

Pulkkisen mukaan tämä ongelmallinen käsitys yhdestä tahdosta on havaittavissa kaikissa sellaisissa yhteiskunnallisissa liikkeissä, jotka pitävät yllä ajatusta siitä, että ne edustavat kansan alkuperäistä, ei poliittisesti pilaantunutta tahtoa. Se koskee mitä tahansa poliittista toimintaa, joka perustuu yhteiselle subjektille. Pulkkinen nostaa yhdeksi esimerkiksi naisliikkeen ja siten hän tulee tuoneeksi kritiikin kohteeksi myös feminismin.
"Ne kaikki ajautuvat aika ajoin koviin taisteluihin siitä, mikä on yhteisen tahdon oikea esitys ja edustus."
Olen samaa mieltä. Naistutkimus eli akateeminen feminismi pipertelee pohtimalla joutuvia asioita, koska se ei halua kohdata tosiasiaa että naiset ovat ITSE sortoonsa ja alistettuun asemaansa syyllisiä.

Yhtä ja yhteistä tahtoa luodaan yhteisellä vihollisella, joka on miesten luomat ehdot kaikelle toiminnalle yhteiskunnassa sen eri aloilla. (Feministien vihollinen EI SIIS OLE MIEHET SINÄNSÄ.) Pidän tuollaista viholliskuvaa perusteltuna ja oikeutettuna ja olen aivan varma että se aivan todellsesti rajoittaa naisten ilmaisunvapautta ja toimintaa. Mutta toisin kuin "naiserityisten" ruumiintoimintojen kanssa pipertelevät naistutkijat, olen sitä mieltä että miesten asettamat ehdot ja miesvalta rajoittaa naista lopulta IHMISENÄ, ei siis niinkään sukupuolena eli naisena.

Sukupuolittaminen on väärää ja aliarvioivaa ihmisen kategorisointia. Näille luokitteluille ei silti saa olla sokea, kuten liberaalit sukupuolen ja sukupuolittamisen vaikutusten neutralisoijat ovat. Naisten sukupuolinen sorto päättyy vasta sitten kun naiset itse tunnistavat kuinka he IHAN ITSE sortavat itseään eli pönkittävät normatiivisia sukupuolisia kategorioita (eli esim. käsityksiä siitä millainen naisen pitää olla, millainen miehen pitää olla).

Tällaisessa itsesäätelevässä postmodernissa yhteiskunnassa naisen pahin sortaja on siis hän itse.

Olen usein käyttänyt esimerkkinä "kilttien tyttöjen" muodostamaa normirouvien joukkoa, jotka kirjoittavat ja ottavat kantaa Tiina Kaarelan keskustelufoorumilla eroperhe.netissä. He ovat ilmiönä äärimmäisen mielenkiintoinen, sillä heidän edustamaansa naisajattelua on yhteiskunnassa kaikkialla. He tulevat kannanotoillaan vahvistaneeksi naisten heikompia lähtökohtia, vaikka he itse luulevat olevansa ajattelussaan edistyksellisiä.

Kiltit tytöt väittävät, että eronneet äidit eivät ymmärrä eronneiden isien syvimpiä tunteita ja tarpeita. Suoraan ja suomeksi: heidän mukaansa siis nainen ei osaa kylliksi tukea miestä. Kiltit tytöt luulevat typeryyksissään olevansa jonkinlaisia uranraivaajia ja ykkösketjua, koska he ottavat huomioon tämän "isänäkökulman", mutta tosiasiassa tuo heidän empatian ja hoivaamisen vaatimuksensa edustaa naisten sorron vanhinta perustaa.

Naiset sortavat siis itse itseään. Ei siihen enää miehiä tarvita.

Ei kommentteja: