tiistaina, maaliskuuta 27, 2007

Mies omii mieluusti objektiivisuuden

Miehet omivat mielellään objektiivisuuden ja totuuden itselleen. Moni tieteenala voi todistella tuota tuollaista mahtipontista miehistä itseymmärrystä harhautuneeksi, ja varmasti eräs niistä on psykologia. Eri näkökulmista päädytään lopulta aina siihen, että miesten omistusoikeudelle tieteeseen ei ole perusteita.

Ongelmien psykologisointi on ihan jees. Sen avulla voidaan paremmin ymmärtää ongelman vakavuus. Psykologisointi luo itse uuden ongelman, jos havaitut epäkohdat luullaan voitavan korjata psykologisoimalla eli ihmistä tsemppaamalla. Psykologisointi paljastaa ongelman, mutta siitä ei ole sen ratkaisumalliksi. Ratkaisut löytyvät aina rakenteista (ympäristöstä siis), ei ihmisen psyykestä. Terve psyyke koettaa muuttaa ympäristöään
sellaiseksi, että siinä on hyvä elää.


Suosittu lentävä lause on, että et voi muuttaa muuta kuin itseäsi, mutta mielestäni rakenteiden ravistelu ja muutosesitysten vaatiminen ja ideoiminen ovat mitä suurimmassa määrin myös henkisen kasvun prosessi. Ihminen muuttuu yhdessä ympäristönsä kanssa, kun hän koettaa muovata normeja, arvoja ja asenteita paremmiksi ja nimeää ääneen ongelmakohdat. Kurjin lopputulos "voit muuttaa vain itseäsi" -ajatuksesta on se, että itsekriittisyydessä
tarpova ihminen alkaa kantaa mukanaan hirvittäviä tabuja suojellakseen ympäristöään.


Tiedetoimittaja Marko Hamilo on toimittanut ja suureksi osaksi itse kirjoittanut kirjan psykokulttuurista. Sen nimi on "Älkää säätäkö päätänne - häiriö on todellisuudessa. Suomalaisen psykokulttuurin kritiikki" (Ajatuskirjat 2007).

Pieni kirjanen on juuri sellainen, jollaisia kaipaan koko ajan lisää yhteiskunnalliseen keskusteluun. Se ottaa rohkeasti kantaa ja esittää perustellut vastalauseen tietylle yleistyneelle ajattelutavalle. Mutta onko se kuitenkaan vallitseva ajatusmalli, ja kuinka laaja ja vaikutusvaltainen kirjan kritisoima psykokulttuuri lopulta onkaan, on toinen juttu.

Minä en ole ollenkaan vakuuttunut, ovatko ilmiön negatiiviset piirteet juuri sellaisia kuin kirja kuvaa, ja onko psykokulttuurin ongelma sittenkään itse psykologisointi. Mielestäni psykokulttuuri tuo tervetulleen uuden ja näkökulmaa laajentavan perspektiivin yhteiskunnallisiin ongelmiin. Ongelmana ei siis ole se ole itse tarkastelunäkökulma, siis se että tutkitaan kuinka asiat vaikuttavat ihmiseen psyykeen.

Psykokulttuurin todellinen ongelma on mielestäni se, että aletaan vähätellä erilaisten yhteiskunnallisten rakenteiden merkitystä. Ne rakenteet (jotka liittyvät esimerkiksi julkiseen hallintoon, talouteen ja ihmisten käytösnormeihin) vaikuttavat mielestäni aina enemmän kuin psyyke. Psyykkauksesta ei siis ole mitään hyötyä, jollei toimintaympäristö ole ensin kunnossa. Kirjassa on ainakin joillakin kirjoittajilla Freudin vastainen pohjavire tai selkeä kanta hänen psykoanalyysiaan vastaan.

Minusta on hullua, että kirjoittajat tulevat asettuneeksi tiedostamattoman antamaa oikeutusta vastaan, vaikka eivät yritäkään kieltää tiedostamattoman olemassaoloa. Mielestäni heidän pitäisi kriittisyydessään edes yrittää tarjota Freudin psykoanalyysin tilalle jotain muuta, uusia johtopäätöksiä vaikuttimien ja motiivien aiheuttamista ilmiöistä.

Nyt kirja jää vain syyttelemään Freudia siitä, että hän tuli keksineeksi psykoanalyysin. Kirjoittajien käsityksen mukaan freudilaisuus on vanhanaikaista ja johtaa yhä harhaan nykypäivän psykologiaan koskevassa keskustelussa. Väite on mielestäni täysin väärä; se oli sitä myös Ylen radio Peilissä lähetetyn ohjelman studioraadin mielestä. Freudilaisen psykoanalyysin kannattajat varmasti tietävät Freudin heikkoudet, mikä on vain omiaan tekemään freudilaisuudesta entistä tarkeämmän tarkastelunäkökulman. Freudin kanssa kun voi käydä dialogia ja väitellä oppi-isää vastaan.

Yllättävää kyllä, kirjan koonnut tiedetoimittaja Marko Hamilo on itse kirjoittanut kirjan heikoimmat artikkelit. Teksti on tekstinä ja sisällöllisesti juosten kustua. Tuleekin mieleeni, onko tämänaiheista kirjaa janottu Freudia syyttelevässä kulttuurissamme niin paljon, että teos on jäänyt kovin keskeneräiseksi? Hamilon tekstit ällistyttävän harrastelijamaisia. Herää kysymys onko tiede tosiaan muka Hamilon erikoisala. Jotkut ovat niin lyhyitä ja sisällöltään ehdottoman puutteellisia, että jo silkka perustason journalistinen otekin puuttuu. Tässä muodossaan kirja ei ole mielestäni julkaisukelpoinen.

Kelvottomuus ei johdu itse väitteistä, vaan tavasta jolla ne on ylimalkaisesti ja asiaan syventymättä esitetty.

Keittiöpsykologiaan ja ylipäätänsä psykologisointiin verrattavalla "epätieteellisyydellä" Hamilo on kirjoittanut mm. seuraavat huitaisut otsikoilla Freudin vuosisata on ohi (ss. 81-85), Psykoterapia - tieteellinen hoitomuoto vai ystävyyden prostituutiota? (86-92), Itsetunto ja koulukiusaaminen (96-101),Narsistien uhrit (160-164) ja luolamiehiä ja potkukonsultteja (165-167), pahansuovat Freud-lyttääjät (189-194).

Kirjan ehkä ainoa kunnon artikkeli on ehdottomasti tutkimuspäällikkö Anu Suomelan artikkeli Psykologinen todistelu seksirikoksissa (ss. 102-138). Hän kirjoittaa siinä erittäin terävästi ja varmasti tunteita kuohuttavasti pedofiliasta ja insestista epäiltyjen ja leimattujen vanhempien heikosta oikeusturvasta. Moni isä on kokenut oikeusmurhan. Saman tyyppinen tarina tuli tutuksi Ajankohtaisen kakkosen vanhemmuutta käsittelevässä teemaillassa muutama kuukausi sitten. Siinä eräs äiti kertoi tarinansa siitä, kuinka asemansa kansalaisena ja Saarijärven kaupungin asukkaana oli horjahtanut sen takia, että naapuri oli väittänyt kuulleensa hänen kodistaan insestiin viittaavia ääniä. Järkyttävä tapaus.

Hamilon ja kumppaneiden ajatuskulut ovat lähellä sitä tieteen vahvasti sukupuolittunutta (miehistä) ihannetta, että tiede voi saavuttaa tietoa vain matemaattis-fysikaalisilla mittauksilla. Tieteen vuosisataisen vastakkainasettelun mukaan vain objektiivinen eli julkisessa sfäärissä toimiva mies voi tietää jotain. Yksityisessä kodin sfäärissä toimiva nainen taas ei voi subjektiivisuutensa takia saavuttaa tietoa. (Naisen paaria-asemasta tieteessä on kirjoitettu hirveästi, esim. amerikkalainen filosofi Sandra Harding.)

Kirja koettaa kovasti väittää, ettei psykoanalyysi ole objektiivista, ja siten kirja koettaa ottaa haltuunsa mahtavan objektiivisuus-käsitteen. Se jos mikä on silkkaa vallankäyttöä. Objektiivisuutta ei voida koskaan löytää määrittelyin, se pitäisi Hamilonkin oivaltaa. Kukaan kun ei voi sanella sitä, mikä on totuus ja mikä on sen lopullinen luonne. Tieteen ainoa lähtökohta mielestäni voi olla se, että kaikki, tutkituin ja todistelluinkin tieto, on perkeleellisen virheellistä. Eikä tuo tee tiedosta huonoa, vaan se kertoo refleksiivisestä itsekriittisyydestä: minulla ei voi olla valtaa määritellä tätä muita lopputuloksia todemmaksi ja siten totuuden hierarkiassa korkeammalle.

Jostain syystä tiedettä kritisoivat miehet tuntuvat olevan halukkaita määrittelemään oman totuutensa hierarkkisesti paremmaksi. Hyvä esimerkki tästä on Osmo Tammisalon ja Jussi K. Niemelän naistutkimusta kritisoiva kirja "Keisarinnan uudet (v)aatteet" (Terra Cognita 2006). Onko tuo enää kritiikkiä, minusta se on oman totuuden ja siten myös oman subjektin junttaamista tiettyyn liikkumattomuuteen, stabiiliin kohtaan, joka ei ole valmis koko ajan etsimään OBJEKTIIVISTA TOTUUTTA.

Objektiivinen totuus on etsimistä, ei löytämistä. Mielestäni tämä on ymmärretty hienosti esim. naistutkimuksessa.

3 kommenttia:

Persson kirjoitti...

Hyvä kirjoitus. Blogisi on muutenkin korkeatasoinen. Jatka!

Panu kirjoitti...

Onko tuo enää kritiikkiä, minusta se on oman totuuden ja siten myös oman subjektin junttaamista tiettyyn liikkumattomuuteen, stabiiliin kohtaan, joka ei ole valmis koko ajan etsimään OBJEKTIIVISTA TOTUUTTA.

Ja objektiivinen totuus on aina feminismin puolella, juujuu. Vähän niin kuin Neuvostoliitossa objektiivinen totuus oli aina kommunismin puolella ja epäobjektiiviset ihmiset pantiin ankariin metsätöihin.

Anonyymi kirjoitti...

Onneksi on psykiatria. Jonain kauniina päivänä kovanaamaiset lihaksikkaat miehet tulevat huostaanottamaan lapsesi ja vievät sinut suljetulle osastolle, missä annetaan vahva lääkitys.