maanantaina, helmikuuta 26, 2007

Ehdokas tyytyy mielistelemään

Nyt blogiini on kirjoitettava lyhyt pikasivallus politiikasta ja sen täydellisestä aivottomuudesta, niin paha on tilanne.

Olen innostuksella seurannut mitä kansanedustajaehdokkailla mahtaa olla sanottavanaan. Mitä he tahtovat korjata, miten he yksilöivät ja rajaavat korjauskohteensa, millaisia uusia näkökulmia eli innovaatioita heillä on ongelmien ratkaisemiseksi ja millaisia suuria linjaideoita ja pienempiä käytännön ajatuksia heillä on yhteiskunnan uudistamiseksi.

Kerron sen nyt tässä mitä olen kampanjoita seuraamalla havainnut. Heillä ei ole mitään uudistusmalleja ja innovaatioita, eipä sanan varsinaisessa merkityksessä edes vaalilupauksia, joita voi nimittää myös poliittisiksi tavoitteiksi.

Kunnon vaalilupauksia tarvittaisiin nyt siis kipeästi.

On typerää pelätä, että tulisi luvanneeksi "liikaa", sillä tavoitteiden täydellinen puuttuminen on vielä paljon pahempi asia. Vaalilupaukset kun kertovat ehdokkaan poliittisesta linjasta eli siitä, mihin kohtaan hän asettuu omassa puolueessaan sen värikartalla ja mitkä yksittäiset ja tarkoin nimetyt asiat hän kokee Suomessa ongelmana. Nyt näyttää olevan tarjolla vain ehdokkaita, jotka puhuvat yleisluontoisesti ja ponnettomasti hyvinvointivaltion säilyttämisestä ja/tai työllisyyden parantamisesta.

Siis aivan äärettömän kiinnostavaa ja älyllisesti stimuloivaa. Väitän, että näissä vaaleissa äänestysprosentti on surkea.

Mielestäni pahimpia lässyttäjiä ja mielistelijöitä ovat naiset, jotka eivät vieläkään uskalla astua esiin ja estradille täysivaltaisina ja aikuisina poliittisina toimijoina ja vallankäyttäjinä. Ehdokasnaiset tuntuvat edelleen kyselevän, onko minulla lupa tehdä ja ajatella näin, onko tämä sopivaa, tulenko turhaan ärsyttäneeksi joitakin...

Kyse on siitä, että poliittisesti aktiivisilla naisilla (siis ei edes heillä) ei ole vieläkään järjestelmässä sellaista itseoikeutettua sananvapautta kuin on miehillä. Lukekaapa vaikkapa Keski-Suomessa ehdokkaina olevien Henna Virkkusen (kok.) ja Katja Sorrin (kesk.) vaalisivuja. Voi sitä mielistelyn, hymistelyn, pyörittelyn, pehmentelyn ja lässytyksen määrää. He eivät nosta esiin yhtään oikeaa ASIAA, yhteiskunnallisesti kiinnostavaa tarkkaan rajattua ongelmaa ratkaisuineen.

Tällaisiako poliittisia nobodyjä pitäisi äänestää - naisia jotka eivät selvästi edes tahdo ja rohkene olla poliittisia.

torstaina, helmikuuta 22, 2007

Susan Kuronen uudistaa yhteiskuntaa

Haluan nyt puolustaa eräitä päähänpotkittuja julkkisraukkoja. En kuitenkaan tarjoa sääliä eivätkä edes he suurissa kärsimyksissään herätä kovin uneliasta hoivaviettiäni, vaan minulla on mielestäni täysin rationaalisia perusteita puhua heidän puolestaan.

Susan Kuronen. Minusta siinä ei ole mitään outoa ja väärää, että ihminen purkaa itseään ja suhdehistoriaansa julkisuudessa. Itseasiassa ajattelen niin päin, että miksi pitäisi vaieta? Hyssyttelyllä synnytetään vain tabuja ja vaikeutetaan totuuden löytämistä.

Oikeastaan pidän vakavan yhteiskunnallisen keskustelun ja kaiken yhteiskunnan kehittämisen kannalta erittäin hyvänä ilmiönä, että Kuronen puhuu, raportoi ja muistelee. Moraalinen paheksunta kertoo aina enemmän paheksujasta itsestään kuin kohteesta. Olen vakuuttunut, että sellaista julkista puhumista ja aihetta ei olekaan, jolla ei olisi oikeasti merkitystä yleisen kehityksen ja yhteisen hyvän rakentamisen kannalta. Lopulta aina kaikesta puhumisesta on hyötyä, oli aihe sitten mikä tahansa.

Kuronen edustaa mielestäni sellaista edelläkäyvää tervettä älyä, että hän tulee tuulettaneeksi vaikenemisen muuria. Hänellä on ihan oma lähestymistapansa naisen (moraaliseksi) vankilaksi rakennettuun intiimiin sfääriin, jossa naisen pitäisi elää elämänsä. Samaan aikaan mies rakentaa itse omaa elämäänsä ja uraansa julkisessa sfäärissä.

Olen varma, että tällainenkin Kurosen harjoittama juoruilu auttaa naisia luomaan uuden lähestymistavan julkisen ja yksityisen (intiimin) väliseen ankaraan muuriin. Sukupuoliroolit kaipaavat kehittyäkseen myös tällaisia prokaatioita, josta muuten on esimerkkinä myös Marika Fingerroos.

Marika Fingerroos. Hän on naurettava tyyppi kaikessa adhd-henkisyydessään, mutta hän onnistuu taatusti omalla erityisellä tyylillään laventamaan tätä ahdistavaa yksityisen ja julkisen rajaa. Ja nyt en puhu yksityisestä siinä merkityksessä kuin sitä julkisuudessa ja tiedotusvälineissä yleensä käsitellään. Tarkoitan siis sitä yksityistä eli intiimiä sfääriä, jonka perustalle naisen sukupuolirooli toimijana ja vaikuttajana rakentuu.

Fingerroos osaa hienosti näyttää persettä sille intiimiydelle, jossa naisten pitää normien mukaan olla mestareita. Hyvä Marika!

Tony Halme. Halme on miehenä puolestaan päinvastainen esimerkki näille naisille, joiden siis pitäisi olla intiimiydessä ja yksityisessä sfäärissä roolin orjia ja kuuliaisia. Halmetta sorretaan julkisuudessa siksi, että hän epäonnistui julkisessa tehtävässä eli siinä mikä on itseasiassa miehen sukupuoliroolin perusta. Olen ihmetellyt kohun alusta saakka, että miksi kansanedustaja ei saisi pimahtaa, käyttäytyä lain vastaisesti, tulla vartti- tai puolihulluksi ja joutua sairauslomalle? Suon nuo itseilmaisun lajit kernaasti myös Tony Halmeelle.

Halmetta on roimittu julkisuudessa siksi, että hän epäonnistui MIEHENÄ. Syytöksien motiiveja en kuitenkaan ole koskaan nähnyt arvioitavan tähän tyyliin. Halme on mielestäni kärsinyt sairauslomansa aikana nimenomaan sukupuolisista rakenteista. Syytökset on naamioitu hänen henkisiin omaisuuksiinsa ja koviin poliittisiin lupauksiin kohdistuviksi.

Hänen poliittisiin tavoitteisiinsa ei ota tässä kantaa. Sen verran haluan kuitenkin sanoa, että minusta on paljon parempi että Halmeen kaltaiset vanhanaikaisen Suomen rakentajat saavat päästellä ajatuksensa ÄÄNEEN. En missään tapauksessa olisi tukkimassa heidän suutaan.

Kirjoitin joskus tässä blogissani Eva Dahlgrenistä, joka paheksui ruotsalaista julkista keskustelua. Dahlgrenin mielestä homoista ei saa sanoa julkisuudessa "ihan mitä tahansa". Minusta taas kaikesta on voitava sanoa mitä tahansa ja siten haastettava vastapuoli keskusteluun ja vastaäväitteisiin. Dialogista syntyy uutta luova prosessi.



Taivaan tulet tukee paikallisidentiteettiä

Mukava aurinkoinen päivä ja energinen olo monestakin syystä, joten palkitsen itseni helpolla aiheella. Se on tv-sarja Taivaan tulet. Olen entinen kemijärveläinen ja "tehtaanjohtajan linnasta" on lähes suora näköyhteys sukuni rantatörmälle.

Alku oli ihan kamala; nuori nainen palaa syntysijoilleen pohtimaan rikkinäistä suhdetta isäänsä. Ei siis voisi enää vähemmän kiinnostaa, koska oikeassa elämässä tuollaista pohdintaa on jo riittämiin. Jokapäiväisen draamaa ei kannata vääntää tv-käsikseksi, voi muuten alkaa tuntua puuduttavan arkiselta ja yllätyksettömältä.

Mutta Taivaan tulet petraa kuin dieetille laitettu sika juoksuaan. Raskas melankolia on vaihtunut dynaamiseen etenemiseen jo jostain toisen osan tienoilta lähtien. Jakso jaksolta sarja vaikuttaa paremmalta.

Onnistuneimmillaan Taivaan tulet on itälappilaisen (korostan: ITÄlappilaisen) identiteetin kuvaajana. Länsilappilainen on nöyrempi ja alamaisempi; itälappilainen tekee ensin ja miettii vasta sitten. Siksikin ensimmäissä jaksossa korostunut isäsuhteessa ja menneen elämän traumoissa rypeminen ei istunut sikäläiseen toiminnan malliin.

Itälappilaista luonteen laatua on mielestäni hedelmällistä pohtia nimenomaan vertailemalla sitä länsilappilaisuuteen. Itse olin yllättynyt Länsilapin (Nuuskakairan) kokemusteni jälkeen millaisia hienovaraisia eroja kahden ilmansuunnan välillä löytyy. Länsilapissa ollaan hiukan sivistyneempiä, fiksumpia, kohteliaampia, paremmin käyttäytyviä ja siten hillitympiä, kun taas itälapissa normien kyseenalaistaminen on tapa toimia ja ajatella. Itälappilainen ei ole niin kiltti ja taipuvainen.

Itälappilainen koettaa aina luoda valtanormien tilalle omat paikalliset norminsa.

Minusta Taivaan tulet on onnistunut tämän sanoman ja ajattelutavan kuvaamisessa.

Olen aina arvellut Itä-Lapin ja Länsi-Lapin erojen johtuvan heidän naapureistaan. Länsikairassa on aina seurusteltu erittäin aktiivisesti pohjoisruotsalaisten kanssa. Jopa niin aktiivisesti, että Pohjois-Ruotsi on ollut näihin päiviin saakka todellisuudessa erittäin suomalainen, mistä Ruotsin valtio on visusti vaiennut. Pohjois-Ruotsin vankka suomalaisuus on poliittinen tabu Ruotsissa ja siten myös sikäläisten suomalaisten keskuudessa.

Itä-Lapin naapurina on puolestaan Venäjä, joka luo ihan oman ilmapiirinsä Lapin puolelle. Ja yhteistyö Venäjän kanssa on sisältänyt aina tietyn anarkismin siemenen, koska vain pieni osa elämän monimuotoisuudesta on voitu toteuttaa virallisten ystävyysvierailujen avulla.

Tässä täytyy todeta, että kaupunginjohtajaa näyttelevä Sari Havas on kotoisin Kolarista, eli sieltä lännestä. Kaupunginjohtaja Sinikka Strömin tyyli ja sumeilemattomat otteet ovat ihailtavia - ja niin itälappilaisia. Häntä ei voi verrata Kemijärven oikeaan kaupunginjohtajaan,
Timo E. Korvaan, joka ei tyylitajunsa perusteella edusta mitään maakuntaa tai minkään valtakunnan paikallisuutta, vaan sävyisästi vain virkamiesarmeijaa.

Yhtä vähän vaikutteita oikeasta elämästä on saanut tehtaanjohtajan vaimon rooli. Oikea tehtaanjohtajan vaimo opetti minullekin yläasteella matemaattisia aineita, yllätyksettömän tervepäisesti. Niin, ja tätähän voisi jatkaa... Myöskään oikealla kaupunginjohtajalla ei ole juuri yhteistä toisen samannimisen kanssa, joka puolestaan avasi unohtumattoman uskaliaasti, mutta opetusohjelman mukaisesti, biologian tunnilla kahdeksasluokkalaisille seksin saloja.

Niiden opetusten jälkeen kukaan kasiluokkalainen ei ollut enää entisensä, ja sehän on hyvän oppitunnin merkki se.

Kari Väänäsen uralla draaman parissa näyttelemisen, käsikirjoittamisen ja ohjaamisen ammattilaisena Taivaan tulet voi olla tärkein merkkipaalu. Ei välttämättä taiteellisesti, mutta Taivaan tulet vahvistaa erittäin luontevasti hänen identiteettiään julkisuudessa niin ammattilaisena kuin ihmisenäkin. Väänänen on kasvanut sarjan tapahtumapaikalla Kemijärvellä ja hänen tapansa käsitellä Koillis-Lappia (joka siis on Kemijärvi, Salla, Savukoski ja Pelkosenniemi, ei siis esimerkiksi päälaen Inari) on ällistyttävän monipuolinen. Sarja tulee kertoneeksi alueen mahdollisuuksista matkailumainosmaisen kattavasti.

Sarjassa ei ole vähääkään fuskua. Kaikki kuvauspaikat ovat todellisia, mikä on suuri siunaus tällaisena lavasteiden ja näyttelijöiden ihon punertavankellertävänoranssiksi värjäävan valaistuksen aikana.

Kari Väänäselle oli varmasti menetys, että hänelle läheinen serkkunsa kuoli ennen aikojaan syöpään. Törmäsin tähän autokouluyrittäjään viimeksi keväällä 2003 sukulaiseni lakkiaisissa, jossa kävin myös esittelemässä vasta syntynyttä pikkupoikaani paikalle kerääntyneille sukulaisilleni. Vein ylioppilaslahjaksi ainakin Vana Tallinn -pullon, joka on lempilikööriäni.

Olen ollut havaitsevinani niin Väänäsen näyttelijäntyöstä tv-sarjassa kuin hänen haastatteluistaankin, että häneen on iskenyt hurmos juurille palaamisen vuoksi. Ymmärrän miestä oikein hyvin. Itälappilainen ränttätänttämeininki on minulle aina ollut jonkinlaista hurmosta, jonka oivaltamisessa auttaa kovasti se, että asuu välillä muuallakin kuin synnyinperällä. Se hurmos rakentuu suureksi osaksi äärettömän kiehtovasta - ja kiihottavasta - SUURPIIRTEISYYDESTÄ, jossa pikku asioiden ei anneta häiritä. Vain se on tärkeää, että kinttaat pysyvät kuivina.

Väänänen ja hänen käsikirjoittajakumppaninsa Timo Parvela kuvaavat Taivaan tulissa sattuvasti tuota suurpiirteisyyttä.





torstaina, helmikuuta 15, 2007

Rags to riches

Ilta-Sanomien päätoimittaja Hannu Savolan kuolema tuli odottamatta.

Ainakaan siihen ei liittynyt sellaista epätietoista odottamista, kuin presidentti Kekkosen virasta eroamiseen, jota Savola oli toimittajana läheltä seuraamassa.

Savolan kuolemasta en tiedä mitään muuta kuin "sairauskohtaus", josta uutiset ovat yhdellä sanalla maininneet.

Mutta elämästä tiedän jotain.

Itseasiassa minua on kiinnostanut jo jonkin aikaa, vuosien ajan, se kuinka toimittajan on liittouduttava vallan ja eliitin kanssa ja kuinka hänen on maastouduttava siten, että hänen on oivallettava pyyhkiä piiloon identiteetistään ja henkilöhistoriastaan tekijät, jotka häiritsevät valtaa ja eliittiä.

Tapasin ja haastattelin Savolaa Helsingissä Ilta-Sanomien toimituksessa muistaakseni vuonna 1992, jolloin hänet valittiin lehden uutispäätoimittajaksi. Siitä lähtien olen ollut sitä mieltä, että juuri Hannu Savola on mitä parhain esimerkki siitä, kuinka tärkeää on, että toimittaja sovittaa koko psyykensä työidentiteettiin, eli sopeutuu elämään eliitin parhaana kaverina.

Savola teki sen kuitenkin taatusti omalla älykkäällä tyylillään ja persoonallisesti, mutta silti ihminen voi tulla myyneeksi jotain mitä hän ei tahtoisi.

Savola oli kotoisin Kemijärveltä. VR:n vuokra-asuntokasarmi loi lapsuuden ympäristöön sosiaalisen leimansa. Savolan lähtökohdat eivät olleet juhlalliset. Hän on joskus hyvin lyhyesti julkisuudessa viitannut siihen, että kaikki eivät synny kultalusikka suussa. Päämäärä hänellä on ollut rimpuilla irti lapsuuden kurjasta ympäristöstä.

Tulee mieleeni, miten ristiriitainen ihmisen julkisesta paraati-identiteetistä voi tulla, jos lapsuus ja oman identiteetin perusta aiheuttavat kipua.

Lapissa ja Peräpohjolassa oli vielä 1970-luvun lopullakin sellaista kurjuutta, jonka minäkin muistan elävästi. Pelkosenniemellä pienessä kirkonkylän koulussa ja pienellä luokallamme oli monenlaista kärsimysnäytelmää. Köyhyys oli vain eräs syistä. Niinpä pidin koko ala-asteen ajan sosiaalisia ongelmia jotenkin luonnollisina, ikään kuin elämään väistämättä kuuluvina, vaikka eiväthän ne luonnonlakimaisia ole. Sosiaaliset ongelmat ovat kanssaihmisten (mm. poliittisten päätösten) aiheuttamia rakenteellisia ongelmia.

Hannu Savolakin olisi ollut ihan tavallinen kemijärveläispoika, jollei sitten eräs asia olisi särähtänyt korvaani. Kirjoitin hänestä näyttävän ja luetun haastattelun, ja mies itsekin tuntui olevan tyytyväinen. Savola kertoi mm. kaveristaan Pentti Kourista, joka oli hänen kaverinsa kouluaikoina Kemijärvellä. Sittemmin talousuutisten ykkösnimeksi kohonnutta Kouria kutsuttiin Savolan mukaan "Pöysäksi", ja kuulin kuinka kadunmiehet juttelivat tästä lempinimestä lehtijutun julkaisemisen jälkeen.

Pian oli Kemijärvellä jokin iso kehittämistilaisuus, jonne Savola kutsuttiin yhdeksi puhujaksi. Puhujakeikka oli varmasti jonkinlainen seuraus kirjoittamastani henkilöhaastattelusta paikallislehdessä.

Tilaisuutta oli seuraamassa lehdestä eräs toimittajanainen, joka alkoi minulle tuohtuneena antaa palautetta: "Se Savola kauhisteli, kuinka paikallislehdessä on aiheet ja ideointi niin vähissä, että lehti lähettää toimittajan haastattelemaan toista toimittajaa Helsinkiin." Olin ihmeissäni. Savolaahan on nimenomaan kiitetty negrologeissakin ja kuolemasta tehdyistä uutisissa, että hän haistoi hyvän juttuaiheen.

Suomen suurimman iltapäivälehden uutispäälliköksi nimitetty kemijärveläissyntyinen Savola oli paikallislehdelle tällainen Hyvä Aihe. Se on päivänselvää.

Minua kiinnosti miksi toimittajakollegani soimaa minua tekemästäni henkilöhaastattelusta, joka oli kaikin puolin hyvä juttunakin, ja miksi Savola antaa moisille typeryksille aihetta soimaamiseen.

Menestyksen ja loiston päivinäkin oman taustan ja elämän lähtökohtien kohtaaminen tekee kipeää. Siinä ei auta edes iso palkkapussi ja komea asema hierarkiassa.

Tein samaiseen paikallislehti Koillis-Lappiin paljon näitä vastaavia "menestyneet poikamme/tyttömme maailmalla" -juttuja. Juttusarja oli bravuurini ja se henkilöityi minuun, sillä minä olin ainoa joka oli valmis OMAAN PIIKKIIN matkustamaan ympäri Suomea isoja tappeja metsästämässä.

Savola luuli kauniisti, että lehti oli lähettänyt toimittajansa, mutta kyllä toimittaja paikallislehdessä teki kaikki levikkialueen (Kemijärvi, Salla, Savukoski ja Pelkosenniemi) ulkopuoliset jutut omalla ajallaan ja omalla kustannuksellaan.

Jutut olivat äärettömän kiinnostavia monessakin mielessä. Aivan erityisesti ne puolustivat paikkaansa lappilaisessa lehdessä, koska nimenomaan lappilaiset valittavat kuinka he ovat koko ajan syrjässä ja etelän varjossa. Haastateltavien kautta pystyin kertomaan siitä, kuinka koillislappilaisillakin on hieno päättäjien ja vaikuttajien verkosto Suomessa.

Mikä Hannu Savolan kuoleman aiheutti? Hän näytti terveyden perikuvalta kuin Juha-Veli Jokinen ja Juha Jokinen. Hänen uransa toimittajana oli kuin taivaassa käsikirjoitettu. Mutta mikä petti silloin, kun uran kiiltävin palkinto, päätoimittajuus, oli saavutettu? Savolahan joutui sairauslomalle hyvin pian, kun hän oli alkanut työskennellä Ilta-Sanomien kapteenina.


perjantaina, helmikuuta 09, 2007

Maalainen juontajakaksikko

Jaana Pelkosen ja sen Riitta Leppiniemen, ei kun Mikko Leppilammen valinta Euroviisujen juontajiksi oli niin valju, ideaton ja LINJATON valinta, että koko tapahtumaa kohtaan on vaikea tuntea mitään mielenkiintoa. Juontajapuoliskot ovat sellaisia keskilinjan keskivertoja normityyppejä, että arkisuus puskee katsomoon kuin lämpimän lehmänpaskan höyry. Voi ällötys, miten söpöä, makeaa - ja iskelmämäistä. Yökötys.

Eikö tympeää arkisuutta ja puisevuutta ole viihteessä jo ilmankin? Viisujen musiikkikin on siitä valaiseva esimerkki. Minä tahdon juhlavuutta, komeutta ja näyttävyyttä! Valittu kaksikko antaa vaikutelman maalaissisaruksista, jotka ovat Jopolla ajaneet isolle areenalle.

Missä on irrottelu, rokki, tiedostava edelläkulkijuus, jota puolestaan Lordi edusti omalla - hmm... - kiltillä ja aavistuksen särmättömällä tyylillään?

Ihana yleinen syyttäjä Ritva Santavuori puhui tänään tv-1:n Jälkiviisaissa viisaita. Yllätyksekseni ja suunnattomaksi ihastuksekseni kuulin hänen suustaan, että Euroviisuihin olisi pitänyt valita juontajaksi Arja Saijonmaa ja pariksi esimerkiksi Erkki Toivanen. Olen TÄSMÄLLEEN samaa mieltä, kerrankin, suuresti ihailemani reippaan Santavuoren kanssa. Arja Saijonmaa olisi ollut ihan nappivalinta; aivan yhtä hyvänä pidän myös Juanita-Lenita Airistoa. Minun mielestäni juontajassa pitää olla glamouria, karismaa ja särmää, jota olisi ollut yleisöä jakavasti niin Saijonmaassa, Airistossa kuin Toivasessakin.

Minua inhottaa sellainen lähtökohta, että juontajan pitää olla muotin mukaisesti jonkin tietyn ikäinen, lue: siis nuori. Ei missään tapauksessa! Lenitan kaltainen vanhus ja köntys on paljon verevämpi, sporttisempi, hemaisevampi ja viehättävämpi kuin mikään söpöstelevä normijuontaja. Mikään ei ällötä minua enemmän kuin normiuskollisuus, tämän olen todennut ennenkin. Se kun silkkaa aivottomuutta.

Tässä juontajaparin valinnassa on orjailtu tylsästi ja ennalta-arvattavasti ikä- ja kauneusnormeja, vaikka mielestäni suurten kulttuuritapahtumien pitäisi enemmminkin koettaa muokata niitä ja luoda uusia.

Normiuskollisuus kertoo vain siitä, että normien mukaan toimimalla ei tarvitse enää ajatella. Riittää, että joskus joku on ennen minua ajatellut. Siksi normi on vallankäyttöä.

maanantaina, helmikuuta 05, 2007

Jämsänkosken tekninen kingiosasto

Olen vakuuttunut viime aikoina käytännön kokemusten kautta, että kunnan ja kaupungin hallinnossa on näkymätön ja vaiettu hierarkia, jonka olemassaolosta ei puhuta ääneen. Se on hierarkia, jossa kuntien miehiset osastot ja hallinnonalat porskuttavat arvovallallaan, ja naisten elämänpiiriin kuuluvat hallinnonalat orjailevat, myötäilevät ja taipuvat.

Jämsänkoskella tekninen osasto on saanut ilmeisen vapaasti ja railakkaasti määritellä esimerkiksi sen, kuinka ruhtinaallisesti ja tuhlailevasti varataan aikaa päiväkodin lattiaremonttiin. Päiväkoti Koivulinnan lattioista oli vielä puolitoista vuotta sitten osa muovipintaisia, ja ne päätettiin vaihtaa kivipintaiseksi, jota materiaalia oli päiväkodissa jo entuudestaan lattialla käytetty. Lisäksi asennettiin akustiikkalevyjä kolmeen eri tilaan.

Kuulostaa ihan normaalilta kiinteistön kunnossapidolta ja huoltotöiltä.

Korjaukseen käytettiin kuitenkin - istu ja pala! - peräti kolme ja puoli (3,5) kuukautta aikaa, mikä on tavattoman runsastikätinen lahja tekniselle virastolle sosiaalitoimen päivähoidolta. Tänä aikana päiväkoti Koivulinna oli evakuoituna eli tyhjillään. Yksinkertaiselta lattiaremontilta kuulostavaan työhön tärveltyi siis kolme ja puoli kuukautta huolimatta siitä, että tämän paikkakunnan tärkeimmän päivähoitolaitoksen lapset oli ripoteltu perhepäivähoitopaikkohin. Aivan uskomatonta!

Jämsänkosken kaupungin rakennusmestari Mika Maahi totesi minulle, kun moitin häntä ennätysmäisen huonosta työn suunnittelusta ja koko päivähoidon rampauttamisesta, että hyvin tehty työ vaatii aikaa. Niinpä niin. Tuolla argumentilla vaan ei koskaan ole mitään merkitystä esimerkiksi sairaan- ja vanhustenhoidossa, jossa tehdään saman logiikan mukaan varmasti perin huonoa työtä. Siellä kun ei ole hoitajilla aikaa näpräillä ja tupakoida potilaidensa kanssa samaan tapaan kuin päiväkodin korjaustyömaalla.

Sosiaalitoimen puolella työntekijänaisia syytettäisiin äkkiä tuhlailusta ja kunnan varojen tärväämisestä, jos he alkaisivat kehuskella, että hyvin tehty työ vaatii runsaasti aikaa.

Tekninen osasto voi sen sijaan käyttää yksinkertaisimpiinkin töihin työtunteja moninkertaisesti sen, mitä urakka oikeasti vaatii.

perjantaina, helmikuuta 02, 2007

Läski normirouva ei imetä

Iltalehdessä oli eilen 1.2.2007 aukeaman juttu taaperoimettämisestä. Juttu oli valju ja tylsä, jotenkin jäsentymätön, eikä se ei pystynyt luomaan taaperoimettämiseen kunnon näkökulmaa, puhuttamattakaan tuoreesta näkövinkkelistä.

Mutta Vesa Moilasen ottamat kuvat olivat hienot, juuri juttuun sopivalla tavalla. Kuvista nimittäin käy ilmi pari kovin kiinnostavaa seikkaa. Ensimmäiseksi, taaperoimettäjällä on ihannevartalo. Nainen ei voi saada kauniimpaa, rasvattomampaa ja tasapainoisempaa vartaloa millään muulla keinolla yhtä tehokkaasti ja tavallaan vaivattomasti kuin imettämällä paljon ja pitkään.

Imetyksen täytyy vaikuttaa suotuisasti naisen elimistön kemiaan; suojaahan imetys nimenomaan naista monilta kohtalokkailta sairauksilta, suoja rintasyöpää vastaan lienee tunnetuin.


Minusta pitkän imettämisen syyksi riittäisi jo se, että nainen saa upean vartalon. On nimittäin silmäänpistävää, kuinka suomalaiset naiset ja miehet ovat ylipainoisia. Joku kaksi kiloa, toinen kaksikymmentä. Kymmenkertainen ylipainoero ei välttämättä näy niin paljon kuin luulisi, koska kaksi kiloa ylipainoinen saattaa olla hirvittävän rasvainen, kun taas sillä tosiläskillä on myös kehoa tasapainottavaa lihasta.

Uimahallireissu avaa silmäni joka kerta. Aina syntyy outo vaikutelma siksi, että naiset näyttävät suostuvan ihan vapaaehtoisesti raahaamaan hirvittävää kuormaa yllään. Uimahallissa en yleensä näe yhtään ainoaa normaalipainoista (tai ihannepainoista, miten vaan) naista. Tai miestä.

Löllöt
ajavat
autoillaan


Enkä ihmettele lainkaan mistä läskiys johtuu. Minä asun kaupungissa, jossa on Suomen lyhin matka naapurikaupungin keskustasta meidän kaupungin keskustaan. Se on seitsemän kilometriä. Loistava kevyenliikenteen väylä yhdistää kaupungit, jotka ovat kasvaneet yhteen. Silti ihmiset ajavat henkilöautoillaan näiden taajamien väliä, ja vain harva pyöräilee ja ehkä vielä harvempi kävelee.

Olen ollut jo 1980-luvulta vakuuttunut, että ilmansuojelun ja siten ilmastonmuutoksen tärkein syy on yksityisautoilu eli liikenne, josta ihmeen vähän (tuskin lainkaan) puhutaan kun ilmastonmuutoksen syistä puhutaan. Aina viitataan hämärästi johonkin energian tuotantoon ja mahdollisesti myös teollisuuteen. Outoa.


Yksityisautoilu ei ole pahin syy ehkä kaasujen määrän tuottajana, mutta se on nimenomaan sellainen syy, jolla tavallinen kansalainen voi tehokkaimmin pudottaa omaa osuuttaan kuormituksessa.

Jämsän ja Jämsänkosken kevyenliikenteen väylällä on nimittäin ruuhka-aikoina niin paljon pakokaasuja, että siellä on vaikea hengittää. Lapsi on vähällä nukahtaa rattikelkkaan, koska hiilimonoksidia ja -dioksidia on hengitysilmassa sakeasti. Ja itse tunnen tämän unettavan vaikutuksen myös, vaikka periaatteessa olen puskemassa kelkalle uraa rapsakassa pakkassäässä, ulkoilmassa.

Niin, olin puhumassa imettämisestä. Vanhan lapsen eli taaperon imettämistä kummeksutaan, mutta yllättävää kyllä itse en ole koskaan kuullut yhtään ainoaa omituista huomautusta tai kysymystä asiasta. Ja minä olen imettänyt isoa lasta kaikkialla, passijonossakin tullissa.

Olen ollut oivaltavinani, että naiset väheksyvät imettämistä siksi, että he luulevat miesten suhtautuvan imettämiseen kummastellen ja paheksuen. Eivät he suhtaudu; varauksettominta ymmärrystä ja tsemppaamista olen kuullut nimenomaan miehiltä.


Esimerkiksi Iltalehden haastattelema oululainen opettaja Sanna Nurmela, 28, on saanut kuulla ikäviä huomautuksia.


Raskaus ja
synnytys
ovat pikku juttuja


Minusta naiset ovat ihan itse luoneet hirvittäviä myyttejä imettämisestä ja "tahattomista ja pelottavista seurausvaikutuksista", jotka vaikuttavat lapseen, äitiin ja äidin ihmissuhteisiin, kuten parisuhteeseen ja suhteeseen muun maailman kanssa.

Minä en puhu tässä naisen vartalon hienoudesta ja sen upeista ja kunnioitettavista toiminnoista, sen mahtavasta kyvystä synnyttää uutta ja ylläpitää elämää, en ollenkaan. Nuo seikat kun ovat mielestäni täysin epäoleellisia. Oikeasti, jos rehellisiä ollaan, raskaus, synnytys ja imettäminen ovat pikku juttuja.

Synnytys kalpenee kaiken vaivannäön ja reippauden rinnalla, jota nainen joutuu käyttämään normaalin aikuisen elimistön huoltoon. Sellaistahan on esimerkiksi riittävä liikunta ja urheilu, joita nykyläskit eivät harrasta.


Naisten pitäisi kääntää katseensa raskauden, synnytyksen ja imettämisen vaivannäössä rypemisestä urheilemiseen, jolloin raskauskilot eivät voi olla mikään syy kantaa läskiä. Ja ihmiset alkaisivat vihdoinkin liikkua tarpeeksi.

Aikuinen ihminen tarvitsee nimittäin hirvittävästi liikuntaa, kunnollista hiukan verenmakuista kuormitusta, eikä yhtään vähempää.


Läskit luulevat,
että seksi on urheilua


Koska ihmiset eivät liiku ja urheile, heiltä katoaa tuntuma omaan fyysisyyteensä. Niinpä esimerkiksi seksistä on tehty jonkinlainen urheilun korvike. Heh. Sehän ei käy fyysisenä toimintona edes heikosta piraattikopiosta urheilun rinnalla. Seksin "fyysisyyden" korostaminen on silkkaa mukavuudenhalua. Seksiäkin kun voi harrastaa oikeasti ja kunnolla vasta sitten, kun lihakset ovat kunnossa. Sitä ennen huonokuntoinen ihminen herättää kumppanissa lähinnä vain hoivaamisenhalua, sillä onhan rupsahtanut ja rasvainen keho vähän säälittävä.

Niin, se toinen asia, jonka havaitsin Iltalehden artikkelissa taaperoimetyksestä. Se oli tämä pitkän imetyksen elitistisyys. Haastatellut naiset eli imettävät äidit olivat nuoria. On mielenkiintoista kuinka siitä huolimatta he vaikuttivat olevan "paremmista piireistä" eli sosioekonominen asema on varmasti kunnossa. Imettäminen, kestovaippailu ja kantoliinailukin tuntuvat olevan tällaisia nuoren naiseliitin puuhia, tiedostavaan eliittiin voi toki lukeutua köyhempikin. Oleellista on, että tiedostaa eli käyttää edes jonkin verran älyään.

Imetys on älyä,
ei hoivaa
ja turvan antamista


Tiedostamisen takia on minusta täysin loogista, että imettäminenkin on vain tehtävä muiden joukossa, se ei ole mitään pyhää, alkuperäistä ja siten parempaa lapsenhoitoa. Mutta se on varmasti TERVEELLISEMPÄÄ lapsenhoitoa. Tämä on mielestäni imettämisen tärkein motiivi. Imettämisen motivoinniksi on mielestäni aivan turhaa ja suorastaan älyllisesti typerää tarjota esimerkiksi sitä hokemaa, että lapsi on osa äitiä ja hänen kehoaan jo kohdussa. Että äiti muka tuntee, kuulee ja tutustuu lapseensa jo kohtuaikana. Ja paskat.

Minä paljastan nyt tämän asian, josta kaikki vaikenevat: raskausaikana nainen ei luo lapseensa minkäänlaista erityissuhdetta, jota isän pitäisi kadehtia. Jos joku näin väittää, hän luulottelee ja liioittelee. Nainen on sikiölle lähinnä vain terveellinen ja suotuisa kasvualusta. Suhde lapseen saa sisältöä vasta syntymän jälkeen.

Älyllä ja tiedostamisella voi siis rakentaa sikiöön raskausaikana verrattomasti paremman suhteen kuin luulemalla, että syntymättömällä lapsella ja äidillä KUULUU OLLA jokin erityinen, ainutlaatuinen suhde. Höpö höpö.


Ja se on oikeastaan meidän naisten onni ja vapauden tae.

Niinpä on loogista, että en ole koskaan kokenut kohta neljä vuotta kestänyttä esikoisen imettämistä suhteemme rakentajana ja lapsen turvallisuuden tunteen vahvistajana.

Imettäminen kun on yksinkertaisesti vain fyysistä terveydenhoitoa, niin lapselle kuin äidillekin, ei sen kummempaa. Tuo on riittävä syy, eikä siihen tarvitse lähteä etsimään epätoivoista pönkitystä jostain mystisestä lapsen ja äidin välisestä suhteesta ja perusturvallisuuden rakentamisesta.

torstaina, helmikuuta 01, 2007

Huulet tervehtivät penistä

Eräs ärsyttävimpiä asioita, mitä maailmassa tiedän, on normatiivinen eli papukaijamaisesti kaikkea (ulkoa-) opetettua tietoa toisteleva. Tuollainen ajattelija saa suurimman tyydytyksen siitä, että hän löytää ongelman ratkaisuksi aina se sopivimman (eli sovinnaisimman ja yleisestipätevimmän) normin, eli juuri sen minkä kaikki muutkin normiuskovaiset tilanteessa "löytäisivät".

Onko sitten kyse edes normiuskollisen LÖYDÖSTÄ, joka edellyttäisi tiettyä älyllistä toimintaa, sitä en usko. Löytöjä tehdään vain, kun uskaltaudutaan tuntemattomalle maaperälle, mutta normiuskovainen ei rohkene lähteä kotiportaita pitemmälle. Normithan ovat luoneet hänelle ennustettavan ja turvallisen ympäristön.

Väitän, että naisten normatiinen ajattelu on vielä pahempaa kuin se miesten itsetyytyväinen asenne maailmaan. Naisten tehtävä kun kuitenkin on käsitykseni mukaan toimia vastavoimana (ei siis esim. "tasapainottajana", kuten naisten tehtäväksi usein normiajattelussa määritellään) miehille ja ikiaikaisille miesten luomille rakenteille. Niinpä naiset harhautuvat luulemaan, että heidän ajattelunsa on tosi rajua, radikaalia ja uudistusmielistä, koska he ovat kuunnelleet sukupuolensa eli naisten (ja lasten) tarpeita, joita he siis koettavat miehille esitellä.

Mutta erittäin usein on kyse siitä, että uudistusmielisyys on pelkkä illuusio ja siksi suorastaan vahingollinen harha.

Kun lukee vaikkapa eduskuntavaaliehdokkaiden vaalikirjoituksia, minulle tulee helposti mieleen että haluan ehdottomasti äänestää miestä, sillä naisehdokkaiden kirjalliset ajatukset ovat yleensä vain kamalia. On hirveän vaikea kirjoittaa ja ajatella tyylikkäästi, jos nainen koko ajan koettaa tasapainoilla jollain ITSELUOMALLAAN keskiviivalla, jolla pysymistä hän luulee yhteiskunnan häneltä odottavan.

Kirjoituksista tulee vain ällöttävän keskinkertaisia, mielisteleviä ja aivan kirjaimellisesti asiattomia, koska naisehdokas ei selvästi ole lopulta pohtinut yhtään mitään.

Nainen vain tyytyy toistelemaan ulkoa oppimiaan normatiivisia käsityksiä maailmasta ja siitä, miten (poliittisesti aktiivisten) naisten kuuluu asioista ajatella.

Tästä syystä mieleeni nousee toistuvasti ajatus, että naisilla ei ole sananvapautta. On vain tietty normatiivisesti määritelty sovelias tila, jonka rajoissa naisen on SOPIVAA puhua.

Olen intohimoinen sanomalehtien lukija, kaikki käy, ja aivan erityisesti himoitsen poliittisia puoluelehtiä. Leikkasin leikekirjaani pikku jutun Helsingin Sanomista 13.11.2006, jossa uutisoidaan kevyellä mielellä: "Wienin huulipisuaarit kaupattiin netissä." Jutussa kerrotaan, kuinka Opera Toilet -yhtiö on joutunut poistamaan Wienistä naisen muhkeita huulia kuvanneet pissa-altaat. Huulien tarkoitus oli, totta kai, herättää pissaavissa miehissä seksuaalisia mielikuvia.

En ole nähnyt näitä pissapaikkoja, mutta voin kuvitella että ne ovat tyylikkäitä. Urinaalit nimittäin myytiin huutokaupassa, ja jokaisesta maksettiin yli tuhat euroa.

Jutussa kerrotaan: "Yhtiö poisti kuitenkin poisti pisuaarit saatuaan sitä ennen roppakaupalla valituksia feministiryhmiltä. Wienin kaupungin naisten oikeuksia valvova virkamies Sonja Wehsley kutsui pisuaareja 'ällöttäviksi ja mauttomuudessaan lyömättömiksi'." [kursivointi minun]

Tota noin.

Onko tuo fellaatio eli "suihin otto" edelleen meidän ihmisten keskuudessa ahdistusta aiheuttava asia?

Suomeksi sanottuna kyse on vain peniksen imemisestä eikä sen kummemmasta. Minusta se on kirkkaasti kolme kärjessä niistä työskentelytavoista, joilla nainen voi ohjailla ja hallita sänkypuuhia, se on naiselle helppo ja hyvä konsti käynnistää toimintaa ja olla itse aktiivinen. Vähäisestäkin imaisusta on kiva seuraus, että naisen ei välttämättä tarvitse sen kummemmin enää osallistua jos ei jaksa, jos siis tahtoo ottaa rennosti. (Jos siis joku nainen tahtoo yhtäkkiä olla taas passiivinen - onko passiivisia naisia muuten oikeasti olemassa?)

Pidän seksuaalisuutta ja seksiä eräänä ihmisen tärkeimpänä ulottovuutena ja tapana HALLITA ITSEÄÄN ja suhdettaan ulkomaailmaan. Siksi olen aina ankarasti vastustanut prostituutiota, jossa käsittääkseni "naisen vapaus toimia ja toteuttaa itseään" on vain miesten syöttämä ajatusmalli. Moinen "vapaus" heijastelee vain naisen luutunutta paikkaa sukupuoliroolien kartalla.

Samaan aikaan nainen nähdään mielellään passiivisena. Sitä mieltä näyttävät olevan tuon pikku uutisen mukaan myös feministit. Naisen huulet ovat pisuaarissa juuri oikeassa paikassa, oikean asian yhteydessä. Olisi kokonaan toinen juttu jos huulet olisivat jossain muualla katukuvassa. Wieniläiset ovat tuoneet naisen huulet juuri sinne minne ne kuuluvatkin, sinne missä penis esittäytyy.