torstaina, helmikuuta 22, 2007

Taivaan tulet tukee paikallisidentiteettiä

Mukava aurinkoinen päivä ja energinen olo monestakin syystä, joten palkitsen itseni helpolla aiheella. Se on tv-sarja Taivaan tulet. Olen entinen kemijärveläinen ja "tehtaanjohtajan linnasta" on lähes suora näköyhteys sukuni rantatörmälle.

Alku oli ihan kamala; nuori nainen palaa syntysijoilleen pohtimaan rikkinäistä suhdetta isäänsä. Ei siis voisi enää vähemmän kiinnostaa, koska oikeassa elämässä tuollaista pohdintaa on jo riittämiin. Jokapäiväisen draamaa ei kannata vääntää tv-käsikseksi, voi muuten alkaa tuntua puuduttavan arkiselta ja yllätyksettömältä.

Mutta Taivaan tulet petraa kuin dieetille laitettu sika juoksuaan. Raskas melankolia on vaihtunut dynaamiseen etenemiseen jo jostain toisen osan tienoilta lähtien. Jakso jaksolta sarja vaikuttaa paremmalta.

Onnistuneimmillaan Taivaan tulet on itälappilaisen (korostan: ITÄlappilaisen) identiteetin kuvaajana. Länsilappilainen on nöyrempi ja alamaisempi; itälappilainen tekee ensin ja miettii vasta sitten. Siksikin ensimmäissä jaksossa korostunut isäsuhteessa ja menneen elämän traumoissa rypeminen ei istunut sikäläiseen toiminnan malliin.

Itälappilaista luonteen laatua on mielestäni hedelmällistä pohtia nimenomaan vertailemalla sitä länsilappilaisuuteen. Itse olin yllättynyt Länsilapin (Nuuskakairan) kokemusteni jälkeen millaisia hienovaraisia eroja kahden ilmansuunnan välillä löytyy. Länsilapissa ollaan hiukan sivistyneempiä, fiksumpia, kohteliaampia, paremmin käyttäytyviä ja siten hillitympiä, kun taas itälapissa normien kyseenalaistaminen on tapa toimia ja ajatella. Itälappilainen ei ole niin kiltti ja taipuvainen.

Itälappilainen koettaa aina luoda valtanormien tilalle omat paikalliset norminsa.

Minusta Taivaan tulet on onnistunut tämän sanoman ja ajattelutavan kuvaamisessa.

Olen aina arvellut Itä-Lapin ja Länsi-Lapin erojen johtuvan heidän naapureistaan. Länsikairassa on aina seurusteltu erittäin aktiivisesti pohjoisruotsalaisten kanssa. Jopa niin aktiivisesti, että Pohjois-Ruotsi on ollut näihin päiviin saakka todellisuudessa erittäin suomalainen, mistä Ruotsin valtio on visusti vaiennut. Pohjois-Ruotsin vankka suomalaisuus on poliittinen tabu Ruotsissa ja siten myös sikäläisten suomalaisten keskuudessa.

Itä-Lapin naapurina on puolestaan Venäjä, joka luo ihan oman ilmapiirinsä Lapin puolelle. Ja yhteistyö Venäjän kanssa on sisältänyt aina tietyn anarkismin siemenen, koska vain pieni osa elämän monimuotoisuudesta on voitu toteuttaa virallisten ystävyysvierailujen avulla.

Tässä täytyy todeta, että kaupunginjohtajaa näyttelevä Sari Havas on kotoisin Kolarista, eli sieltä lännestä. Kaupunginjohtaja Sinikka Strömin tyyli ja sumeilemattomat otteet ovat ihailtavia - ja niin itälappilaisia. Häntä ei voi verrata Kemijärven oikeaan kaupunginjohtajaan,
Timo E. Korvaan, joka ei tyylitajunsa perusteella edusta mitään maakuntaa tai minkään valtakunnan paikallisuutta, vaan sävyisästi vain virkamiesarmeijaa.

Yhtä vähän vaikutteita oikeasta elämästä on saanut tehtaanjohtajan vaimon rooli. Oikea tehtaanjohtajan vaimo opetti minullekin yläasteella matemaattisia aineita, yllätyksettömän tervepäisesti. Niin, ja tätähän voisi jatkaa... Myöskään oikealla kaupunginjohtajalla ei ole juuri yhteistä toisen samannimisen kanssa, joka puolestaan avasi unohtumattoman uskaliaasti, mutta opetusohjelman mukaisesti, biologian tunnilla kahdeksasluokkalaisille seksin saloja.

Niiden opetusten jälkeen kukaan kasiluokkalainen ei ollut enää entisensä, ja sehän on hyvän oppitunnin merkki se.

Kari Väänäsen uralla draaman parissa näyttelemisen, käsikirjoittamisen ja ohjaamisen ammattilaisena Taivaan tulet voi olla tärkein merkkipaalu. Ei välttämättä taiteellisesti, mutta Taivaan tulet vahvistaa erittäin luontevasti hänen identiteettiään julkisuudessa niin ammattilaisena kuin ihmisenäkin. Väänänen on kasvanut sarjan tapahtumapaikalla Kemijärvellä ja hänen tapansa käsitellä Koillis-Lappia (joka siis on Kemijärvi, Salla, Savukoski ja Pelkosenniemi, ei siis esimerkiksi päälaen Inari) on ällistyttävän monipuolinen. Sarja tulee kertoneeksi alueen mahdollisuuksista matkailumainosmaisen kattavasti.

Sarjassa ei ole vähääkään fuskua. Kaikki kuvauspaikat ovat todellisia, mikä on suuri siunaus tällaisena lavasteiden ja näyttelijöiden ihon punertavankellertävänoranssiksi värjäävan valaistuksen aikana.

Kari Väänäselle oli varmasti menetys, että hänelle läheinen serkkunsa kuoli ennen aikojaan syöpään. Törmäsin tähän autokouluyrittäjään viimeksi keväällä 2003 sukulaiseni lakkiaisissa, jossa kävin myös esittelemässä vasta syntynyttä pikkupoikaani paikalle kerääntyneille sukulaisilleni. Vein ylioppilaslahjaksi ainakin Vana Tallinn -pullon, joka on lempilikööriäni.

Olen ollut havaitsevinani niin Väänäsen näyttelijäntyöstä tv-sarjassa kuin hänen haastatteluistaankin, että häneen on iskenyt hurmos juurille palaamisen vuoksi. Ymmärrän miestä oikein hyvin. Itälappilainen ränttätänttämeininki on minulle aina ollut jonkinlaista hurmosta, jonka oivaltamisessa auttaa kovasti se, että asuu välillä muuallakin kuin synnyinperällä. Se hurmos rakentuu suureksi osaksi äärettömän kiehtovasta - ja kiihottavasta - SUURPIIRTEISYYDESTÄ, jossa pikku asioiden ei anneta häiritä. Vain se on tärkeää, että kinttaat pysyvät kuivina.

Väänänen ja hänen käsikirjoittajakumppaninsa Timo Parvela kuvaavat Taivaan tulissa sattuvasti tuota suurpiirteisyyttä.





Ei kommentteja: