lauantaina, huhtikuuta 28, 2007

Irti äitiydestä!

Feminismi esittelee itsensä naisten vapauttajana, mutta se peräänantamattomasti ja sokeasti vahvistaa äitimyyttiä. Naistutkimuksen approbaturin ensimmäisessä esseessä tai tentissä saatetaan käsitellä kirjaa "Avainsanat. 10 askelta feministiseen tutkimukseen" (Vastapaino 1996), jonka ensimmäinen artikkeli alkaa Audre Lorden ajatusta lainaamalla.

Musta feministi ja runoilija Lorde määrittelee, että eloonjääminen ei ole akateeminen taito. "Se edellyttää oppimista, miten eroistamme tehdään vahvuuksia." (Koivunen & Liljeström 9)

Tuollaisella äitipuheella ohjataan naistutkimuksen opintoihin vasta ryhtyneen untuvikon ajatukset sille raiteelle, jossa äitiys on naisen ominta aluetta ja kunniatehtävä. Feminismiin kätkeytyy mielestäni opetus, että vain äiti voi olla todellinen, itseään täysillä toteuttava nainen, nainen jolla on edes jonkinlaista valtaa suhteessa mieheen. Vain äitiys voi antaa naiselle erityistaitoja, joita miesressukoilta puuttuu.

Feminismin on mielestäni välttämätöntä kirjoittautua ohjelmallisesti eroon äitiydestä ja siirtää sitoutumisensa vanhemmuuteen - jos lisääntymisbiologia on pakko pitää ideologian perustana.

Femistit taistelevat miehistä ihmiskäsitystä vastaan. (11) Jostain syystä tässä törmää aina hämmästyttävän primitiivisiin perusteluihin: koska nainen on eri asia kuin mies eli perinteinen yhteiskunnallinen vallankäyttäjä, on naisen vallan oltava jotain muuta kuin miehen. Ja sehän on sitä äidin valtaa. Tällainen ajattelutapa tuottaa naisille hirvittävän ansan: feminismi jättää huomioimatta sen, että "äitiys" ei todellakaan ole naisten ominta ja aidointa aluetta, vaan sekin on miesten määrittelemää ja patriarkaatin tuottamaa.


Äidin valtaan nojaavat feministit pönkittävät epämiellyttävästi patriarkaalista yhteiskuntajärjestystä: miehen ylivalta, traditionalismia ja sukupuolten sisäsyntyisiä ja muuttumattomia ominaisuuksia eli essentialismia. Äitien "vallan" lopputulos on se, että naiset ja siksi myös lapset ovat hierarkiassa alempana.

Feminismin on oivallettava, että äitiys on sitä tarpeetonta ylijäämävaltaa, jonka mies mieluusti suo naiselle. Hän kun ei itse halua jakaa aikaansa vanhemmuuden vastuiden hoitamiseen. Naisten on tajuttava, että äitiys ei ole kunniallinen tehtävä, vaan patriarkaatin mielistelyä.

Kaikki naisen sorto pohjautuu lopulta siihen, että nainen hoitaa äitiydessään yksin vanhemmuuden vastuun.

Kokeeko feminismi naisen aseman niin ongelmalliseksi, että sitä ei kannata lähteä muuttamaan? Sen sijaan feminismi näyttäisi tyytyvän ongelman määrittelyssään helppoihin kysymysasetteluihin, joissa suunnataan katse yhteiskunnallisten ongelmien sijaan naisten tekemään kulttuuriin tai ruumiillisuuden vaikutukseen ihmisen subjektiuden määrittäjänä.


Vaikuttaa siltä, että feministitkin ovat mukana uusliberalistisessa sukupuolineutraliuden propagoinnissa, jossa sukupuoli muutetaan toisarvoiseksi määreeksi.

Naisten tekemässä kulttuurissa ja taiteessa vaikuttavat esimerkiksi naisten kyky "tuntea" ja "nähdä" asioita "toisin" kuin miehet, mikä ei edusta taustafilosofialtaan mitään muuta kuin ahdistavaa ja vanhanaikaista essentialismia. Sitä, että nainen istutetaan jo synnytyssalissa prinsessan rooliin, hän on ihanainen, hauras ja eteerinen feminiini jo biologiansa ja sukupuolensa vuoksi, blaa, blaa...

Anu Koivunen ja Marianne Liljeström toteavatkin oivaltavasti: "Samalla kun naisia määrittää tämä länsimaisessa ajattelussa tuotettu dikotominen subjekti/toinen -suhde, he eivät ei-miehinä (tai vähintääkin epätäydellisinä miehinä) koskaan voi täysin täyttää abstraktin yksilöllisyyden normia." (11) Naistutkimus on siis löytänyt ongelmien alkulähteitä, mutta naisten omaa subjektiutta se ei ole osannut kehittää. Naissubjektin tarkastelu luisuu akateemisten trendivirtausten houkuttelemana epäyhteiskunnalliselle kulttuurin tutkimuksen alueelle. Tällä tavoin naiset suostuvat anteeksipyydellen selittämään sukupuolestaan johtuvaa "heikkouttaan".

Subjektiutta korostetaan uusliberalistisen ihanteen mukaan, ja subjekti nähdään ensisijaisesti vastaanottajana ja heijastajana, ei niinkään valtaa käyttävänä ja rohkeasti mullistavana toimijana. Epäyhteiskunnallisuus on feminismin sairaus. Feminismi on tarpeeton välittömästi, kun yhteiskunnallinen ulottuvuus karistetaan pois.



Naiskulttuuria ja trendikästä ruumiillisuutta tutkivat feministit pudottautuvat kuuliaisesti yhteiskunnan ylärakenteiden tarkastelusta pipertämään lillukanvarsien kanssa. Vallan mielestä he eivät varmasti tunnu pelottavilta yhteiskuntakriitikoilta.

Myytiksi muodostunutta naisten kunniatehtävää, äitiyttä, arvostelevia feministejä ei näytä löytyvän mistään. Äitiys ei ole paljaana tutkimuskohteena naistutkimuksessa, vaan asiaa käsitellään erilaisten kulttuurin opettamien mallien mukaan. Itse äitiyttä ei haasteta siten, että vaihtoehtona nähtäisiin vanhemmuus, vaan vaihtoehtona nähdään aina vain isyys. Feministit osaavat muodikkaasti luetella erilaisia äitiyksiä, mikä noudattaa trendikästä kulttuurin moniarvoisuuden linjaa. Sen sijaan feministit eivät osaa tarkastella itse äitiyden ydintä, sitä raskasta essentialistista taakkaa ja moraalis-normatiivista opetusta joka äitiyteen liittyy.

Kritiikki on välttämättä kohdistettava äitiyteen, sillä yhteiskunnallinen tasa-arvo ei voi koskaan toteutua, jollei ensin pureta intiimissä vaikuttavat rakenteet. Äitiyden "velvollisuudet" pitävät naiset intiimin vankeina. Julkisuus taas on se ainoa paikka, jossa oikeudet toteutuvat. Tasa-arvoa ei voi toteuttaa intiimin tarjoamin työvälinein. Tasa-arvo perheessä, vanhemmuudessa ja parisuhteessa on aina pelkkä sepitelmä, narratiivi, eikä siksi esimerkiksi vanhemmuuden työnjaossa saavutetut voitot ole oikeastaan tasa-arvoa vielä ollenkaan, koska tasa-arvo on julkisuudessa realisoituva ihmisoikeus.



Naisten kannattaa toki vaatia miehiä jakamaan vanhemmuuden kuorma, mutta sen lahja tasa-arvolle on normien (kirjoitetun lainsäädännön ja kirjoittamattomien lakien) muutos, ei itse työn jakaminen puoliksi.
Feministit eivät voi olettaa saavuttavansa tasa-arvoa vastuuttamalla isiä hoitamaan lapsiaan ja tekemään kotitöitä. Tasa-arvo ja sukupuoliroolien uudistuminen saavutetaan vasta sitten, kun feministit oppivat hyödyntämään julkista sfääriä, eli tietoisesti karistamaan harteiltaan intiimin asettama painolasti. Oikeudenmukaisuuden luonne on fundamentaalisti julkinen.

Tiedostavan subjektin toiminnan varaan jätetty kehitys on aina ongelmien siirtämistä julkisestä sfääristä intiimiin sfääriin. Se on myös siten itse ongelman käsittelyn välttelyä. Andrew Jamison (2007) kirjoittaa sosiaalisten uudistusliikkeiden voimaa käsittelevän kirjan (Aktivister: Sociala forum, globala sociala rörelser och demokratins förnyelse. Atlas, 2006) arvostelussaan, kuinka vähän poliittista ajattelua saati sitten aktivismia oli nähtävissä Lundissa järjestetyssä sosiaalifoorumissa.


Hän teilaa kirjan väitteen, että erilaiset asiantuntijoita kokoavat seminaarit olisivat ohjaamassa globalismia kansalaisille parempaan suuntaan. (87)

Edes kaikkein tiedostavimmat ja/tai tietoisimmat kansalaiset eivät voi yksilöinä ohjata kehitystä, koska kyse ei ole tiedonmäärästä ja perehtyneisyydestä. Kyse on ongelmien paljastamisesta eli niiden nostamisesta julkisuuteen, siten että intiimin olemus ei voi ongelmia enää konservoida ja muuttaa niitä essentialistisiksi.

Äitiaktivismi on siten kaikessa intiimiin kuuluvassa gynosentrisyydessään silkkaa itseterapiaa, vaikka äidit nostaisivatkin laajoja ihmisryhmiä koskevia teemoja esiin. Äitiaktivismin perusta on kuitenkin äitinä oleminen, äitiys edeltää kansalaisuutta ainakin siten, että äitiys määrittää kansalaisuuden. Ja se on vaarallista ja sukupuolisokeaa.

Kriittisen feminismin toinen kulmakivi äitiyden lisäksi on kaksoisstrategia. Naisethan joutuvat miehisessä yhteiskunnassa sukkuloidessaan turvautumaan kaksoisstrategiaan siksi, että he toimijoina ovat aina ensisijaisesti tiettyä sukupuolta, kun taas mies on yhteiskunnallisen ihmisen standardi.

Kaksoisstrategia määritellään oleellisesti toisin kuin valtavirtafeminismissä. Se tarkoittaa kriittisessä feminismissä sitä, että naiset toimivat sekä omissa verkostoissaan että integroituvat myös hegemonisiin instituutioihin (valtio, kirkko, puolueet, lainsäädäntö, tiede), mutta he tekevät sen mielistelemällä ja taipumalla patriarkaalisen vallan sääntöihin. Anu Koivunen ja Marianne Liljeström määrittelevät saman termin valtavirtafeminismin mukaan seuraavasti:

"Suomessa käytetäänkin usein nimitystä 'kaksoisstrategia', jolla viitataan
feministisen liikehdinnän kaksijakoisuuteen: toimimiseen sekä naiskeskeisesti (naisliikkeet, naistutkimus, muut naisryhmät ja -verkostot) että hegemonisiin instituutioihin (valtio, poliittiset puolueet, yliopisto) integroituen."
(Avaisanat - 10 askelta feministiseen tutkimukseen, 1996, 18)


Mielenkiintoinen Philip Ball (2004) käsittelee kirjassaan kriittisen massan käsitettä, jonka voisi ajatella tuovan helpotusta suljettuun intiimiin. Kriittiset äidit, jotka sukupuolensa ja roolinsa vuoksi toimivat intiimissä, voisivat uudistaa vaikkapa työnjakoa vanhemmuudessa, jos mahdollisimman moni äiti kieltäytyy vastuun epätasaisesta jakamisesta ja siirtää vastuuta miehille. Ongelmaksi muodostuu tällöin se, että miehen päärooli on toimia julkisessa sfäärissä, joten haastaakseen miehen naisenkin on ymmärrettävä siirtyä sinne. Siellä myös oikeudet luonteensa vuoksi toteutuvat.


Kriittinen massa voi äitiyden intiimissä muuttaa esimerkiksi vaippojen kertakäyttökulttuurin kestovaippailuksi, mikä riippuu yksittäisistä ostopäätöksistä, mutta uusliberalistisen ihanteen mukaan tehtävin yksittäisin ostopäätöksin ei osteta lapsille isejä.

Vanhemmuudesta on tehtävä julkinen ja yhteiskunnallinen tehtävä. Äitiys ei voi sitä koskaan olla traditionaalisen painolastinsa vuoksi. Julkiselle areenalla siirtämistä helpottaa se, että isyys toimii jo nyt siellä, koska mies on taloudellisen ja fyysisen suojan antaja.

Yksilön ongelma intiimissä toimiessaan ja valintoja tehdessään on se, että Susanne Brandheimin mukaan yksilöllä on riittämätön käsityskyky tekemistään valinnoista. (Sosiologisk forskning, recensioner, 84) Uusliberalistit ja muut oikeistolaiset ovat siis väärässä korostaessaan yksilön merkitystä kehityksen edistymisessä. Kriittinen massa muodostuu, kun riittävän moni yksilö tekee samansuuntaisia ambivalentteja valintojaan, tietysti itse uskoen päätyneensä rationaalisen ajatustyön tuloksena valintaan. Vasta massa, valintoja tehneiden joukko, voi viedä kehitystä eteenpäin.

Joukon toiminnallaan luoma malli on ehkä jotain muuta kuin yksittäiset valinnat ovat olleet, mutta silti malli edistää kehitystä kohti parempaa.

Ballin kirjan tausta-ajatus on, että ryhmän käyttäytymistä ei voida purkaa yksittäisten ihmisten toiminnaksi ja motiiveiksi, vaan ryhmässä (eli julkisuudessa) ne muovautuvat aivan uusiksi malleiksi. (Brandheim, 84-85)

Naistenkin on päästävä eroon yksilöä sitovasta äitiydestä. Vanhemmuuden mallien on annettava muovautua oman logiikkaansa mukaan julkisessa sfäärissä. Vanhemmuus on tehtävä julkiseksi. Sen ei saa antaa ummehtua kotien privaatissa ahtaudessa. Feministien on siis uskallettava politisoida vanhemmuus, eikä pitää sukupuolen traditioista kiinni.

Uusliberalismi vakuuttaa, että ihmisillä on rajoittamattomat mahdollisuudet valita. Rakenteet eivät siis rajoita. Ballin ajatuksista voi vetää johtopäätöksen, että determinismi on kaikkialla leijuvaa vapautta suurempi voima, jollei vapauden rajoituksia tunnisteta realistisesti, vaan tyydytään ihannoimaan uusliberalismiin kuuluvaa idealistista vapautta. Brandheim muistuttaa, että ihminen voi kyllä valita, mutta pystyy vain tiettyyn määrään saakka ymmärtämään valintansa seuraukset.

Sosialisaatio yhteiskunnan jäseneksi ja kansalaiseksi ei rajoita valinnan vapautta, vaan ihmisen käsitykset valinnan vapauden rajoituksista. (85)

Niinpä liberaalin toimintaympäristö luominen ei vielä sinänsä auta ketään valitsemaan "oikein", vaan on samalla myös purettava pois valitsemista rajoittavia tekijöitä. On siis luotava marxilaisittain oikeanlainen materiaalinen toimintaympäristö. Lainsäädäntö on tärkeä työvälinen silloin, kun miehiltä poistetaan vanhemmuutensa vahvistamista koskevia ajattelun esteitä ja kielteisiä asenteita.

Tarvitaan siis proaktiivisesti tukevaa ja kannustavaa lainsäädäntöä miehille eron jälkeisiin valintatilanteisiin, joissa he joutuvat selkeästi yksin, ilman äidin apua, kantamaan vanhemmuuden vastuuta. Oma ehdotukseni lain uudistamiksi on se, että kumpikin eronnut vanhempi neuvottelee suoraan lapsensa kanssa lasta koskevista huoltoasioista.

Ball perustaa kriittisen massan käsitteensä fysiikkaan. (84) Hänen edustamansa sosiaalifysiikan mukaan ihmisiä on tarkasteltava nimenomaan kollektiivina. (85) Vasta kollektiivinen työ aiheuttaa muutoksen. Kollektiivisuutta korostettaessa painottuu myös rakenteiden merkitys. Kollektiivi on jo itsessään rakenne, lisäksi sen toimintaa ohjaa sitoutuminen rakenteiden determinismiin. Yksilö puolestaan luokittelee itsensä ulkopuoliseksi ja kollektiiviin kuulumattomaksi, mutta valinnat tapahtuvat Ballin ajatusta mukaillen siten, että yksilö ei täysin ymmärrä mitä valinnasta seuraa.


"Vapaa" valinta on siis sidottu rakenteisiin lähtökohdiltaan, olemisensa puolesta eli ontologisesti ja lopputulokseltaan eli deterministisesti.

Oikeistopuolueet korostavat yksilön vastuuta, mutta vasta kollektiivinen toiminta sanoman kuljettamiseksi on tuonut menestystä. Yksilö koetaan jopa uhkaksi. Sauli Niinistön menestys yksilönä eduskuntavaaleissa oli Kokoomuksen mielestä jopa niin pelottavaa, että hänen ei annettu valita ministerinsalkun ja eduskunnan puheenjohtajuuden välillä.


Ei kommentteja: