lauantaina, maaliskuuta 24, 2007

Steppailija Suvi-Anne Siimes

Kun look ja vaikutelma ovat kunnossa, se riittää politiikassa naiselle. (Jopa ministerinsalkkuun ja puolueen puheenjohtajuuteen.)

Suvi-Anne Siimeksen tilityskirja Politiikan julkisivu (Otava 2007) on hienosti ja vetävästi kirjoitettu kirja. En ihmettele ollenkaan, miksi Siimes on kirjoittanut jo monta kirjaa; homma luonnistuu häneltä.

Kirja nosti kuohuntaa, koska Siimeksen väitettiin maksavan siinä kalavelkojaan, korkojen kanssa. Teoksesta on luotu kuva, kuin se olisi kostoretki ja Vasemmistoliiton mustamaalaushanke, mutta minulle ei missään tapauksessa syntynyt
tällaista käsitystä.

Olisin erittäin mielelläni itsekin todennut, että väitteet kostosta olisivat totta, koska olen "Siemensin" antifani. Mielestäni on aivan oikein, että hän raatelee kirjassa Jaakko Laakson, Esko Seppäsen, Kansan Uutisten päätoimittaja Yrjö Raution ja nykyisen Vasemmistoliiton puheenjohtajan Martti Korhosen.

On hienoa, että Siimes puhuu, olipa hän sitten hierarkiassa mikä tahansa, vaikka aina kirjassa ei ole välttämättä perusteluja haukkumiselle. Siimes tuntuu haukkuvan "vanhoillista" mieskaartia siksi, että äijät käyttävät valtaa. Ajattelutapa kuvaa mielestäni hyvin Siimestä itseään. Hän ei pidä vallankäytöstä, koska häneltä itseltään ovat puuttuneet poliittiset päämäärät ja linja. Tällainen epämääräisyys kiusaa minua politiikan seuraajana aivan hirvittävästi.

Olen vakuuttunut siitä, että muutama uusi kansanedustaja pääsi eduskuntaan juuri tällaisella siimesmäisellä epämääräisyydellä. Olen vakuuttunut myös siitä, että epämääräisyys on asetettu oletusarvoksi ja ihanteeksi nimenomaan naispoliitikoille. Aivan kuin politiikon pitäisi vakuuttaa äänestäjät siitä, että minä en oikeastaan ole ollenkaan kiinnostanut politiikasta, en osaa edes tehdä päätöksiä eikä minulla ole hajuakaan poliittisen linjani pohtimisesta ja sen rakentamisesta.


Minusta Siemens on usein politiikassa toiminut oudosti, nimenomaan poliitikkona. Mielestäni kun Siimes ei ole politiikkotyyppiä lainkaan, eikä hänen olisi pitänyt koskaan siihen sotkeentua. Se ei ole hänen lajinsa, hänen tapansa ajatella ja toimia, joten Siimeksen lahjakkuus on suutaantunut jonnekin muualle. Olisi hyvä, että ihmiset oivaltaisivat tämän itse jo ennen kuin asettuvat kansanedustajaehdokkaiksi.

Kritisoin kuluneen eduskuntavaalin kampanjoinnin tökköydestä joitakin (keskisuomalaisia) naisia, jotka olivat valtavasti ja isolla vaalibudjetilla äänessä, mutta heidän sanomansa jäi mitättömäksi. Poliittisen linjan mukaan valitun huulipunan ja sisällöllisen tyhjyyden kruunaamattomia kuningattaria olivat mielestäni Keski-Suomessa Keskustan Katja Sorri ja Kokoomuksen Henna Virkkunen. Heillä oli maakunnan isoimmat ja kalleimmat kampanjat, mutta mitään he eivät ehtineet saada sanotuksi.

Siimes kuuluu tähän samaan sarjaan. Hän on kirjoittanut kokonaisen kirjan huolellisesti ja on onnistunut tekemään sen niin, että lukijakin ehtii jo innostua: tässäpä hyvä kirja! Mutta pian valkenee, että Siimeksellä ei ole mitään sanottavaa omista tavoittaistaan ja omasta poliittisesta linjastaan. Hän erittelee mielenkiintoisesti näkemäänsä ja kokemaansa Vasemmistoliitossa ja kertoopa hiukan joitain vaikutelmia muualtakin eduskunnasta, mutta hän itse poliitikkona jää tyhjäksi.

Juuri tämä tyhjyys, jota haistan joissakin poliitikkaan vimmalla pyrkivissä, on pelottavaa. Se on viesti jostain laajemmasta taustailmiöstä, mikä leijuu yhteiskunnassamme koko ajan vahvana.

Luulen, että ilmiöllä on jotain tekemistä esiintymisen kanssa. Esiintymisiään hallinnoiva ja tiettyyn ulospäin annettavaan kuvaan panostava poliitikko on väärällä alalla. Piste. Onkin ihan loogista, että Suvi-Anne Siimes on antanut kirjalleen nimen Politiikan julkisivu. Kun aletaan painottaa julkisivua ja esiintymisen sujuvuutta, voidaan yhtä hyvin palkata eduskuntaan mikä tahansa 200 hengen joukko. Sille riittäisi ohjeeksi kansanedustajan työssä menestymiseen, se kuinka manikyyri suoritetaan ja kuinka olla hermostuttamatta turhaan kansalaisia.

Siimeksen kirja viittaa sisällöltään siihen, että näiden "steppaajien" koulukunta on jo vakiinnuttanut paikkansa. Tärkeintä on hallittu ulostulo eli ulkoisen vaikutelman antaminen. Eduskunnassa pärjäävät siis tanssitaitoiset eli ne, jotka opettelevat askeleensa huolella. He selviävät useasta karsinnasta Tanssi tähtien kanssa -ohjelmassa, jossa siis tärkeintä on itse ohjelma, ei niinkään kisa.

Mielestäni politiikka on muuttumassa epäpolitiikaksi. Jos homma on tällaista eduskunnassa, niin annetaan toki ihan vapaaehtoisesti päätäntävalta vaikka virkamiehille! Luottaisin heihin paljon enemmän kuin Siimekseen ja muihin steppaajien koulukuntalaisiin, joiden joukko on paisunut suureksi politiikan huipulla.


En myöskään ollenkaan ihmettele, että Siimes ilmoitti julkisesti, että hän äänestää kansanedustajaksi Maria Guzeninaa (sd.). Hehän ovat tehneet uraa saman oppijärjestelmän viitoittamana. Guzenina esiintyi hienosti eilisiltaisessa A-piste -ohjelmassa, ammattitaito radio- ja tv-juontajana (esiintyjänä!) näkyy. Hän jotenkin siihen tyyliin, että SDP:nkin pitää osata kohdata elävä ja tunteva ihminen, nähdä ihmiselämä tilastolukujen takaa.

Guzenina on joka viikko saanut tehdä vaalikampanjaa Iltalehden sivuilla jo pian parin vuoden ajan, jolloin hänellä on ollut kolumnipalstansa lehdessä. Tutuiksi ovat tulleet hänen vaatimuksensa vanhustenkohtelun parantamisesta ja alituisen säästämispakon lieventämisestä koulumaailmassa. Joo. Asiat sopivat hyvin sosiaalipoliitikoksi profiloituvalle, ne ovat suorastaan välttämättömiä puheenaiheita, mutta edustavatko ne vielä omaa poliittista ajattelua? Eivät.

Samanlaisia "vaatimuksia" kuultiin kuluneissa vaaleissa kaikkialla poliittisella kentällä, väriin katsomatta. Tämä onkin ongelman ydin. Poliitikko voi heitellä keskisuomalaisen Henna Virkkusen (kok.) tapaan, että kaikki työ on tärkeää, mikä varmasti on empaattis-positiivinen "iskulause". Ongelma vain on se, aivan sama yleisluontoinen ajatus kuultiin joka ikisen vaalikampanjaa tekevän ehdokkaan suusta.

Guzenina luopui melko nopeasti Yksinhuoltajien ja yhteishuoltajien liiton puheenjohtajuudesta. Hän ehti taapertaa tehtävässä vajaan vuoden. Olen ollut sitä mieltä, että tehtävässä kompasteluun johti ainakin kaksi selkeää seikkaa.

Ensiksi, Guzeninalla ei lopulta ollut sellaista sosiaalis-poliittista intohimoa, joka olisi antanut hänelle puhtia liiton vetämiseen. Sosiaaliongelmat kun ovat yksinhuoltajaperheissä ja eroperheiden lapsilla melkoisia. Toiseksi, ja tuohon edelliseen liittyen, työssä yksinhuoltajien puolestapuhujanahan olisi saattanut hymyilevä ja siloinen kilpi tärvääntyä. Puheenjohtajana oli koko ajan vaara leimaantua yhteiskunnan ongelmien kritisoijaksi.


Se on vaarallista poliitikolle, joka tahtoo toteuttaa kiltisti ja kuuliaisesti kädestä pitäen opetettuja tanssiaskeleita, mutta ei olla itse soittamassa sitä musiikkia, jonka mukaan tanssitaan.

Mihin h...ttin me tarvitsemme näitä "poliitikkoja"?







3 kommenttia:

Panu kirjoitti...

Tarvitsemme poliitikkoja pitämään sinunlaisesi totalitaristit kurissa.

Muuten, jos joku yksinhuoltajamies tunkisi blogiinsa tuolla lailla lapsensa nakupellekuvia, häntä epäiltäisiin aika äkkiä pedofiiliksi ja lapsi ainakin otettaisiin huostaan.

Pakana kirjoitti...

Ei todellisuus ole uhka kenellekään, joka ei pyri hallitsemaan muita. Totalitaristeiksi ja populisteiksi syytetään useimmiten niitä, jotka puhuvat edes osapuilleen reaalimaailman asioista. Oikeat termit lienevät hullu ja rohkea. :)

Siimeksen kirja kertoo loppujen lopuksi hyvin vähän siitä, mitä politiikassa tapahtuu; ei kulissien takana, vaan aivan avoimesti. Loppu on selvitettävä itse.

Siimes esittääkin rivien välistä kysymyksen: Onko poliittisesti korrekti -ismi sallittu vain oikeasti vasemmalla oleville "hyödyllisille idiooteille"? Ja onko naisen roolina organisaatioissa edelleenkin vain kahvinkeittäjän ja hoivaaja-ylläpitäjän epäkiitollinen tehtävä.

Jonkun taannoisen tutkimuksen mukaan politiikka on geeneissä. Perintötekijöiden on todettu melko yksiselitteisesti altistavan muillekin vakaville luonnehäiriöille, tässä yhteydessä lähinnä narsismille.

Me asumme suomessa, eikä alastomuus ole meille sellainen tabu, kuin monissa muissa, patriarkaatin läpikyllästämissä aavikkouskontojen maissa.

Yllättävää kyllä juuri näissä maissa ja uskonnoissa lasten seksuaalinen hyväksikäyttö on räikeän yleistä ja näkyvää, itse pedofilian ollessa tabu yleisyydestään huolimatta.

En ymmärrä, mistä nimimerkki panu:n naisvihamielisyys kumpuaa, heikosta seksuaali-identiteetistä vai huonoista kokemuksista vastakkaisesta sukupuolesta, mutta minun mielestäni ainaski naiset on kivampia kuin miehet ja siksi leikinkin heidän kanssaan enempi. Eikä tule paha kakku. Niin usein.

Panu kirjoitti...

Taidanpa tarkemmin ajatellen asettua seuraavissa vaaleissa ehdokkaaksi. Loppujen lopuksi olen hallitsijoiden rotua. Feministivastaisuudella pääsee varmasti pitkälle.