lauantaina, huhtikuuta 28, 2007

Irti äitiydestä!

Feminismi esittelee itsensä naisten vapauttajana, mutta se peräänantamattomasti ja sokeasti vahvistaa äitimyyttiä. Naistutkimuksen approbaturin ensimmäisessä esseessä tai tentissä saatetaan käsitellä kirjaa "Avainsanat. 10 askelta feministiseen tutkimukseen" (Vastapaino 1996), jonka ensimmäinen artikkeli alkaa Audre Lorden ajatusta lainaamalla.

Musta feministi ja runoilija Lorde määrittelee, että eloonjääminen ei ole akateeminen taito. "Se edellyttää oppimista, miten eroistamme tehdään vahvuuksia." (Koivunen & Liljeström 9)

Tuollaisella äitipuheella ohjataan naistutkimuksen opintoihin vasta ryhtyneen untuvikon ajatukset sille raiteelle, jossa äitiys on naisen ominta aluetta ja kunniatehtävä. Feminismiin kätkeytyy mielestäni opetus, että vain äiti voi olla todellinen, itseään täysillä toteuttava nainen, nainen jolla on edes jonkinlaista valtaa suhteessa mieheen. Vain äitiys voi antaa naiselle erityistaitoja, joita miesressukoilta puuttuu.

Feminismin on mielestäni välttämätöntä kirjoittautua ohjelmallisesti eroon äitiydestä ja siirtää sitoutumisensa vanhemmuuteen - jos lisääntymisbiologia on pakko pitää ideologian perustana.

Femistit taistelevat miehistä ihmiskäsitystä vastaan. (11) Jostain syystä tässä törmää aina hämmästyttävän primitiivisiin perusteluihin: koska nainen on eri asia kuin mies eli perinteinen yhteiskunnallinen vallankäyttäjä, on naisen vallan oltava jotain muuta kuin miehen. Ja sehän on sitä äidin valtaa. Tällainen ajattelutapa tuottaa naisille hirvittävän ansan: feminismi jättää huomioimatta sen, että "äitiys" ei todellakaan ole naisten ominta ja aidointa aluetta, vaan sekin on miesten määrittelemää ja patriarkaatin tuottamaa.


Äidin valtaan nojaavat feministit pönkittävät epämiellyttävästi patriarkaalista yhteiskuntajärjestystä: miehen ylivalta, traditionalismia ja sukupuolten sisäsyntyisiä ja muuttumattomia ominaisuuksia eli essentialismia. Äitien "vallan" lopputulos on se, että naiset ja siksi myös lapset ovat hierarkiassa alempana.

Feminismin on oivallettava, että äitiys on sitä tarpeetonta ylijäämävaltaa, jonka mies mieluusti suo naiselle. Hän kun ei itse halua jakaa aikaansa vanhemmuuden vastuiden hoitamiseen. Naisten on tajuttava, että äitiys ei ole kunniallinen tehtävä, vaan patriarkaatin mielistelyä.

Kaikki naisen sorto pohjautuu lopulta siihen, että nainen hoitaa äitiydessään yksin vanhemmuuden vastuun.

Kokeeko feminismi naisen aseman niin ongelmalliseksi, että sitä ei kannata lähteä muuttamaan? Sen sijaan feminismi näyttäisi tyytyvän ongelman määrittelyssään helppoihin kysymysasetteluihin, joissa suunnataan katse yhteiskunnallisten ongelmien sijaan naisten tekemään kulttuuriin tai ruumiillisuuden vaikutukseen ihmisen subjektiuden määrittäjänä.


Vaikuttaa siltä, että feministitkin ovat mukana uusliberalistisessa sukupuolineutraliuden propagoinnissa, jossa sukupuoli muutetaan toisarvoiseksi määreeksi.

Naisten tekemässä kulttuurissa ja taiteessa vaikuttavat esimerkiksi naisten kyky "tuntea" ja "nähdä" asioita "toisin" kuin miehet, mikä ei edusta taustafilosofialtaan mitään muuta kuin ahdistavaa ja vanhanaikaista essentialismia. Sitä, että nainen istutetaan jo synnytyssalissa prinsessan rooliin, hän on ihanainen, hauras ja eteerinen feminiini jo biologiansa ja sukupuolensa vuoksi, blaa, blaa...

Anu Koivunen ja Marianne Liljeström toteavatkin oivaltavasti: "Samalla kun naisia määrittää tämä länsimaisessa ajattelussa tuotettu dikotominen subjekti/toinen -suhde, he eivät ei-miehinä (tai vähintääkin epätäydellisinä miehinä) koskaan voi täysin täyttää abstraktin yksilöllisyyden normia." (11) Naistutkimus on siis löytänyt ongelmien alkulähteitä, mutta naisten omaa subjektiutta se ei ole osannut kehittää. Naissubjektin tarkastelu luisuu akateemisten trendivirtausten houkuttelemana epäyhteiskunnalliselle kulttuurin tutkimuksen alueelle. Tällä tavoin naiset suostuvat anteeksipyydellen selittämään sukupuolestaan johtuvaa "heikkouttaan".

Subjektiutta korostetaan uusliberalistisen ihanteen mukaan, ja subjekti nähdään ensisijaisesti vastaanottajana ja heijastajana, ei niinkään valtaa käyttävänä ja rohkeasti mullistavana toimijana. Epäyhteiskunnallisuus on feminismin sairaus. Feminismi on tarpeeton välittömästi, kun yhteiskunnallinen ulottuvuus karistetaan pois.



Naiskulttuuria ja trendikästä ruumiillisuutta tutkivat feministit pudottautuvat kuuliaisesti yhteiskunnan ylärakenteiden tarkastelusta pipertämään lillukanvarsien kanssa. Vallan mielestä he eivät varmasti tunnu pelottavilta yhteiskuntakriitikoilta.

Myytiksi muodostunutta naisten kunniatehtävää, äitiyttä, arvostelevia feministejä ei näytä löytyvän mistään. Äitiys ei ole paljaana tutkimuskohteena naistutkimuksessa, vaan asiaa käsitellään erilaisten kulttuurin opettamien mallien mukaan. Itse äitiyttä ei haasteta siten, että vaihtoehtona nähtäisiin vanhemmuus, vaan vaihtoehtona nähdään aina vain isyys. Feministit osaavat muodikkaasti luetella erilaisia äitiyksiä, mikä noudattaa trendikästä kulttuurin moniarvoisuuden linjaa. Sen sijaan feministit eivät osaa tarkastella itse äitiyden ydintä, sitä raskasta essentialistista taakkaa ja moraalis-normatiivista opetusta joka äitiyteen liittyy.

Kritiikki on välttämättä kohdistettava äitiyteen, sillä yhteiskunnallinen tasa-arvo ei voi koskaan toteutua, jollei ensin pureta intiimissä vaikuttavat rakenteet. Äitiyden "velvollisuudet" pitävät naiset intiimin vankeina. Julkisuus taas on se ainoa paikka, jossa oikeudet toteutuvat. Tasa-arvoa ei voi toteuttaa intiimin tarjoamin työvälinein. Tasa-arvo perheessä, vanhemmuudessa ja parisuhteessa on aina pelkkä sepitelmä, narratiivi, eikä siksi esimerkiksi vanhemmuuden työnjaossa saavutetut voitot ole oikeastaan tasa-arvoa vielä ollenkaan, koska tasa-arvo on julkisuudessa realisoituva ihmisoikeus.



Naisten kannattaa toki vaatia miehiä jakamaan vanhemmuuden kuorma, mutta sen lahja tasa-arvolle on normien (kirjoitetun lainsäädännön ja kirjoittamattomien lakien) muutos, ei itse työn jakaminen puoliksi.
Feministit eivät voi olettaa saavuttavansa tasa-arvoa vastuuttamalla isiä hoitamaan lapsiaan ja tekemään kotitöitä. Tasa-arvo ja sukupuoliroolien uudistuminen saavutetaan vasta sitten, kun feministit oppivat hyödyntämään julkista sfääriä, eli tietoisesti karistamaan harteiltaan intiimin asettama painolasti. Oikeudenmukaisuuden luonne on fundamentaalisti julkinen.

Tiedostavan subjektin toiminnan varaan jätetty kehitys on aina ongelmien siirtämistä julkisestä sfääristä intiimiin sfääriin. Se on myös siten itse ongelman käsittelyn välttelyä. Andrew Jamison (2007) kirjoittaa sosiaalisten uudistusliikkeiden voimaa käsittelevän kirjan (Aktivister: Sociala forum, globala sociala rörelser och demokratins förnyelse. Atlas, 2006) arvostelussaan, kuinka vähän poliittista ajattelua saati sitten aktivismia oli nähtävissä Lundissa järjestetyssä sosiaalifoorumissa.


Hän teilaa kirjan väitteen, että erilaiset asiantuntijoita kokoavat seminaarit olisivat ohjaamassa globalismia kansalaisille parempaan suuntaan. (87)

Edes kaikkein tiedostavimmat ja/tai tietoisimmat kansalaiset eivät voi yksilöinä ohjata kehitystä, koska kyse ei ole tiedonmäärästä ja perehtyneisyydestä. Kyse on ongelmien paljastamisesta eli niiden nostamisesta julkisuuteen, siten että intiimin olemus ei voi ongelmia enää konservoida ja muuttaa niitä essentialistisiksi.

Äitiaktivismi on siten kaikessa intiimiin kuuluvassa gynosentrisyydessään silkkaa itseterapiaa, vaikka äidit nostaisivatkin laajoja ihmisryhmiä koskevia teemoja esiin. Äitiaktivismin perusta on kuitenkin äitinä oleminen, äitiys edeltää kansalaisuutta ainakin siten, että äitiys määrittää kansalaisuuden. Ja se on vaarallista ja sukupuolisokeaa.

Kriittisen feminismin toinen kulmakivi äitiyden lisäksi on kaksoisstrategia. Naisethan joutuvat miehisessä yhteiskunnassa sukkuloidessaan turvautumaan kaksoisstrategiaan siksi, että he toimijoina ovat aina ensisijaisesti tiettyä sukupuolta, kun taas mies on yhteiskunnallisen ihmisen standardi.

Kaksoisstrategia määritellään oleellisesti toisin kuin valtavirtafeminismissä. Se tarkoittaa kriittisessä feminismissä sitä, että naiset toimivat sekä omissa verkostoissaan että integroituvat myös hegemonisiin instituutioihin (valtio, kirkko, puolueet, lainsäädäntö, tiede), mutta he tekevät sen mielistelemällä ja taipumalla patriarkaalisen vallan sääntöihin. Anu Koivunen ja Marianne Liljeström määrittelevät saman termin valtavirtafeminismin mukaan seuraavasti:

"Suomessa käytetäänkin usein nimitystä 'kaksoisstrategia', jolla viitataan
feministisen liikehdinnän kaksijakoisuuteen: toimimiseen sekä naiskeskeisesti (naisliikkeet, naistutkimus, muut naisryhmät ja -verkostot) että hegemonisiin instituutioihin (valtio, poliittiset puolueet, yliopisto) integroituen."
(Avaisanat - 10 askelta feministiseen tutkimukseen, 1996, 18)


Mielenkiintoinen Philip Ball (2004) käsittelee kirjassaan kriittisen massan käsitettä, jonka voisi ajatella tuovan helpotusta suljettuun intiimiin. Kriittiset äidit, jotka sukupuolensa ja roolinsa vuoksi toimivat intiimissä, voisivat uudistaa vaikkapa työnjakoa vanhemmuudessa, jos mahdollisimman moni äiti kieltäytyy vastuun epätasaisesta jakamisesta ja siirtää vastuuta miehille. Ongelmaksi muodostuu tällöin se, että miehen päärooli on toimia julkisessa sfäärissä, joten haastaakseen miehen naisenkin on ymmärrettävä siirtyä sinne. Siellä myös oikeudet luonteensa vuoksi toteutuvat.


Kriittinen massa voi äitiyden intiimissä muuttaa esimerkiksi vaippojen kertakäyttökulttuurin kestovaippailuksi, mikä riippuu yksittäisistä ostopäätöksistä, mutta uusliberalistisen ihanteen mukaan tehtävin yksittäisin ostopäätöksin ei osteta lapsille isejä.

Vanhemmuudesta on tehtävä julkinen ja yhteiskunnallinen tehtävä. Äitiys ei voi sitä koskaan olla traditionaalisen painolastinsa vuoksi. Julkiselle areenalla siirtämistä helpottaa se, että isyys toimii jo nyt siellä, koska mies on taloudellisen ja fyysisen suojan antaja.

Yksilön ongelma intiimissä toimiessaan ja valintoja tehdessään on se, että Susanne Brandheimin mukaan yksilöllä on riittämätön käsityskyky tekemistään valinnoista. (Sosiologisk forskning, recensioner, 84) Uusliberalistit ja muut oikeistolaiset ovat siis väärässä korostaessaan yksilön merkitystä kehityksen edistymisessä. Kriittinen massa muodostuu, kun riittävän moni yksilö tekee samansuuntaisia ambivalentteja valintojaan, tietysti itse uskoen päätyneensä rationaalisen ajatustyön tuloksena valintaan. Vasta massa, valintoja tehneiden joukko, voi viedä kehitystä eteenpäin.

Joukon toiminnallaan luoma malli on ehkä jotain muuta kuin yksittäiset valinnat ovat olleet, mutta silti malli edistää kehitystä kohti parempaa.

Ballin kirjan tausta-ajatus on, että ryhmän käyttäytymistä ei voida purkaa yksittäisten ihmisten toiminnaksi ja motiiveiksi, vaan ryhmässä (eli julkisuudessa) ne muovautuvat aivan uusiksi malleiksi. (Brandheim, 84-85)

Naistenkin on päästävä eroon yksilöä sitovasta äitiydestä. Vanhemmuuden mallien on annettava muovautua oman logiikkaansa mukaan julkisessa sfäärissä. Vanhemmuus on tehtävä julkiseksi. Sen ei saa antaa ummehtua kotien privaatissa ahtaudessa. Feministien on siis uskallettava politisoida vanhemmuus, eikä pitää sukupuolen traditioista kiinni.

Uusliberalismi vakuuttaa, että ihmisillä on rajoittamattomat mahdollisuudet valita. Rakenteet eivät siis rajoita. Ballin ajatuksista voi vetää johtopäätöksen, että determinismi on kaikkialla leijuvaa vapautta suurempi voima, jollei vapauden rajoituksia tunnisteta realistisesti, vaan tyydytään ihannoimaan uusliberalismiin kuuluvaa idealistista vapautta. Brandheim muistuttaa, että ihminen voi kyllä valita, mutta pystyy vain tiettyyn määrään saakka ymmärtämään valintansa seuraukset.

Sosialisaatio yhteiskunnan jäseneksi ja kansalaiseksi ei rajoita valinnan vapautta, vaan ihmisen käsitykset valinnan vapauden rajoituksista. (85)

Niinpä liberaalin toimintaympäristö luominen ei vielä sinänsä auta ketään valitsemaan "oikein", vaan on samalla myös purettava pois valitsemista rajoittavia tekijöitä. On siis luotava marxilaisittain oikeanlainen materiaalinen toimintaympäristö. Lainsäädäntö on tärkeä työvälinen silloin, kun miehiltä poistetaan vanhemmuutensa vahvistamista koskevia ajattelun esteitä ja kielteisiä asenteita.

Tarvitaan siis proaktiivisesti tukevaa ja kannustavaa lainsäädäntöä miehille eron jälkeisiin valintatilanteisiin, joissa he joutuvat selkeästi yksin, ilman äidin apua, kantamaan vanhemmuuden vastuuta. Oma ehdotukseni lain uudistamiksi on se, että kumpikin eronnut vanhempi neuvottelee suoraan lapsensa kanssa lasta koskevista huoltoasioista.

Ball perustaa kriittisen massan käsitteensä fysiikkaan. (84) Hänen edustamansa sosiaalifysiikan mukaan ihmisiä on tarkasteltava nimenomaan kollektiivina. (85) Vasta kollektiivinen työ aiheuttaa muutoksen. Kollektiivisuutta korostettaessa painottuu myös rakenteiden merkitys. Kollektiivi on jo itsessään rakenne, lisäksi sen toimintaa ohjaa sitoutuminen rakenteiden determinismiin. Yksilö puolestaan luokittelee itsensä ulkopuoliseksi ja kollektiiviin kuulumattomaksi, mutta valinnat tapahtuvat Ballin ajatusta mukaillen siten, että yksilö ei täysin ymmärrä mitä valinnasta seuraa.


"Vapaa" valinta on siis sidottu rakenteisiin lähtökohdiltaan, olemisensa puolesta eli ontologisesti ja lopputulokseltaan eli deterministisesti.

Oikeistopuolueet korostavat yksilön vastuuta, mutta vasta kollektiivinen toiminta sanoman kuljettamiseksi on tuonut menestystä. Yksilö koetaan jopa uhkaksi. Sauli Niinistön menestys yksilönä eduskuntavaaleissa oli Kokoomuksen mielestä jopa niin pelottavaa, että hänen ei annettu valita ministerinsalkun ja eduskunnan puheenjohtajuuden välillä.


torstaina, huhtikuuta 26, 2007

Wanna-be -uhri Tanja Saarela

Erkki Karvonen erittelee oivallisesti artikkelissaan (2006) sitä, kuinka nimenomaan naissukupuolta hyödynnetään intiimillä alueella myös mediassa. Nainen on oikea työväline intiimin tarkasteluun ja intiimin korostamiseen myös uutisoinnissa.

Karvonen palaa kevääseen 2005, jolloin kulttuuriministeri Tanja Karpela oli poikkeuksellisen voimakkaan mediamyrskyn silmässä. Hänen kimppuunsa käytiin Karvosen näkemyksen mukaan jopa hyvin rajusti, vaikka hän ei ollut tehnyt mitään virkavirhettä. "Eräs syy oli hänen misseytensä, jonka katsottiin tekevän hänet kenties sopivaksi intiimin sfäärin makuuhuoneeseen mutta kerrassaan kelvottomaksi ministerin kabinettiin, julkisen sfäärin ytimeen." (8)

Karvonen kertoo tarkastelevansa artikkelissaan mm. sukupuolta ja poliittisen mediajulkisuuden viihteellistymistä, intimisoitumista ja tabloidisoitumista.

Näin jälkeenpäin on helppo todeta, että jotain Karpelalle todella tapahtui median pyörityksessä. Hänet valittiin toiselle kaudelle eduskuntaan vuonna 2003, jolloin hän sai kolmanneksi eniten ääniä Suomessa, 19 169 kappaletta. Puolueen voittoon auttanut ääniharava pyydettiin Jäätteenmäen ja sittemmin Vanhasen hallituksen kulttuuriministeriksi. (9) Vuoden 2007 eduskuntavaaleissa Karpela sai enää alle 6000 ääntä, mikä taisi olla suurin äänimäärän romahdus kyseisissä vaaleissa.

Karpelan tapaus ilmentää Karvosen mukaan mediajulkisuuden intimisoitumista: henkilökohtaiset ja yksityiset juorutason asiat nousevat hallitsemaan poliittistakin julkisuutta. Kiinnostus intiimiin ja intiimin korostaminen osaltaan ohjaavat kehitystä politiikan julkkistumiseen (celebratisation) ja median iltapäivälehtimäistymiseen (tabloidisation). (17)

Karvonen huomauttaa, että yksityisellä ja julkisella on länsimaisen moderniteetin aikakaudella ollut myös sukupuoliset määreet. Hän siteeraa Bryan S. Turneria, joka esittää yksityistä ja julkista aluetta koskevat määreet vastakohtina:

Yksityinen vs. julkinen: Gemainschaft vs. Gesellschaft, halu vs. järki, naispuolinen vs. miespuolinen, epämuodollinen vs. muodollinen, tunneväritteisyys vs. neutralius, partikulaarisuus vs. universaalisuus, sekalaisuus vs. erikoistuminen, hedonismi vs. asketismi, kulutus vs. tuotanto. (18 [Turner 1984, 38])

Politiikkaa tehdään julkisuudessa, siksi politiikka on Karvosen mukaan modernistisesti määrittyvän mieheyden ilmentymää: neutraalia, rationaalia, yleispätevää, muodollista ja koruttoman askeettista. "Perinteisesti määritelty naiseus ei sovi helposti politiikan näyttämölle, koska tässä asetelmassa feminiini kuuluu lähinnä makuukammariin eikä julkisuuteen." (18)

Tanja Karpela oli edustamiensa piirteiden vuoksi siis väärässä paikassa.

Karvonen tekee tarkastelussaan sen virheen, että hän ei huomioi Karpelan omaa halua ja intoa olla esillä julkisuudessa. Karvonen jättää huomioimatta lisäksi erään vielä tärkeämmän seikan. Karpelan valtakäsitys voi perustua naissukupuolen mukaan normatiivisesti yksityiseen sfääriin, naisen valta on juuri siellä makuukammarissa, vaikka hänellä on kiistämättömästi suuri valta julkisella areenalla. Karpela kokee menettävänsä sukupuolelleen kuuluvaa intiimin sfäärin "valtaa", jos hän ei taistele asemansa puolesta.

Karpelan kiinnostus ja panostus nimenomaan intiimiin sfääriin näkyi jo keväällä 2005 siinä, että joutui sairaslomalle ja "masentui" julkisen "ajojahdin" takia. Ajojahdin lähtökohdat ja vimman näen toisin kuin Karvonen. Karvonen tarkastelee Karpelaa enemmän uhrina, mutta minä en näe mitään syytä miksi valtansa huipulla oleva poliitikko musertuisi siksi, että hänellä väitetään olleen yhden yön suhde jonkun kanssa. Ja koska tämä joku on pääministeri Matti Vanhanen, on keskustelu asiasta puolustaa hyvin paikkaansa julkisuudessa.


Pitää muistaa, että Karpela on kerännyt paljon sympatiaa ja luottamusta poliitikon uralleen siksi, että hänellä oli suhde Sauli Niinistön (kok.) kanssa. Parisuhde oli hyödyllinen julkisen imagon rakentamisessa.

Mielestäni intiimiä sfääriä penkova media tonki vain sitä osa-aluetta, jossa Karpela varmistelee huolellisesti valtaansa. Tanja Saarela oli ministeri Karpelana ja sittemmin Saarelana Suomen vaikutusvaltaisimpia ja näkyvimpiä naisia, ja hänellä oli hallussaan korkean virkansa ansiosta myös poikkeuksellisen paljon suoraa valtaa. Silti hän tuntui kovasti olevan riippuvainen nimenomana yksityisen sfäärin vallastaan. Nainen on perinteisen ajattelun mukaan kunnon nainen vain silloin, kun hän mestaroi parisuhteessa ja vanhemmuudessa.

Karvonen ei voinut artikkelin kirjoittamisajankohdan vuoksi hyödyntää kuvaavinta episodia, joka kertoo siitä kuinka nimenomaan intiimin sfäärin valta on naiselle sitä todellista valtaa. Julkisen sfäärin valta ja julkinen rooli on sivuseikka sen rinnalla, kun taas miehelle asetelma on päinvastoin.

Karpela avioitui keväällä 2006 paniíkinomaisesti elokuvaohjaaja Olli Saarelan kanssa, jolle oli samana keväänä syntymässä lapsi edellisen tyttöystävänsä kanssa. Häät olivat juuri vain paria viikkoa ennen lapsen syntymää, joten mediatemppuna naimisiinmeno vaikutti äärimmäisen laskelmoidulta. Karpelalle oli tärkeää todistaa itselleen, miehelleen ja miehensä entiselle tyttöystävälle, että hänellä on tärkeä asema nimenomaan intiimissä sfäärissä. Paniikkiavioituminen oli kuin manifesti, että olen miehestäni riippuvainen.


Michelle M. Lazar (2000) on tutkinut vanhemmuuden esittämismalleja, representaatioita, Singaporen hallituksen kansallisessa mainoskampanjassa. Kampanjassa nousi selvästi esiin naista säätelevän intiimin ja miehelle kuuluvan julkisen sfäärin ero. Lazarin mukaan tasa-arvopuheen (Egalitarian Discourse) mukaisessa esittämisessä vanhemmat hoitavat identtisiä rooleja. Ne esitetään sukupuolineutraalisti, joten terminologiaan kuuluvat neutraalit "vanhempi" ja "vanhemmuus". Isän roolina on hoivaava mies (sensitive New Man) ja äidillä on sitoutumuksensa kodin ulkopuolella, työelämässä (New Woman). Samaan aikaan perinteisessä diskurssissa (Conservative Discourse) kuvataan sukupuolten suhde julkiseen ja yksityiseen sfääriin ja sukupuolten sitoutuneisuus yksityiseen sfääriin hyvin erilailla. (394) Nainen kantaa vastuuta nimenomaan yksityisestä sfääristä.

Avioliiton ajankohta olisi ehdottomasti pitänyt valita paremmin. Olisi ollut hyvin korrektia syntyvää lasta kohtaan, että lapsen isyys olisi ensin selvitetty. Nyt panikoiminen lähetti viestin kaikille naisille: teidän todellinen valtanne on intiimissä sfäärissä, joten huolehtikaa siitä. Isyyden selvittäminen olisi käynyt nopeasti, ja häät eivät olisi juurikaan sen vuoksi viivästyneet. Nyt julkisuustemppuilu ja intiimin ja julkisen sfäärin sekoittaminen oli julmaa syntyvää lasta kohtaan - vaikka lasta ei todettaisikaan Olli Saarelan siittämäksi.

Mielestäni ei ole oleellista pohtia sitä, kuka lopulta on syntyvän lapsen isä. Oleellista on se, että isäehdokas suhtautuu asiaan ainakin julkisessa elämässään lasta kohtaan kunnioittavasti. Se, kuka on isä, on lopulta sivuseikka. Tätä ministeri Karpela, sittemmin Saarela ja hänen miehensä Olli Saarela eivät ymmärtäneet.

Julkisuuskuvan mahalaskusta kertoo Tanja Saarelan äänimäärän romahdus eduskuntavaaleissa. Hän ei ole ollut enää luotettava vaihtoehto naisille, lapsiperheellisille, yksinhuoltajille ja uusperheellisille. Puhumattakaan vasta lapsen saaneista vanhemmista. Makuukammarivallan ja julkisen vallan sekoittava poliitikko ei yksinkertaisesti ole järkevä ja ammattitaitoinen työssään.

On irvokasta, että Saarela on puhunut vielä syksyllä 2006 median aiheuttamasta "loppuunpalamisesta". Niinpä niin. Vaikeudet nimenomaan yksityiselämässä, eli sairastuminen, saattavat tuoda säälipisteitä. Julkisuudessa.



Lähteet:

Lazar Michelle M.: Gender, discourse and semiotics: the politics of parenthood representations. Discourse & Society , 373-400, July 2000, number 3, vol 11, SAGE Publications.

Erkki Karvonen: Karpelan kujanjuoksu ja hutkivat journalistit, 8-20. Kirjassa Laura Ruusunoksa (toim.): Journalismin kritiikin vuosikirja 2006 (Tiedotustutkimus 1/2006) Tampereen yliopisto journalismin tutkimusyksikkö, 2006.



keskiviikkona, huhtikuuta 25, 2007

Life style -feminismiä

Ruumiillisuus on tiedon paikatumisihanteidensa lisäksi myös lihallisuutta, siis filosofista materialismia. Christine M. Cooper (2006) muistuttaa, että "Vagina-monologit"-teatteriesitys (Eve Ensler, 1996) on kohonnut maailmanlaajuiseen suosioon.

Suosio perustunee siihen, että se on paljon muuta kuin pelkkää draamaa, se on massakulttuurillinen tapahtuma, joten sitä esitetään satoja kertoja vuodessa. (727)

Vagina-monologit muodostuvat sarjasta minä-muodossa esitettyjä puheenvuoroja. Naiset kertovat niissä vaginoistaan. Tyypillistä on, että tarinat liittyvät seksuaalisiin kokemuksiin.

Cooperin mukaan Vaginamologien poliittinen viesti ja eetos on se, että meidän täytyy kuunnella toistemme tarinoita ja ymmärtää toisiamme. Ymmärrys kasvattaa yhteishenkeä, jota tarvitaan muutosten ajamiseksi omassa elämässämme ja laajemmin maailmassa. (728)

Cooper kyselee, miksi feministien pitäisi sitten olla huolissaan.

Ensiksikin, monologi edustaa Cooperin mukaan teatterin historiassa subjektiivista ja henkilökohtaista puheenmuotoa. Antiikin Kreikasta keskiaikaiseen Ranskaan saakka yksinpuhuja on tuonut esiin erikoisen, poikkeavan näkökulman. Puheessa tyyli on korostunut. (729)

Cooper on samaa mieltä näytelmän kirjoittaneen Enslerin kanssa siitä, että monologien taustalla olevat naisten keskinäiset keskustelut on muunnettu yhden naisen tunnustukselliseksi puheeksi, jossa nainen näkee itsensä vaginansa kautta. Cooper suomii teosta siksi, että sekä näytelmän muoto että sisältö latistavat naisten välisen erilaisuuden "samuuden eri versioiksi". (729)

Cooper on tarkastellut sitä, miksi Vaginamonologit ilmestyi, eli sitä alettiin esittää, juuri tiettynä ajankohtana. Tuohon aikaan tiedotusvälineet syöttivät ajatusta feminismin kuolemasta. Samaan aikaan nuoren sukupolven postfeministit olivat valtaamassa asemia vanhemmalta feministisukupolvelta. (730-731)

Enslerin näytelmä ja sen rinnalla järjestetty naisten väkivallan vastainen "V-Day" olivat juuri sellaisia spektaakkeleja, joita media tarvitsi. Media ja yleinen ilmapiiri halusivat liberaalia, humanistista feminismiä ja hyvinpuettuja ja siistejä feministejä, joita katselee mielellään ja jotka eivät aiheuta päänvaivaa.

Vaginamonologeissa viitataan lopulta vain harvoin väkivallan vastaiseen V-Day -kampanjaan. Sen sijaan monologeissa keskitytään tavoittelemaan vaginoille tulevaisuutta, jossa niistä puhutaan ja jossa niitä kunnioitetaan. (754 [Ensler 2001, 154]).

Monogeissa siis kiteytyy vulgaaristi "ruumiillisuus" eli tietämisen ja tiedon sijoittuminen johonkin fyysiseen kehoon.


Vaginamologit on estetiikkaa ja estetisoitua "feminismiä". Cooperin mukaan näytelmä tarjoaa vahingollista logiikkaa feminisminä ja se vaarantaa sen kehityksen, jota väkivallanvastainen V-Day koettaa edistää. (731)

Cooper viittaa feministiseen tutkijan Gina Dentiin, joka varoittaa Vaginamonologien edustamasta vaarasta feminismille ja yleensä kaikille vapaille ja kriittisille ajatussuunnille.


Dentin mukaan sanoman viestiä rajoittaa se, että asia esitetään tietyssä eristetyssä paikassa (kuten teatteri) ja se tehdään rituaalinomaisesti. Toiminta tulee rajoitetuksi esimerkiksi siten, että kysymykset ja dialogi erilaisuuksien välillä kielletään. Tällainen Vaginamonologien edustama feminismi on institutionaalista ja ideologista, koska se yhdistää ja käännyttää sieluja mutta ei halua muuttaa maailmaa. (754 [1995,75])

Cooperin mukaan Vaginamonologien nostattama ilmiö ei muuta maailmaa siten kuin luullaan. Vaikutus vastaanottajiin eli katsojiin on pikemmin psyykkistä kuin herättelyä poliittiseen ymmärtämiseen ja organisoituun vastarintaan. (754 [Poovey 1992, 51]).


Näytelmän autonominen individualismi estää feminismiä tavoittelemasta mitään uutta. Lisäksi pelkästään jo se, että katsoo näytelmän tai esiintyy siinä itse mukana, näyttäisi riittävän feministiksi tunnustautumiseen. Riittää, että identifioituu vaginoiden vapautukseen, josta teoksessa kerrotaan. (755)

Cooperin mukaan V-Day korostaa feminismin luisumista vain tietyn markkinaraon täyttäjäksi. Feminismi ei ole enää vapaamuotoinen ideoiden ja strategioiden muodostelma, vaan tapaa elää maailmassa [Dent, 1995,71]. Se peittää taakseen feminismin kiinnostuksen kohteena olevan ongelman eli vallan epätasaisen jakautumisen, vaikka samaan aikaan elämäntapafeministi elää näissä vallanrakenteissa mukana. Vaginamonologien aiheuttama liikehdintä on täysin linjassa Enslerin näytelmän lähestyssaarnaajamaiseen yhdensuuntaisuuteen: jotkut antavat, kun toiset ovat vastaanottajien puolella. (755)


Cooper pelkää Vaginamonologien kaltaisen viihteen vaikutusta politiikkaan, sillä moinen rutiininomainen vapautuminen feel-good -feministisen katharsiksen kautta estää keskustelua ongelmista. Feminismin täytyy säilyä dialektisena, vuoropuheluna, jotta se säilyttää tieteellisen arvonsa ja pysyy poliittisesti elossa. (755)
Cooperin mukaan hänenkin esseensä Vaginamonologeista vaatii aktiivisia lukijoita, ei pelkkää yleisöä. Feminismin ei saa hänen mukaansa ryhtyä palvelemaan vain harvoja ja valittuja, pientä eliittiä. (755)

Kun asiat, kuten vaginamonologien feminismi, omaksutaan vain kivoina, ihmisiä yhdistävinä asioina ja feminismi rappeutuu siten vain elämäntavaksi (life style), jolla voi erottautua massasta ja rakentaa identiteettiä, on taustalla aina eliitin keräämä hyöty. Kun massat alkavat liikehdinnänomaisesti omaksua yhteistä kaupallista ideologiaa (kuten viihteen tarjoama feminismi), on takana aina pieni kerrostuma vallankäyttäjiä, jotka hyötyvät massojen kääntymisestä feminismiin. Siksi älyllinen liikkeen täytyy pysyä pikemminkin näkökulmana kuin hurmoshenkisenä ja stereotyyppisenä vapautumisena.

"Vapautuneesta vaginasta" on helppo muovata työkalu naiseuden normittamiselle ja naisen kahlitsemiselle uusiin rajoihin.

Feminismin aikalaisajattelijoihin lukeutuvan Mary Dalyn mukaan feminismi todellakin on enemminkin elämäntapa kuin poliittinen suuntaus tai mielipide. Taivun olemaan samaa mieltä siksi, että feminismi sisältää ajattelukehikon, jota voi hyödyntää kaikessa sosiaalisessa elämässä: feminismi kannustaa kaatamaan normeja. Dalyn mukaan feminismi on tietoisuutta patriarkaatin sanktioista radikaalia feminismiä vastaan. Patriarkaatti siis halukkaasti määrittelee senkin, mikä on "sopivaa" feminimiä. Vaginamologien nostattava hurmoshenkinen "vaginoiden vapauttaminen" on varmasti tällaista hyvin siedettyä liikehdintää.

Dalyn mielestä feminismi on tietoista väärintekemistä, "Syntiä" (Errata, Sin) [Daly 1987, 75]. Daly nähdäänkin Katriina Honkasen (2000, 76) mukaan usein ei-akateemiseksi ja proosalliseksi, mikä johtuu hänen tavastaan tehdä syntiä ja rikkoa tieteellisiä konventioita ja metodeita. Juuri tällainen vallankäyttö ja älyllinen ajattelutyö puuttuu Vaginamonologien käsikirjoituksesta ja teoksen herättelemästä feministisestä tunteesta. Vaginoitaan vapauttavat hyväntahtoiset alamaiset hyppelehtivät keskenään, koska ovat saaneet uuden piirileikin.

Kyborgifeminismistään tunnetuksi tullut Donna Haraway puolestaan muistuttaa, että luonnonmukaisuuden ansaan ei pidä kompastua. Ei riitä että vaadimme naisten ja luonnon vapauttamista ja argumentoimme naisen ja luonnon yhteyden puolesta. (Rojola, 2000, 149)

Biologis-seksuaalinen "vapautuminen", kuten esimerkiksi vaginoiden vapautusliike, hämärtää sitä tarvetta, että naisten pitäisi osallistua nimenomaan teknologiseen kehittämiseen. Vaginamonologit pitävät naisen hänen biologiansa vuoksi sivussa vallasta ja kehityksestä yhteiskunnassa.


Lähteet, mm:

Cooper, Christine M.: Worrying about Vaginas: Feminism and Eve Ensler's The Vagina Monologues. Signs, vol. 32, number 3, spring 2007, 727-758.

Honkanen, Katriina: Mary Daly: Feministi! Kirjassa Anttonen, Lempinen, Liljeström (toim.): Feministejä, aikamme ajattelijoita, Tampere: Vastapaino, 2000, 61-84.

Rojola, Sanna (2000): Donna Haraway - Mieluummin kyborgi kuin jumalatar. Kirjassa Feministejä - aikamme ajattelijoita, 137-160. Tampere: Vastapaino, 2000.

maanantaina, huhtikuuta 23, 2007

Ruumiillisuus pilaa feminismin

Ruumiillisuuden tutkimiseen sisältyy feminismin "hoivaulottuvuus", se naisille pakollinen näkökulma ja toiminta, johon heidät on sukupuolensa vuoksi ehdollistettu. Naistutkimuksen trendi on tutkia ruumiillisuutta, jossa naiset tuovat itse auliisti ja epäilyttävän yhteistyöhaluisesti tutkimuksen kohteeksi sen, millä naisia on aina yhteiskunnassa lyöty ja leimattu. Ruumiillisuuden. "Ruumis töihin! Käsite ja käytäntö" -kirjan (Vastapaino 2004) alkusanoissa myönnetään ruumiista puhumisen ongelmat:

"Yleisin lienee pelko, että ruumiin käsite tuo väkisin muassaan sellaisia oletuksia alkuperästä, luonnollisuudesta ja olemuksellisuudesta, jotka vain
syventävät väärinymmärryksiä ja lisäävät epäoikeudenmukaisuutta. Kun naiset on kerran kulttuurisesti yhdistetty ruumiillisuuteen ja sitä kautta suljettu pois järjen alueelta, miksi vahvistaa tähä sidosta muistuttamalla ruumiillisuudesta.
Helposti käy myös siten, että puhuttaessa yleisesti ruumiista (the body) siitä tulee jonkinlaista eriytymätöntä universaalia ainesta, joka häivyttää eroja."
(7)
Ruumiillisuudesta on tullut mielestäni alue, jossa äitiyden ideaa koetetaan markkinoida ikäänkuin viattomammasta lähtökohdasta, tarkastelemalla neutraalimmin siis kaikkea ruumiillisuutta, ei vain lisääntymisbiologiaa.

Ruumiillisuuden pohtiminen näivettyy mielestäni aina lopulta empatiaksi ja siten jälleen kerran yhdeksi essentialistiseksi todisteeksi naisen "hoivavietistä". Feminismi kahlitsee naisen sukupuoleensa äitiyden myytin avulla. Patriarkaattia ei tarvita äitiyden kahleita tarjoamaan, vaan naiset - ja siis myös feministit - tekevät sen ihan itse.

Oma koulukuntani, kriittinen feminismi, kavahtaa ja kritisoi tällaista ajattelun löysyyttä, jossa naiset alkavat kiltisti rakentaa normien opetusten mukaisesti omista biologisista tosiasioistaan ja ruumiintoiminnoistaan (siis äitiydestä) itselleen jonkinlaista juhlinnan aihetta.

Marja-Liisa Honkasalo (2004,307) pohtii, miten tutkija voisi "äänen" ja "äänellisyyden" kautta selvittää haasteltavan ajatuksia, tai jopa etsiä esiin niitä "aidoimpia tuntemuksia". Honkasalo valittaa, että kulttuurintutkijat eivät ole lähteneet etsimään ihmisen äänenkäyttöön (puheeseen, nauruun, itkuun) naisnäkökulmaa.(306-307) Hän on turvautunut siksi filosofeihin, Hannah Arendtiin [Vita Activa 1958/2002] ja Adriana Cavareroon [A piú voci. Filosofia dell´spressione vocale, 2003].

On sattumaa, että otin tähän tarkasteluun nimenomaan Honkasalon artikkelin ("Jotain jää yli. Ruumiillisuus konstruktionismin ja eletyn jälkeen", 305-328) - olisin voinut yhtä hyvin ruotia tässä kenen tahansa muun kirjoittajan ajatuksia. Honkasalon artikkelin otsikointi ja aihe olivat valintahetkellä kiinnostavin.

Honkasalo on muotoillut kolme mielestään kiinnostavaa tutkimuskysymystä (307). Kahden ensimmäisen tieteelliset motiivit ovat mielestäni enemmänkin sairaanhoidollisia ja yliymmärtäviä, tutkija ryhtyy empaatikoksi, kun pelkkä hermeneuttinen (eli kokemukseen nojaava ja ymmärtävä suhtautuminen jo kerättyyn aineistoon) riittäisi:

"1) Jos perustaisimme analyysimme tutkittavien äänien kuuntelemiselle, suuntaisiko se tutkimustamme teoreettisesti ja metodologisesti toisin? Millaisiin tutkimuksellisiin ratkaisuihin se johtaisi?

2) Millaisin metodologisin ehdoin toimimme, kun muunnamme vuorovaikutuksellisia ja puhuttuja aineistoja teksteiksi ja työskentelemme niiden kanssa? Millaiseen teoreettiseen ja metodologiseen rakennelmaan se sitoo ruumiillisuuden tutkimuksessa?

Mielestäni ehdottomasti yleisellä tasolla kiinnnostavin kysymys on kolmas:

3) Missä kohden olemme teoreettisessa keskustelussamme ruumiillisuudesta? Riittävätkö sosiaalinen konstruktionismi ja ruumiinfenomenologia - nykyiset teoreettiset välineemme? Olemmeko jotenkin ylittäneet mieli-ruumis -dikotomiat vai olemmeko ehkä ikuistamassa niitä?

Mieli-ruumis -vastakkainjaottelussa riittää aina hedelmällistä pohdittavaa lähes kaikille tieteenaloille. Honkasalon tutkimuslähtökohdat juoruavat muilta osin enemmänkin valtakulttuurista ja sen normien itsestäänselvästä ja kyselemättömästä hyväksymisestä kuin ruumiillisuuden tutkimiseen sisältyvästä mahdollisesta kulttuurin kehityksestä ja muutoksesta.


Ruumiillisuus aiheena, siten kuin naistutkimus sitä tutkii, vahvistaa lisääntymisbiologiaan perustuvia sukupuolinormeja ja pyhää äitimyyttiä. Ruumiillisuudesta naistutkimus on löytänyt keinon legitimoida äitiyden palvonta.

Niinpä ei ole kumma, että esimerkiksi Hannah Arendtin keskeinen käsite on nataliteetti, syntyväisyys. Sen avulla hän kuvaa Honkasalon mukaan maailmassa-olemisen ei-determinoitua luonnetta.




"Miespuolisille filosofeille on ollut tapana suhteuttaa itseään ja työtään kuolemaan, ja miettiessään toimijuuden mahdollisuutta Arendt on halunnut kääntää perspektiivin. Kuolemaan suuntautuminen johtaa tuhoutumiseen, mutta syntyminen edustaa mahdollisuutta ja ihmettä, koska se mahdollistaa inhimillisen toimijuuden." (Honkasalo, 325 [Arendt, 1958/2002, 250])

Ruumiillisuuden tutkimus motivoituu äitiyden glorifioinnin lisäksi toisestakin feminismin terää tylsyttävästä näkökulmasta, joka naisen biologisoinnin tapaan myötäilee valtakulttuurin sukupuolineutraaliuden ihannetta. Feminismi julistaa paljastavansa sukupuolittamisen, mutta samaan aikaan se harjoittaa valtakulttuurin normeille uskollisena sukupuolittumisen hämärtämistä.

"Miten käsitteellistää sukupuolittuneen ruumiin materiaalisuutta vajoamatta dikotomioiden loukkuun?" kysyy Honkasalo.

Mielestäni ruumiillisuus on saanut suhteettomasti tilaa naistutkimuksessa siksikin, että naistutkimuksen tärkeimpiä tutkimusmetodeja ei voi olla sukupuolisten dikotomioiden purkaminen, vaan se on tutkimuksen lopputulos. Ruumiillisuus tekee siis näkymättömäksi sellaisia kategorioita, jotka näkyväksi tekemällä tutkimuksen pitäisi nimenomaan räjäyttää alas kulttuurisina ja siten sattuman- ja sopimuksenvaraisina konventioina ja normeina.

Ruumiillisuutta tutkitaan naistutkimuksessa fenomenologisesta ja konstruktionistisesta näkökulmasta. Konstruktionismi, joka tutkii rakenteiden kuten ihmisen biologisuuden, määrittymistä sosiaalisesti, voi mielestäni paremmin välttää sairaanhoitaja-ansan. Silti feminismin konstruktionistinen aikalaisteoreetikko Donna Haraway (1991) on vääntänyt dikotomioiden ylittämishalussaan kyborgin hahmon, joka kahlitsevien rakenteiden murskaamistaidossaan toki puhuttelee ja viehättää, mutta teoria kyborgista jää sisällyksettömäksi.
Honkasalo referoi oivallisesti biologifeministi Linda Birkeä (317[Feminism and the Biological Body, 1999]), jonka mukaan biologinen sukupuoli (sex) ei edellä sosiaalista sukupuolta (gender), vaan suorastaan toisinpäin. Biologisen sukupuolen muovaa "gender", joten ikuisena, muuttumattomana ja essentialistisena pidetty biologinen sukupuoli on jatkuvassa riippuvuussuhteessa genderiin.

Honkasalo lähestyy ruumiillisuuden ongelmaa artikkelissaan muutamassa kohdassa ihan tervejärkisesti. Ruotsalainen filosofi Ullalina Lehtinen [2004] ehdottaa, että lääketieteen naistutkimuksen alueella ruumista pitäisi ajatella käsitteenä, joka imee itseensä jatkuvassa liikkeessä olevia sosiaalisia ja kulttuurisia kategorioita. Niin Birke kuin Lehtinenkin tulevat väittäneeksi, että ruumiillisuus - ja siten myös ääni - ovat epäpuhtaita kategorioita, eli sosiaalisten arvojen ja asenteiden muovaamia. (317)

Ruumiillisuuden tutkimus ei voi mielestäni olla sellaista, että kaikki kehoon liittyvä tekee tutkimuksesta oitis "ruumiillista". Hengen ja ruumiin dikotomia ylittyy mielestäni parhaiten siten, että ei orjallisesti pyritä aina rajaamaan biologis-essentialistista ruumista.

Biologinen perusta ei sovellu mielestäni lainkaan naistutkimukseen ja se sopii huonosti myös muualle humanistisiin tieteisiin.
Honkasalo on tutkinut kärsimystä, johon hän keräsi aineiston kenttätyössä Pohjois-Karjalassa. Hän tutki eräässä kylässä sairauspresentaatioita, sitä mitä ja millä tavoin ihmiset puhuivat sydäntaudeistaan ja masennuksistaan. (306 [Honkasalo 2002, 2003a, 2004]. Sairastavat naiset itkivät ja puhuivat.

"Heidän äänissään häivähti mielestäni jotain tärkeää joka vihjasi tunteista, muistoista, toimimisen paikoista sekä ruumiillisesta maailmassa-olemisesta ja maailmassa-pysyttelemisestä." (Honkasalo, 306)

Maailmassa-pysyttelemisellä hän viittaa siihen, että kärsimys kokemus otteen irtoamisesta.

"Ajattelen kärsimyksen olevan kokemusta siitä että ote maailmasta herpoaa, lipsuu. Syntyy uhka pudota johonkin ei-olevaan, ei-olemisen puolelle. Ihmiset tekevät otetta jatkuvassa intersubjektiivisessa vuorovaikutuksessa." (Honkasalo, 324)

Honkasalon mukaan hänen teoreettinen jäsennyksensä on peräisin italialaisen antropologin Ernesto De Martinon töistä [esim. 1958].


Jos noin on, mihin siis tarvitaan "ruumiillisuutta" näkökulmana? Kenen asiaa se ajaa? Ruumiillisuudella koetetaan paljastaa muilla menetelmillä piiloon jääviä faktoja, mutta mielestäni ruumiillisuuden pitäisi paljastaa oma poliittisuutensa.
"Ruumis töihin! Käsite ja käytäntö" -kirjan (Eeva Jokinen, Marja Kaskisaari & Marita Husso, toim., Vastapaino, 2004) alkupuheesta voi saada käsityksen, että ruumiillisuus sotketaan feminismissäkin tuttuun standpoint-teoriaan: "Ruumiillisuus avaa myös perspektiivin tiedon tuotantoon: se paikantaa tiedon tekijän ja näyttää tiedon osittaisuuden (11 [Haraway 1991]).


Standpoint-teoria paljastaa, missä tiedon subjektit eli niin tutkijat kuin heidän haastateltavansa "seisovat" (eli millaista elämää ja kokemuksia heillä on takanaan). Tällä ihan tervejärkisellä lähtökohdalla ei ole mitään tekemistä kehollisuuden kanssa.

Odotan ruumiillisuuden tutkimukselta jatkossa mielenkiintoisia avauksia naisten herättämiseksi: Naiset, menkää kotiinne ja kotianne hoivaamaan - ja synnyttäkää lisää lapsia. Tuntekaa kehonne voima! Niinpä alkupuheessa todetaankin: "Ruumiillisuus merkitsee ihmisten erilaisten kykyjen, lähtökohtien ja toiminnan mahdollisuuksien vakavasti ottamista." (9)




KUVISSA poikani Tuukka kävi jo yrittelemässä talviturkista vapautumista Varpaisten uimarannalla melko lämpimänä päivänä 18.4.2007. En yllyttänyt häntä mitenkään, en suostunut pakkaamaan edes pyyhettä mukaan, mutta hän olikin itse huolehtinut uikkareiden mukaanottamisesta. Katso reissun muut kuvat nettialbumissa. Ja tässä viimekesäiset samalta rannalta.

"Jaettu vanhemmuus" on vielä idealismia

Anne-Marie Devreuxin (2007) mukaan "uutta vahvistuvaa isyyttä" ei voi löytää kodin jokapäiväisestä elämästä. (99) Läntisissä yhteiskunnissa tehdyt tutkimukset osoittavat, että uusi isä (new father) on myyttinen hahmo. Täten väite vanhemmuuden jakamisesta (sharing) on sidottu tähän erittäin venyvään ja diskursiiviseen konstruktioon (99, [McMahon, 1999]).

Devreuxin mukaan ajatus uudesta isyydestä (new fatherhood) saattaa liittyä pikemminkin siihen, että isä ja äiti jakavat yhdessä tunnekokemuksia, jotka liittyvät lapsen syntymään. He myös hoitavat yhdessä vanhemmuuden vaatimaa auktoriteetin tehtävää. Sen sijaan "jaettu vanhemmuus" (Suomessa vakiintunut ilmaus) ei näytä olevan vanhemmuuteen ja kotihoitoon liittyvien tehtävien jakamista. (99)

Devreux siteeraa Pierrette Hondagneu-Soteloa ja Michael Messneriä [1999, 347], joiden mukaan emotionaalista, ilmaisuvoimaista, hoivavaa ja tasa-arvoista "uutta miestä" (New Man) ei ole olemassa. Se on ideologinen konstruktio.

Devreux viittaa Ruotsiin, jossa isät viettävät pitkiä vanhempainlomia. Miehet käyttävät siellä etuoikeuttaan valita lomansa ajankohta ja pituus, ja he yhdistävät ne vuosilomiinsa. Isät myös jäävät vanhempainlomalle nimenomaan silloin, kun äiti on varmasti kotona. Isät odottavat tällöin, että äidit huolehtivat lapsenhoidosta. (99 [Brachet, 2004; katso myös Ahrne & Roman, 2000]).

Ranskan ajankäyttötietojen mukaan isät käyttävät sitä vähemmän aikaa kotitöihin, mitä enemmän heillä on lapsia. Lapsimäärän kasvaessa vanhemmuuden tehtäviin jaettu aika pysyy samana. Naisten kuluttavat lapsiluvun kasvaessa enemmän aikaa lastenhoitoon, mutta kotitaloustöihin käytetty aika vähenee hieman, mutta ei niin selvästi kuin miesten. Lisäksi tutkimusajankohtana kolme miestä kymmenestä ei tehnyt kotitöitä lainkaan. (95)

Yhden lapsen isistä 74 prosenttia osallistui kotitöihin, ja 24 pronsettia vanhemmuuden tehtäviin. Kahden lapsen isistä 69 prosenttia teki kotitöitä ja 26 prosenttia jakoi vanhemmuuden tehtäviä. Kolmen ja useamman lapsen isistä 68 prosenttia hoiti kotitöitä ja 24 prosenttia lapsia. Samaan aikaan naiset käyttivät 2 - 2,5 kertaa niin paljon aikaa kotitöihin ja vanhemmuuteen 2,5 - 3 kertaa. (95, table 2.)

Devreux toteaakin, että mitä enemmän lapsia on perheessä ja mitä vanhemmiksi he tulevat, sitä enemmän isät vetäytyvät kodinelämästä, jo paljon aiemmin kuin lasten kasvu ja kehitys sitä edellyttäisi. Isät keskittyvät työelämään ja ammattiuransa edistämiseen. (100)

Länsimaissa tehdyissä tutkimuksissa on osoitettu, että miehet valitsevat kotitöistä ne, mitkä heitä kiinnostavat. (96 [McMahon 1999; Ahrne & Roman, 2000; Jacobs et al. 2000]). Miehet kadottavat mielenkiintonsa kotitöihin, erityisesti kokkaamiseen ja tiskaamiseen, kuten myös siivoukseen ja pyykinpesuun. Mielenkiinnon puute näitä kotitöitä kohtaan vahvistuu yhä selvemmäksi mitä suuremmaksi perhe kasvaa. Mikäli miehet edelleen tekevät kotitöitä perheen kasvaessa, heidän ajankäyttönsä töihin ei lisäänny, vaikka perhe olisi kasvanut. (96)

KUVASSA poikani Tuukka ja Eino Palovesi, kuka sitten lieneekään. Taidenäyttely tunnetuista jyväskyläläisistä hahmoista Kirkkopuistossa, kaupungintalon edustalla. Kuvattu lauantaina 21.4.2007.


Devreux viittaa Anthony McMahoniin, jonka mukaan "uusi isyys" (new fatherhood) alkaa käsitteenä realisoitua vasta sitten, kun isien panos lasten ja kodin hoidossa kasvaa. Hänen mukaansa miesten osuuden lisäämiseksi täytyy paneutua myös sosiologien esittämiin perusteluihin, kuten myös miesten itsensä käsityksiin neuvottelun ja valintojen tekemisen mahdollisuudesta. Esimerkkitapaus valinnan vapauden diskurssista on se, että miehen mielestä naisen työhön lähtö edustaa hänen vapauttaan valita. Tätä puolestaan miehet käyttävät tekosyynä sille, että he itse eivät kuitenkaan tee enemmän kotitöitä, vaikka nainen kävisikin työssä. (100)

Ranskalaiset perhesosiologit ovat löytäneet uusia muotoja avioliitossa käytävistä neuvotteluista ja individualismin esiinmarssista perheen sisällä. (100 [de Singly, 2000; Kaufman, 2004]) Tämä tukee mielestäni hyvin käsitystäni tarpeesta lainuudistukselle, jossa vanhempien eron jälkeen kumpikin vanhempi omalla tahollaan neuvottelee suoraan lapsensa kanssa huoltoon liittyvistä asioista (huoltajuus, asuminen, tapaamiset ja elatusmaksu).

Lainuudistus (josta käytän nimeä Lex Ruokamo) korostaisi yksilön omaa panosta ja rakentaisi hänelle toimintatilan, kun toisaalta samalla yksilön (eli usein etävanhemmuuteen tuomitun miehen) kuorma ja vastuu vanhemmuudessa kasvaa täysimääräiseksi. Se olisi nykyhistorian suurin uudistus myös kaikessa muussa vanhemmuudessa eli ydinperheissä.


Lähde:

Devreux, Anne: (2007) "New Fatherhood" in Practice: Domestic and Parental Work Performed by Men in France and in the Netherlands. Journal of Comparative Family Studies, winter 2007, 87-103.






keskiviikkona, huhtikuuta 18, 2007

Miksi Naistutkimus-lehti vaikenee?

Hämmästelen, miksi Naistutkimus-lehti ei ole käsitellyt lainkaan Jussi K. Niemelän ja Osmo Tammisalon pikku kirjasta Keisarinnan uudet (v)aatteet (Terra Cognita, 2006). Lehti ei ole julkaissut edes rutiininomaista kirja-arvostelua, muusta yleisemmästä ja laajemmasta keskustelusta puhuttamattakaan. Niemelän ja Tammisalon manifesti sopisi mielestäni oivallisesti aiheena naistutkimukseen erikoistuneen lehden sivuille. Miehethän arvostelevat kovin sanoin ja kaikkensa antaen akateemista feminismiä eli naistutkimusta. Kirjaa on esitelty monessa muussa mediassa, joten se on tullut tieteenalan ulkopuolisellekin tutuksi. On ollut siksi kiusallista, että manifestikirjanen runttasi nimenomaan naistutkimusta, jonka tieteelliset metodit eivät poikkea muista humanistisista tieteistä. Mikä siis tekee Niemelän ja Tammisalon ajattelussa nimenomaan naistutkimuksesta hyvän kritiikin maalin? Heidän pääväitteensä on, että sosiaalisesti tuotetulla "gender"-sukupuolella ei ole merkitystä sukupuolijärjestelmässä. Vain biologinen "sex" ratkaisee. Väite on aivan perseestä.

Tieteenalan jatko-opiskelija Johanna Pakkanen tarkastelee Naistutkimus-lehdessä (4/2006) Matti-elokuvan Mirva-hahmoa. Mirva esitetetään filmissä naisena, joka olemuksellaan ja miesmäisyydellään (esim. "juo kuin miehet") rikkoo viihdemaailman hellimää käsitystä naisellisesta naisesta. Pakkanen kirjoittaa pitkän artikkelinsa lopussa:

"Matin ja Mirvan parisuhteen komiikkaa sisältyy myös heidän epäonnistuneeseen heteroromanssin esitykseensä. Osan epäonnistumisesta romanssissa muodostaa Mirvan 'väärin' esittämä sukupuoli ja osan molemminpuolinen väkivalta suhteessa. Mirvan väkivaltainen käytös lieventää Matin väkivaltaisuuden leimaa, [...]"

Mielestäni Matti-elokuvan henkilöhahmot ovat esimerkki siitä, kuinka viihdeteollisuuden myyntimenestys voidaan rakentaa sukupuolistereotypioiden ja sukupuoliroolien esittämisen ja niiden karrikoinnin varaan. Juuri tämä sukupuolittaminen on sitä genderiä eli kulttuurin tuotetta. Mirva nimenomaan ei ollut hahmona biologinen "sex", joka olisi synnyttänyt, imettänyt, kasvattanut, huolehtinut ja hoivannut, vaan genderissään hyvin päinvastainen ilmiö biologiselle ihannekuvalle (sex).

Jo Matti-elokuva riittää selventämään asiaan perehtymättömälle suurelle yleisölle, johon näköjään myös Tammisalo ja Niemeläkin kuuluvat, kuinka kovasti ajattelumme ja siten myös kaikki toimintamme on sidoksissa gender-sukupuoleen. Matti-elokuva menestyi kaupallisesti hyvin nimenomaan siksi, että katsojat tunnistivat Mirvan hahmon (ja sen uhkaavuuden Matti-paralle). Mirva ei edustanut mitään uusia kulttuurisia uria aukovaa hahmoa, vaan oli jo entuudestaan tuttu. Siksi ihmettelen sitä, miksi Jukka Hankamäki väittää Keisarinnan uudet (v)aatteet -kirjan arvostelussaan (Sosiologia 1/2007), että sukupuoli ei ole performanssi.

Mielestäni Matti-elokuva saama suosio riittää jo itsessään todistamaan, että nimenomaan sitä sukupuoli on, performanssia. Se on varmasti sen lisäksi muutakin, mutta sukupuolen luonne ihmisyhteisössä on nimenomaan kulttuurinen eli gender. Matti ja Mirva on elokuvassa tyypitelty niin vahvasti kulttuurissa muovautuneiden maskuliinisuuksien ja feminiinisyyksien avulla, että katsoja havaitsee helposti sen, milloin hahmot kulkevat tuttuja kulttuurisia kuvastoja vastaan.
Mirvasta on elokuvassa tehty miesmäinen öykkäri ja fyysisesti vastenmielinen hikinen läski, jotta hän vaikuttaisi uhkalta Matille ja hänen miehisyydelleen.

Elokuvahan on kuin pitkä puolustelu ja selittely sille, miksi mies tulee tehneeksi huonoja valintoja ja miksi nimenomaan miehellä on oikeus näihin valintoihin. Elokuva on siksi opintomatka kulttuurin tuottamaan sukupuoleen eli genderiin.

FT, filosofian opettaja Jukka Hankamäki erittelee mielestäni hyvin Tammisalon ja Niemelän kirjan heikkouksia ja virheellistä ajatteluperustaa. Hankamäki on hienosti oivaltanut sen, että kaksikon yritys käsitellä ihmisten toimintaa ja yhteiskuntaa mekaanisina biologisina olentoina johtaa vääriin päätelmiin.

Hankamäki viittaa Tammisalon edelliseen kirjaan Rakkauden evoluutio (Terra Cognita 2005):

"Tieteen sosiologisesti kiinnostavaa on, mihin näitä naturalistisia seksin selityksiä jatkuvasti tarvitaan. Tammisalon edellisessä kirjassa Rakkauden evoluuto (Terra Cognita 2005) rakkaudesta ei puhuttu juuri mitään. Riittävän syyn ja periaatteen perusteella (principium reddendae rationis) tapahtuva kausaalisten selitysten etsiminen on todettu ideologiseksi ja deterministiseksi selittämisen tyypiksi. Se ei ota huomioon, että ihminen on myös ymmärtävä olento, jonka intentiot saavat perustelunsa arvovalinnoista, esimerkiksi tulevaisuuden päämääristä." (Sosiologia 1/2007)

Mielestäni Naistutkimus-lehden olisi voinut tarkastella Keisarinnan uudet (v)aattet -kirjaa monesta kiinnostavasta näkökulmasta. Eräs on tietysti se, että mihin tarkoitukseen halutaan sukupuolen (sex ja gender) riisumista pelkäksi naturalisoiduksi "luonnonlapseksi" ja biologis-mekaaniseksi suorittajaksi.

Oman oletukseni mukaan nykymiehet taistelevat sitä vastaan, että äitimyytti ja lähimmäisten puolesta uhrautuvan mestariäidin rooli saattaisi heikentyä naiseuden määrittäjänä. Miehet pelkäävät siis menettävänsä äidin ja ihanteellisen äitiyden. Eli kaiken sen mitä äitiys tässä maailmassa - ja nimenomaan kulttuurissamme - edustaa: PERUSTURVALLISUUTTA niin emotionaalisesti kuin kaikella tavalla fyysisestikin.

Miehet (kuten Osmo Tammisalo ja Jussi K. Niemelä) eivät tahdo, että kulttuurin luomat rakenteet paljastetaan, vaan koettavat perustella kulttuurin keinotekoiset ja rakennetut myytit "luonnon" ja biologismin avulla, jonka he yrittävät uskotella edustavan "luonnonlakeineen" lopullista totuutta ja objektiivisuutta.

lauantaina, huhtikuuta 14, 2007

Mieheen ripustautuva Anna Kontula

Mielestäni prostituutiotutkija Anna Kontula edustaa romantiikkaa, ei tiedettä.


Olen miettinyt, mikä motivoi tutkija ja väitöskirjaa aiheesta tekevää Anna Kontulaa näkemään prostituution liian vähän hyödynnettynä mahdollisuutena naisen voiman esiintuomiseen. Motiiveja voi olla kaikenlaisia, mutta olen tietysti halunnut tietää sen älyllisen kiihokkeen, joka Kontulalla varmasti on. Nyt löysin Kontulan kirjoittaman kiinnostavan artikkelin Internetin Megafoni-lehdestä, joka on kerännyt netissä mainetta lehtimuotonsa vuoksi ja jonkin verran yhteiskunnallisen keskustelun herättäjänäkin.

Megafoni näyttää muuten koettavan olla niin kovasti avantgardistinen, edelläkävijä ja cool, että se antaa melko teennäisen vaikutelman. En käsitä, miksi lehden sisällölliset luokat ovat englanninkielisiä, vaikka Hardcore, Softcore, Extreme Closeups, Vintage ja Snuff kuulostavat komeilta. Ei tuo ole coolia, tuo on itseasiassa vähän junttimaista.

Anna Kontula mielestäni sotkee artikkelissaan "Stringeillä kirjailtu kapinalippu" muutamia asioita. Eräs on se, että hän näyttää näkee prostituution seksuaalisen itseilmaisun muotona. Kun nainen myy itseään, hän toteuttaa seksuaalisia tarpeitaan. Toki kaupankäynnissä voi olla kyse osittain tuostakin, mutta väitänpä että itseään ilmaiseva ja seksiä rakastava huora ei ota panoistaan vastaan joka kerta samaa kiinteää (ja suurta!) summaa rahaa, vaan osaa nauttia elämästään paljon laajemmin. Vastalahjaksi "lahjastaan" nainen siis voisi hyväksyä rahan sijaan vaikkapa yhden kivan aterian hyvässä seurassa, matkan, miellyttävää yhdessäoloa ja jotain muuta enemmänkin ei-materiaalista, mutta enpä tiedä prostituutioon liittyvän tällaista kokeilunhalua ja välittömyyttä.
Prostituution rutiinia kun tuntuu olevan nimenomaan se rahanteko, ei itse seksistä ja tilanteesta nauttiminen.

Miksi sitten Kontula koettaa vääntää prostituution ilmiöksi, jossa nainen on nauttiva ja valtaakäyttävä osapuoli?

Minusta on erittäin kummallista, että Kontulan mukaan tie naisen vapautumiseen kulkee prostituution kautta, vaikka se on ilmiönä jopa niin privaatti (=ei-julkinen), että naiset eivät myy itseään edes omalla nimellään.

Aidosta vapautumisen oivalluksesta kertoisi minusta vasta se, että prostituoidut käyttäisivät omaa oikeaa nimeään - tai edes omia hiuksiaan. Tv:ssä monta kertaa asiaohjelmissa esiintynyt suomalaisnainen Johanna, joka toimii alalalla Sekspertti-nimellä, on jäänyt lähtemättömästi mieleeni rumista peruukeistaan.

Toinen sekasotku Kontulan ajattelussa on se, että hän näkee prostituution naisen kapinana. Kontula kirjoittaa:
"Väitän, että prostituutioon liittyvä häpeäleima johtuu naisen seksuaalisen
aktiivisuuden poliittisesta vaarallisuudesta - tai pikemminkin siitä uhasta,
että jonka naisen seksuaalinen aktiivisuus luo yhteiskunnan tuotantosuhteille." (Megafoni 27.2.2007)
Olen samaa mieltä Kontulan kanssa siinä, että naisen seksuaalista aktiivisuutta pidetään poliittisesti vaarallisena. Muslimimaissa ja uskonnollisissa yhteisöissä naisen biologian ja oma-aloitteisuuden hallinnasta ja rajoittamisesta on tehty uskonnollisia opinkappaleita, jotka ovat suorastaan uskonnon ydinsisältöä ja yhteisön jäseniä yhteen sitova voima.

En kuitenkaan tajua, miten Kontulalla on kanttia väittää että prostituutio olisi vallankäyttöä ja itseilmaisua eli kapinaa? Jotta kapina-ajatus toteutuisi, täytyisi huorien ehdottomasti olla avioliitossa eläviä ydinperheäitejä. Piste. Ja heidän pitäisi tehdä työtä julkisesti ja omalla nimellä.

Huorat piileskelevät säälittävästi peruukkien ja maskiensa takana, ja valokuvissa näkyy pelkästään litisevä klitoris. Ei kuulosta kovin vahvalta ja kokonaiselta identiteetiltä, jonka avulla käytetään valtaa ja kapinoidaan, puhumattakaan siitä, että tehtäisiin asennevallankumous.
Jos joku tahtoo kapinoida, ja edetä peräti seuraavalle asteelle eli vallankumoukseen, on hänen ensin tultava tietoiseksi omasta subjektiudestaan. Mielestäni huorat ovat vielä erittäin kaukana tuosta subjektiudesta; he kun itse ovat rajoittaneet elämänsä äärettömän pieneksi, sellaiseksi että kukaan ei-prostituoitu nainen ei suostuisi sellaista piileskelevää kaksoiselämää elämää.

Prostituoidut eivät ole mielestäni lainkaan uskottavia - ja Anna Kontula on väärässä. Miksi hän koettaa väkisin tunkea vapautumisen aatteitaan prostituutioon, joka totisesti edustaa vielä ilmiönä puhtaimmillaan hierarkkista järjestystä, luokkayhteiskuntaa, sananvapauden puutetta, traditionaalisia sukupuolirooleja ja patriarkaalista valtaa?

Suurin ihmetykseni aihe liittyy Anna Kontulan valtakäsitykseen. Mikä voisi olla objektiivinen todiste suurelle yleisölle siitä, että huorat ovat vapautuneita, tietoisia, aktiivisia, omaehtoisia, naisen roolia muuttavia ja vallankäyttöön pyrkiviä toimijoita? Minä en keksi yhtään. On nimittäin niin, että itse seksin harjoittaminen ja seksi elämän jokapäiväisenä sisältönä ei ole todellakaan niin poikkeuksellista kuin Kontula näyttää luulevan.

Todellinen seksintuntija ja seksuaalisesta vapaudestaan nauttiva ei myy seksiä kaikille jotka sitä tahtovat ostaa, vaan nautinto tulee jossain muussa muodossa kuin rahana. Kuinka rutiininomainen kauppa voisi laventaa käsitystämme seksuaalisesta nautinnosta? - Siis se rutiininomainen paketti, jota huorat kauppaavat. Heidän työnsähän kuitenkin perustuu tuotteen toimitusvarmuuteen. Enpä pysty näkemään siinä mitään spontaaniutta ja hetkeen tarrautumista, jota kaikki elämän nautinnot edellyttävät.

Sekoittaako Kontula fantasiat ja todellisuuden? Nainen saattaa haaveilla prostituoidun ammatista, sillä ajatus yksinkertaisesti vain kiihottaa. Mutta pelkkänä ajatuksena. Naisten väitetään unelmoivan myös raiskatuksi tulemisesta, mutta enpä ole kuullut kenenkään haahuilevan minihameessaan pimeässä puistossa halukasta raiskaajaa etsien.

Ehkä kaikkein ällöttävin asia kaupallisessa seksissä on se, että SEN ON PAKKO OLLA NAUTINTOA, kummallekin osapuolelle, muuten tuote ei myy. Ei h..tti, ihminen siis pakotetaan reagoimaan työssään tietyin emootioin? Todella vapaata ja omaehtoista. Kontula tulee vain lujittaneeksi sitä myyttiä, että nainen nauttii aina, kun mies nauttii. Eli naisen nautinto kulkee miehen nautinnon kautta. Tässä on itseasiassa Kontulan ajattelun perusvika, eikä hän mielestäni pysty mitenkään pyyhkimään prostituutiosta pois tuollaista vaatimusta, naisen pakkonautintoa, vaikka miten yrittäisi. Eikä hän yritäkään, koska hän kertoo kuinka prostituutio on kehitystä oikeaan kuljettava ilmiö.

Prostituutio on kuvaavin esimerkki siitä, kuinka kulttuurimme myyttien mukaan miehen potenssia ja stondista pidetään yllä vain tietyin kaavamaisuuksin ja maneerein. Ja kuinka miehen pelin seisomaan nostattava nainen on itse siinä samassa kuuma, kostea ja valmis - stondiksen aikaansaaminenhan on naisen kiihottaja. Kyllä varmasti näin onkin, mutta ajattelutapa on outo. Logiikan mukaan mies voi vaatia yhdyntää missä tahansa keneltä tahansa naiselta, jonka edessä hänellä sattuu seisomaan.

Saman logiikan mukaan jokaisen suurtalouskeittäjän on pakko alkaa valmistaa ruokaa kaikille kadulla kohtaamilleen nälkäisille.

Miksi sellaista pitäisi kutsua kaunistellen "vapaudeksi"?

Kontulalla on varmasti tutkimuksessaan ja ohjelmallisessa poliittisessa prostituoitujen puolustamisessa hyvä tarkoitus, mutta hän onnistuu vain lujittamaan ja siunaamaan vanhentuneisiin sukupuolirooleihin perustuvia myyttejä naisen asemasta ja naisen haluista ja tarpeista. Kontulaa lukiessa ei voi välttyä ajatukselta, että naisen tarpeet, halut, identiteetti ja itseilmaisu ovat riippuvaisia miehestä. Vain miehen kautta peilaamalla nainen voi olla "kokonainen" ihminen.

Krookukset valokuvasin eilen 13.4.2007 Jämsänkoskella päiväkoti Koivulinnan kukkapenkissä.

perjantaina, huhtikuuta 13, 2007

Minun sosiaaliset keksintöni


Sosiaaliset innovaatiot ovat hyödyksi jokaisen olohuoneessa!

Sosiaali- ja terveysalan tutkimus- ja kehittämiskeskus Stakes julkaisee Dialogi-lehteä, jonka artikkelissa "Sosiaalisilla keksinnöillä on kysyntää" (Dialogi 2/2007) patistetaan keksimään uusia sosiaalisia innovaatioita. Hyvä. On siis ensin osattava tunnistaa ja nimetä ongelma, jonka jälkeen pitää alkaa rakentaa sille ratkaisua.

Olen kovin kiinnostunut keksimisen ideasta yleensäkin; se kun on mitä suurimmassa määrin ongelmien mahdollisimman tarkkaa tunnistamista ja niiden nimeämistä. Ja sosiaalisten innovaatioiden kehittely on sitä vielä selvemmin kuin vaikkapa teknisen vekottimen luominen. Tekninen vitkutin saattaa tehdä elämän mukavammaksi, mutta sosiaalinen innovaatio motivoituu arkea rajoittavien rankkojen vaikeuksien selvittämisestä.


Sosiaalinen innovaatiolla on siksi aivan suora vaikutus ihmisten elämään, kun taas tekninen kikka vaikuttaa siihen enemmän epäsuorasti.

Sosiaalinen innovaatio voi olla siis kaikkien keksintöjen ydinaluetta; ei tehdä edes hyviä teknisiä keksintöjä jollei sosiaalisesta perustasta ole ensin huolehdittu. Uteliaasti ja vapautuneesti asenteita mullistaen ja muuttaen.

Lehden mukaan sosiaalisia keksintöjä ovat olleet esimerkiksi vesi- ja viemäriverkosto, penisilliini, lastenneuvola, päiväkoti, terveyskeskus ja peruskoulu. Sosiaalisia keksintöjä ovat myös ansiosidonnainen päiväraha, hyvät käytännöt ja hoitoketjut.

Minulla on muutamia sosiaalisia innovaatioita, jotka luetteloin tähän:


1. Terveyskeskusten yhteyteen pitäisi saada terveyden- ja fyysisen kunnon mittausasema, jossa ihmiset saisivat lähes milloin tahansa omatoimisesti selvittää omaa terveydentilaansa. Sairaat voitaisiin sieltä kätevästi ohjata lääkärin vastaanotolle. Oleellista on, että terveyden hoitaminen nähtäisiin jatkuvana prosessina, joka vaatii omaehtoista aktiivista ja älyllistä lähestymistapaa jokaiselta. Toiminta rahoittaisi itse itsensä; ennaltaehkäisy on aina halvempaa kuin syntyneiden vaurioiden hoito.

2. Hyvästä terveydestä palkkio. Hyvästä omaehtoisesta terveydenhoidosta pitäisi koitua kansalaiselle palkkioksi selvää taloudellista hyötyä. Ihmisiä pitäisi palkita terveistä elämäntavoista ja ponnistelusta terveyteen, ei sairastamisesta, kuten nykyään terveydenhuoltojärjestelmä tekee. Sairas saa kalliita hoitoja, mutta terveyttään vaaliva joutuu koko ajan maksamaan juoksevia kuluja, jotka kertyvät esimerkiksi paremmasta (=terveellisemmästä) ruokavaliosta ja liikunnasta. Terveydestä maksettavan palkkion ei tarvitsisi olla suuri, vaan enemmänkin nimellinen, mutta sillä voisi olla jo ohjaava vaikutus, kuten lainsäädännöllä ja käytännöillä yleensäkin.



Palkkion maksamisen perustan pitäisi olla sellainen, että itseasiassa ei palkita niinkään hyvästä terveydestä, vaan terveydentilan kohottamisesta. Eli huonon terveyden parantaminen olisi aina kannattavaa.

Tähän liittyy seuraavaa, terveyspisteiden keruu, joka osaltaan (mutta ei välttämättä ainoana) toimisi hyvästä terveydestä maksettavan palkkion perustana.


3. Terveyspisteiden keruu. Ihmiset pitäisi laittaa keräämään henkilökohtaisia terveyspisteitä terveellisestä ruoasta, liikunnasta ja säännöllisestä lääketieteellisestä terveydenhoidosta. Kaikki hyvät teot kirjautuisivat sähköisesti henkilökohtaiselle terveyskortille. Elintarvikekaupat olisivat avainasemassa. Terveelliset tuotteet olisi merkitty selvästi hyllyissä. Ostaminen toisi terveyspisteitä.


4. Lapsiparkit. Päiväkodin ja muun kunnallisen päivähoidon tarjoama hoito ei kohtaa monen perheen tarpeita. Ongelma on se, että lapset lapset pakotetaan raskaaseen ja kalliiseen päivähoidon myllyyn, vaikka monelle riittäisi pelkkä kevyt lapsiparkki. Tällaisia ovat esimerkiksi perheet, joille on vasta syntynyt uusi vauva. Esikoiselle saattaisi hyvin riittää muutaman tunnin hoito silloin tällöin lapsiparkissa, kun nykymalli imaisee lapsen vähintään säännölliseen puolipäivähoitoon.

Lapsiparkittomuus tekee myös yksinhuoltajien elämän vaikeaksi. Harrastukset jäävät illalla harrastamatta ja fyysinen liikunta hoitamatta.

Ja väitän, että päivähoitokoneiston tavaton kankeus vaikuttaa myös salakavalammin ajattelutapaamme. Lapsen antaminen ulkopuolisen hoidettavaksi on nimittäin jollain tapaa syntistä ja sen ajatellaan kuvaavan vanhemman velttoutta, laiskuutta ja vastuuttomuutta. Näin nykymallin mukainen päivähoitolainsäädäntö nakertaa omaa etuaan. Olen ehdoton lasten päivähoidon kannattaja, mutta pidän toteutustapaa typeränä, liian raskaana ja aivan liian kalliina. Lapsiparkki toisi suoraa säästöä ja olisi erittäin joustava palvelu vanhemmille.


5. Terveellisten raaka-aineiden lievä verokohtelu. RAAKA-AINEIDEN (eli vihannekset, hedelmät, vilja, pavut, siemenet ja lisäksi täysjyväleivonnaiset, jotkin maitotuotteet jne...) arvonlisäveroa pitäisi laskea - kuten seuraava hallitus kuuluu jossain muodossa suunnittelevankin.


6. Julkinen liikenne pitäisi tehdä käyttäjälleen lähes ilmaiseksi. Kyse on ympäristön, luonnon ja elintilan suojelusta. Käyttöön voitaisiin ottaa yhtä aikaa useita eri järjestelmiä, kuten verovähennykset, huojennukset työnantajille, köyhien ilmaisliput jne...

7. Julkisen liikenteen käytöstäkin alettaisiin kerätä plussapisteitä omalla henkilökohtaisella kortilla. Myös taksit kuuluvat tietysti julkiseen liikenteeseen tässäkin. Ja palkkio näistä plussapisteistä voisi olla mitä tahansa, mielikuvitus vain laukkaamaan.

8. Suomeenkin pitäisi saada kehitysmaiden tapaan taksin ja bussin yhdistelmä. Se ajaa periaatteessa jotain tiettyä suurpiirteistä linjaa pisteestä A pisteeseen Ö, mutta se poikkeaa ihmisten kotipihoilla, joten se kulkee reittinsä ennustamattomasti myös välipisteissä D, G, K, L ja O. Eikä näidenkään taksien tarvitsisi olla aina merkin uusinta mallia, vaan vanhojen autojenkin pitäisi kelvata. Jokainen julkiseen liikenteeseen investoitu euro on selvää kansantaloudellista säästöä.

9. Lex Kaisa Ruokamo. Eron kohdatessa vanhempien pitäisi itsenäisesti neuvotella suoraan lapsensa kanssa lapsen huoltajuudesta, tapaamisista, asumisesta ja elatusmaksuista. Ei niin kuin nykyään tehdään, eli vanhemmat neuvottelevat keskenään. Jos järjestelmässä on pieniäkään puutteita (kuten koneistoissa aina väistämättä on), pariskunnan keskinäisistä neuvotteluista tulee silkkaa parisuhdemössöä, jossa lapsen asema jää toissijaiseksi. Lex Kaisa Ruokamo vahvistaisi kaikkein eniten isänkin asemaa ja miehen suorittamaa ja mieheltä odotettavaa vanhemmuutta, kuin mikään muu ratkaisumalli, mitä olen isyyden vahvistamiseksi kohdannut.

Ja naisen asemakin vanhempana muuttuisi radikaalisti. Naista ei enää tarkasteltaisi ensisijaisesti äitinä, vaan enemmänkin kansalaisena. Tätä naisen sitomista ja uhraamista äitiydelle olen kritisoinut omassa koulukunnassani, kriittisessä feminismissä (joka on tieteellinen innovaationi).

Lex Kaisa Ruokamo voisi olla kaikkein mullistavin muutos vanhemmuuden rooleille mitä on koskaan uudella lailla saatu aikaiseksi. Se muuttaisi rankasti koko yhteiskuntaa ajattelutapoineen ja normeineen. Isyys ei enää kulkisi äitiyden kautta, eikä mies voisi enää tukeutua naiseen eikä nainen saisi enää käyttää "äitiyden valtaa" mieheen.

10. Lapsille ja aikuisille yhteiset leikki-, askartelu- ja kiipeilytalot. Ne olisivat samankaltaisia kuin nykyiset lasten leikkipuistot, mutta paljon, paljon kehittyneempiä ja toiminnallisempia. Ne olisivat nykyaikaisia kylätaloja ja kuntalaisten yhteisiä olohuoneita ja kokoontumispaikkoja. Ydinidea olisi vapaa oleskelu ja puuhailu, sellaiselle pitäisi järjestää trampoliineja, kiipeilytelineitä, pöytiä, värikyniä, karaokelaitteita, tietokoneita. Ihmiset pitäisi saada kokoontumaan yhteen, omalla ajalla ja spontaanisti. Siksi kaikki aikataulutus olisi toiminnalle vierasta. Paikkojen pitäisi olla avoinna vaikka läpi yön.

Oleellista olisi, että leikkipaikkojen suunnittelussa olisi ajateltu myös aikuisten haluja. Aikuisetkin tykkäävät pomppimisesta ja kiipeilystä jne... Kuntosaleista ne eroavat esim. siten, että leikkitalot ovat kaiken ikäisten paikkoja, yhtä aikaa, eikä käyttövuoroja tunneta.

Suomen talvi on pitkä ja suomalaiset asuvat ahtaasti, joten tilavia ja toimivia sisätiloja tarvitaan.

11. Eronneiden vanhempien lapsille on saatava vanhempien vaihtopaikka, jonne vanhemmat voivat jättää lapsensa, kun lapsi odottaa etävanhempaansa noutamaan, tai lähivanhempi tulee hakemaan lasta kotiin. Monessa tapauksessa on erinomainen asia, että lapsen huollon järjestelyt tuodaan tällätavoin julkiselle areenalle. Jos lähivanhempi alkaa rajoittaa tapaamisia etävanhemman kanssa tai jos etä haekaan lastaan mukaansa, on ongelmaan helppo tarttua: onhan siitä ihan kiistatonta näyttöä, jota on kertynyt vanhempien vaihtopaikassa.

Olen yleensäkin sitä mieltä, että erittäin monet yksityisinä pitämämme asiat pitäisi nostaa julkiselle areenalle, eli se tahmea ja mädättävä privatisoituminen pitäisi pyyhkäistä veks. Julkinen areena on ainoa paikka, jossa oikeus ja kohtuus voivat toteutua. Yksityinen sfääri on todella vaarallinen paikka.

Vanhempien vaihtopaikka voisi toimia lapsiparkin ja leikki- ja kiipeilytalon yhteydessä.

12. Kauppojen pitäisi pystyä ostamaan suoraan marjat, sienet ja yrtit paikkakunnan kerääjiltä. Logistiikka pitäisi siten tehdä mahdollisimman yksinkertaiseksi. Liiallinen hygieniavouhotus pitäisi lopettaa. Lainsäädäntö on muutettava siten, että yksinkertainen toiminta on mahdollista.

Nykymalli on sellainen, että suomalaiset eivät voi ostaa kaupasta kätevästi oman paikkakunnan luonnon antimia, vaan kaikki on pakattu kalliisiin ja säälittävän pieniin pakkauksiin jossain elintarviketehtaassa.

Mustikka, puolukka, vadelmat, sienet, ja yrteistä esim. nokkonen nousisivat nykyistä paljon yleisemmäksi ruoka-aineeksi suomalaisten ruokavaliossa.

13. Lasten karaokeravintolat. Perheen jäsenten yhteyttä kannattaa vaalia kaikella tavalla. Ja eri ikäisten ihmisten kohtaamista. Nykyideologia Suomessa on, että lapset pidetään jotenkin häpeillen ja suojellen poissa "aikuisten maailmasta". Aivan kuin aikuiset tarvitsisivat tätä syntisyyden kokemusta tunteakseen olevansa aikuisia. Minä väitän, että eivät ne aikuisten touhut yleensä niin pahoja ole. Lapsille pitäisi olla omia karaokeravintoloita, jotka siis selkeästi olisivat ottaneet lapset kohderyhmäkseen, ja aikuiset saisivat nautiskella kaiken laulamisen ja remuamisen ohessa alkoholia. Se on parasta yhdessäoloa perhekunnittain se.

Kävin itse Bulgariassa tällaisessa ravintolassa ja idea oli tosi raikas, vaikka paikka itse oli meluisa, pimeä ja vähän rasittava. Homma riippuu täysin toteutustavasta.

Olen aina hämmästellyt ajattelutapaa, että ravintola on jotenkin paha paikka lapselle. Ei se ole. Päinvastoin. Ravintoloihin on saatava lisää toiminnallisuutta ja lapsenmielistä hauskuutta. Lasten peuhupaikkoja lisää, tupakointikoppien sijaan.

Nykyinen ajattelutapa onnistuu tekemään lapsuudesta ongelman ja aikuisen ohjausvastuusta jonkinlaisen vinoutuneen myytin.

Suomessa lapset ja aikuiset eristetään toisistaan. Ja meidän lainsäädäntömme vahvistama alkoholin mystifiointi ärsyttää minua. Alkoholihan on vain sielutonta etanolia, eikä mikään itsenäinen subjekti ja persoonallinen toimija, kuten meillä tunnutaan ajateltavan. Tarkoitan, että viinaa kunnioitetaan liikaa. Alkoholi pitää pudottaa jalustaltaan.

14. Koulunkäynti aloitetaan kolmevuotiaana. Monella lapselle on halu oppia lukemista ja laskemista jo kolmevuotiaana. Miksi heitä ei jo silloin laiteta koulutielle? Kouluopetus olisi helppo järjestää päiväkodeissa, joissa lastentarhanopettajat voisivat hoitaa työn. Ja koulupäivän pituus voisi olla esimerkiksi 45 minuuttia. Muun ajan lapsi olisi mukana muussa päiväkodin toiminnassa.

Mielestäni järjestelmällinen koulumainen opetus päiväkodeissa olisi jo nyt mahdollista, koska jokaisessa päiväkodissa on aina lastentarhanopettajia. On vain niin, että lastentarhanopettajien ammattiliitto taitaa tällaista ajattelua vastustaa, joten heiltä ei voi odottaa minkäänlaista oma-aloitteisuutta. Siksi koulunaloittaminen kolmevuotiaana on väännettävä laiksi asti.

15. Liikuttajia vanhuksille. Surkutellaan paljon sitä, kuinka vanhuksille ei saada palkattua tarpeeksi hoitajia, ja kuinka vanhustenhoidon koulutuksen saaneista on pulaa. Minä väitän, että ensisijaisin ongelma vanhusten (ja muiden kroonisesti heikkojen ja sairaiden) hoidossa on se, että sairaaloista ja muista laitoksista puuttuu täysin eräs tärkeä ammattiryhmä: vanhusten kanssa seurustelijat ja heitä liikkeelle patistavat liikuttajat. Ei siihen tarvita mitään fysioterapeutin koulutusta. Minun lähes satavuotias isotätini lamaantui kahdessa (2) päivässä lähes muumioksi, kun häntä vain makuutettiin sairaalan vuodeosastolla. Siihen saakka hän oli pärjännyt itsenäisesti kotonaan. Liikkumattomuus on terveellekin äärettömän tuhoisaa, saati sitten sairaalle. Sairaalat tuhoavat itse vanhusten terveyden moisilla rakenteellisilla ongelmilla, jotka olisi käytännössä tosi helppo ratkaista.

Vanhusten hoitoon siis seuranpitäjiä ja liikuttajia. Ei vanhusten kärsimyksiään saa ottaa liian vakavasti, muuten ongelma vain paisuu ja pahenee. Pieni pintaliito on aina paikallaan. Minusta on hölmöä korostaa ainoastaan sitä seikkaa, kuinka (hyvää alan mukaista koulutusta) VAATIVAA vanhustenhoito on. Höpö, höpö. Ammattitaitoisia hoitajia sairaalat ja laitokset tarvitsevat lähinnä vasta sitten, kun ne ovat ensin itse turmelleet vanhuksen terveyden eli liikuntakyvyn ja aloitteellisuuden.

16. Kestovaipoilta ja -siteiltä poistetaan arvonlisävero. Olivatpa ne sitten teollisesti tehtyjä tai uniikkia käsityötä. Vauva tuottaa elämänsä alkuvuosina vaippajätettä 1500 kiloa, mikä on suurin yksittäinen jäte-erä kotitaloudessa. Kestoilu kaipaa sitä, että kannustimet nostavat sen julkisuuteen. Ihmiset eivät vielä osaa oikeasti ajatella kestoilua todellisena valintavaihtoehtona. Se johtuu suureksi osaksi myös siitä, että kestovaippoja ja -kuukautissiteitä on tosi vähän myynnissä. ALV pois ja tuotanto ja tarjonta alalla kasvavat!

Ja sitten:

Paras innovaatio mitä olla voi.
Poikani Tuukka ihailee Julian syntymäpäiväkakkua Pelkosenniemellä 6.4.2007. Hän oli niin nopeasti juhlapöydässä, että synttärisankarikaan ei ehtinyt mukaan.

Tuukka mietti jo, millaisen kakun hän itse saisi seuraavana päivänä. Hän täytti neljä vuotta 7.4.2007.

keskiviikkona, huhtikuuta 11, 2007

Kermapeppu Petri Neittaanmäki

Tässä sitä olisi, "vittaa" kaikille herkkähipiäisille kermapepuille.


Keskustan konservatiivisiipeen kuulunut nuori Petri Neittaanmäki Keski-Suomesta putosi eduskunnasta. Loistavaa. Jouti häipyäkin, hän ilmeisesti keräsi neljä vuotta sitten ääniä opiskelijoilta ja yliopistolaisilta, mutta osoittautui työskentelyssään patavanhoilliseksi. Luulen, että Neittaanmäen perusäänestäjäkunta oli mielipiteiltään hyvin kaukana siitä, mitä hän kansanedustajana painotti.
Neittaanmäkeläinen maailma on kliseinen kepulainen umpiperä, ankarien roolimallien varassa toimiva linnoitus.


Elämä on yhtä jatkuvaa Suviseuraa ja perhekuntien kokoontumisajoja savipelloille matkailuvaunuineen.

Neittaanmäen maailma ei pysy pystyssä, jos nainen ei ole äiti. Hän vastusti hedelmöityshoitojen antamista yksinäisille naisille ja naispareille. Ajattelin tuolloin, että tuollainen Juutas Käkriäinen ammutaan vaaleissa kananmunasateessa ulos eduskunnasta.


Neittaanmäki kuuluu siihen tekopyhään ja vanhemmuutta romantisoivaan porukkaan, joka ei ymmärrä kuinka Suomen lainsäädäntö suistaa jo tällä hetkellä aidon ja täysipainoisen isyyden ulos vanhemmuudesta. Neittaanmäki luulee idealistisesti, että Suomen lapset saavat jo nykylaissa riittävän isyyden - sellaiseksi hänen mielestään riittää se, että mies on itse aktiivisesti valinnut vanhemmuuden. Mutta tuo ajattelutapa on järjetön ja vastuuton tärkeimmän eli lapsen kannalta. Vanhemmuus on biologisena tapahtumana niin arvaamaton juttu, että lasta ei mennä ostamaan kuin autoa merkkiliikkeestä.

En voi pitää kovin suurena yhteiskunnallisena ajattelijana ketään sellaista kansanedustajaa - tai entistä, kuten pudonneen Neittaanmäen tapauksessa - joka ei osaa oivaltaa lainsäädännön OHJAUSvaikutusta kaikessa elämässämme. Esimerkiksi vanhemmuuden jakamisesta nykylaki tarjoaa hyvin erikoisen näyttämön kaikille eroaville vanhemmille. Mies voi käytännössä tehdä loputtomasti valintoja ja aloittaa päättymättömän itseterapoinnin sen vuoksi, että häneltä on "riistetty lapset pois".

Oikeastaan laki lapsen huollosta ja elatuksesta toteuttaa sitä miehistä ihannetta, että mies voi käydä ostamassa halutessaan lapsen merkkiliikkeestä korottomalla osamaksulla.

Erolapsista yli puolet on menettänyt tiiviin eli sen luonnollisen yhteyden isäänsä, puhumattakaan siitä että ehkä vielä useammassa tapauksessa lapsi kärsii isän maksaman liian pienen elatusavun takia.


Hienohelma Neittaanmäki teki rikosilmoituksen jyväskyläläisestä kunnallisasioista vilkkaasti keskustelevasta Aarre Päristä, joka oli varsin viattomasti pohtinut ääneen kunnallispoliitikkojen vaalirahoitusta. Päri arveli, että paljon tosiasiallista vaalitukea jää ilmoittamatta siksi, että laki vaatii vain tietyn rajan ylittävien tukirahojen ilmoittamisen. Niinpä vaalirahoituksesta vaikeneminen on ihan laillista. Herkkähipiäinen Neittaanmäki syytti Päriä mustamaalaamisesta, vaikka tuollainen ääneen pohdinta on täysin luonnollista, eikä siinä tarvitse olla mitään tarkoitusperää. Päri vain totesi ääneen sen, minkä laki sallii. Neittaanmäen arvion mukaan siis lainsäädännön tarkastelukin on laitonta.


Ihmettelen kyllä sitä, että Jyväskylän kihlakunnan syyttäjä Juha Parmio päätyi syyttämättä jättämispäätöksessään puolittain moittimaan Päriä. Parmio "'katsoo selvitetyksi, että Päri on esittänyt kansanedustajista valheellisen vihjauksen', vaikka ei katsokaan kunnianloukkausrikoksen koko merkistön täyttyneen". (Neittaanmäki, Petri: Linjan vetoa. Puheita ja kirjoituksia 2003-2006, 153. Jyväskylän Keskustaseura ry, 2007)

Mielestäni nimenomaan julkisuus on oikea paikka kaikelle spekulaatiolle, joka on perusteltua. Pärin logiikka ja ajattelu voidaan todentaa jokapäiväisessä elämässä: hänen esittämäänsä pikku korruptiota, voitelua ja suhdetoimintaa esiintyy takuulla kaikkialla yhteiskunnan eliittikerroksissa. Kyllä siitä on saatava puhua silloin, kun voi esittää kuinka toiminta on täysin mahdollista, laillista ja siksi varmasti myös laajasti harrastettua.

Parmio ei ole ymmärtänyt, että julkisuuden ensisijainen tehtävä on toimia erilaisten ajatusten, lue: spekulaatioiden, esittämispaikkana. Rationaalinen ajattelu kun edellyttää, että tabuja ei ole ja olemassa olevien tabujen kimppuun käydään lujasti ja täysin tietoisesti. Ne kuohitaan julkisuudessa hengettömiksi.

Neittaanmäki muistuttaa tv:n tyypillistä talk show -juontajaa, jonka ilmiselvä miellyttämishalu, sopuilu ja vallitsevien arvojen kyseenalaistamattomuus koetaan radikaalina energiana ja raikkaana nuoren miehen ajatteluna. (Vrt. esim. aina niin väsyttävät Joonas Hytönen ja Ruben Stiller.)



Niin, ja käykää tosiaan tuolla Petri Neittaanmäen nettisivuilla. Mieshän poseeraa Urho Kekkosen kanssa ja puhuu poliittisesta luottamuksesta! Uskomatonta, miten hölmöä ja lapsellista. Neittaanmäellä näyttää olevan niin vanhanaikainen käsitys poliittisesta uskottavuudesta, että se on peräisin täysin toisesta poliittisesta kulttuurista ja maailmasta.

tiistaina, huhtikuuta 03, 2007

Jokin mättää feminismissä

Mitä vikaa feminismissä?

Feminismin perusvika on se, että se ei ole koskaan osannut selvittää miten äitiys sortaa naista. Äitiys katsotaan yhä feminismissä kunniatehtäväksi ja etuoikeudeksi. Feminismi mielestäni siunaa äitiyden naiselle ainoaksi keinoksi raivata itselleen yhteiskunnallista toimintatilaa ja vaikutusvaltaa. Tämän hyvin puutteellisenkin "vallan" feminismi luokittelee Vallaksi.


Samalla minusta tuntuu, että feminismi ikään kuin myöntää sen, että äitiys voi olla vain vaikutusvaltaa, mutta ei koskaan itse valtaa.

Feminismi ei ole koskaan ollut kiinnostunut siitä, kuinka naiset siis itse osallistuvat sortojärjestelmään sitä uusintamalla ja sitä myös itse uusin tavoin vahvistamalla. Tarjoan feminismin kiinnostavuuden lisäämiseksi ja älyllisen viekoittelevuuden vahvistamiseksi "kriittistä feminismiä" (minun oma koulukuntani), joka on feminismin viimeisin kehitysaste.

Olen hämmentynyt siitä, kuinka vähän feminismi (puhumattakaan sen teoreettisesta suuntauksesta naistutkimuksesta) puhuu äitiyden kulttuurisista ja siten rakenteellisista kahleista. Niitähän voidaan aina muuttaa, ja usein tällaisissa muutoksissa parannetaan myös lapsen asemaa. Feminismi tulee sekoittaneeksi nämä kahleet johonkin mystiseen biologiseen välttämättömyyteen.


Mielestäni feminismi ei osaa tarkastella äitiyttä kulttuurisena rakenteena, vaan se on kiinnostunut lähinnä vain lapsen ja äidin välisestä psykologiasta ja naisen biologisesta uusintamiskyvystä.

Minusta tämä on pahimmanlaatuista patriarkaalista ideologiaa käärittynä feminismin kaapuun.

Feminismi vie eteenpäin kiltisti ja kyselemättä patriarkaatin sanomaa ja sen toiveita.

En yleensä itse tule ajatelleeksi, että feminismiä kritisoidessani minun pitäisi ruveta selittämään syitä kritiikilleni. Yritän nimittäin esittää perustelut kritiikin yhteydessä. Sanon nyt kuitenkin tässä puolustuksekseni, että kriittisyydestäni huolimatta en ole yhtään vähemmän feministi kuin olen ollut tähän saakka.


Feminismi on hyödyllinen RAKENTEITA tarkasteleva näkökulma. Mielestäni siinä ei ole oleellista se, että feminismi tulee asettaneeksi miehet ja naiset vastakkain, koska sukupuolittuneet järjestelmät eli karkeasti sanottuna naiset ja miehet ovat juuri näitä rakenteita. Feminismi ei ole hyökkäyssuunnitelma miehiä vastaan, miehet ovat mielestäni koko ajan yhä pienemmässä ja vähäisemmässä asemassa mitä pitemmälle ajatuskehitelmiä viedään.

Todellinen ongelma kun mielestäni on lopulta se, että naiset itse tulevat (kritiikittömästi, hyväuskoisina, hölmöinä ja sokeina) tukeneeksi miehisiä järjestelmiä. Sanon tässä sen nyt mahdollisimman yksinkertaisesti: naiset tekevät sen itse.

Feministisen teoreettisen ajattelun nykytilaa esittelevässä kirjassa "Feministejä - aikamme ajattelijoita" - kirjassa (toim. Anttonen, Lempiäinen ja Liljeström, Vastapaino 2000) ei yksikään esitellyistä teoreetikoista paneudu äitiyden käsitteen synnyttämään ongelmaan naisen elämässä ja hänen yhteiskunnallisessa asemassaan.


Feminismissä vallitsee mielestäni vain pari paradigmaa, eli ajattelumallia, joiden pohjalle kaikki aivoitukset pohjautuvat. Ensiksi, naisen asema on miehisen valtajärjestelmän luoma. Toiseksi, naisen ja naiseuden käsitettä ei ole vielä vapaasti rakennettu naiseuden ehdoilla, ilman alituista ja pakonomaista heijastusta mieheen ja mieheyteen. Molemmat lähestymistavat ovat perusteltuja, ja niitä voidaan käyttää yhdessä.

Minusta näistä kahdesta kuitenkin puuttuu jotain. Itsekriittinen lähestymistapa naisen puutteellisen yhteiskunnallisen aseman tutkimiseen. Mielestäni nykyfeminismi ei ole osannut tehdä naisesta subjektia, mikä tekisi naisen kokeman sukupuolisen sorron tarkastelun avarammaksi ja jännittävämmäksi. Nyt nainen häilyy ambivalentisti jossain subjektiuden ja objektiuden välimaastossa, kun taas mies on tietysti selkeä subjekti, suhteessa naiseen.


Feminismin ymmärettävyyttä, jännittävyyttä ja kaikinpuolista kiihottavuutta lisäisi se, että nainen nähtäisiin itse oman sortonsa aktiivisena tuottajana. Mielestäni pitäisi mennä jopa niin pitkälle, että naista pitäisi usein tarkastella itse oman sortonsa käynnistäjänä. Primus motorina. Nainen tulkitsee ja ennakoi refleksiivisessä nyky-yhteiskunnassa mitä mies tahtoo.

Uusi kriittinen näkökulma feminismissä ei yhtään vähentäisi miesten syntejä. Naistutkimus on osannut kuvata hienosti miesten alistusjärjestelmiä, mutta kuvaukset ovat mielestäni kovin vaillinaisia, osatotuus, niin totta kuin nämä kerrotut palaset ovatkin.

Minusta on miesten etu, jos naiset eivät ala tutkia suostumismekanismejaan erilaisiin selvästi miehisiin hankkeisiin. On siis tarkasteltava, miksi naiset ovat esimerkiksi suostuneet nykyisen kaltaiseen äitiyden malliin, äitiyteen jonka on itsessään katsotaan olevan melkein koko vanhemmuus.

Sukupuolinen sorto on nyky-yhteiskunnassa juuri tällaista. Naiset suostuvat toimimaan sellaisten sukupuolittuneiden etujen ajajina, jotka palvelevat nimenomaan miehiä. Äitiys on aivan ylivoimaisen kirkkaasti tällainen yhteiskunnan alue (huom! ei siis psyyken, fyysisyyden tai sosiaalisten suhteiden alue, sillä niihin äitiys kytkeytyy aina epäämääräisemmin ja löyhemmin kuin yhteiskuntaan). Nykykäsitykset äitiydestä eivät ole lasta varten, vaan miestä varten.

Menen vielä pitemmälle. Nykyäitiyden käsitykset äitiyden eräästä hyvin alkeellisesta (kyllä: ALKEELLISESTA) perustoiminnasta, imetyksestä, eivät ole lasta varten vaan miestä varten. Imetyksestä on tehty aivan uskomaton ongelmien kimppu siksi, että naiset ovat suostuneet johonkin hyvin ihmeelliseen ja hämärään itsesyyttelyleikkiin. Näissä itsesyytöksissä nainen moittii itseään siitä, että hän keskittyy lapseen ja silloin aika ja rinta ovat poissa mieheltä. Väitän, että nämä kaikki syytökset ovat vääriä.

Naiset ovat ottaneet miesten etujen ajamisen jo niin itsestäänselvästi omaksi asiakseen, että heidän on vaikea nähdä mihin kaikkeen ovatkaan suostuneet. Otetaan esimerkki. Naisten puheääni on madaltanut viime vuosikymmeninä selvästi, muistaakseni pari sävelaskelta. Naiset ovat siis lähteneet kilpasille miesten kanssa puheäänen mataluudesta! Kilpaan suostuminen on aiheuttanut sen, että vain matalalla äänellä puhuttu puhe otetetaan vakavasti. Tervettä naisen ääntä on erittäin vaikea kuulla sähköisissä viestimissä.


Radiotoimittajien professionaalisuutta kuulostaa mittaavan se, kuinka matalaa äänentasoa naistoimittaja tohtii tavoitella.


Niinpä niin. Kisassa kahden sukupuolen välillä on lopulta aina kyse siitä, kenen hallussa on totuus. Journalismi ja kirjallisuus tuottaa jatkuvasti miesten selitysmalleja siitä, että naisten totuus on huonompi kuin miesten eli vain miehet voivat olla objektiivisia. Arvostelin jo aiemmin Marko Hamilon kirjaa "Älkää säätäkö päätänne - häiriö on todellisuudessa. Suomalaisen psykokulttuurin kritiikki" (Ajatus Kirjat 2007). Minusta se on säälittävästi kokoonkyhätty vastalause rakennelma, jonka mukaan yhteiskunnan alistettujen ei kannata puhua ääneen miltä heistä tuntuu.

Mielestäni on oireellista, että "psykokulttuurin" kritisoimista pidetään niin hyvänä asiana, että siitä voi julkaista huitaisten kootun ja selvästi vain puolivalmiin kirjan.